"Et kuitenkaan usko..." Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Automatkoilla olen kuunnellut Ville Haapasalon muistelmia hänen ensimmäiseltä Venäjän vuosikymmeneltään, ja oikein muikeaa seuraa ja kuunneltavaa ne ovatkin. Kirjailija Kauko Röyhkä matkusti vaimonsa Olgan kanssa Moskovaan ja haastatteli Villeä siellä, ja näistä keskusteluista kertyi aineisto kirjaan Et kuitenkaan usko - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä.

Ville Haapasalon (s. 1972) elämästä ei ole käänteitä puuttunut. Nuori mies hakeutui opiskelemaan - ihan sattuman oikusta - Leningradin Tsekasvovin teatteriakatemiaan vuonna 1991. Siellä ei ollut muita ulkomaalaisia siihen aikaan, eikä Ville puhunut venäjää lainkaan muuttaessaan Neuvostoliittoon. Pian maasta tuli Venäjä, opiskelukaupungista Pietari ja opinahjosta Pietarin valtiollinen teatteritaiteen akatemia. Mies oppi kielen nopeasti, mutta kyllä se työtäkin vaati.

Ville Haapasalolle oli varsinainen onnenkantamoinen, että hän pääsi mukaan näyttelemään pienellä budjetilla toteutettuun elokuvaan Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia, johon tarvittiin suomalainen näyttelijä, ja joku muisti Pietarissa opiskelleen Villen. Elokuva keräsi kaikki huomattavimmat palkinnot Sotshin elokuvajuhlilla vuonna 1995, ja siitä on tullut kaikkien aikojen suosituin komedia Venäjällä. Se avasi naapurimaassa ovet kymmeniin elokuvaosiin ja tv-ohjelmiin.

Samaan aikaan Suomessa ei tiedetty Haapasalosta juuri mitään, mutta viime vuosina hänestä on tullut täälläkin julkisuuden henkilö erityisesti juontamiensa tv-ohjelmien ansiosta: Venäjän halki 30 päivässä, Silkkitie 30 päivässä ja mitä kaikkia sarjoja niitä nyt on ollutkaan.

Kirjailija, rockmuusikko Kauko Röyhkä on tehnyt rennon haastattelukirjan Ville Haapasalon opiskeluvuosista ja uran alkuvaiheista Venäjällä. Röyhkä tunnisti Villessä heti alkuunsa niin hyvän jutunkertojan, että arveli kirjan kirjoittavan itse itsensä. Teoksessa Et kuitenkaan usko - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä Kauko Röyhkä ja Ville Haapasalo jutustelevat kaikesta, välillä Olga sanoo jotakin, ja tämä on talletettu kirjan sivuille lähes sellaisenaan, tai ainakin sellaisen kuvan saa. Äänikirjana tämä toimii hyvin Ville Tiihosen lukemana, koska Ville Haapasalon tarinat ovat mielenkiintoisia ja hän kertoo ne huumorilla, televisio-ohjelmista tunnistettavalla tyylillä. Hieman minua hämmensi se, että kirja tosiaan on kirjoitettu haastattelukirjaksi, ja äänikirjan lukija mainitsee kaikkien vuorosanojen alussa puhujan nimen, joka ainoa kerta keskustelijan vaihtuessa. Aluksi se tuntui tosi tönköltä, mutta siihen tottui vähitellen, ja kai se äänikirjaformaatissa on välttämätöntäkin, kun käytetään vain yhtä lukijaa kahden keskustelijan äänenä. 

Teatterikoulutuksen ja elokuvien tekemisen lisäksi kirja kertoo Villen elämisestä Venäjällä 1990-luvun alkuvuosina, hänen päätymisestään ryöstetyksi useaan kertaan ja miliisien pieksemäksi, ja moniin muihin uskomattomiin tilanteisiin. Juttuja voi olla kiusaus pitää mielikuvituksen tuotteena, mutta päädyn ajatuksissani siihen, että 90-luvun Pietarissa saattoi tosiaan tapahtua kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Kirjan lopussa keskustellaan enemmän Venäjästä ja vähemmän Villestä tai teatterista. Täytyy sanoa, että Haapasalo on päässyt näkemään ja kokemaan maan sellaisista vinkkeleistä, ettei monikaan suomalainen. Silti kirja saattaa mielestäni vahvistaa monia suomalaisten ennakkoluuloja itänaapurista. Jatkoa on mahdollista lukea / kuunnella teoksesta Et muuten tätäkään usko - Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä.

Painetun kirjan kolmantena tekijänä on palkittu valokuvaaja Juha Metso, mutta äänikirjassa ei valokuvia pääse katsomaan! Jossain vaiheessa etsin kirjastosta käsiini perinteisen kirjan ihan vain katsoakseni Metson ottamat kuvat.

       Ville Haapasalo & Kauko Röyhkä: Et kuitenkaan usko - Ville Haapasalon
                   varhaisvuodet Venäjällä, äänikirja
       Kustantaja: Docendo 2016 (painettu kirja 2013)
       Lukija: Ville Tiihonen, 3 t 46 min

ÄÄNIKIRJA on laina Ellibs-kirjastosta.
MUUALLA: Kasoittain kirjoja, Kirjasähkökäyrä, Kirjavinkit, Kolahduksia,

Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja (koska Röyhkä), 23. Kirjan nimessä on jokin maa, ja 45. Kirjan nimessä on kieltosana. 
Lisäksi: Elämä, kerta kaikkiaan! -haaste

The Sound of Music Lahden Kaupunginteatterissa

Tulee harvoin käytyä teatterissa, enkä niistä harvoistakaan kerroista ole aikaisemmin blogannut paitsi kerran, ihan blogini alussa. Nyt teen poikkeuksen. Kävin nimittäin viikko sitten 14.3. Lahden Kaupunginteatterissa katsomassa musikaaliklassikon The Sound of Music yhdessä parin ystävän kanssa, ja olimme aika lailla myytyjä esityksestä.

Kuva: Johannes Wilenius, Lahden Kaupunginteatteri

The Sound of Music on tuttu televisiosta: olen nähnyt sen elokuvana vaikka kuinka monta kertaa. Niinpä teatteriin mennessäni tiesin jutun juonen jo etukäteen, mutta silti nunnaksi mielivän Marian lähettäminen luostarista kapteeni von Trappin perheeseen seitsemän lapsen kotiopettajattareksi, hänen rakastumisensa kapteeniin sekä heidän pakonsa Itävallasta Alppien yli pois natsien vallan tieltä jaksoi koskettaa liikutukseen saakka. Minua miellytti myös suuresti, että Lahden esitys oli melkoisen uskollinen elokuvan ja epäilemättä myös alkuperäisen Broadway-musikaalin tulkinnoille.

Osansa liikutukseen oli tietysti tunteikkaalla ja reippaalla musiikilla, kiitos kapellimestari  Antti Vauramon johtaman orkesterin ja kaikkien tutuksi käyneiden laulujen, sellaisten kuin  Do-re-mi, Edelweiss, Kun vuorelle käyn. Marian roolissa lauloi, tanssi ja näytteli Anni Kajos, joka suoriutui osastaan todella taitavasti ja viehättävästi ja lauloi erinomaisesti.  Mikko Pörhölän kapteeni von Trapp, leskimies ja ison lapsikatraan isä, oli jäykkä näyttämöllä lauluissaan ja tanssissaan, mutta jotenkin se jäyhyys sopi kapteenin roolihenkilöön, joka alussa piti lapsilleen sotilaallista kuria, mutta alkoi sitten vähitellen pehmetä ja lämmetä.

Von Trappin perheen lapsia esittäneet nuoret olivat esityksessä parasta. He valloittivat sydämen alkaen vanhimmasta 16-vuotaasta Lieslistä ja hänen herkästä ensirakkauden hämmennyksestään aina somaan pikku-Gretliin asti. Liesliä näytteli Roosa Lehtinen, joka opiskelee musiikkia Tampereen ammattikorkeakoulussa, ja Gretliä 8-vuotias Leea Mäki. Näkemässäni esityksessä muina von Trappin lapsina olivat Daniel Ivanov (Friedrich), lystikäs Henna Määttänen (Louisa), Inka Laukkanen (Brigitta), Evert Mäki (Kurt) ja Edith Mäki (Marta), jotka ovat yllä olevassa kuvassa. Hyvistä laulajista pitää mainita erityisesti luostarin abbedissana hienolla äänellään hurmannut mezzosopraano Ulla Raiskio. Sivuroolissa minua huvitti kapteenin hovimestaria esittänyt Jori Halttunen, joka toi hahmoon komiikkaa eleillään ja liikehdinnällään.

Pidin esityksen lavastuksesta kovasti, ja yhdessä valojen, äänen ja pukujen kanssa kokonaisuus oli mainio. Erityisen vaikuttava oli kohtaus, jossa Maria ja kapteeni vihittiin hämyisässä kirkossa, ja siinä samassa, seremonian jälkeen, pappi riisui papinkaapunsa, ja näyttämöllä seisoi hänen tilallaan natsiupseeri, taustalle projisoitui saksalaisten sotilaiden rytmikäs marssi ja kovaäänisistä kuului Hitlerin puhe. Se viimeistään ajoitti musikaalin vuoteen 1938, jolloin Saksa liitti Itävallan valtansa alle.

Musikaalin musiikin on säveltänyt Richard Rogers ja laulujen sanat kirjoittanut Oscar Hammerstein II ja suomentanut Esko Elstelä.

Lahden Kaupunginteatterin The Sound of Music oli hieno teatterielämys, josta nauttivat niin silmät, korvat kuin sielukin. Suosittelen lämpimästi perinteisestä hyvän mielen musiikkiteatterista pitäville. 

MUUALLA: Me viisi, Paljon Melua Teatterista, Teatterinna

Kivi-juhlilla Taaborinvuorella

Tällä viikolla viimein toteutui kesäteatteri-ilta Nurmijärven Kivi-juhlilla. Kuten olen aikaisemmin hehkuttanut, voitin kaksi lippua Suketuksen arvonnassa, mutta koska lomani osui elokuun jälkimmäiselle puoliskolle ja koska ainoa sopiva päivä sekä kahdelle seuralaiselleni että itselleni oli tällä viikolla, osuimme kesän viimeiseen näytökseen tiistaina 27.8. Mutta hyvää kannatti odottaa!

Tässä muutamia päällimmäisiä vaikutelmia illasta:

Näytelmä oli Veijo Meren kirjoittama Aleksis Kivi. jota en ole lukenut, mutta vähän ennakoin tulevaa näytöstä lukemalla lastenromaanin Metsän poika tahdon olla, joka ilmestyi aikaisemmin tänä vuonna. Oli mukavaa tunnistaa jo tuttuja asioita Aleksin lapsuudesta ja koulutieltä, puhumattakaan Taaborinvuoren paikasta, johon oli laitettu kyltti "Aleksis Kiven leikkikirkko", sillä tosiaan olimme paikassa, missä nuori Aleksi Stenvall leikki aikoinaan Nurmijärven Palojoen muitten lasten kanssa.

Näytelmä aloitti kansalliskirjailijan elämäntarinan kouluvuosista. Kirjoittamisen palo roihusi jo varsin varhain. Tarina jatkui Aleksin ja Charlotta Lönnqvistin rakkaussuhteen kautta Seitsemän veljeksen saamaan murskaavaan vastaanottoon ja Kiven sairastumiseen ja kuolemaan. Joissain kohdissa mietin, miten paljon oli faktaa ja mikä osa mahdollisesti Meren luomaa fiktiota tai ohjaaja Samuli Reunasen näkemystä. Oli niin tai näin, ihan uskottavalta elämäntarina tuntui.

Esitys oli "yllättävän viihdyttävä" käyttääkseni teatteriseurani sanoja. Kolme tuntia meni kuin siivillä, ja erityisesti jäi mieleen aikuista Aleksis Kiveä esittäneen Esa-Pekka Smolanderin roolityö. Hieno esitys! Kivi-juhlien blogista voi käydä kurkkaamassa kuvia. Ja miten usein olen ollut katsomassa teatteriesitystä, missä on elävä orkesteri musisoimassa? Aleksis Kivessä kuitenkin oli, ja uuden sävelpuvun saaneilla Kiven runoilla oli esityksessä ihan oma roolinsa.

Etukäteen olin huolestunut, millainen sää olisi, kun esitys jäi näin myöhään elokuulle. Ei huolta! Sää oli mitä mainioin, ilta-aurinko valaisi teatteria puiden takaa, ja lämpimän päivän viiletessä auttoi kesäpusakka. Tosin sadekaan olisi tuskin ihmeemmin haitannut, sillä suurin osa katsomoa oli katettu.

Miljöö Taaborinvuorella on ihan omaa luokkaansa, sillä sinne on tuotu aikakauden asuin- ja talousrakennuksia. Esityksen jälkeen huvittelimme vielä pistäytymällä sepän ja nahkasuutarin mökeissä, jotka löytyivät ovi avoinna vuoren rinteestä. (Nahkasuutarin punainen mökki kuvassa.)

Ensimmäistä kertaa Taaborinvuorella, mutta ei varmaankaan viimeistä. Jo lastenromaania lukiessa tuli hinku lukea Seitsemän veljestä uudelleen. Saisipa sen nähdä vielä Kivi-juhlillakin!

Voitin arvonnan!

Harvoin voitan mitään missään, mutta nyt oli onni myötä ja sain arvonnassa kesäteatteriliput Nurmijärven Taaborinvuoren Kivi-juhlille!

Arvonta oli hiljattain Suketuksen Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa, jossa hän arpoi lippupaketin kahdelle Veijo Meren näytelmään Aleksis Kivi. Lämmin kiitos, Suketus!

Olen tosi iloinen arvonnan voitosta, ja on ihan mahtavaa, että pääsen elämäni ensimmäistä kertaa Kivi-juhlille, joille olen monesti aikonut, vaan koskaan ei ole vielä onnistunut. Tänä kesänä kyllä!