Tulisilla hiirillä

Meille on muodostunut parin viime vuoden aikana syysmuuttoperinne. Kun piha paketoidaan talviteloille ja pimeys saa minut käpertymään sohvankulmaukseen kissa kainalossa, on aika lehahtaa etelään alkuperäiseen Hupsuttamoon. Niin tapahtui tänäkin vuonna, ja laskeuduimme kaupungin välkkeeseen jo kolmisen viikkoa sitten.

Täällä sitä kökötetään kaupunkisohvalla kissa visusti kainalossa!

Nuppu ja Juju osaavat nykyisin matkustaa melkein kuin ammattilaiset ja sopeutuvat nopeasti kerrostaloelämään, vaikka aluksi naapureiden aivastukset ja kolinat saivatkin pikku korvat kääntyilemään. Ensimmäisinä öinä jetlag vaivasi pörryköitä, ja ne tulivat oven taakse naukumaan jo viiden aikaan aamuyöstä. Kerran tällaisen herätyksen kajahtaessa näin unta, jossa soitin viulullani orkesterissa kappaletta ”I left my heart in San Francisco”, ja joku täti alkoi laulaa sitä mukana vonkuvalla äänellä.

 

Nauratti, kun täti paljastuikin meidän heleä-ääniseksi Juitsiksi!

Viikkojen kuluessa kaupunkielämämme on asettunut tuttuihin uomiinsa. On ollut hassua, miten kaikki vanhat rutiinit löytyvät aina yksi toisensa perään, kuten esimerkiksi kissojen iltahärvääminen. Se iskee noin kahdeksan tai viimeistään yhdeksän aikaan: Nuppu ja Juju ovat kuin tulisilla hiirillä, kuten meillä kaksijalkaisilla on tapana ilmiötä kuvata. Ne tulevat viereemme istumaan, tönivät tassulla, inisevät ja piirittävät meitä kuin hahtuvaiset hait. Silloin on kiire käynnistää vanha tuttu possujuna, tuo rutiinien ruhtinas ja arjen aatelinen! Muistamme iltatoimien koreografian edelleen, ja pisteeksi iin päälle siihen on lisätty pitkä leikityssessio Nupun rakkaimmalla piiperryslelulla, joka saa neitosen yhäkin vaanimaan ja poukkoilemaan kuin pikkuruisen kissanpoikasen. Ja sellainenhan meidän kullannuppu toki vielä onkin!

 

Kannatti kömpiä boksiin, koska se toi maailman parhaan lelun luo!

Itäinen Hupsuttamo avautui!

Täällä blogissamme on puhuttu moneen kertaan itäisestä mummilasta ja esitelty kuvia monenlaisista maalaisserkuista. Viimeisen vuoden aikana Nuppu ja Juju ovat vierailleet emon itäisillä kotiseuduilla yhä tiheämpään tahtiin, mutta monelle saattaa silti tulla yllätyksenä, että helmikuun lopulla katit karistivat pääkaupungin pölyt tassuistaan ja köröttivät kimpsujensa ja kampsujensa kera ihanaan paikkaan, joka esiteltiin niille Itäisenä Hupsuttamona – kakkoskotina, jossa pienet räggärit pääsisivät nauttimaan ihan uudenlaisesta elämästä.
 

Muutos oli suuri, mutta meistä kaikista tuntui, että jotain loksahti heti kohdilleen!

Me kissojen palvelijat olimme jo pitkään miettineet, mitä tehdä asumisen suhteen, sillä sattuneesta syystä parin viime vuoden aikana kaupunkikaksio on alkanut tuntua aika pieneltä. Kun tuli tilanne, että olimme molemmat melko vakituisesti etätöissä, tajusimme yhtäkkiä, ettei Hupsuttamon ole pakko juurtua vain yhteen paikkaan, vaan meillä olisi mahdollisuus kokeilla myös toisenlaista elämää. Kun suloinen, siniovinen talo löytyi järvien ja metsien ääreltä, tiesimme melko nopeasti, että siitä tulisi meidän ja kattien oma retriitti kaukana kaupungin vilinästä.

Pienellä paikkakunnalla ehtii ottaa iisisti ja nauttia keväästä.

Nupullekin maistuu verkkaisempi elämänmeno.

Oikeastaan arkemme on ollut nyt vauhdikkaampaa kuin moneen vuoteen. Uudessa kodissa riittää remontoitavaa, pihaa on pitänyt kolata, meillä on piipahdellut ihania vieraita – ja uusia kotikulmia on ollut jännittävää tutkia. Hupsuillakin on ollut vauhti päällä: ne ovat pelanneet palloa kuin pienet kissanpennut konsanaan ja nuohonneet läpi talon joka nurkan. Ne ovat pinkoneet portaissa, pomppineet pöydillä, ihmetelleet pönttöuunin lämmitystä ja silittäneet tassuilla jännän tuntuisia tapetteja. Sisustaminen on ollut muutenkin niiden sydäntä lähellä:

 

Juju on pohtinut, sopisiko senkki tunanaksujen säilytykseen...

...ja Nuppu on koekököttänyt sohvalla. Kerrankin oikean kokoinen mööpeli!

Toistaiseksi olemme viihtyneet erinomaisesti täällä uudessa kodissa, ja varsinkin näinä epävarmoina aikoina tuntuu hyvältä olla lähellä omaa perhettä ja ihanaa luontoa. Vaikka me palvelijat pyrähtelemme vuorotellen työasioissa Helsingissä, pikku karvakuonojen ei ole vielä tarvinnut reissata mihinkään...

...koska mihinpä sitä kissa kotoaan lähtisi?

Massiivinen muuttoliike

Postiljooni kantaa meille nykyisin hyvin sekalaista postia. Joka viikko saamme kirjeitä milloin milläkin nimellä ja joudumme hilaamaan mittavat määrät väärään osoitteeseen jaettua postia lähimpään postipömpeliin, joka muuten on yllättävän kaukana. Eilen sain postinjakajan kiinni itse teosta: hän tönötti hämmentyneenä ovemme edessä ja vertaili nimikylttiämme kädessään olevaan lärpykkään, joka oli osoitettu alakerran vaatekauppiaalle. Neuvoin reitin oikeaan osoitteeseen ja pyysin, ettei meidän luukustamme livauteltaisi enää lähetyksiä, joissa on eri nimi kuin ovessamme. Mutta arvatkaapa, mitä tapahtui myöhemmin illalla? Minulle soitti haastemies, joka kysyi, asuuko henkilö Pöllö Pönttöpää (*nimi muutettu*) meidän osoitteessamme, koska hän on tehnyt muuttoilmoituksen asuntoomme jo vuonna 2016!
 

Hääh? Nuppu olisi kyllä huomannut ylimääräisen ruokkijan,
jos sellainen olisi pesiytynyt Hupsuttamoon. 

Olemme raahanneet lukemattomia Pöllö Pönttöpään posteja takaisin kiertoon ja raapustaneet kuoriin, ettei kyseinen ihminen asu täällä, mutta pienessä mielessämmekään ei käynyt, että ikävä salamatkustaja oli ”muuttanut” meille noin virallisesti. Sain ohjeen ilmoittaa maistraatille haamuasukkaasta, ja nyt homman pitäisi olla hoidossa. 

Varastopunkkeja, haamuasukkaita… Mitä seuraavaksi? 

Jotta tästä ei tulisi täysin antipostinen postaus, minun on myös kerrottava postipoikien tuomista kivoista lähetyksistä. Ensin miehelle tuotiin lenkkeilykengät, jotka olivat juuri oikeanlaiset niin kooltaan kuin malliltaankin. Seuraavaksi makkarimme eteen ilmestyi lähetys minulle. Ja miten sykähdyttävää postia sainkaan!

Täydellisen suloinen pikkukissa! Se oli miehenkin mielestä
sen verran kivan oloinen, että sain ottaa sen meille asumaan.

 

Seuraavana aamuna postiluukustamme oli pudotettu toinen lähes samanmoinen kissi.

Sekin oli hyvin pieni ja soma ja tahtoi tulla meille asumaan.

Ensimmäistä kissaa nauratti, kun se sai itselleen identtisen kinuskikaksosen.

Iltapäivällä vastaanotimme paketin, jossa oli kolmas
toffeekisu. Se erosi aiemmista vain itseriittoisella hymyllään.

 

Originaalikissaa alkoi huolettaa, riittäisikö niille kaikille ruokaa...

 

...varsinkin, kun laatikosta pilkisti jo neljäs mätsäävä kissapallero!
Vähän vakavampi mutta silti yhtä ihana.

 

Lupasin katraalle, että ruokaa ja rakkautta riittää ihan jokaiselle kattimatille,
jonka postinjakaja luoksemme kantaa. Haamuasukkaita meille ei mahdu,
mutta uusien karvaturrien ei tarvitse edes käyttää Rexonaa...

Mitä luulette, onko kissa numero viisi jo matkalla lootaamme?

Tömpsytyksestä täyskaatoon

Kaislikossa suhisee ja Hupsuttamossa hurisee, mutta mitä ihmettä tapahtuu meidän yläkerrassamme? Sitä Nuppu ja Juju ovat tällä viikolla kummastelleet enemmän kuin palveluskunta, joka on osannut odottaa kopinaa, rapinaa, hilausta, imurointia ja nakuttelua jo kolmen kuukauden ajan. Näitä muutoksen ääniä on suorastaan kaivattu, ja olin jo vähällä vaipua epätoivoon, kun niitä ei kuulunut.

  

”Mitkähän mörököllit meidän katolla rellestää?”

 

”Ja miksei piipusta laskeudu enää paistetun valkosipulipatongin tuoksua?” 

”Aika outoa, että emo tuulettaa möykän keskellä, kun se on yleensä niin
ääniyliherkkä, että mun vieno nälkälaulukin vihloo muka korvia.”

Saimme odottaa äänten kakofoniaa ihan liian kauan, mutta viime perjantaina Niemen muuttolaatikot valtasivat viimein rappukäytävän. H-hetki oli koittanut, ja rakkaat yläkerran naapurimme aloittaisivat muutto-operaation ja jättäisivät vanhan pesänsä tyhjilleen uutta, toivottavasti hiljaisempaa pesuetta odottamaan.

 

”Hurjapäinen äiskä näytti tältä, kun se uhosi, että voisi kipata
yläkerran tädin pianon omin voimin ikkunasta pihamaalle,
mutta rakkine ehtikin hävitä maanantaina työpäivän aikana.”

 

”Mama kyseli, että kai me vilkutettiin tassulla,
kun se Kalman Kilkutin kannettiin muuttoautoon.”

”Ja toki me heilutettiin kuin japanilaiset onnenkissat ja nau’uttiin vähän epävireessä
”Pilviä päin” -biisiä, joka me opittiin yläkerran tädiltä näiden vuosien aikana.”

Saatoin sanoa vuorineuvos Tuuran tavoin ”Tämähän on oikea onnenpäivä”, kun Tömppäreiksi ristimämme kanta-astujat vihdoin katosivat, ja olemme jo visioineet, millaiset uudet naapurit haluamme arkeamme sulostuttamaan.

 

Niillä pitää olla pehmeä askellus. Mielellään tällaiset pehmotumput jaloissa 24/7.

Tämmöisetkin toffelit kelpaavat ja saavat jopa arvosanan Muy Bien.

 

Pianot, flyygelit, pillit ja paukuttimet ovat ehdottomasti pannassa, eikä suutakaan saa soittaa.

Onnistuimme lopulta vakuuttamaan itsemme, että yläkertaan muuttaa lempeästi kuiskaileva eläkeläispariskunta, joka rakastaa villasukkia, kokolattiamattoja, raanuja, vilttejä, koristetyynyjä ja samettiverhoja, mutta postiluukustamme putosikin torstaina turmiota enteilevä viesti. Siinä tiedotettiin asiallisesti kuukauden kestävästä remontista, joka pitää sisällään huoltotoimenpiteitä kuten väliseinän kaatamisen!

”Puu kaatuuuuuuuuu!!!”

Tikittävänä neuroosipommina sain heti pienimuotoisen hepulin ja pyysin pomoltani, että voisin pitää maanantaina etäpäivän. Tarkoitus on asentaa tulpat korviin heti aamutuimaan, avata läppäri ja pitää kissoja tassusta. Yhdessä selviämme ehkä tästäkin koettelemuksesta ja voimme sujauttaa naapurien postiluukusta tervetuliaislahjana pienet Nupun ja Jujun hätätupoista kudotut töppöset…

 

Meillä surruttaa seinässä jo Feliway!

 

”Jos multa kysytään, niin emo voisi vähän relata.”

Onko muiden kissakotien rauhaa rikottu seinänkaatoremonteilla?

Menikö se hyvin vai tuliko itku, parku ja hurja nauku?