Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista

Kirjablogien dekkariviikko on taas täällä, alkoi maanantaina, ja sitä vetää Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Olen mukana muutamalla kirjalla. Olen joskus aikaisemmin kirjamatkaillut dekkariviikolla muihin maihin ja niin aion tehdä nytkin. Lähden kirjalliselle maailmanympärysmatkalle, vaikka luulen, että tässä menee kauemmin kuin yksi viikko nykyisellä bloggaustahdillani.

Ensimmäisenä etappina on Reykjavik Islannissa ja kirjana vanhan tutun Arnaldur Indriðasonin Haudanhiljaista, joka on hänen Erlendur-sarjansa toinen suomennettu osa. Ja kylläpä on hyvä rikosromaani, hyvin kirjoitettu, josta kiitos myös kääntäjälle Seija Holopaiselle, ja taitavasti punotusta juonesta ei puutu yllättäviä käänteitä.

Kun luin Erlendur-sarjan edellisen osan Räme, pidin siitäkin kovasti, kirjoitin blogiin, että "harvinaisen hyvä ja koukuttava dekkari". Siinä kaikki tapahtui sateisena syksynä, ja se oli tunnelmaltaan synkähkö. Tämä seuraava osa, Haudanhiljaista, ei tunnu yhtä synkältä, vaikka siinäkin kaivellaan (ihan konkreettisesti!) vanhoja ja kammottavia salaisuuksia.

Reykjavikin laitamilla rakennetaan uutta asuinaluetta. Eräänä päivänä leikkivät lapset löytävät perustusten kaivuupaikalta luun. Lähelle sattuu lääkäriksi opiskeleva mies, joka tunnistaa sen heti ihmisen luuksi. Ympäristöä tutkittaessa joku huomaa hiekasta nousevan ihmiskäden. Rakennusfirman harmiksi paikka eristetään, ja sitä tulevat ensin tarkastelemaan rikospaikkatutkijat ja sen jälkeen poliisin kutsumat arkeologit.

Maata kaivettaessa alkaa paljastua aikuisen luuranko, joka on vuosia tai vuosikymmeniä vanha. Erlendur ryhmineen joutuu selvittämään, kuka on asunut alueella toisen maailmansodan aikana, sitä ennen ja sen jälkeen. Siellä on ollut huonokuntoinen mökki, jonka omistajan morsian katosi aikoinaan jäljettömiin ennen häitä. Sodan aikaan mökissä asui viisihenkinen perhe, jonka elämässä kaikki ei ollut kohdallaan. Lähistöllä sijaitsi brittiarmeijan sotilasparakkeja ja varikko, jotka siirtyivät amerikkalaisille joukoille brittiarmeijan siirtyessä pois Islannista.

Samalla kun Erlendur paneutuu maasta löytyneen kuolleen tapaukseen, hänellä on kova hätä tyttärestään, joka joutuu huonossa kunnossa sairaalaan. Erlendur käy katsomassa tytärtään päivittäin ja juttelee hänelle lääkärin kehotuksesta, aluksi meneillään olevasta rikostutkinnasta ja myöhemmin omasta lapsuudestaan ja avioliitostaan, vaikka ei tiedä, kuuleeko tiedottomana makaava tyttö häntä. Lukijalle Erlendurin puhe on merkityksellistä - selviää Erlenduria painava lapsuuden tragedia sekä hänen purkautuneen avioliittonsa tarina ja se, miksei isä ole pitänyt yhteyttä lapsiinsa.

Arnaldur Indriðason liikkuu romaanissaan kiinnostavasti ajassa. Nykyajassa (tai siis tämän vuosituhannen alussa, jolloin kirja julkaistiin) tehdään rikostutkimusta, jotta saataisiin selville, kuka kauan sitten kuollut vainaja on ja kuoliko hän rikoksen uhrina. Samalla poliisi joutuu kaivautumaan menneeseen, sota-ajan tapahtumiin, ja saa tässä apua myös brittien suurlähetystöltä ja Yhdysvaltojen joukoissa palvelleelta upseerilta, joka jäi sodan jälkeen Islantiin asumaan. Lukija tietää kaiken aikaa enemmän, sillä aina välillä hypätään sota-aikaan, ja yksi mökissä asuneista lapsista kertoo perheensä silloisista tapahtumista.

Pidän paljon Arnaldurin tavasta yhdistää dekkareihinsa maansa historiaa, rikosten psykologisia motiiveja sekä yhteiskunnallisia ongelmia. En ollut yllättynyt siitä, että kirjailija toi juoneen mukaan Islannin aseman sodan aikana, jolloin se oli liittoutuneiden miehittämä. Se on tuttua kirjailijan kolmesta 1940-luvulle sijoittuvasta rikosromaanista, joissa rikoksia ratkovat islantilainen poliisi Flóvent ja kanadanislantilainen sotilaspoliisi Thorson: Varjojen kujat, Saksalainen talo ja Petsamo.

Haudanhiljaista voitti Arnaldurille Lasiavain-palkinnon parhaana pohjoismaisena rikosromaanina vuonna 2003. Hän sai edellisenkin vuoden palkinnon romaanista Räme. Lisäksi vuonna 2005 Haudanhiljaista sai Britannian rikoskirjailijoiden yhdistyksen (CWA) pääpalkinnon eli Kultaisen tikarin (Gold Dagger) vuoden parhaana rikosromaanina.

Helmet-haaste: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismaalainen kirjailija.

          Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista, 284 s.
          Kustantaja: Blue Moon 2006 (2. painos pokkari, 1. painos 2004)
          Alkuperäinen: GrafarÞögn, 2001; suomentaja Seija Holopainen

Per Petterson: Hevosvarkaat

Trond, 67-vuotias norjalaismies, on hankkinut itselleen pienen talon, jota hän alkaa kunnostaa loppuelämänsä asunnoksi. Mökki on järven rannalla Norjan itäkolkassa, Ruotsin rajan tuntumassa. Trondin vaimo on kuollut kolme vuotta aikaisemmin auto-onnettomuudessa, ja mies haluaa olla yksin ja rauhassa ja asettuu siksi koiransa Lyyran kanssa syrjäseudulle. Tekemistä riittää, aika menee talon ja sen pihapiirin remontoimiseen.

Yhtenä yönä Trond herää terävään ääneen ja tajuaa sen koirapilliksi. Hänen naapurinsa, yksin asuva Lars, etsii karannutta koiraansa keskellä yötä, ja Trond menee auttamaan häntä, vaikka harmitteleekin keskeytyneitä uniaan. Myöhemmin sisälle palattuaan Trond muistaa, miksi naapuri on jotenkin tutunnäköinen. Trondin isä oli hankkinut karjamajan Norjan rajaseudulta, ja poika vietti siellä kesän isänsä kanssa muutama vuosi saksalaismiehityksen loputtua. Trond oli silloin viisitoista, ja Lars oli hänen kaverinsa Jonin kymmenvuotias pikkuveli naapurista. Trond ei voi olla ihmettelemättä elämän sattumaa, joka on tuonut heidät jälleen, yli viisikymmentä vuotta myöhemmin, naapureiksi ja vielä tälle harvaan asutulle paikkakunnalle.

Trondin mieleen alkaa tulvia muistoja, kesästä karjamajalla, isästä, tukkisavotasta. Siihen aikaan Trond ihaili isäänsä yli kaiken ja jäljitteli hänen puuhiaan talossa ja pihapiirissä. Mutta isässä oli myös jotain hämmentävää. Siinä, miten hän katsoi Jonin viehättävää äitiä. Ja siinä, mitä Trond yllätyksekseen kuuli kylällä isän ja Jonin äidin osallistumisesta vastarintaliikkeeseen saksalaismiehityksen aikaan. Karjamajakesän hyvien muistojen ja traagisten tapahtumien jälkeen mikään ei ollut enää entisellään, ja se kesä muokkasi  kaikkien tulevaisuuden uuteen uskoon.

"Isäni ei tietenkään voinut kertoa minulle kaikkea tätä, ei yksityiskohtia myöten. Sellaisena se kuitenkin on jäänyt muistoihini, enkä tiedä aloinko värittää sitä heti vai vasta joskus vuosien saatossa. Kylmistä tosiasioista ei kuitenkaan ollut kiistelemistä, vaan silloin tapahtui mitä oli tapahtuakseen, ja isäni katsoi minua kysyvästi pöydän yli kuin odottaen että olisin osannut sanoa jotakin viisasta."

Per Pettersonin kirja Hevosvarkaat on kirja isän ja pojan suhteesta sekä muistoista ja muistamisen väkevyydestä. Kirjoitin viimeksi Joel Haahtelan Perhoskerääjästä, jossa mies etsii muiden muistoja tuntemattomasta perinnönantajasta ja samalla herättelee eläviksi oman lapsuutensa kipeitä asioita. Jotain samaa on Hevosvarkaissa, jossa Trondin omat lapsuudenmuistot heräävät ja hänen mietteensä vaeltavat nykyhetkestä nuoruuteen.

Petterson kuljettaa taidokkaasti kahta tai oikeastaan kolmea aikatasoa rinnakkain. Kirjan nykyhetki on syksy 1999, pari kuukautta ennen vuosisadan vaihtumista, ja karjamajalla vietetty kesä oli yli viisikymmentä vuotta aikaisemmin, 1948. Siihen aikatasoon sisältyvät kyläläisten puheet vuosien 1942-1943 tapahtumista, kun saksalaispartio oli majoittunut kylään ja vartioi Ruotsin rajaa ja sen yli kulkevaa kiellettyä liikennettä.

Luin Hevosvarkaita rinnakkain englantilaisena ja suomalaisena käännöksenä. Olen aikaisemmin ollut haluton tarttumaan esimerkiksi pohjoismaisiin tai venäläisiin kirjoihin englanninkielisinä laitoksina. Olen ajatellut, että pohjoisen maailman ja elämänmuodon kuvaukset ovat läheisempiä suomalaisen kääntäjän työn jäljiltä. Nyt olin saanut  englanninkielisen laitoksen Out Stealing Horsers Bookcrossingin kautta, mutta en sitten kuitenkaan malttanut olla lainaamatta suomalaista versiota kirjastosta. Vaihtelin lukemista englannin ja suomen välillä. Ihan kelpo käännöksiä kumpikin, mutta paikoin olin havaitsevinani hienoista kömpelyyttä suomalaisessa tekstissä.

Mutta sananen vielä Per Pettersonista. Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin häneltä, ja olipa hieno kirja. Arkista työn kuvausta, kaunista luontoa, oivaltavaa lapsuuden ja aikuisuuden välimailla olevan pojan mielenmaisemaa ja toisaalta vanhenevan miehen muistoja. Kirjailija ei selitä kaikkea puhki, vaan jättää lukijalle tilaa täydentää tarinan aukkoisuutta. Romaani on saanut useita palkintoja, ja Wikipedian mukaan se on käännetty 40 kielelle.

          Per Petterson: Hevosvarkaat, 214 s. / Out Stealing Horses, 238 s.

          Kustantaja: Otava 2009 (Otavan kirjasto 204), suom. Katriina Huttunen

          Alkuperäinen: Ut og stjæle hester, 2003

          Englanninkielinen: Picador 2008, translated by Anne Born
          

KIRJAT ovat kirjastosta (suom.) ja Bookcrossingista (engl.). 

MUUALLA esimerkiksi blogeissa Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Tarukirja

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja (koska Otavan kirjasto). Koska osa tapahtumista ja muistoista liittyy toisen maailmansodan aikaan ja Norjan saksalaismiehitykseen, saan tästä suorituksen myös Jokken rauhan haasteeseen.

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Luin Joel Haahtelan pienoisromaanin Perhoskerääjä, joka julkaistiin jo 2006. En yhtään ihmettele, että kirja on aikoinaan ollut Runeberg-palkintoehdokkaana, sillä se on kerrassaan hieno kirja.

Minäkertojan vaimo Eeva lähtee usean kuukauden työmatkalle ulkomaille. Sillä välin mies saa tietää, että hänelle täysin tuntematon mies, Henri Ruzicka, on kuollut ja testamentannut hänelle koko omaisuutensa. Mies käy katsomassa saamaansa huonokuntoista taloa ja löytää sieltä huomattavan laajan perhoskokoelman sekä joitain vanhoja kirjeitä. Miksi tuo Suomeen muuttanut saksalaismies oli jättänyt perinnön hänelle? Kertoja ei muista koskaan tavanneensa miestä tai edes kuulleensa tästä.

Asianajaja vakuuttaa, ettei erehdyksen mahdollisuutta ole. Edesmennyt todella halusi jättää kaiken kertojalle. Mies tulee uteliaaksi ja päättää selvittää, kuka oli Henri Ruzicka ja mikä yhteys heillä on elämässä ollut. Hän kirjoittaa Saksaan naiselle, jonka kirjeitä hän on löytänyt talosta. Hänen yllätyksekseen vanha nainen asuu edelleen samassa osoitteessa ja vastaa hänelle. Kun kesä tulee, kertojamies ottaa lomaa työstään museossa ja lähtee Saksaan Dresdenin lähelle tapaamaan naista, Anna Prinziä. 

Vähitellen Henri Ruzickan elämänkulku alkaa raottua, vaikka paljon jää vielä pimentoon. Hänen intohimonsa olivat perhoset. Miksi hän yhtäkkiä, hyvästejä kenellekään sanomatta, oli paennut länteen ja asettunut lopulta Suomeen? Anna Prinz ja kertoja puhuvat paljon muistoista ja  muistamisesta.

"Tuskin kukaan voi mitään sille, että muistot alkavat kerrostua toistensa päälle, sekoittua toisiinsa, kunnes on mahdoton erottaa mikä omasta elämästä on ollut muiden kertomaa, muille tapahtunutta, mikä luettua, mikä valokuvista muistettua ja mikä todella omaa."

Samalla kun kertoja kaivautuu Ruzickan elämän arvoituksiin, hän muistaa unohtuneita asioita omasta lapsuudestaan. Kumpikin mies on menettänyt äitinsä ollessaan vielä lapsi ja kummankin isä on vaiennut siitä, mitä äidille on tapahtunut. Lapsuuden suru on unohtunut, mutta jättänyt jälkeensä asioista puhumisen vaikeutta.

Saksasta matka jatkuu Ruzickan jalanjäljissä Italiaan Garda-järvelle ja Kreetan saarelle. Kertoja tapaa ihmisiä, jotka muistavat vielä perhosmiehen, ja hän saa tietää, missä hänen ja saksalaismiehen elämät ovat aikaisemmin leikanneet toisensa.

Joel Haahtela kirjoittaa kauniisti ja kuulaasti, hänen tyyliään on joku sanonut impressionistiseksi. Hän ei tyydy pintatapahtumiin, vaan antaa päähenkilönsä mennä syvälle oman elämänsä mysteereihin, niihin joista kaipaus ja intohimot - tai pakkomielteet - nousevat. Perhoskerääjässä on jotain samaa kuin viime vuonna lukemassani Adélen kysymyksessä: mies, jonka vaimo on työmatkalla, ja sillä aikaa mies matkustaa yksin ulkomaille ja samalla omiin lapsuudenmuistoihinsa ja oivallukseen lapsuuden jäljistä omassa tavassaan olla elämässä ja läheisten hmisten kanssa.

Pidin Perhoskerääjästä, kovasti. Sen tunnelmassa on jotain intensiivistä ja mystistä, joka vetää vastustamattomasti mukaan henkilöidensä tarinaan.

                  Joel Haahtela: Perhoskerääjä, 189 s.
                  Kustantaja: Otava 2011 (Seven-pokkari. 1. painos 2006)

                  Kansi: Päivi Puustinen

KIRJAN sain luettavaksi BookCrossingin kautta.
MUUALLA: Lumiomena

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta, sillä sen aloittava lause kutkuttelee sopivasti mielkuvitusta ja houkuttelee lukemaan pitemmälle: "Huhtikuun kolmantena päivänä vuonna 1991 sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että olin saanut perinnön."

JP Koskinen: Tulisiipi

 "Kurkistin varovasti ulos ohjaamosta ja näin valkolaikkuiset metsät, teiden nauhat, hitaasti liikkuvat kuorma-autot, kärryjä vetävän hevosen ja taloja, joiden katot olivat paikkausten jäljiltä kirjavia. Minun teki mieli huutaa, sillä ilo paisui ssälläni niin suureksi, että korvissani jyskytti. Olin kaukana mullasta ja kuoriaisista, pölyisestä luokasta ja kuraisesta tiestä. Olin vapaa, viimeinkin."

JP Koskisen Tulisiipi on kertomus pojasta, jolla on yksi suuri unelma elämässään. Tulisiipi on kirja lentämisestä ja se on pojan kasvukertomus. Se on historiallinen romaani, jonka tapahtumien jänne ulottuu Amerikan Yhdysvaltojen 20- ja 30-lukujen lamasta Karjalan tasavallan rakentamiseen ja edelleen toiseen maailmansotaan ja sen jälkeiseen Neuvostoliittoon aina 60-luvulle asti. Ja se on vetävä seikkkailukirja.

Kaarle on pieni poika Amerikassa Minnesotan maaseudulla. Hänen isovanhempansa ovat muuttaneet Suomesta Amerikkaan silloin, kun Suomi oli vielä osa Venäjää ja isä vasta vuoden vanha. Äiti sen sijaan on syntynyt Amerikassa suomalaisille vanhemmille. Nyt on maassa lama, kaikesta on pulaa. Isoisän työ hevosmiehenä on loppunut, kun autot ovat korvanneet hevoset, eikä isälläkään riitä töitä mekaanikkona bensapulan takia. Kaarle on unelmoinut lentämisestä ihan pienestä pitäen, ja häntä nolottaa se kerta, kun hän omatekoisilla siivillään hyppäsi vajan katolta lähteäkseen lentoon, mutta tupsahtikin maahan ja satutti päänsä. Naapurin sahan Linda, leikkitoveri, jaksaa muistuttaa siitä.

Amerikassa Kaarle Kuurasta on tullut Charles Frost, ja hänen nuoren elämänsä kohokohta on se päivä, kun Janne-setä vie hänet lentonäytökseen, jossa itse Charles Lindbergh esittelee lentotaitoaan kuuluisan Atlantin yli lennon jälkeen. Poika saa sankariltaan postikortin, johon on kirjoitettu "Charlesilta Charlesille", ja vakuutuksen siitä, että hänestä tulee kerran pilotti, koska hänellä on oikeanlainen pilke silmissään.

Pohjois-Amerikan suomalaisalueilla aletaan värvätä väkeä Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten paratiiisia. Kaarlen vanhemmat innostuvat kuvauksista maasta, jossa ei ole puutetta mistään ja jossa työväki yhdessä päättää asioista, ja he päättävät lähteä sinne lapsineen. Sahuri Albert ja Linda-tytär liittyvät seuraan. Matka on pitkä ja tylsä eikä perillä Petroskoissa odota sellaiset olot kuin kuviteltiin, mutta Kuurat ja sahamies tarttuvat annettuun työhön rivakasti. Kaarle joutuu kouluun, jossa mikään muu ei häntä kiinnosta kuin venäjän oppiminen ja sekin vain siksi, että hän ymmärtää, ettei hänellä ole venäjänkielisessä maassa mahdollisuutta päästä lentäjäksi, ellei hän osaa kieltä.

Ihme tapahtuu. Kaarle pääsee nuorena koululaisena kokeilemaan purjekoneella lentämistä  Äänisen jäälle. Hänen opastajansa näkee pojan luontaiset lahjat ja järjestää myöhemmin, että hän pääsee opettelemaan lentämistä oikealla moottorikoneella Leningradin sotilaslentokouluun. Kaarle on ilmiömäisen lahjakas ja päihittää pian taidoillaan aikuiset lentäjät. Kaarle-Charlesista tulee Gennadi, joka lentotunneilla puhuu vain venäjää.

Karjalaan rakennettava paratiisi näyttää toiset kasvonsa. Suomalaisia ja Amerikasta muuttaneita siirtolaisia alkaa kadota tietymättömiin. Kaarlen isä ja äiti sekä myöhemmin saapunut Janne-setä haluavat palata Amerikkaan, ja he saavat tarvittavat paperit kuntoon. Myydään tavarat ja astutaan junaan Petroskoin asemalta. Kaikki eivät kuitenkaan pääse matkaan. Seuraa vankileirejä, suuri isänmaallinen sota, pala neuvostoliittolaista lentämisen huippuhistoriaa. 

JP Koskisen kirja kertoo elämää suuremmista unelmista ja vapaudenkaipuusta. Teos on mielenkiintoinen sekoitus toisaalta suomalaisten historiaa Amerikassa ja Neuvosto-Karjalassa ja toisaalta mieheksi kasvavan pojan uskomattomia seikkailuja Neuvostoliitossa. JP Koskinen on mestari sekoittamaan faktaa ja fiktiota toisiinsa, kuten totesin jo lukiessani hänen historiallista romaaniaan Kuinka sydän pysäytetään, josta pidin kovasti. Tulisiipikin on mukaansa tempaava luettava, Koskinen kirjoittaa hyvin ja luo hämäävän uskottavan historiallisen maailman, jossa tapahtuu hämääviä asioita. Lentämisen ja lentokoneiden yksityiskohdat eivät ihan olleet minun juttuni, mutta unelmat - lentämisestä ja vapaudesta -koukuttivat seuraamaan, toteutuvatko Kaarle-Charles-Genan haaveet. Kirjan loppuun Koskinen säästää varsinaisen yllätyksen! Mainio teos. 

Tulisiipi sai viime vuonna kirjakauppiaiden Vuoden kirja -palkinnon ja Savonia-kirjallisuuspalkinnon. Se oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana.

          JP Koskinen: Tulisiipi (290 s. e-kirja)
          Kustantaja: Like 2019
          Kansi: Tommi Tukiainen

E-KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos Elisa-kirjasta).
MUUALLA: Arja, Kirsi, Nanna, Tiina, Tuija.

Helmet-haasteessa tämä menee ilman muuta kohtaan 39. Kirjassa lennetään - tuskin luen muuta kirjaa, jossa lennetään yhtä paljon. Kirjan voi sijoittaa myös kohtiin 15. (fikto, jossa mukana todellisia henkilöitä), 24. (kirjailija on kirjoittanut yli 20 kirjaa) ja 42. (isovanhempia).
Rauhan haaste (Leningradin piiritys, ilmasota sen liepeillä), Kirjahyllyn aarteet 2

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat

Pirjo Puukon esikoisromaani Kunnes jalkasi kantavat on Ellin ja Anitan, äidin ja tyttären, tarina, joka kerrotaan limittäin. Ensin ollaan vuodessa 1949, jolloin äiti ja tytär kohtaavat ensimmäisen kerran. Elli odottaa miestään Savonlinnasta kätilönhakureissulta, ja se vain kestää ja kestää. Ajoissa Tauno ja kätilö kuitenkin ehtivät, juuri ja juuri. Syntyy tyttö, joka myöhemmin kastetaan Anitaksi.

"Tämän hyvän olon luonto oli järjestänyt, Elli ajatteli, kun lapsi asetettiin hänen viereensä. Minustako tuo tuli? Tuommoinen jumalankaunis ihmislapsi. Sen huulet näyttivät melkein läpinäkyviltä. Ne suipistelivat ja ikään kuin etsivät asentoaan. Joskus niiltä vielä putoaisi sana "äiti" - Elli puri poskea ettei silmät kostuisi. Tunne oli vieras ja voimakas." (luvusta ELLI 1949)

Sen jälkeen kirjassa siirrytään Ellin syntymään vuonna 1927. Hänen oma äitinsä kuolee, ja Elli kasvaa isovanhempien ja kotona vielä asuvien tätien hoivissa, sillä isä ei selviä pienen vastasyntyneen hoidosta. Kiltin ja rakastavan mummon kuoltua jäljelle jää ankara ja pelottava isoisä, Ukko, ja komentelevat tädit. Ellistä kasvaa arka lapsi, joka saa huomiota vain, kun joku ärjäisee hänelle pellolla, missä hänen on käsketty koota kivenmurikoita ja hän unohtuu haaveilemaan lentämisestä.

Samanikäisenä Anita on jo niin iso tyttö, että äiti lähettää hänet maitokannun kanssa osuuskauppaan maitoa ostamaan. Matkalla tyttöä pelottaa mennä sepän pajan ohi, silllä koko rakennus ja siellä kalkutteleva mies ovat mustia. 

Näin Pirjo Puukko kuljettaa romaanissaan kahden tytön elämää ja heidän varttumistaan aikuisiksi naisiksi hypellen vuosikymmenten välillä. Yhden tason muodostaa vuosi 2019, jolloin Anita muistelee sattumuksia 70-vuotiaana sairaalassa. Ellistä kerrotaan kolmannessa persoonassa, Anita puolestaan puhuu minä-muodossa. Kirjan luvut on otsikoitu etunimellä ja vuosiluvulla, ja lukija pysyy kyllä hyvin kärryillä, mutta hieman tarkkaavaisuutta se vaatii ja etenkin eläytymistä kunkin vuosikymmenen ihmisten oloihin. Tällainen rakenne sopii kirjaan tavattoman hyvin. Se kertoo, miten erilaista ihmisten arki oli 30-40 -luvuilla ja toisaalta 50-60 -luvuilla ja millaisia reunaehtoja ja valintoja ihmisillä oli elämässään kunakin aikana. Vaikka näkökulma on yhden perheen naisissa, se laajenee myös ympäröivän yhteiskunnan tapahtumiin. Ajankuva on hienosti punottu tarinaan sen eri vuosikymmenillä.

Esimerkiksi Ellin kummitäti lupaa, että tyttö pääsee jatkamaan koulua Viipuriin alaluokkien jälkeen ja saa asua tädin ja hänen miehensä kotona. Sen unelman hukuttaa talvisota, ja Ukko patistaa tytön töihin piikomaan. Kun ikää on tarpeeksi, kolmetoista vuotta, Elli itse hakeutuu vaneritehtaalle. Jatkosodan aikaan kaikki maatalon töitä osaavat tytöt ja naiset komennetaan sahalta maataloihin töihin, ja Elli päätyy Punkaharjulle, jossa hän erään kerran päättää vastata rintamasotilaan kirjeenvaihtoilmoitukseen. Oiva kirjoittaa ja tulee lomalle Punkaharjulle, ensin kerran ja sitten uudelleen, he tanssivat nurkkatansseissa koko illan toistensa kanssa. Viimeiseltä kerralta mies palaa rintamalle, eikä Elli kuule hänestä enää koskaan. Ei tiedä, jättikö mies hänet vai kaatuiko taistelussa.

Lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin Anita pääsee ylioppilaaksi Helsingissä, jonne perhe on muuttanut hänen käydessään kansakoulun ensimmäistä luokkaa. Lukioaikainen poikakaveri, jonka kanssa on uutterasti osallistuttu opiskelijamielenosoituksiin, jättää Anitan juhannuksen alla. Pettynyt Anita uppoutuu alkaviin äidinkielen ja kirjallisuuden opintoihin valmistuakseen nopeasti opettajaksi.

Pirjo Puukon kirjassa on myös psykologinen taso. Elli ei unohda Oivaa, katkeruus jäytää, ja hän ei voi olla vertaamatta nuoruuden rakkautta tasaiseen ja hiljaiseen aviomieheen. Kotona ilmapiiri muuttuu vuosien saatossa painostavaksi, kun mykkäkoulua käydään pitkiä jaksoja. Kun Anita kohtaa Olan, hän joutuu pohtimaan vanhempiensa suhdetta ja Olan lapsuudenkodin ilmapiiriä. Millaisen parisuhteen Anita haluaa ja millaisia valintoja hän on valmis tekemään? Psykologisella otteella romaani käsittelee myös ädin ja tyttären suhdetta ja sen kipupisteitä.

Jo Puukon novellikokoelmasta Mutkanlukutaito kirjoitin, että kirjailija käyttää herkullista kieltä ja tuoreita kielikuvia. Samaan kiinnitin huomioni Kunnes jalkasi kantavat -teoksesta.

"Nyt kaikki on lumen peitossa. Tuijotan tietä, jonka pintaa pitkin kova tuuli kuljettaa irtolunta ikään kuin valtava valkoisten muurahaisten armeija juoksisi henkensä edestä. Yritän keksiä verbiä ilmiölle. Vieriikö lumi vai pakeneeko se? Pyyhkiytyy? Karkaa? Ehkä sille ei ole verbiä. Kaikille asioille ei ole nimeä. Siksi puhuminen on joskus niin vaikeaa." (luvussa ANITA 1974)

Pidin Pirjo Puukon Kunnes jalkasi kantavat -romaanista kovasti. Siinä on sopivasti sukutarinaa, kytkentöjä Suomen historian tapahtumiin, naisten kasvutarinoita ja  mietityttäviä perhesuhteita.

            Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat, 305 s.
            Kustantaja: Stresa 2019
            Kansi: Amelia Nyman

KIRJA on omasta hyllystä, saatu lukukappaleena. Kiitos kirjailijalle!
MUUALLA muuan muassa blogeissa Elämä on ihanaa, Kirja vieköön, Kirjojen kuisketta, Kulttuuri kukoistaa

Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 39. Kirjassa lennetään, 42. Kirjassa on isovanhempia ja 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa.
Osallistun myös Rauhan haasteeseen, sillä kirja kuvaa Ellin elämää ja ihmissuhteita talvi- ja jatkosodan aikana.

Kai Aareleid: Korttitalo

"2013. Tämä tarina liikkuu jossain tietoisuuteni rajoilla, niin että saatan melkein koskettaa sitä. Se väreilee muistini viileissä nurkissa, hämärä kaiku onnellisimmista päivistä, hymyistä, eräästä äänestä."

Näin alkaa Tiina kertoa lapselleen omasta lapsuudestaan ja kasvuvuosistaan Tartossa virolaisen Kai Aareleidin kirjassa Korttitalo. Aikuinen Tiina on saanut lahjaksi nahkakantisen muistikirjan ja alkaa täyttää sitä sivu sivulta. Muistot tulevat eri ajoilta, satunnaisessa järjestyksessä, välillä ollaan lähempänä nykyaikaa, mutta yhdessä niistä kaikista piirtyy Tiinan ja hänen vanhempiensa tarina.

Tiina on syntynyt vuonna 1946, sodan jälkeen, kun Viron aika on jo mennyttä. Äiti Liisi on jäänyt sotaleskeksi ja päätyy töihin varastoon, jossa Tiinan isä Peeter Unger työskentelee vastaavana. Ei mene kauan, kun Liisi ja Peeter vihitään ja heille syntyy Tiina. Hänestä tulee vanhempiensa silmäterä, isänsäkin, joka odotti kovasti poikaa, Reiniä.

Sodan jälkeen elämä on monilla puutteenalaista, mutta Tiinan perheellä asiat ovat hyvin. Varastosta Peeter Ungerilla on mahdollista saada tavaroita, joita muiden on hankala hankkia, ja isä ansaitsee rahaa myös muuten kuin varastotyössään. Tiinan lapsuus ja erityisesti suhde isään näyttäytyy lämpimänä, vaikka Tiinä myöhemmin saakin todeta, ettei isä halua avautua omasta menneisyydestään. Kun hieman kylmäkiskoinen Liisi jättää miehensä ja Tiinan ja muuttaa yhteen ensimmäisen miehensä veljen kanssa, on jotenkin itsestään selvää, että Tiina jää asumaan kotiin isän kanssa. Parin vuoden kuluttua äiti palaa irtiotoltaan, jonka piti olla uusi elämä, mutta koti, perhe ja vanhempien suhde on jo liiaksi säröillä palautuakseen ennalleen.

Häilyviä muistoja tulee Tiinan mieleen lapsuus- ja kouluvuosilta. Välillä ollaan nykyajassa ränsistyneellä mökillä, josta isästä maalattu muotokuva on varastettu. Taustalla kulkevat Viron vaiheet, ihmiset puhuvat Viron ajasta viitatessaan itsenäisyyteen ennen sotaa, ja taalinin aikaan, jolloin on syytä varoa puheitaan. Naapureita ja varaston työntekijöitä viedään Siperiaan. Murrosikää lähestyvä Tiina ystävystyy venäläisen pojan kanssa, tämän perhe on muuttanut Tarttoon Pietarista. Isä on armeijan palveluksessa. Tiina tuntee suuren surun, kun Vladimirin perhe yllättäen muuttaa pois, koska tämän isä siirretään armeijan yksikköön jonnekin valtavan valtakunnan tuntemattomaan kolkkaan, jonka nimeäkään ei saa sanoa.

"Pois lähteminen on kuin kuolema. Onko jotain, mikä on pahempaa kuin kuolema? Vovasta ei ole jääänyt mitään osoitetta. Häneltä ei tule ainuttakaan kirjettä. Epätietoisuus on pahempaa kuin kuolema."

Vladimirin, Vovan, lähtö pimentää Tiinan taivaan, mutta se on harjoittelua toista lähtöä ja vielä syvempää surua varten. Isä kuolee, kun Tiina on juuri täyttänyt kuusitoista vuotta.

"Vova. Tarvitsisin sinua. On vain yksi lohdutus: tunnen tämän pimeän paikan, kiitos sinun, olen ollut täällä ennenkin. Sinä opetit minulle, mitä on tulla jätetyksi. Sellainen tunne tämä onkin. Ei ole mitään pelättävää, on vain mentävä läpi. Sydän lukkoon ja läpi vain."

Kai Aareleidin kirja Korttitalo tavoittaa hyvin Tiinan elämän valon ja varjon. Vaikka pidin kirjasta ja siinä on paljon lämpöä, päällimmäiseksi tunteeksi jää surumielisyys. Kirjailija kuvaa hienosti lapsen muistojen tarkkanäköisyyden ja toisaalta haperuuden, kaikkea ei Tiina-lapsi voi ymmärtää, ja lukijan tehtäväksi jää muodostaa tapahtumista kokonaiskuva. Kirjan suomalainen nimi Korttitalo kantaa monenlaista symboliikkaa, joka ympäröi Tiinan perhettä ja heidän asumaansa kotia. Kirjan kuvaama aika ja lapsuusmuistot Neuvosto-Virosta tuovat mieleen aikaisemmin lukemani Viivi Luiken kirjan Seitsemäs rauhan kevät. Kirjat ovat erilaisia, mutta samaa niissä on pienen lapsen kasvu Viron 50-luvun ilmapiirissä.

Kirja on hyvä. Jotenkin näiden kaunokirjallisten teosten kautta pääsee aistimaan sitä, mitä oli elää sodanjälkeisessä, itsenäisyytensä menettäneessä Virossa. Sitä Kai Aareleid kuvaa lapsen ja teini-ikäiseksi varttuneen silmin, aikuisten maailmaa havainnoiden, herkästi ja kiinnostavasti. 

Kirjailija Kai Aareleid on vieraana toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumassa.

     Kai Aareleid: Korttitalo, 333 s
     Kustantaja: S&S 2018
     Alkuperäinen: Linnade põletamine, 2016; suomentaja Outi Hytönen
     Kansi: Inari Savola

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kirjaluotsi, josta löytyy lisää linkkejä, Kirjapiisku, Kirjareppu

Helmet-haasteessa tämä kävisi vaikka kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Tartto), 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema, 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.
Kirja on lisäpanos Rakas Viro 100 -haasteeseen. Kuukauden kieli -haasteessa viron kieli on vuorossa vasta elokuussa, mutta kirjaan tämän jo ennakkoon, jos vaikka ei silloin tule luettua virolaista kirjallisuutta.

Katja Kärki: Jumalan huone

Jumalan huone on Katja Kärjen tuore esikoisromaani, joka on jo ehtinyt saada blogisavuja siellä täällä. Se kertoo pohjoiskarjalaisesta Martikaisen suvusta, ja ajallisesti kirja ulottuu 1930-luvulta tälle vuosituhannelle.

Sukutarina
Katja Kärjen teos on sukutarina, jonka kirjailija kertoo kolmen eri-ikäisen naisen valintojen kautta. Iäkkäin heistä on 20-luvulla syntynyt Aili, perheetön täti, jolla nuorena on ollut  ensin poika ja sitten mies, ja kummastakin hän on joutunut luopumaan. Nyt keski-iässä hänestä tulee alaikäisen tytön huoltaja ja tämän sisarusten äitihahmo kriisin keskellä, kun näiden oma äiti Vieno, Ailin sisko, saa surmansa. Aililla on omat piinansa ja kiusansa elämässä, eivätkä ne päästä häntä helpolla.

Maria, Vienon ja Maurin tytär, on 60-luvulla vain 6-vuotias, kun äiti kuolee ja hänestä tulee Ailin tyttö. Marialla on unelmia ja haaveita, mutta haave omasta miehestä ja lapsesta on kipeä. Hän muuttaa vaaroilta Joensuuhun, opiskelee ammatin ja päätyy opettamaan maahanmuuttajille suomea. Mariasta kasvaa kirjassa sävyisä ja tasainen nainen, joka opetustyössään joutuu kohtaamaan erilaisuutta ja omassa elämässään alkaa kyseenalaistaa monia aikaisemmin selkeitä näkemyksiä ja arvoja.

Elsa on Marian kummityttö ja tämän vanhemman siskon, Kaisan, tytär. 80-luvulla  syntyneellä Elsalla on pienestä alkaen sydänystävä, jonka elinpiiri on hyvin erilainen kuin Elsan omalla perheellä, ja pikkutytöstä kasvaakin ensin rajusti kapinoiva teini-ikäinen ja sitten vielä rajummin bilettävä opiskelija. Kun Elsa ilmestyy kotiin pinkissa siilitukassa, isä osoittaa ovea, ja sanoo, ettei takaisin ole tulemista, niin kauan kuin tukka on tuonnäköinen. Ja Elsa lähtee, muuttaa Jyväskylään opiskelemaan ympäristötiedettä. Lähtiessään hän poistaa kaikkien perheenjäsenten puhelinnumerot kännykästään.

Hengellinen yhteisö
Jumalan huone on Kärjen kirjalle osuva nimi, sillä Jumalan huone, lestadiolaisen yhteisön rukoushuone, on kuin yksi kirjan henkilöistä. Sinne mennään perheittäin ja suvuittain seuroihin sunnuntaisin, siellä tavataan naapureita ja ystäviä, siellä ihastutaan, solmitaan avioliittoja ja siunataan vainajia. Saarnoineen ja yhteisen normin mukaisine elämäntapoineen rukoushuoneesta tulee toisille turvallinen, joskin tiukasti kiinni pitävä äidin syli, josta ei haluta tai voida pyrkiä pois. Toiselle se on kuristava kahle, jonka otteesta on joko liu'uttava pois tai joka on väkivalloin murrettava.

Teoksen hengellistä yhteisöä tarkastellaan heidän kauttaan, jotka siitä pyrkivät pois. Teini-ikäinen Elsa ei halua mennä enää seuroihin perheensä kanssa, ja lukioiässä hän tekee listan synneistä, joita hän päättää tehdä matkallaan omannäköiseen elämäänsä. Kaikki kaksitoista kohtaa hän pystyy kuittaamaan listaltaan, ja sen toteutumista kuvataan sen verran pitkään yksityiskohtaisesti, että alkaa haukotuttaa muuten mukaansa tempaavassa kirjassa. Oman identiteetin etsintä ei ole helppoa sellaiselle, joka on kasvanut ahtaassa ja suljetussa yhteisössä. Railakkaassa opiskelijaelämässäkin Elsa kokee olevansa sinne kuulumaton.

Marian tie on tasaisempi. Hänellä on elämä kaupungissa, työkavereita ja oppilaita, ja sunnuntaisin vielä vapaaehtoistyötä rukoushuoneella, mutta vähitellen hän huomaa alkavansa ajatella eri lailla kuin valtaa pitävät vanhat miehet yhteisössä. Hän hakeutuu ihan tavalliseen seurakunnan jumalanpalvelukseen, alkaa miettiä teologian opintoja, mutta saa nuhteita ja ojennusta siitä, että poikkeaa yhteisön hyväksymästä hengellisyydestä.

Rakenne
Kirja on kerroksellinen ja moninäkökulmainen, ja vaikka olen viime aikoina kaivannut ihan suoraviivaisesti etenevää tarinointia, tässä nautin siitä, miten Kärki on toteuttanut nuo aika- ja henkilösiirtymät selkeästi ja sulavasti. Pääosassa olevat henkilöt kehittyvät romaanin kuluessa, heidän elämänsä lomittuvat, kerros kerrokselta sukusalaisuudet kuoriutuvat esiin. Minun on helppo pitää Mariasta kaikessa tavanomaisuudessaan ja rehellisessä, poukkoilemattomassa etsinnässään.

Katja Kärki on kirjoittanut hienon esikoiskirjan, joka on kiinnostava ja kieleltään vivahteikas ja sujuva. Pohjoiskarjalainen murre pilkahtelee mukavasti dialogeissa.

               Katja Kärki: Jumalan huone, 463 s.
               Kustantaja: Bazar 2019
               Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

KIRJA on kirjastolaina.

Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (esim. perheväkivalta), 43, Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi (Elsa), 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Sjón: Argon lastu

Argon lastu on kiemurainen ja kiehtova kirja, joka yhdistää nykyaikaa ja muinaistaruja. Tai, no, ei nyt ihan nykyaikaa, sillä vuosi on 1949, mutta nykyajaksi senkin voi laskea, kun vierellä kulkevat antiikin taruolennot ja skandinaavisten saagojen henkilökaarti. En väitä pysyneeni kaiken aikaa kartalla, mutta osasin olla välittämättä siitä, ja annoin kirjailija Sjónin viedä.

Argon lastussa islantilainen Valdimar Haraldsson on vanha mies, joka asuu Kööpenhaminassa. Hän on vakuuttunut siitä, että kalojen syöminen on tehnyt pohjoiset kansat muita kookkaammiksi ja kaikin puoli ylivertaisemmiksi, ja on julkaissut pientä tanskankielistä aikakauslehteä "Fisk og Kultur", jossa hän on julkaissut tieteellisiä artikkeleita asiasta. Nyt vuonna 1949 Haraldsson saa kutsun rahtilaivan neitsytmatkalle ensin Tanskasta Norjaan hakemaan paperimassaa, joka viedään Turkkiin, ja sen jälkeen noutamaan Neuvosto-Georgian Potista teetä Tanskaan.

Haraldsson lähtee matkaan ja ihailee tuliterää laivaa ja kapteenin vieraalle järjestämää ylellistä hyttiä. Kapteenin pöydässä toinen perämies Kaineus on innokas kertomaan pöytäseurueelle tarinoita merimiesmatkoiltaan. Ateria toisensa jälkeen hän painaa korvalleen pienen puupalan, kuuntelee ja sitten kertoo puulta kuulemansa seikkailun. Puupala on myyttisen Argo-laivan keulasta veistetty lastu, ja Argo-laivalla Kaineuskin purjehti yhtenä sen argonauttina. Hän kertoo myös omasta historiastaan: ennen kuin hänestä tuli väkivahva merimies ja soturi, johon mikään teräase ei pysty, hän oli nuori kaunis prinsessa, jonka meren jumala Poseidon raiskasi. Sen jälkeen jumala lupasi toteuttaa tytön yhden toivomuksen ja sen hän tekikin, muutti prinsessan mieheksi, joka kukaan ei voita.

Huikeinta Sjónin kirjassa on tarinan sisältämän tarinan sisältämä tarina, monta kerrosta, joissa aikakaudet ja eri maiden tarustot sekoittuvat vinkeästi keskenään. Kehyskertomuksessa on islantilaisen vanhuksen matka rahtilaivalla Tanskasta Norjaan. Sen sisällä perämies Kaineus kertoo seikkailuistaan argonauttien kanssa kreikkalaisesta mytologiasta tutulla Argo-laivalla. Ja yhdessä Kaineuksen tarussa Argo rantautuu naisten saarelle Lemnokseen, jonka juhlissa runonlaulaja laulaa historiallisen runon. Se on peräisin pohjoisen kansoilta, ja niin runon sankarit kuin tapahtumatkin ovat peräisin islantilaisista / skandinaavisista sankaritaruista.

Tarinoiden lomasta löytyy arkista realismia, kun laiva joutuu odottamaan paperimassapaalien lastaamista norjalaisen vuonon rantamilla ja todistaa maissa lastauksessa tapahtuvaa työtapaturmaa ja sen jälkiseuraamuksia. Sodasta on kulunut vasta vähän aikaa, ja siihenkin viitataan: "Neljä vuotta oli kulunut suuren sodan loppumisesta, emmekä vieläkään uskoneet, että ihmisyys oli voittanut."

Kiinnostava kirja, joka kieputti päätä suuntaan jos toiseenkin ja jätti jälkeensä hinkua tutustua lähemmin antiikin Kreikan ja Skandinavian muinaistaruihin. Kirjan lopussa on mainittu ne teokset, joihin kirja pohjautuu.

Islantlainen kirjallisuus on jäänyt minulle tuntemattomaksi, vain yhden Arnaldur Indriðasonin rikosromaanin (Räme) olen lukenut sieltä päin. Sjónin kirjoja on käännetty suomeksi useita, ja näinä päivinä julkaistaan hänen uusin romaaninsa CoDex 1962, joka sekin yhdistää toisiinsa historiaa, satua ja myyttejä.

               Sjón: Argon lastu, 142 s.
               Kustantaja: Like 2008

               Alkuperäinen: Argóarflísin, 2005, suomentaja Tuomas Kauko 

               Kannen kuvitus: Gunnar Karlsson, piirustus Johannes Hevelius (1611-87)

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA: Anni Viitasaari/Kiiltomato, Erkki Kanerva/TS, 

Helmet-haasteessa kirja sopii useaan kohtaan, esimerkiksi 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla, 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja, 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö (Kaineus).
Kuukauden kieli -haasteessa maaliskuun kieli on islanti.

Paula Havaste: Pronssitähti

Paula Havaste on tuttu kirjailija historiallisista romaaneistaan, jotka sijoittuvat muutaman vuosisadan taakse Lappiin (Kymmenen onnen Anna) tai keskiajalle (Vihat-sarja). Olen nauttinut niiden menneiden aikojen naisten elämän kuvauksesta, ja siksi tartun kirjailijan uusimpaan aprikoimalla, millainen mahtaa olla lähemmäs nykyaikaa tuleva, vuoden 1949  Neuvosto-Viroon sijoittuva Pronssitähti.

"Hän otti pojan kehdostaan ja asteli koira kannoillaan marjapensaiden luokse tutun kannon päälle lasta syöttämään. Jossakin kaukana kaksi joutsenta toitotti toisilleen, ja iltaruskon punainen leimu kalpeni yön sineksi. Vilja kosketti vasemman käden keskimmäisillä sormilla sydämensä kohtaa ja tunsi, kuinka kesä tuoksui, kukat ja muheva multa, lupaus sadosta ja viljavasta maasta."

Pronssitähti sisältää samoja aineksia kuin aiemmat Havasteen romaanit. Vilja Talvik, nuori vaimo ja pienen poikavauvan äiti, hoitaa ahkerasti ja tarmokkaasti Talvikin suvulta perittyä tilaa Viron Saarenmaalla. 1940-luvulla maaseudun työt tehdään vielä edellisiltä sukupolvilta opituilla tavoilla,  vaikka uudet vallanpitäjät ovat lohkoneet ison osan tilan maista läheiselle sovhoosille ja navetassa ammuu kaksi sovhoosin lehmää sen yhden sallitun oman lisäksi. Rakas aviomies Villem ei ole talon töissä yhtä ponteva kuin vaimonsa, hänen ajatuksensa harhautuu liian usein haaveisiin, mutta hän onkin runoilija, jolle on myönnetty kunniakirja. Kumpikin joutuu tekemään työtä myös kalasovhoosille sen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Villem kutsutaan Tallinnaan noutamaan kunniakirjaansa, ja Pronssitähdessä rinnakkain asettuu Saarenmaan tilallisten, vaikkakin ahtaalle ajettujen, työteliäisyys ja terveet elämänarvot sekä pääkaupungin uuden kulttuurieliitin juhlinta ja rällääminen. Siihen menoon temmataan kunniarunoilijakin puoliväkisin mukaan. Hänen lukiessaan palkittua runoaan hiki nousee otsalle: osaavathan he nyt ymmärtää senkin hänen suvisen luontorunonsa isä aurinkoisesta, mitä hän kirjoittaessaan ei edes tarkoittanut.

"Vilja keritsi Muria [koiraa] ja toivoi voivansa painaa kädet kasvoilleen ja itkeä sydämensä pohjasta, mutta sellainen oli vaarallista. Täytyy olla huomaamaton, vaaraton, hiljainen ja sopeutuva, hän päätti kuten niin monta kertaa ennenkin."

Kotona Vilja pelkää kaiken maaseutuidyllinsä keskellä, on niin paljon sellaista, mitä pitää salata. Mitä voi nuori nainen tehdä sille, että sattui syntymään kylässä, jossa autettiin hätään joutuneita, kylälle tuttuja saksalaisia? Tai sille, että hän tyttönä otti hoiviinsa rakastetun opettajan koiran, kun musta auto vei opettajan pitkälle matkalle Siperiaan? 

Pronssitähti on samanlainen ja erilainen kuin muut lukemani Paula Havasteen kirjat. Tuttua on naisten työt, kansanlaulut ja -runot, kansanperinteen ja taikojen ja enteiden elävyys arjessa. Tuttua on myös sama viehättävä ja soljuva tekstin kuljetus, rauhallinen virta, jonka vietäväksi on helppo asettua. Erilaista on se painostava tuntu, taitavasti kuvattu, mutta ei liiallisen osoitteleva, jonka alla Neuvosto-Virossa tavalliset ihmiset joutuivat elämään ja sanojaan - ja runojaan - varomaan ja moneen taipumaan.

Suosittelen. Aiemmin luettua samalta kirjailijalta:
      Kymmenen onnen Anna
      Tuulen vihat
      Maan vihat ja Meren vihat
      Lumen armo

               Paula Havaste: Pronssitähti, 208 s.
               Kustantaja: Gummerus 2018 
               Kansi: Eevaliina Rusanen

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA blogeissa: Kirjakaapin avain, Kirjamies, Kirja vieköön, Kirjavinkit/hikkaj,  Sinimarjan matkassa, Tuijata
HAASTEET: 
Helmet-haasteessa tämä sopii kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt, 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja (koira, mehiläiset) ja 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (oman kotikirjastoni kirjavinkkilistalla viime vuonna).
Rakas Viro -haasteessa puuttuu enää kourallinen onnittelupanoksia sadasta.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaani Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on kiehtova, surumielinen ja hieman salaperäinen kirja. Max Halme on perhostutkija, joka havittelee kansainvälistä tunnustusta työlleen. Jos hän vain löytäisi perhosen, jota kukaan toinen ei ole vielä nähnyt ja tunnistanut. Sitten Maxin äiti kuolee. Vuonna 1982 Max on nelikymmenvuotias ja löytää äidin talosta, piirongin päältä, erikoisen perhosen, jollaista Max ei ole koskaan nähnyt ja joka ei ole hänen kokoelmistaan.

Erikoinen perhonen vangitsee Maxin mielen ja hän ryhtyy tutkimaan sitä voidakseen tunnistaa ja nimetä sen. Siivekäs kuitenkin pakenee kaikkea määrittelyä, Max ei löydä sille nimeä. Äidin piirongista löytyy muutakin, se johdattelee Maxin toiselle etsintämatkalle. Sen päästä Max toivoo selvittävänsä jotain isästään, sodassa kuolleesta saksalaisesta lentäjästä. Erik Stanislaus oli Saksan ilmavoimien sotilaana Rovaniemellä kesällä 1941, kohtasi Silvian, Maxin äidin, ja lähti komennukselle, jolta ei koskaan palannut. Hänen raportoitiin hukkuneen Koitasjärveen ja kadonneen. 

Äiti on kuollut eikä voi kertoa enää mitään isästä, mutta Maxin uteliaisuus on herännyt. Oulun maakunta-arkistosta löytyy sota-ajan dokumenteista isän nimi. Löytö vie Maxin Koitasjärvelle ja hänen sieltä saamansa päiväkirja taas Saksaan Viktor Stanislauksen, Erik Stanislauksen veljen, luo. Viktor Stanislaus kutsuu Max Halmeen Hampuriin viimeiseen konserttiinsa, jossa hän esittää säveltämänsä kolmentoista sinfonian sarjan. Konsertin jälkeen vanha mies kertoo omat muistonsa sota-ajasta ja sen tapahtumista, ja Max kuulee isänsä tarinan.

Viktor Stanislauksen musiikki soi mollissa. Isättä kasvaneen pojan isän odotus saa muodon aikuisen miehen isän etsinnässä, kun äiti on kuollut. Romaanissa Maxista piirtyy kuva intohimoisena tutkijana, joka paneutuu perhosiin koko tarmollaan ja taidollaan. Samalla kärsivällisyydella hän etsii tietoja isästään ja löytää jotain, mitä ei ollut osannut odottaa.

Ihan kaikkea Ahokumpu ei kerro, vaan jättää lukijan mielikuvitukselle tilaa. Hänen kaunis ja sujuva kerrontansa viettelee mukaansa, ja minulle jää tuntu, että olen lukenut sivumääräänsä täyteläisemmän kirjan. 

Pidin, kovasti.

       Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa, 175 s.

       Kustantaja: Gummerus 2018

       Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

KIRJAN lainasin kirjastosta.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan "37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi". Kirjaan sen myös Taiteilijaromaanihaasteeseen, koska säveltäjä ja pianisti Viktor Stanislaus.

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Khadija on somalityttö, jonka lapsuus on turvallinen, mutta onneton. Hän asuu äitinsä ja veljensä kanssa pienessä kylässä aavikon laidalla. Päivän askareissa hän kantaa vettä, käy pesemässä pyykit, juottaa kamelit ja paimentaa lampaita, vuohia, kameleita. Khadija on orpo, sillä isä on kuollut. Äiti moittii jatkuvasti Khadijaa siitä, että tämä on vain tyttö eikä voi jatkaa isänsä ja klaaninsa nimeä. Kun isovelikin kuolee, äiti Fatima ja Khadija ovat surun murtamia. Kun vain Khadija olisi poika, hän voisi kostaa isän kuoleman.

Khadijan tyttöpäivät loppuvat, kun rosvot ryöstävät hänet hänen paimentaessaan eläimiä. Kohdalle sattuu kuitenkin hyvä mies, joka pelastaa hänet ja vie kotiinsa. Aikaa myöten mies mieltyy nuoreen ja kauniiseen Khadijaan ja haluaa hänet toiseksi vaimokseen. Fatima suostuu. Ei auta, vaikka Khadija karkaa miehensä luota häiden jälkeen. Palattava hänen on. Perheen ja klaanin kunnia on tärkeintä. 

Aavikon tyttäret on ensimmäinen suomensomalin suomeksi kirjoittama romaani ja jo siitä syystä ansaitsee arvostavan huomion. Kuinka moni uuteen maahan 13-vuotiaana muuttanut oppii kielen niin hyvin, että pystyy kirjoittamaan sillä romaanin. Näin juuri Nura Farah on tehnyt. Kirja on sujuvaa ja kiinnostavaa kerrontaa, joka kuvaa Khadijan, somalialaisen naisen, elämää lapsuudesta aikuisuuteen, pienestä tytöstä kymmenen lapsen äidiksi. Ajallisesti  se sijoittuu 1900-luvun puolivälin molemmin puolin. Vuosilukuja tai muitakaan aikamääreitä kirjassa ei mainita, mutta Khadijan mies odottaa kiihkeästi maansa vapautumista valkoisista valtiaista, ja itsenäisyys toteutui vuonna 1960. Silloin Khadija oli jo varttunut viisaaksi naiseksi, jolla oli kahdeksan poikaa ja kaksi tyttöä. 

Hiljattain kirjoitin blogiin Tiina-kirjasta Tiina etsii juuriaan, enkä nyt voi olla vertaamatta suomalaisen ja somalialaisen tytön elämää toisiinsa - kummankin kirjan tytöt elivät 1900-luvun puolivälissä. Siinä missä Tiina voi käydä koulua ja leikkiä ja seikkailla vapaasti niin tyttöjen kuin poikienkin kanssa, Khadija tekee pienestä asti töitä kotona eikä opi lukemaan eikä kirjoittamaan. Tietyssä iässä hän alkaa pukeutua peittävämpiin vaatteisiin ja hänet ympärileikataan, jotta hän varmasti säilyy puhtaana avioliittoon. Kun Tiina voi kaikessa rauhassa ihastua Juhaan ja kaveerata hänen kanssaan, varsin nuoren Khadijan avioliitosta päättää hänen tuleva miehensä ja äitinsä, ja avioliiton alkuaikoina Khadija joutuu sietämään miehensä ensimmäisen vaimon ankaraa mustasukkaisuutta ja vihaa.

Anni Polva jätti uskonnon lähes kaikkien Tiina-kirjojen ulkopuolelle. Nura Farahin Khadijalle ja hänen perheelleen uskonto on heidän elämänsä peruspilari, ja sen arvoja opetetaan ahkerasti myös jälkikasvulle. Tosin Khadija ja ensimmäinen vaimo turvautuvat myös taikamenoihin, kun yhteinen aviomies kertoo ottavansa kolmannen vaimon, kuolleen veljensä lesken, josta klaanin tulee pitää huolta.

Antoisinta kirjassa on se, miten se avaa ikkunan uuteen kulttuuriin ja elämäntapaan, erityisesti eri-ikäisten naisten näkökulmasta. Jäin miettimään, miten opiskelu ja työ Suomessa ovat vaikuttaneet Farahin naiskuvaan, sillä hänen Khadijansa on voimakastahtoinen, joskin perinteisten roolien ja elämäntavan sisällä. Aavistettavissa on myös Somalian uusi aika ja sen tuomat muutokset, kun maa itsenäistyy. Kaukana ovat vielä ne päivät, jotka ajavat osan kansasta kaukaisiin maihin pakoon ja turvallisemman elämän etsintään.

             Nura Farah: Aavikon tyttäret, 236 s.
             Kustantaja: Otava 2014
             Kansi: Timo Numminen

KIRJA on omasta hyllystä, oma ostos.

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä), 100 suomalaista kirjaa (no 39).