Fiinittömyyden huippu

Nuppu on yleensä silkkaa aistien sinfoniaa. Sitä on suoranainen ilo katsella: sillä on lumoavat sinisilmät, ja se on osannut sävyttää turkkinsa juuri oikeiden värikarttojen mukaan. Nuppu myös kuulostaa kauniilta kuin keväiset pikkulinnut, ja silittäessä kämmen uppoaa ihanasti sen silkkiseen untuvakarvaan. Nuppu myös tuoksuu paremmalta kuin yksikään hajuvesi, ja tunnustan hieman maistaneenikin herkullista kissatyttöäni pusuhetkien lomassa. Mutta koska maailma on täynnä poikkeuksia ja poikkeuksien poikkeuksia, Nupun hienostuneisuuteen on tullut menneellä viikolla pienoisia säröjä.

Nuppu on aina elegantti kuin filmitähti Audrey Hepburn. Vai onko sittenkään?

Mitä esimerkiksi tapahtui lauantaiaamuna? Nuppu heräsi aamuauringon ensisäteisiin ja tuli sirkuttamaan meille ovien läpi hyvän huomenen. Olisi ollut kohteliasta vastata siihen, mutta koska oli viikonloppu ja meitä väsytti, painoimme vain tyynyä korvalle ja jatkoimme unia. Silloin fiini neitosemme hieman suivaantui ja otti käyttöön järeämmät konstit. Ei sentään moottorisahaa mutta terhakat pikku etutöppösensä, joilla se onnistui avaamaan makuuhuoneen pariovet. Tyytyväisenä kehräten se marssi luoksemme ja hyppäsi sänkyyn, vaikka selitin unenpöpperöisenä, etteivät hienot leidit astele sisälle karmit kaulassa.

Kovin pienet esteet eivät tätä kissakaveria pitele!

Nuppu ei ollut moksiskaan, vaikka väitin sen käytöstä tyylittömäksi. Luulen, että kyseessä voi olla jotakin teini-ikäisen neidin anarkiaa, sillä seuraavaksi sain todistaa, miten Nuppu nuoli vessanpönttöä! Se on toki aina tullut posliini-istuimelle seuraamaan, kun meikkaan, laitan hiuksia tai pesen hampaita, mutta toistaiseksi se on seurannut operaatiota söpösti pöntöllä istuen eikä sen pintaa radikaalisti kiillottaen.

Tästä kuvasta puuttuu vain, että Nuppu näyttäisi kieltä
ja sen korvassa olisi hurja piikkilävistys.

Eikä tässä vielä kaikki, vaan pahin odotti minua maanantaiaamuna. Vitkuttelin hieman nousemista, ja kun vihdoin länttäsin oikean jalkani lattialle, se laskeutui johonkin pahaenteisen lässähtävään... Kyllä, Nuppu-neidin villahousuihin oli tarttunut hieman löysähkö kikkare (vai liekö ollut kirjain "ä" sanasta ähäkutti), joka oli pudonnut sänkymme viereen (onni onnettomuudessa) ja päätynyt jalkapohjaani (onnettomuus onnessa). Ahdistavan suihkuun nilkutuksen jälkeen pesun saivat niin jalka, matto kuin Nupun peppukarvatkin, enkä muista, milloin viikko olisi alkanut yhtä ruskeissa sävyissä. Nuppu tuntuu kuitenkin olevan kaikin puolin kunnossa ja hupaisalla päällä. Ehkä se ajatteli, että olen antanut siitä blogissamme liian hienohelmaisen kuvan ja kehitti minulle toisenlaista kirjoitettavaa. Tässä siis toteamus teeman mukaisesti ruskeaa beigellä: Nuppu on toden totta muutakin kuin herkkusuukkoja ja karamellin tuoksua!

Ei auttanut miuku markkinoilla, vaan tiukkaan jääneet kikkareet vaahdotettiin viemäriin.

Nuppu väittää, että Nuppu on nössö nimi.
Se haluaisi mieluummin olla Räyhis tai Risu.

Vietin eilen etätyöpäivän, mutta Räyhis terrorisoi hommaa kiipeämällä syliin kehräämään.

Oikeasti Räyhis on kuitenkin hellyttävä halinalle murrosiän kuohuista huolimatta. <3

Karkeakarvainen saapasjalkakissa

Kevät on rakkauden kulta-aikaa, ja minunkin on tunnustettava eräs kaukoihastukseni kohde: Shrek-elokuvien punaraitainen Saapasjalkakissa. Sen charmi puree minuun täysillä, ja kallistan aina huokaisten pääni, kun se katsoo valkokankaalta suurilla, vetoavilla silmillään. Meinasin myös kuolla nauruun Saapasjalkakissa-elokuvan trailerin nähdessäni, joten kyllähän leffa piti katsoa, vaikka se osoittautui hienoiseksi pettymykseksi. Eräs perheessämme kuitenkin ilahtui, kun Saapasjalkakissan oma pläjäys ei saanutkaan minua lirkuttelemaan sydämen kuvat silmissäni. Ja se joku on pieni ihailijani Juju.

Onhan Jujukin raidallinen. Lierihattu vain puuttuu! 

Niin, ja ne saappaat...

Viime aikoina Juju on taas seuraillut minua kuin hai laivaa. Se on jopa pari kertaa tullut luokseni omituisesti häärien: se nostaa tassut syliini, nuuhkii kasvojani, nousee kokonaan päälleni, pyörii siinä hetkisen ja asettuu sitten niin pieneksi keräksi kuin iso ragdoll-poika kykenee. Jos joitain yksittäisiä, yöllisiä hellyydenpuuskia ei lasketa, Juju on nukkunut sylissäni viimeksi pentuaikoina. Silloin se rötkötti siinä milloin mitenkin päin, mutta isoksi pojaksi kasvettuaan se totesi, ettei sylini ole riittävän suuri ja alkoi nukkua vieressäni. Nyt kehä on onneksi sulkeutunut, ja oma charmikas saapasjalkakissani on tehnyt paluun. Viime yönä nuo kaksi hempeää kissaherraa menivät alitajunnassani sekaisin, ja näin unta, jossa vein Jujun trimmattavaksi. Se oli kovin pieni ja punaraidallinen, ja kun sen turkki ajeltiin, sen karva muuttui karheaksi kuin espanjanvesikoiralla. Silti olin siitä niin ylpeä kuin vain omasta Saapasjalkakissastaan voi olla!

Tässä on tyylinäyte Jujun pentu-unista.

Kainalossa! <3

Tänään Juju nautiskeli silityksistäni näin autuaan näköisenä. Leukarapsutus on parasta, mitä se tietää.

Southfork vs. puput

Pitkät pyhät ovat kissasymbioosille kuin lumeton talvi kastemadoille. Juuri kun luulet, että arki koittaa (tai routa iskee), saatkin jäädä kotiin viltin päälle nuhjaamaan pehmokissat kainalossa (tai möyriä yhä vain vetisemmässä mullassa). Mikäli symbioosia jatkettaisiin vielä viikko tai pari, muuttuisin varmasti itsekin kissaksi. Olen jo pari kertaa huomannut pökkääväni Nuppua ja Jujua hellästi päälläni, ja siinä missä kissat ennen nukkuivat kahdestaan kerällä, nukumme nyt kolmestaan kerällä. Kun olen keittiössä ruokakupillani, jaloissani kiehnää pari ragdollia. Karvakuonot luikahtavat perässäni jopa suihkuosastolle, ellen pidä varaani. Seura onkin niin mieluisaa, että olen alkanut kehrätä kovaan ääneen.

Hrrr, krrrr ja purrrr.... Mutta kuvassa on kuitenkin Nuppu.

Vasta eilen meille tuli pieni erimielisyys, joka liittyi kanavanvalintaan. Katselimme valkokankaalta vanhaa kunnon Dallasia, kun kissat tekivät perinteisen interventionsa. Aluksi peilipäällysteisten pilvenpiirtäjien kupeeseen alkoi putkahdella jättimäisiä kissahahmoja. Sitten tekstitkin peittyivät, mutta kissamaisen notkeasti väänsin itseni eri asentoon ja näin taas suurimman osan kankaasta. Lopulta Nuppu kuitenkin teki jotain uutta ja hämmentävää: se istuutui kaukosäätimelle, ja saman tien television ruutu naksahti päälle ja täyttyi herttaisista pupujusseista! Turha varmasti sanoa, kenen valitsema ohjelma vei voiton. Samalla tajusin, että siinä missä minusta on tulossa kissa, kissamme ovat muuttumassa pelottavan inhimillisiksi. Toivottakaamme siis tervetulleeksi huomenna alkava arki…

"Mutta kun Neloselta tulisi Hauskat kotivideot..."

Kissakodin leffailta

Katsomme viikonloppuisin usein valkokankaalta elokuvia – minä, mieheni ja kaksi karvaista kissapalleroamme. Ensimmäinen puolikas sujuu yleensä mukavissa merkeissä. Alkutekstien aikana syön karkkipussini tyhjäksi ja kissat asettuvat suloisesti nojatuoliin tai kiipeilypuuhun nukkumaan.

Juju Bogart elokuvassa Kissablanca

Leffan puolivälin paikkeilla Jujulle tulee kuitenkin nälkä. Se hyppää sohvapöydälle ja istahtaa strategisesti niin, etten näe enää tekstitystä. Jos jalkani ovat pöydällä, Juju alkaa pökkäillä varpaitani niin, että sen pieni siro pää on vaarassa irrota. Jos jalkaoptiota ei ole, Juju asettuu pöydän reunalle tuijottamaan minua herpaantumatta, kunnes en enää ymmärrä näkemästäni ja kuulemastani mitään, vaan alan nauraa. Tässä vaiheessa joudumme yleensä kelaamaan elokuvaa taaksepäin, ja kohennan asentoani niin, että näen taas koko kankaan.

Nuppu Hepburn klassikossa Aamiaispuuro Tiffanylla

Seuraavaksi Juju hyppää sohvalle ja tassuttelee päälläni. Se nykii hiuksiani ja siirtyy sitten johonkin kolmesta kielletystä paikasta. Lievin niistä on ikkunalauta, jossa se availee verhoja niin, että pihavalot pilaavat leffateatteritunnelman. Astetta pahempi paikka on kirjahyllytaso, jolla Juju alkaa nakerrella tekokukkasia ja kaataa valokuvia. Vihoviimeinen kohde on leffatykki itse. Kun Juju hyppää sen päälle, mieheni ottaa sen takuulla syliinsä ja kiikuttaa keittiöön iltaruoalle. Sinne kirmaa myös Nuppu, ja elokuvailtamme voi jatkua. Kun kello tulee tasan kymmenen, molemmat kissat vetäytyvät yöunille. Väännämme volyymia vähän pienemmälle, katsomme pläjäyksen loppuun, suikkaamme hyvänyönsuukot kissojen päälaelle ja hipsimme vähin äänin itsekin yöpuulle.

Vaikka sattuisi olemaan sävy sävyyn maljakon ja kukkasten kanssa, niitä EI saa järsiä.

Juju kurkistaa Hitchcockin Takaikkunasta. Etuikkunasta näkee igluputken sisään.

Nuppu osoittaa, että tötterö päässäkin voi näyttää klassiselta.