Annica Wennström: Lapinkylä - Sukutarina

Lapinkylä on eteläsaamelainen sukutarina Pohjois-Ruotsista. Se alkaa tältä vuosisadalta, kun nimettömäksi jäävä minäkertoja alkaa etsiä omaa paikkaansa, jossa tuntisi olevansa kotonaan tässä elämässä. Hän ei tiedä, kuka hän on ja mihin hän kuuluu. Löydettyään vanhan lipaston laatikosta tuohirasian ja sen sisältä kahdet pirtanauhat, hän alkaa etsiä tarinaa ja ihmisiä niiden takaa, oman sukunsa historiaa, josta häntä edeltävät sukupolvet ovat vaienneet.

Kesällä 1861 Njenna on nuori saamelaistyttö, joka on rakastunut komeaan ja mahtavaan mieheen, jolla uskotaan olevan erityisiä taikavoimia. Njennan perhe asuu Ruotsin Etelä-Lapissa lähellä metsiä ja muuttaa poropaimentolaisina kesiksi tunturiin. Kristinusko tekee tuloaan Saamenmaahan. Njenna on tottunut liikkumaan vapaasti metsissä ja soilla, kunnes eräs ruotsalaisista uudisasukkaista raiskaa hänet. Njenna tulee raskaaksi eikä kestä perheelleen aiheuttamaa vaivaa ja häpeää. Hän tuntee syyllisyyttä ja pakenee yksin tunturiin, kuolee suvustaan ja sen historiasta, vaikka selviääkin elossa ja synnyttää alkuvuodesta 1862 tyttären, Ristinin. 

Njenna hakeutuu seudulle, jossa asuu lappalaisia ja ruotsalaisia lähekkäin. Hän on kuollut, ilman menneisyyttä, eikä hän kerro kellekään, kuka hän on ja mistä hän on tullut. Hän kaipaa vanhempiaan ja veljeään, perheen iltanuotion ja kodan yhteisöllisyyttä. Hän ei voi unohtaa rakastamaansa miestäkään, vaikka tämä on kääntänyt hänelle selkänsä. Silti Njenna on mielessään selkeästi saamelainen, toisin kuin hänen tyttärensä, jolle on tärkeää kuulua valtaväestöön. Hän oppii häpeämään omaa syntyperäänsä.

"Njenna kuvitteli, ettei Ristin kuullut mitä ihmiset puhuivat lappalaisista heidän selkänsä takana. Mutta eivät muiden puheet Ristiniä häirinneet. Häntä häiritsi se, ettei hän kuulunut mihinkään. Hän oli vaihdokas. Taiottu. Ikuinen väliinputoaja."

Ristinin lisäksi hänen pojantyttärensä Karin ja Karinin tytär, minäkertoja, nousevat näkökulmahenkilöiksi saamelaistaustaisen kirjailijan Annica Wennströmin romaanissa. Jokainen heistä kamppailee omalla tavallaan historiattomuuden ja kuulumattomuuden kanssa. Oman identiteetin löytyminen valtakulttuurin keskellä on hankalaa, kun oma tausta on vaiettu hiljaiseksi sukupolvien ajan ja tuottaa jatkuvaa, selittämätöntä häpeää.

Vuonna 2002 kertoja alkaa selvittää tuohilippaan, pirtanauhojen ja parin löytyneen vanhan valokuvan avulla sukunsa tarinaa ja omaa historiaansa. Wennström on kertonut hienon ja koskettavan tarinan muistojen ja yhteisen, kerrotun menneisyyden merkityksestä omanarvontunnon ja identiteetin kehittymisessä. 

"Minun oli vaikea kuvitella yhtäkään perhettä koko maailmassa, jota ei sitoisi yhteen joko yhteinen historia tai, kuten minun tapauksessani, historian kieltäminen.

Olipa kyse kummasta hyvänsä, me synnymme sen kautta, mitä kerromme toisillemme. Yhteinen muisti sitoo meitä toisiimme, sanat muuttavat meidät lihaksi."

Kirjassa on yllättävän ajankohtainen yhteiskunnallinen ulottuvuus. 1800-luvulla saamelaisilta riistettiin heidän ikiaikaiset oikeutensa omiin maihin. Lapinkylä julkaistiin Ruotsissa ensimmäisen kerran vuonna 2006. Tänä vuonna tammikuussa Ruotsin korkein oikeus teki historiallisen päätöksen ja myönsi yhdelle paliskunnalle oikeudet maihinsa. (Yle) Romaani onkin kiinnostava ja koskettava kaunokirjallinen valaisu eteläsaamelaisten historiaan, kulttuuriin ja yksittäisten ihmisten kokemuksiin ja tunteisiin.

Suosittelen!

            Annica Wennström: Lapinkylä : Sukutarina, 335 s.

            Kustantaja:  Bazar 2015 (pokkari, 1. painos 2012)

            Alkuteos: Lappskatteland : En familjesaga, 2006

            Suomentaja: Outi Menna

            Kansi: Lene Stangebye Geving / Susanna Appel

KIRJA tuli luettavakseni Bookcrossingin kautta jo keväällä.
MUUALLA: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Lumiomena
Helmet-haaste: 5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Kaksi kertaa majatalo

Kävi taas, kuten kirjojen kanssa usein käy. Ihan sattumalta ja tarkoittamatta ne asettuvat lukupoluksi, puhuvat samoista asioista tai muuten vain linkittyvät lomittain. Niin kuin nuo pääsiäisen lukumaratonin kirjatkin. Kahdessa romaanissa aloitettiin majatalon pito, mutta miljöö niissä oli melkoisen erilainen. Toinen majatalo perustettiin maaseutukylän vanhaan kouluun, jonnekin Tampereen lähiseudulle, ja toinen taas 50-luvulla Neuvosto-Viron Saarenmaalle.

Paula Havasteen Vierashuoneet on teoksista vakavampi. Jo sarjan edellisestä osasta Pronssitähdestä tutut Vilja ja Villem Talvik asuttavat Villemin suvulle kuulunutta maatilaa, jonka maista ja eläimistä jouduttiin luovuttamaan suurin osa, kun Virosta tuli osa Neuvostoliittoa. Viljalle myönnetään lupa pitää majataloa, mutta ei vain mitä tahansa majataloa, vaan sellaista, johon lähetetään kulttuurialan ihmisiä Tallinnasta. He tulevat ennen kaikkea saadakseen työskennellä maaseudun rauhassa, etäällä kaupungin keskeytyksistä. Ensin pitää kuitenkin rakentaa kolme huonetta vieraitten käyttöön. Siihen tarvitaan Viljan Anna-tädin vaikutusvaltaa, sillä rakennusprikaatin piti tulla töihin jo monta kuukautta sitten, mutta kunnanjohtaja halusi sen rakentamaan uusia asuintaloja työväelle.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen maaseudun naisten työteliäs ja rankka elämä sekä neuvostovallan alati häilyvä uhka kaikkien yllä. Vilja tekee kaikki keittiön ja maatilan työt, siivoaa, keittää, tiskaa, säilöö, pyykkää, hoitaa eläimet, lapsen, miehen, kaksi apumiestä ja Tallinnan vieraat. 1950-luvun virolaisten miesten mieleenkään ei tule, että mies voisi auttaa vaimoa raskaimpien töitten kanssa. Tai edes sitä, että mikään talon töistä olisi vaimolle raskasta. Mutta Vilja ei valita. Hän rakastaa Villemiä ja on onnellinen emännän asemastaan nyt, kun anoppi on kuollut. Hän on ylen tyytyväinen, kun hänen ei tarvitse enää mennä sovhoosiin töihin, vaan majatalon vieraista huolehtiminen katsotaan hänen osuudekseen työstä. On miehissä yksi toisinajattelevakin:

"Se oli ensimmäinen kerta, kun Vilja katsoi toveri Arua suoraan silmiin. Että joku mies, tuollainen tarkastajan oloinen, saattoi sanoa noin mutkattomasti naisia taitaviksi. Voisiko tuollaisia miehiä olla enemmän, jotka arvostivat ihmistä taitojen perusteella, vaikka nämä olisivat pelkkiä laihoja kalastajakylän naisia?"

Sanojaan saa Vilja varoa koko ajan. Ettei tule ilmi, mistä kylästä hän on kotoisin. Ettei mitään sanaa tai elettä voida pitää vallanpitäjien arvosteluna. Silti Viljasta löytyy siviilirohkeutta auttaa metsäveljiä, salaa mieheltäänkin, kun siihen tulee tarve. Samaa varovaisuutta saa Villem noudattaa kirjailijana. Hänellä on työn alla romaani, ja majatalon ensimmäinen vieras on tarkastaja, joka lähetetään ohjaamaan Villemin kirjoittamista. On hyvä kuvata maaseudun rehtiä työväkeä, joka onnellisena ahertaa ja saavuttaa sille asetetut työtavoitteet. Kun Villem kirjoittaa odotusten mukaisesti, hänellä on toivoa päästä kirjailijaliiton jäseneksi ja saada apurahoja.

Uhan, pelon ja varovaisuuden maailmassa on myös kaunis, kesäinen maaseudun luonto, kukat ja eläimet. Maailma on muuttunut toiseksi, mutta vanhat laulut, runot ja uskomukset tuovat kaikuja vanhasta maailmasta. Kirjan lopussa Vilja ottaa taloonsa traumatisoituneen nuoren tytön, Aiven, josta kuullaan varmaan lisää. Sarjan seuraava osa Morsiusmalja on julkaistu tänä keväänä.

               Paula Havaste: Vierashuoneet, 341 s.
               Kustantaja: Gummerus 2019
               Kansi: Eevaliina Rusanen

KIRJA on kirjastosta.
Helmet-haasteessa laitan sen kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa, sillä se mainitaan lähes joka luvussa. Kirjan lopussa on myös majatalon viikon ruokalista, johon on kirjattu tarjottavat päivän neljällä aterialla.

*** *** *** *** *** *** *** *** *** ***

Amanda Vaaran Pientä fiksausta vailla on tempoltaan vauhdikkaampi kuin Havasteen 1950-luvun virolaiskylä, mutta onpa aikakin toinen. Päähenkilö, 35 vuoden kieppeillä oleva Venla Linna, elää tätä päivää. Hän on toipumassa burnoutista ja päättänyt tehdä elämässään täyskäännöksen. Hän jättää kaupungin ja kiihkeärytmisen työnsä kiinteistönvälittäjänä ja muuttaa maalle lastensa kanssa. Taakse jää myös avioero ja hankala ex-mies. Venla ostaa vanhan kyläkoulun. Lapsista 9-vuotias Lauri löytää heti naapurista kaverin ja asettuu, mutta 13-vuotias Eedla haluaa palata kaupunkiin isänsä luo. 

Vanhasta koulusta tulee majatalo Villa Venla, ja sen emäntä alkaa elää unelmaansa. Tilat on remontoitu, Venla pitää lifestyle-blogia "Pientä fiksausta vailla" ja kertoo paitsi elämästään, myös Villa Venlasta. Asiakkaat lukevat paikasta sosiaalisesta mediasta ja löytävät tiensä sen viihtyisiin huoneisiin. Yksi heistä on rastatukkainen Jörn, joka aikoo viipyä pitemmän aikaa, osallistuu majatalon käytännön hommiin ja saa Venlan sydämen pamppailemaan ihan uudella tavalla.

Amanda Vaara on kirjailiija Niina Hakalahden viihteellisempi alter ego. Pientä fiksausta vailla on kevyttä luettavaa (tai kuunneltavaa), mutta ei kaihda elämän vastoinkäymisiäkään: huoltajuuskiistoja avioeron jälkeen, huolta ja vääntöä teini-ikäisen kanssa, hankaluuksia uusien naapurien kanssa. Vastapainoksi löytyy hauskoja kotieläimiä sekä iloisia ja vauhdikkaita sattumuksia ja toinen naapuri, ihana taiteellinen Ilona, josta tulee Venlan ystävä. Hänen uskallustaan elää eläkevuosina omannäköistään elämää Venla ihailee. 

Mainio kirja vaikka koronaeristykseen, milloin kaipaa kirjan verran pakoa arjesta. Pientä fiksausta vailla on jo saanut jatkoa kahden teoksen verran: Yösähköä ja Heti vapaa. Saatanpa ottaa nekin kuunteluun lähiaikoina.

         Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla
         Kustantaja: Karisto 2017
         Lukija: Merja Takatalo; äänikirja 7 t. 5 min.
         Kansi: Terhi Ekebom

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelusta.
Helmet-haasteessa laitan sen kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa (koska blogi ja facebook).

JP Koskinen: Tulisiipi

 "Kurkistin varovasti ulos ohjaamosta ja näin valkolaikkuiset metsät, teiden nauhat, hitaasti liikkuvat kuorma-autot, kärryjä vetävän hevosen ja taloja, joiden katot olivat paikkausten jäljiltä kirjavia. Minun teki mieli huutaa, sillä ilo paisui ssälläni niin suureksi, että korvissani jyskytti. Olin kaukana mullasta ja kuoriaisista, pölyisestä luokasta ja kuraisesta tiestä. Olin vapaa, viimeinkin."

JP Koskisen Tulisiipi on kertomus pojasta, jolla on yksi suuri unelma elämässään. Tulisiipi on kirja lentämisestä ja se on pojan kasvukertomus. Se on historiallinen romaani, jonka tapahtumien jänne ulottuu Amerikan Yhdysvaltojen 20- ja 30-lukujen lamasta Karjalan tasavallan rakentamiseen ja edelleen toiseen maailmansotaan ja sen jälkeiseen Neuvostoliittoon aina 60-luvulle asti. Ja se on vetävä seikkkailukirja.

Kaarle on pieni poika Amerikassa Minnesotan maaseudulla. Hänen isovanhempansa ovat muuttaneet Suomesta Amerikkaan silloin, kun Suomi oli vielä osa Venäjää ja isä vasta vuoden vanha. Äiti sen sijaan on syntynyt Amerikassa suomalaisille vanhemmille. Nyt on maassa lama, kaikesta on pulaa. Isoisän työ hevosmiehenä on loppunut, kun autot ovat korvanneet hevoset, eikä isälläkään riitä töitä mekaanikkona bensapulan takia. Kaarle on unelmoinut lentämisestä ihan pienestä pitäen, ja häntä nolottaa se kerta, kun hän omatekoisilla siivillään hyppäsi vajan katolta lähteäkseen lentoon, mutta tupsahtikin maahan ja satutti päänsä. Naapurin sahan Linda, leikkitoveri, jaksaa muistuttaa siitä.

Amerikassa Kaarle Kuurasta on tullut Charles Frost, ja hänen nuoren elämänsä kohokohta on se päivä, kun Janne-setä vie hänet lentonäytökseen, jossa itse Charles Lindbergh esittelee lentotaitoaan kuuluisan Atlantin yli lennon jälkeen. Poika saa sankariltaan postikortin, johon on kirjoitettu "Charlesilta Charlesille", ja vakuutuksen siitä, että hänestä tulee kerran pilotti, koska hänellä on oikeanlainen pilke silmissään.

Pohjois-Amerikan suomalaisalueilla aletaan värvätä väkeä Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten paratiiisia. Kaarlen vanhemmat innostuvat kuvauksista maasta, jossa ei ole puutetta mistään ja jossa työväki yhdessä päättää asioista, ja he päättävät lähteä sinne lapsineen. Sahuri Albert ja Linda-tytär liittyvät seuraan. Matka on pitkä ja tylsä eikä perillä Petroskoissa odota sellaiset olot kuin kuviteltiin, mutta Kuurat ja sahamies tarttuvat annettuun työhön rivakasti. Kaarle joutuu kouluun, jossa mikään muu ei häntä kiinnosta kuin venäjän oppiminen ja sekin vain siksi, että hän ymmärtää, ettei hänellä ole venäjänkielisessä maassa mahdollisuutta päästä lentäjäksi, ellei hän osaa kieltä.

Ihme tapahtuu. Kaarle pääsee nuorena koululaisena kokeilemaan purjekoneella lentämistä  Äänisen jäälle. Hänen opastajansa näkee pojan luontaiset lahjat ja järjestää myöhemmin, että hän pääsee opettelemaan lentämistä oikealla moottorikoneella Leningradin sotilaslentokouluun. Kaarle on ilmiömäisen lahjakas ja päihittää pian taidoillaan aikuiset lentäjät. Kaarle-Charlesista tulee Gennadi, joka lentotunneilla puhuu vain venäjää.

Karjalaan rakennettava paratiisi näyttää toiset kasvonsa. Suomalaisia ja Amerikasta muuttaneita siirtolaisia alkaa kadota tietymättömiin. Kaarlen isä ja äiti sekä myöhemmin saapunut Janne-setä haluavat palata Amerikkaan, ja he saavat tarvittavat paperit kuntoon. Myydään tavarat ja astutaan junaan Petroskoin asemalta. Kaikki eivät kuitenkaan pääse matkaan. Seuraa vankileirejä, suuri isänmaallinen sota, pala neuvostoliittolaista lentämisen huippuhistoriaa. 

JP Koskisen kirja kertoo elämää suuremmista unelmista ja vapaudenkaipuusta. Teos on mielenkiintoinen sekoitus toisaalta suomalaisten historiaa Amerikassa ja Neuvosto-Karjalassa ja toisaalta mieheksi kasvavan pojan uskomattomia seikkailuja Neuvostoliitossa. JP Koskinen on mestari sekoittamaan faktaa ja fiktiota toisiinsa, kuten totesin jo lukiessani hänen historiallista romaaniaan Kuinka sydän pysäytetään, josta pidin kovasti. Tulisiipikin on mukaansa tempaava luettava, Koskinen kirjoittaa hyvin ja luo hämäävän uskottavan historiallisen maailman, jossa tapahtuu hämääviä asioita. Lentämisen ja lentokoneiden yksityiskohdat eivät ihan olleet minun juttuni, mutta unelmat - lentämisestä ja vapaudesta -koukuttivat seuraamaan, toteutuvatko Kaarle-Charles-Genan haaveet. Kirjan loppuun Koskinen säästää varsinaisen yllätyksen! Mainio teos. 

Tulisiipi sai viime vuonna kirjakauppiaiden Vuoden kirja -palkinnon ja Savonia-kirjallisuuspalkinnon. Se oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana.

          JP Koskinen: Tulisiipi (290 s. e-kirja)
          Kustantaja: Like 2019
          Kansi: Tommi Tukiainen

E-KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos Elisa-kirjasta).
MUUALLA: Arja, Kirsi, Nanna, Tiina, Tuija.

Helmet-haasteessa tämä menee ilman muuta kohtaan 39. Kirjassa lennetään - tuskin luen muuta kirjaa, jossa lennetään yhtä paljon. Kirjan voi sijoittaa myös kohtiin 15. (fikto, jossa mukana todellisia henkilöitä), 24. (kirjailija on kirjoittanut yli 20 kirjaa) ja 42. (isovanhempia).
Rauhan haaste (Leningradin piiritys, ilmasota sen liepeillä), Kirjahyllyn aarteet 2

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat

Pirjo Puukon esikoisromaani Kunnes jalkasi kantavat on Ellin ja Anitan, äidin ja tyttären, tarina, joka kerrotaan limittäin. Ensin ollaan vuodessa 1949, jolloin äiti ja tytär kohtaavat ensimmäisen kerran. Elli odottaa miestään Savonlinnasta kätilönhakureissulta, ja se vain kestää ja kestää. Ajoissa Tauno ja kätilö kuitenkin ehtivät, juuri ja juuri. Syntyy tyttö, joka myöhemmin kastetaan Anitaksi.

"Tämän hyvän olon luonto oli järjestänyt, Elli ajatteli, kun lapsi asetettiin hänen viereensä. Minustako tuo tuli? Tuommoinen jumalankaunis ihmislapsi. Sen huulet näyttivät melkein läpinäkyviltä. Ne suipistelivat ja ikään kuin etsivät asentoaan. Joskus niiltä vielä putoaisi sana "äiti" - Elli puri poskea ettei silmät kostuisi. Tunne oli vieras ja voimakas." (luvusta ELLI 1949)

Sen jälkeen kirjassa siirrytään Ellin syntymään vuonna 1927. Hänen oma äitinsä kuolee, ja Elli kasvaa isovanhempien ja kotona vielä asuvien tätien hoivissa, sillä isä ei selviä pienen vastasyntyneen hoidosta. Kiltin ja rakastavan mummon kuoltua jäljelle jää ankara ja pelottava isoisä, Ukko, ja komentelevat tädit. Ellistä kasvaa arka lapsi, joka saa huomiota vain, kun joku ärjäisee hänelle pellolla, missä hänen on käsketty koota kivenmurikoita ja hän unohtuu haaveilemaan lentämisestä.

Samanikäisenä Anita on jo niin iso tyttö, että äiti lähettää hänet maitokannun kanssa osuuskauppaan maitoa ostamaan. Matkalla tyttöä pelottaa mennä sepän pajan ohi, silllä koko rakennus ja siellä kalkutteleva mies ovat mustia. 

Näin Pirjo Puukko kuljettaa romaanissaan kahden tytön elämää ja heidän varttumistaan aikuisiksi naisiksi hypellen vuosikymmenten välillä. Yhden tason muodostaa vuosi 2019, jolloin Anita muistelee sattumuksia 70-vuotiaana sairaalassa. Ellistä kerrotaan kolmannessa persoonassa, Anita puolestaan puhuu minä-muodossa. Kirjan luvut on otsikoitu etunimellä ja vuosiluvulla, ja lukija pysyy kyllä hyvin kärryillä, mutta hieman tarkkaavaisuutta se vaatii ja etenkin eläytymistä kunkin vuosikymmenen ihmisten oloihin. Tällainen rakenne sopii kirjaan tavattoman hyvin. Se kertoo, miten erilaista ihmisten arki oli 30-40 -luvuilla ja toisaalta 50-60 -luvuilla ja millaisia reunaehtoja ja valintoja ihmisillä oli elämässään kunakin aikana. Vaikka näkökulma on yhden perheen naisissa, se laajenee myös ympäröivän yhteiskunnan tapahtumiin. Ajankuva on hienosti punottu tarinaan sen eri vuosikymmenillä.

Esimerkiksi Ellin kummitäti lupaa, että tyttö pääsee jatkamaan koulua Viipuriin alaluokkien jälkeen ja saa asua tädin ja hänen miehensä kotona. Sen unelman hukuttaa talvisota, ja Ukko patistaa tytön töihin piikomaan. Kun ikää on tarpeeksi, kolmetoista vuotta, Elli itse hakeutuu vaneritehtaalle. Jatkosodan aikaan kaikki maatalon töitä osaavat tytöt ja naiset komennetaan sahalta maataloihin töihin, ja Elli päätyy Punkaharjulle, jossa hän erään kerran päättää vastata rintamasotilaan kirjeenvaihtoilmoitukseen. Oiva kirjoittaa ja tulee lomalle Punkaharjulle, ensin kerran ja sitten uudelleen, he tanssivat nurkkatansseissa koko illan toistensa kanssa. Viimeiseltä kerralta mies palaa rintamalle, eikä Elli kuule hänestä enää koskaan. Ei tiedä, jättikö mies hänet vai kaatuiko taistelussa.

Lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin Anita pääsee ylioppilaaksi Helsingissä, jonne perhe on muuttanut hänen käydessään kansakoulun ensimmäistä luokkaa. Lukioaikainen poikakaveri, jonka kanssa on uutterasti osallistuttu opiskelijamielenosoituksiin, jättää Anitan juhannuksen alla. Pettynyt Anita uppoutuu alkaviin äidinkielen ja kirjallisuuden opintoihin valmistuakseen nopeasti opettajaksi.

Pirjo Puukon kirjassa on myös psykologinen taso. Elli ei unohda Oivaa, katkeruus jäytää, ja hän ei voi olla vertaamatta nuoruuden rakkautta tasaiseen ja hiljaiseen aviomieheen. Kotona ilmapiiri muuttuu vuosien saatossa painostavaksi, kun mykkäkoulua käydään pitkiä jaksoja. Kun Anita kohtaa Olan, hän joutuu pohtimaan vanhempiensa suhdetta ja Olan lapsuudenkodin ilmapiiriä. Millaisen parisuhteen Anita haluaa ja millaisia valintoja hän on valmis tekemään? Psykologisella otteella romaani käsittelee myös ädin ja tyttären suhdetta ja sen kipupisteitä.

Jo Puukon novellikokoelmasta Mutkanlukutaito kirjoitin, että kirjailija käyttää herkullista kieltä ja tuoreita kielikuvia. Samaan kiinnitin huomioni Kunnes jalkasi kantavat -teoksesta.

"Nyt kaikki on lumen peitossa. Tuijotan tietä, jonka pintaa pitkin kova tuuli kuljettaa irtolunta ikään kuin valtava valkoisten muurahaisten armeija juoksisi henkensä edestä. Yritän keksiä verbiä ilmiölle. Vieriikö lumi vai pakeneeko se? Pyyhkiytyy? Karkaa? Ehkä sille ei ole verbiä. Kaikille asioille ei ole nimeä. Siksi puhuminen on joskus niin vaikeaa." (luvussa ANITA 1974)

Pidin Pirjo Puukon Kunnes jalkasi kantavat -romaanista kovasti. Siinä on sopivasti sukutarinaa, kytkentöjä Suomen historian tapahtumiin, naisten kasvutarinoita ja  mietityttäviä perhesuhteita.

            Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat, 305 s.
            Kustantaja: Stresa 2019
            Kansi: Amelia Nyman

KIRJA on omasta hyllystä, saatu lukukappaleena. Kiitos kirjailijalle!
MUUALLA muuan muassa blogeissa Elämä on ihanaa, Kirja vieköön, Kirjojen kuisketta, Kulttuuri kukoistaa

Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 39. Kirjassa lennetään, 42. Kirjassa on isovanhempia ja 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa.
Osallistun myös Rauhan haasteeseen, sillä kirja kuvaa Ellin elämää ja ihmissuhteita talvi- ja jatkosodan aikana.

Kirsti Ellilä: Lepra

Jälleen kerran tuli todistetuksi, että lukiessaan oppii aina uutta. En nimittäin tiennyt, että Orivedellä Pirkanmaalla on ollut leprasairaala, ennen kuin luin Kirsti Ellilän tuoreen romaanin Lepra. Enkä paljon tiennyt leprasairaudestakaan.

Lepra on Elllän teoksessa paikan kutsumanimi, sitä käytetään Orivedellä sijaitsevasta leprahospitaalista, joka toimi 50-luvulle saakka. Toki lepra on myös sairaus ja syy, miksi kirjan henkilöt ovat päätyneet Lepraan, toiset potilaiksi ja toiset hoitajiksi, talonmieheksi tai keittäjäksi.

Matilda on nelikymppinen diakonissa, joka tulee Lepraan sisarensa Helmin sähkeen kutsumana. Matilda saa Diakonissalaitokselta luvan jättää työnsä Dragsvikin vankileirillä, eletään kaksikymmentäluvun alkupuolta, ja sisar, joka on niin ikään diakonissa ja toimii Lepran johtajattarena, tarvitsee apua. Perillä Matildalle selviää, että Helmi on sairas ja jättää Lepran päästäkseen hoitoon Helsinkiin. Matildasta tulee Lepran uusi johtaja. Sairaalassa kiertää huhuja, että Helmi olisi sairastunut lepraan, ja hoitajia pelottaa.

Lepra sijaitsee viehättävässä ympäristössä maaseudulla, ja sen rakennuksia asuttavat niin potilaat kuin heitä hoitavatkin. Keittiössä valmistuvat ateriat kaikille, ja potilaat auttavat pihalla, pelloilla ja metsässä kukin vointinsa ja kykyjensä mukaan. Hoitajat suojautuvat suojavaattein potilaitten huoneisiin mennessään. Lääkäri käy kirkonkylältä tekemässä kierroksensa ja pitämässä vastaanottoa. Hän on ammatillisesti erittäin kiinnostunut leprasta ja vakuuttunut siitä, että lääketehtaat pystyvät pian kehittämään lääkkeen, joka tehoaa toistaiseksi parantumattomaan sairauteen.

Potilaista Ellilä tarkentaa kirjassaan katseen Auneen, nuoreen naiseen, joka tämän tästä teljetään pimeään komeroon, kun hänet löydetään miesten puolelta, jonne naisten on kielletty menemästä. Aune on joutunut Lepraan jo lapsena, kun hänen ihossaan nähtiin valkoisia läikkiä, eikä hänellä ole ollut muuta kotia sen jälkeen. Haave omasta kodista ja toisenlaisesta elämästä roihahtaa liekkiin, kun sairaalaan tulee kiertelevää ja hurvittelevaa elämää viettänyt Juho.

Leprassa Matilda joutuu kutsumuskriisiin, jossa hän epäilee omaa diakonissan kutsumustaan ja jopa uskoaan Jumalaan. Hänellä olisi ollut mahdollisuus toisenlaiseenkin valintaan, ehkä vieläkään ei ole liian myöhäistä, sillä Nikolai... Samanlaista kamppailua on sisarestaan vieraantunut Helmi joutunut käymään kohdatessaan leprasairaiden kärsimykset, joita voidaan helpottaa vain vähän. Sisaret joutuvat kumpikin ratkaisemaan sen, voivatko he vielä toimia diakonissoina, ovatko he arvolliset työskentelemään saamassan kutsumuksessa ja Jumalalle antamansa lupauksen mukaisesti.

Aunen takia Matildalla on katkerimmat kamppailut. Matilda ei hyväksy komeroon sulkemista, vaan on vakuuttunut, että jokaista sairasta on kohdeltava ystävällisesti ja heille on osoitettava jokaiselle ihmiselle kuuluvaa arvostusta. Mutta riittääkö inhimillinen kohtelu ja ohjaus, kun vastassa on villi elämänjano? Matilda kirjoittaa päiväkirjaansa:

"Miten pitäisi hoitaa sielun kipuja? Miten vastata kärsivälle, joka kysyy, mitä pahaa hän on tehnyt ansaitakseen kohtalonsa. Monelle lepra on ainoa perintö, jonka he ovat saaneet vanhemmiltaan. Jos haluamme vaikuttaa heihin myönteisesti, meidän on nähtävä heidän arvokkuutensa nyt kun sitä ei heissä ole. 

Meidän on rakastettava heitä, vaikka he eivät ansaitse rakkautta. Vain siten heistä voi tulla rakkauden arvoisia."

Kirja päättyy Leprasairaalan lakkauttamiseen 50-luvulla. Sairauteen on kehitetty lääke, eikä uusia sairastuneita tule enää. Lepra on koskettava kirja yhdestä aikansa syrjitystä vähemmistöstä, joka suljettiin pois näkyvistä, pois yhteiskunnasta. Samalla se antaa ajattelemisen aihetta tuon ajan diakonissojen kutsumuksesta ja ankaran kieltäytyvästä elämäntavasta, jota Diakonissalaitos heiltä edellytti. Kirjassa he käyttivät aina diakonissan pukua, eivät saaneet oikeastaan ollenkaan palkkaa eikä heillä saanut olla mitään omaa omaisuutta, mutta Diakonissalaitos antoi heille tietyn summan kuluja varten, kodin ja vaatteet.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille ja erityisesti Suomen tuntemattomaksi jääneestä (lepran) historiasta kiinnostuneille. Kirsti Ellilä kutoo hyvällä, taipuisalla kielellä useita koskettavia ihmiskohtaloita samaan tarinaan ja saa lukijan pohtimaan kanssaan kärsimystä, kutsumusta, elämää ja sen arvoa. Kirjasta tulee etsimättä mieleen Katja Kallion teos Yön kantaja, romaani niin ikään eristetystä sairaiden yhteisöstä Seilin saarella, jossa hoidettiin mieleltään sairastuneita, tai sellaisina pidettyjä, naisia.

             Kirsti Ellilä: Lepra, 304 s.
             Kustantaja: Arktinen Banaani 2019
             Kansi: Taivo Org


KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Jotakin syötäväksi kelpaamatonta, Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata 

Pääsen alkamaan vuoden 2020 Helmet-haasteen, joten listaan aloituksen huumassa kaikki keksimäni sopivat haastekohdat: 7. Kirjassa rikotaan lakia, 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja, 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa, 30. Kirjassa pelastetaan ihminen (hukkumasta lampeen), 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos (leprasairaiden jäsenet putoavat ja ulkomuoto muuttuu), 41. Kirjassa laitetaan ruokaa ja leivotaan, 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa (sairaalan virallista sekä Matildan ja Helmin välistä) ja 46. Kirjassa on sauna.

Amos Oz: Mieheni Mikael

Mikael Gonen opiskelee geologiaa ja Hanna Grünbaum heprealaista kirjallisuutta, kun he sattumoisin kohtaavat Heprealaisen yliopiston rappusilla Jerusalemissa. He alkavat tapailla ja menevät pian naimisiin. Mikael on älykäs ja ahkera opiskelija, luonteeltaan rauhallinen ja järkevä. Hanna taas on tunne-elämältään ristiriitainen, hän ahdistuu helposti ja elää niin päivin kuin öin väkivaltaisessa ja erooottisessa fantasiamaailmassa, jonka sankarit ovat tuttuja Jules Vernen seikkailukirjoista tai sitten lapsuuden arabileikkitovereita. 

Poika syntyy vuosi häitten jälkeen. Hanna lopettaa opiskelunsa, sillä odotusaika on vaikea, ja synnytyksen jälkeen Hanna masentuu eikä jaksa hoitaa vauvaa muutamaan viikkoon. Mikael hankkii apua kotiin, hoitaa öisin poikaansa ja kirjoittaa tutkielmaansa. 

Israelilaisen Amos Ozin (1939-2018) teos Mieheni Mikael on avioliittoromaani, joka sijoittuu 1950-luvulle. Mikael ja Hanna tapaavat vuonna 1950, vain kaksi vuotta itsenäisyyssodan jälkeen, ja romaani päättyy vuosikymmenen lopulle. Siinä välissä käydään nopea sota vuonna 1956, jossa Suezin kriisiä ratkotaan aseellisesti Egyptin taistellessa toisella ja Iso-Britannian, Ranskan ja Israelin toisella puolella. Mikaelkin kutsutaan armeijaan, juuri kun Hanna on pahasti sairaana. Sodankäyntiä kirjassa ei kuvata, mutta tietynlainen uhka on ilmassa ennen varsinaisia taisteluja ja vaikuttaa ihmisiin.

Ozin kirjan näkökulmahenkilö on nainen, Hanna, joka kertoo avioliittonsa ensimmäisestä vuosikymmenestä minä-muodossa. Hanna haluaa jotain muuta kuin tasaista avioliittoa järkevän ja koskaan malttiaan menettämättömän Mikaelin kanssa. Kirjailijan ote on psykologinen, minä-muoto rakentaa vahvan kertomuksen yksinäisestä ja  masentuneesta naisesta, joka ei ole murentuvassa avioliitossaan onnellinen ja joka ajoittain menettää todellisuudentajunsa uppoutuessaan fantasioihin.

Mieheni Mikael on vahvasti romaani myös Jerusalemista, sen ihmisistä, kaduista ja kujista. Mikael ja Hanna eivät ole uskonnollisia juutalaisia, mutta he asuvat ortodoksijuutalaisten korttelissa. Perinteet ja juhlat ovat tärkeitä, ja niitä vietetään sukulaisten ja ystävien kanssa. Kummankin vanhemmat sukulaiset ovat syntyneet Euroopassa, kun taas Mikael ja Hanna ovat uutta, Palestiinassa syntynyttä sukupolvea.

Amos Ozin Mieheni Mikael on vaikuttava sekä psykologisena epätasaisen avioliiton ja masentuvan mielen kuvauksena että ikkunana 50-luvun Jerusalemiin ja israeliin. Jotkut pitävät sitä Ozin pääteoksena (artikkelit: Yle, Wikipedia).

         Amos Oz: Mieheni Mikael, 277 s.
         Kustantaja: Tammi  1978 (Keltainen kirjasto 143)
         Alkuperäinen: Mikha'el shelli 1968
         Suomentaja: Marja Alopaeus (englanninkielisestä käännöksestä (My Michael)

KIRJA on omasta hyllystä (kirjaston poistomyynnistä).
MUUALLA blogeissa Keltainen kirjasto, Luetut

HAASTEET: Kuukauden kieli oli heprea syyskuussa, Kirjahyllyn aarteet

Kai Aareleid: Korttitalo

"2013. Tämä tarina liikkuu jossain tietoisuuteni rajoilla, niin että saatan melkein koskettaa sitä. Se väreilee muistini viileissä nurkissa, hämärä kaiku onnellisimmista päivistä, hymyistä, eräästä äänestä."

Näin alkaa Tiina kertoa lapselleen omasta lapsuudestaan ja kasvuvuosistaan Tartossa virolaisen Kai Aareleidin kirjassa Korttitalo. Aikuinen Tiina on saanut lahjaksi nahkakantisen muistikirjan ja alkaa täyttää sitä sivu sivulta. Muistot tulevat eri ajoilta, satunnaisessa järjestyksessä, välillä ollaan lähempänä nykyaikaa, mutta yhdessä niistä kaikista piirtyy Tiinan ja hänen vanhempiensa tarina.

Tiina on syntynyt vuonna 1946, sodan jälkeen, kun Viron aika on jo mennyttä. Äiti Liisi on jäänyt sotaleskeksi ja päätyy töihin varastoon, jossa Tiinan isä Peeter Unger työskentelee vastaavana. Ei mene kauan, kun Liisi ja Peeter vihitään ja heille syntyy Tiina. Hänestä tulee vanhempiensa silmäterä, isänsäkin, joka odotti kovasti poikaa, Reiniä.

Sodan jälkeen elämä on monilla puutteenalaista, mutta Tiinan perheellä asiat ovat hyvin. Varastosta Peeter Ungerilla on mahdollista saada tavaroita, joita muiden on hankala hankkia, ja isä ansaitsee rahaa myös muuten kuin varastotyössään. Tiinan lapsuus ja erityisesti suhde isään näyttäytyy lämpimänä, vaikka Tiinä myöhemmin saakin todeta, ettei isä halua avautua omasta menneisyydestään. Kun hieman kylmäkiskoinen Liisi jättää miehensä ja Tiinan ja muuttaa yhteen ensimmäisen miehensä veljen kanssa, on jotenkin itsestään selvää, että Tiina jää asumaan kotiin isän kanssa. Parin vuoden kuluttua äiti palaa irtiotoltaan, jonka piti olla uusi elämä, mutta koti, perhe ja vanhempien suhde on jo liiaksi säröillä palautuakseen ennalleen.

Häilyviä muistoja tulee Tiinan mieleen lapsuus- ja kouluvuosilta. Välillä ollaan nykyajassa ränsistyneellä mökillä, josta isästä maalattu muotokuva on varastettu. Taustalla kulkevat Viron vaiheet, ihmiset puhuvat Viron ajasta viitatessaan itsenäisyyteen ennen sotaa, ja taalinin aikaan, jolloin on syytä varoa puheitaan. Naapureita ja varaston työntekijöitä viedään Siperiaan. Murrosikää lähestyvä Tiina ystävystyy venäläisen pojan kanssa, tämän perhe on muuttanut Tarttoon Pietarista. Isä on armeijan palveluksessa. Tiina tuntee suuren surun, kun Vladimirin perhe yllättäen muuttaa pois, koska tämän isä siirretään armeijan yksikköön jonnekin valtavan valtakunnan tuntemattomaan kolkkaan, jonka nimeäkään ei saa sanoa.

"Pois lähteminen on kuin kuolema. Onko jotain, mikä on pahempaa kuin kuolema? Vovasta ei ole jääänyt mitään osoitetta. Häneltä ei tule ainuttakaan kirjettä. Epätietoisuus on pahempaa kuin kuolema."

Vladimirin, Vovan, lähtö pimentää Tiinan taivaan, mutta se on harjoittelua toista lähtöä ja vielä syvempää surua varten. Isä kuolee, kun Tiina on juuri täyttänyt kuusitoista vuotta.

"Vova. Tarvitsisin sinua. On vain yksi lohdutus: tunnen tämän pimeän paikan, kiitos sinun, olen ollut täällä ennenkin. Sinä opetit minulle, mitä on tulla jätetyksi. Sellainen tunne tämä onkin. Ei ole mitään pelättävää, on vain mentävä läpi. Sydän lukkoon ja läpi vain."

Kai Aareleidin kirja Korttitalo tavoittaa hyvin Tiinan elämän valon ja varjon. Vaikka pidin kirjasta ja siinä on paljon lämpöä, päällimmäiseksi tunteeksi jää surumielisyys. Kirjailija kuvaa hienosti lapsen muistojen tarkkanäköisyyden ja toisaalta haperuuden, kaikkea ei Tiina-lapsi voi ymmärtää, ja lukijan tehtäväksi jää muodostaa tapahtumista kokonaiskuva. Kirjan suomalainen nimi Korttitalo kantaa monenlaista symboliikkaa, joka ympäröi Tiinan perhettä ja heidän asumaansa kotia. Kirjan kuvaama aika ja lapsuusmuistot Neuvosto-Virosta tuovat mieleen aikaisemmin lukemani Viivi Luiken kirjan Seitsemäs rauhan kevät. Kirjat ovat erilaisia, mutta samaa niissä on pienen lapsen kasvu Viron 50-luvun ilmapiirissä.

Kirja on hyvä. Jotenkin näiden kaunokirjallisten teosten kautta pääsee aistimaan sitä, mitä oli elää sodanjälkeisessä, itsenäisyytensä menettäneessä Virossa. Sitä Kai Aareleid kuvaa lapsen ja teini-ikäiseksi varttuneen silmin, aikuisten maailmaa havainnoiden, herkästi ja kiinnostavasti. 

Kirjailija Kai Aareleid on vieraana toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumassa.

     Kai Aareleid: Korttitalo, 333 s
     Kustantaja: S&S 2018
     Alkuperäinen: Linnade põletamine, 2016; suomentaja Outi Hytönen
     Kansi: Inari Savola

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kirjaluotsi, josta löytyy lisää linkkejä, Kirjapiisku, Kirjareppu

Helmet-haasteessa tämä kävisi vaikka kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Tartto), 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema, 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.
Kirja on lisäpanos Rakas Viro 100 -haasteeseen. Kuukauden kieli -haasteessa viron kieli on vuorossa vasta elokuussa, mutta kirjaan tämän jo ennakkoon, jos vaikka ei silloin tule luettua virolaista kirjallisuutta.

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa

    "Aika on viekas leikkikaveri, siitä ei koskaan tiedä mille päälle se sattuu. Toisinaan se loikoilee tylsistyneenä kuin laiska kissa auringonlaikussa. Mutta sitten se yhtäkkiä pomppaa ylös ja säntää juoksuun, sen vartalo onkin jäntevä ja solakka eikä sitä saa millään kiinni. Silloin yksi asia johtaa toiseen, ja pian mikään ei ole enää ennallaan."

Tänä vuonna on julkaistu monta hyvää vuoden 1918 sisällissodasta kertovaa teosta, ja niiden joukkoon sopii hyvin myös viimeksi lukemani Pasi Pekkolan romaani Huomenna kevät palaa. Olin etukäteen jotenkin asennoitunut siihen, että Pekkola on kirjoittanut kirjansa lapsen näkökulmasta, joten lukiessa yllätyin, kun lasten kokemusten rinnalle tuodaan vahvasti se, millaisia aikuisia kasvoi vuoden 1918 lapsista ja miten sota näkyi heidän valinnoissaan ja elämässään yli 30 vuotta myöhemmin 1950-luvulla.

Talvi 1918 on pitkä ja kylmä. Villilähteellä torpassa Eeva osaa jo lukea, pikkuveli Eino on vasta muutaman vuoden. Isä painostetaan punaisten puolelle ja taisteluihin mukaan. Läheisen kartanon vanhempi poika on kadonnut, huhuja liikkuu, mutta tuskin kukaan tietää, että Saksassa koulutetaan suomalaisista jääkäreitä. Tilan nuorempi poika, Henrik, on saanut haukkumanimen Kukkakeppi. Hänellä ei ole vanhemman veljensä ylvästä komeutta eikä hienoja käytösätapoja. Harmikseen häntä ei pidetä riittävän vanhana osallistumaan taisteluihin valkoisten puolella.

Näkökulmat sotaan tarjoutuvat lukijalle juuri Eevan, Einon ja Henrikin kokemuksista. Vuoden 1918 tapahtumat kerrotaan jaksoissa, jotka on otsikoitu paikkojen mukaan: Lasten lapsuuden koti ja Villilähteen kylä. Lahti, jonne Eeva, Eino sekä heidän äitinsä vietiin taisteluja pakoon sen jälkeen, kun isä oli saanut surmansa taisteluissa. Hennala ja vankileiri.  Samaan aikaan Kukkakeppi pääsee rintamalle, sillä niin siellä kuin myöhemmin vankileirilläkin tarvitaan niitä, jotka ovat käskettäessä valmiita tekemään ihan mitä tahansa.

Aikuiselämän jaksot taas on otsikoitu kolmen päähenkilön nimen mukaan. Henrik on paennut sodan jälkimaininkeja Amerikkaan ja kouluttautuu ammattiin, jossa hän voi auttaa ihmisiä. Eheytyykö miehen oma sisin nuoruuden teoista? Eeva palaa Lahteen kierrettyään maailmalla maasta toiseen. Pikkuveljeä hän ei ole unohtanut. Saako hän rauhan, jos onnistuu kostossaan? Eino on saavuttanut hyvän yhteiskunnallisen aseman. Muistikuvat lapsuuden tapahtumista ovat hyvin hämäriä, osan hän on päättänyt salata lähimmiltäänkin. Onko nyt aika antaa muistoille tilaa?  

Viime aikojen romaaneissa on käytetty paljon näkökulman vaihdoksia ja aikatasojen siirtymiä. Tässä kirjassa se mielestäni toimii erityisen hyvin, ja kirjan rakenne mahdollistaa sopivan väljyyden, joka antaa lukijan ajatuksille ja tulkinnoille tilaa. Pasi Pekkola kirjoittaa sujuvaa prosaa, ja erityisesti nautiskelin hänen uusista ja osuvista kielikuvistaan, joilla hän sanoitti varsinkin luonnon ja sään ilmiöitä. Kirja on surumielinen, paikoin traaginen, mutta päättyy silti hienoisesti toiveikkaaseen vireeseen.

"Päivät olivat laiskoja haukotuksia, lattialla loikoilua ja ruuan odottelua."

"Huhut kiersivät sakeana ilmassa. Eeva kuunteli niitä hiljaisena. Ei sellaisia voinut ottaa todesta. Maailma oli rikki, se nyt oli selvää, mutta pitikö sitä vielä pahentaa. Kun puheet yltyivät liian hurjiksi, hän nappasi veljensä syliin ja alkoi supattaa satua tämän korvaan." 

Hieno kirja. Nautin. Suosittelen. Aikaisemmin olen lukenut kirjailijan Kiinaan ja Suomeen sijoittuvan romaanin Lohikäärmeen värit.

          Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa, 343 s.
          Kustantaja: Otava 2018
          Kansi: Piia Aho

KIRJA on kirjastolaina. 
MUUALLA se  on luettu esimerkiksi blogeissa Anun ihmeelliset matkat,  Kirjahyllyssä,  Lumiomena, Sivutiellä,

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Liityn viimein niihin moniin, jotka ovat lukeneet Elena Ferranten Napoli-sarjaa. Sain juuri loppuun ensimmäisen osan, Loistava ystäväni, ja kieltämättä kirjan päätöksessä oli sen verran koukkuja, että sarja houkuttelee jatkamaan. Muullakin kuin niillä koukuilla.

Loistava ystäväni osoittautui oikeastaan hienoksi kirjaksi, hieman karhealla tavalla, vaikka alun ensituntuma oli hidas ja junnaavahko. Luulin tarttuneeni vauhdikkaaseen romaaniin, mutta päädyin lukemaan kahden nuoren italialaistytön kasvukertomusta ja romaania heidän monisäikeisestä ystävyydestään. Yhteiskunnallinenkin näkökulma kirjassa on. Elenan isä on vahtimestari kaupungintalolla, Linan isä ja isoveli työskentelevät suutareina omassa verstaassaan. Elämä Napolin korttelissa joskus 1950-luvulla on kaikille vaatimatonta ja köyhää. 

Tytöt alkavat kansakoulun samalla luokalla, ja koulu johdattelee heidät kirjojen ja kirjoittamisen maailmaan. Siinä maailmassa he alkavat unelmoida rikastumisesta, jonka he saavuttaisivat, kunhan kirjottaisivat yhdessä romaanin, josta tulisi vähintään Pikku naisia -teoksen veroinen.

Elenan ja Lilan ystävyys on rosoista. Koulussa he kilpailevat keskenään ja muiden kanssa ja siten kannustavat toisiaan yhä parempiin suorituksiin. Lila on tavattoman lahjakas eikä Elenä yllä samaan, vaikka miten yrittää. Lila on myös rohkea, hän yllyttää toverinsa uskaliaisiin tekoihin tämän jarrutellessa ja kuitenkin lopulta seuratessa ystävänsä askelissa. Kilpailua säestää kateus ja ajoittain ilkeyskin, pahantahtoisuus. Muut näkevät rohkean ja tottelemattoman Lilan pahana ja kiltin ja hiljaisen Elenan hyvänä. Elenankin mieleen iskostuu ajatus, että Lila on paha.

Asiat muuttuvat, kun kansakoulun jälkeen Lilan vanhemmat eivät päästä tyttöä keskikouluun (miksi tytön pitäisi käydä koulua), kun taas pienen suostuttelun jälkeen Elena saa luvan jatkaa koulunkäyntiä. Elenasta sukeutuu vähitellen luokkansa paras oppilas, mutta se kaikki on osin Lilan ansiota. Eräiden latinan ehtojen suorittaminen onnistuu vain, koska Lila opettelee samat asiat omin päin kirjoista ja sitten pitää huolen, että Elenakin oppii ne ja suorittaa ehdot. Aikanaan tämä jatkaa lukioon.

Loistava ystäväni kertoo Elenan, kirjan kertojan, ja Lilan lapsuudesta ja nuoruudesta, rakastumisista ja ihastumisista, naiseksi kasvamisesta. Heidän elämänpolkunsa kulkevat rinnakkain, mutta erilaisina sen jälkeen, kun Lila lopettaa koulun ja siirtyy auttelemaan isänsä suutarinliikkeessä. Hän alkaa seurustella vakavasti 15-vuotiaana saman korttelin nuoren kauppiaan kanssa. Elena seuraa kaikkea sivusta, tukee ystäväänsä, mutta joskus miettii, onko tämä Lilan uusi unelma rikastumisesta. Elena havaitsee eroja lapsuudesta asti tuntemiensa oman korttelin poikien ja lukiota käyvien koulutovereidensa välillä. Kumpaan maailmaan hän itse kuuluu?

Hienoksi kirjan tekee sen henkilökuvaus. Vähitellen tyttöjen välisen ystävyyden moni-ilmeisyys avautuu. Kaikkea ei selitetä. Ferrante kuvaa oivaltavasti ja tarkkanäköisesti 50-luvun Napolin työläiskaupunginosan ihmisiä, perheitä ja heidän keskinäistä vuorovaikutustaan, jossa vilahtelevat loukkausten vaatimat kostot ja niistä alkavat koston kierteet sekä vihjaukset vaurastuneitten epämääräisiin rahanansaintamenetelmiin.

Loistava ystäväni ja koko Napoli-sarja on saanut paljon kehuja lukijoilta. Minä en  hullaantunut täysin, mutta sen verran innostuin sekä tarinasta että kirjoittajan tyylistä, että varmasti luen seuraavankin osan.

          Elena Ferrante: Loistava ystäväni : Lapsuus ja nuoruus, 245 s. (e-kirja)

          Kustantaja: WSOY, 2016

          Alkuperäinen: L'amica geniale, 2011, suomentaja: Helinä Kangas

          Kansi: Martti Ruokonen

E-KIRJA on oma ostos. MUUALLA tätä on luettu monissa blogeissa, niistä esimerkkejä tässä ja lisää linkkejä postauksissa: Kaisa Reetta T ("kerronta on psykologisesti huikean tarkkaa"), Luettua elämää ("kirjalla on aito italialainen temperamentti"), Lukuneuvoja ("Ferrante on tarinankertoja isolla teellä.")

Osallistun kirjalla Kuukauden kieli -lukuhaasteeseen, jossa kesäkuun kieli oli italia, sekä sarjakirjojen Jatkumo-haasteeseen.

Tomek Tryzna: Mene, rakasta

Puolalaisen Tomek Tryznan romaanin Mene, rakasta sanotaan olevan omaelämäkerrallinen. Vuonna 1948 syntynyt kirjailja on sijoittanut romaaninsa 1950-luvun Puolaan ja kirjoittanut päähenkilönsä Romekin 11-vuotiaaksi, joten ihan yksi yhteen eivät Tomekin ja Romekin elämät käy.

On kuitenkin helppo kuvitella, että kirjailija on Romekin tavoin unelmoinut näyttelijän työstä ja maineesta, onhan hän Puolassa tunnettu paitsi kirjailijana, myös elokuvaohjaajana ja käsikirjoittajana. Romaanin Romek näkee Varsovassa näytelmän "Pikku taikurin lankeemus", monta kertaa, ja on vakuuttunut, että hän suoriutuisi sen pääosasta paljon paremmin kuin siihen valittu näyttelijä. Romek jopa kirjoittaa esitykseen uuden, paremman lopun, ja harjoittelee sen hyvin. Hän hakeutuu teatteriin ja esittää kirjoittamansa näytelmän päätöksen miehelle, jota luulee teatterin johtajaksi. Ovet maineeseen eivät avaudu vielä sillä kertaa.


Romek on neuvokas poika, joka on ottanut perheensä pelastamisen tehtäväkseen. Kun isä hassaa rahat juopotellessaan ja saa äidin hermoheikoksi, Romekista kehittyy varsinainen yrittäjä. Hän tekee kaksi muottia ja alkaa valaa tinasotilaita, joita myy koulukavereilleen. Yrittämisen malli on tullut kotoa: isä on lahjakas räätäli ja äiti taitava ompelija. Sodan jälkeen ei yksityisyritteliäisyyttä Puolassa kuitenkaan kaivata, vaan isän on työskenneltävä kombinaatissa. 

Eikä juonut neljään vuoteen. Hän ei ratkennut edes silloin, kun ne verovirastosta lätkäisivät hänelle valtavat mätkyt. Hän ei ratkennut silloinkaan, kun käsityöläisiltä alettiin viedä yksityisiä yrityksiä ja kansallistaa niitä. Isä luovutti verstaan, meni leikkaajaksi osuuskunta "Uuteen elämään" ja ompeli töiden jälkeen kotona. Salaa, kun semmoiset olivat ajat, ettei räätälillä saanut olla yksityistä ompelukonetta. Vasta varkauden jälkeen... Seuraavana päivänä varkauden jälkeen isä joi taas.

Romekin ollessa pieni hän jätti kerran oven vahingossa auki, ja varkaat ryöstivät heidän kotinsa, myös ne kaikki pimeästi ommellut asiakkaitten vaatteet. Siitä hetkestä heidän perheensä - isän, äidin, isosisko Matyldan ja Romekin - elämä alkoi mennä alamäkeä. Isä ryhtyi juomaan, äiti alkoi saada hysteriakohtauksia, jotka vain Romek sai rauhoittumaan. Vuosia myöhemmin 11-vuotias Romek kantaa taakkaa siitä, että perheen köyhyys on hänen syytään. Siksi hän päättää pelastaa äidin ja keksii keinon houkutella hänet joksikin aikaa asumaan kanssaan Varsovaan. Sielläkin rikkaudet ovat kerta toisensa jälkeen heidän ulottuvillaan, mutta aina tapahtuu jotain, joka pudottaa heidät takaisin köyhyyteen.

Mene, rakasta kirjan nimenä herätti aluksi kummastukseni, eritoten, koska teos on minämuotoinen ja lapsen näkökulmasta kirjoitettu. Alkulehdillä on sitaatti William Blakeltä: "Go, love without the help of anything on earth." Ja niin Romek totisesti tekeekin. Hän rakastaa perhettään suunnattomasti ja yrittää pontevasti yhtä jos toistakin heidän pelastamisekseen. Yhtä palavasti hän rakastaa orpoa mustalaistyttöä, jonka löytää pasaarista. Vilkas mielikuvitus on Romekin apuna ja vain se laittaa rajat hänen rakkaudenosoituksilleen. Lukijana en aina tiedä, mikä on kirjassa totta, mikä Romekin unta tai mielikuvitusta. Eipä taida Romekkaan osata niitä aina erottaa toisistaan.

Mene, rakasta on kiintoisa kirja lapsen arjesta ja mielikuvituksesta 50-luvun Puolassa. Sota on vielä läsnä isän ja muiden miesten sotakokemuksissa, Puolan historiasta nousee pojankin tunne merkityksestä, perinteistä  ja miehen ritarillisuudesta ja kunniasta. Jokapäiväinen elämä taipuu kuitenkin kommunismin alle - sen edessä pitää toistuvasti ihmetellä sitäkin, onko Joku olemassa ylhäällä, kuuleeko ja välittääkö se Joku tai Jokin vai onko se pelkkää satua. 

Kirjan takakansi lupaa "vinksahtaneen runollisen ja haikean humoristisen perhetarinan". Köyhyyden, onnettomuuksien ja nälän keskellä on paljon hassuja sattumuksia ja huumoria, kun idearikas poika keksii ja kokeilee aina vaan uusia juttuja.

          Tomek Tryzna: Mene, rakasta, 255 s.

          Kustantaja: Otava, 2009

          Alkuperäinen: Idź, kochaj,  2002, suomentanut Päivi Paloposki

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA kirja on luettu blogeissa Kiiltomato, Kirjanainen, Mari A:n kirjablogi
Helmet-haasteessa kuittaan kohdan "35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja". Maaliskuussa Kuukauden kieli on puola.

Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt

Neljä kouluikäistä tyttöä tätinsä, tai oikeammin isotätinsä, hoivissa. Äiti kuollut, isä palaa kotiin oltuaan kaksi vuotta hoidettavana keuhkotautiparantolassa. Tästä asetelmasta lähtee liikkeelle Rauha S. Virtasen nuortenromaani Seljan tytöt, joka on hänen esikoisteoksensa ja alkuna Selja-sarjalle.

Pian tilanne perheessä lähtee kehittymään, kun kirjailijaisä tuo sunnuntaipäivälliselle sairaanhoitajattaren, Rea Meren, johon hän on tutustunut sairaalassa. Reasta tulee isän uusi vaimo, ja tytöt sopivat, etteivät tule ikinä hyväksymään Reaa. Ystävällisyydellään, herttaisuudellaan ja viisaudellaan tämä kuitenkin voittaa tytöt puolelleen. Viimeisenä taipuu Margarita, joka on pienenä vauvana menettänyt oman meksikolaisen äitinsä ja sitten sodassa suomalaisen isänsä. Hän on saanut Seljan sisarusparvesta kasvatuskodin, eikä kukaan oikeastaan edes muista, ettei Margarita ole syntynyt heidän perheeseensä.

Seljan perheen tytöt ovat ihanan persoonallisia, ja Rauha Virtanen tutustuttaa lukijan heihin jokaiseen. Kullakin on omat unelmansa ja harrastuksensa, Kris haluaa näyttelijäksi, Margarita balettitanssijaksi, Virva kirjailijaksi, ja kuopus Dodo soittaa pianoa ja viihtyy keittiössä. Tyttöjen päivät täyttyvät kouluasioista ja ystävistä, ja mukana ovat pojat, joista puhellaan ja kiusoitellaan paljon. Ihastusta on ilmassa, toveruutta, ja ajoittain kateutta ja mustasukkaisuutta sekä särkyneitä sydämiä. Reasta tulee ajan myötä kunkin tytön tuki ja ystävä. 

Seljan tytöt julkaistiin ensi kerran vuonna 1955, ja siinä näkyy oma aikansa. Sodasta ei ole kulunut pitkää aikaa, elämä on vaatimatonta ja joillekin todella köyhää. Nuoret perustavat kesälomallaan näytelmäkerhon ja kerholle oman lehden. Margaritan meksikolainen isoisä kirjoittaa ja kutsuu tytön luokseen, mistä nousee syvät pohdinnat identiteetistä ja isänmaasta. Kaikista pulmista ja kasvukivuista huolimatta Seljan tyttöjen elämä on onnellista ja melkeinpä ihanteellista. Lukukokemus oli nostalginen menneen maailman häivähdys, mutta sellaisena varsin viehättävä.

Kirjaa aloittaessani olin vama, että luin Seljan tytöt nuoruudessani, mutta täytyy todeta, ettei asia taida niin ollakaan. Jonkin muun Rauha S. Virtasen kirjan sen sijaan olen lukenut ja nyt blogiaikana hänen myöhempää tuotantoansa olevan, yhteiskunnallisia sävyjä saaneen nuortenromaanin Joulukuusivarkaus.

      Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt. E-kirja.

      Kustantaja: WSOY 1955. (Painetussa kirjassa 241 s.)

KIRJAN luin Ylen 101 kirjan valikoimasta Kansalliskirjaston verkkokirjastosta. Kirja on vuoden 1955 teos. Tämän kirjoituksen kuvituksena on kansikuva vuonna 2009 julkaistusta pokkarista.

MUUALLA: Krista, Nuori opettajatar, Sara (kirjoitus koko sarjasta)

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (42. Esikoisteos), 100 suomalaista kirjaa (no 45), Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste, joka päättyy huomenna.