Lyhyesti rikoskirjoista - Kalman kevät ja Suurta pahaa

Viime kuukausina olen lukenut ja kuunnellut enemmän kuin olen kirjoittanut blogiin. Siksipä esittelen tänään lyhykäisesti pari kotimaista dekkaria yhteisessä postauksessa. Mukana on tämänvuotinen ja vanhempi teos. Kumpikin kuuluu sarjaan, jonka aiemmat osat olen tuonut blogiin, joten olen ehtinyt esitellä päähenkilöt ja sanoa jotain kirjoitustyylistä.

Aloitan Virpi Hämeen-Anttilan tuoreimmista Karl-Axel Björkin tutkimuksista eli romaanista Kalman kevät, jossa elellään vuotta 1922. Rikosten tutkimista vapaa-aikanaan harrastava Björk saa uuden tehtävän, kun hänen ystävänsä Iida kertoo nuoresta naisesta, jonka eno Otto Granlund on kuollut tapaturmaisesti ja jonka kodissa on alkanut kummitella.

 

Niin Björk kuin Iidakin ovat ratsionaalisia 20-luvun ihmisiä eivätkä niin vain niele puheita kummituksista. Asia on kuitenkin tutkittava, ja Björkin tie vie niin spiritistiseen istuntoon kuin säikähdyttävään kohtaamiseen mainitun aaveen kanssa. Kun vielä enon kaatuessaan saamissa vammoissa on jotain outoa, Björk alkaa epäillä kuolemaa tahallaan aiheutetuksi.

Tutkimus vie Björkin tällä kertaa Viipuriin. Otto Granlund on aikaisemmassa elämässään asunut pitkään Venäjällä. Hänen kuolemansa jälkeen Helsinkiin ilmestyy mies, joka sanoo olevansa Granlundin ja venäläisen naisen poika, jolle hänen isänsä on testamentannut huomattavan summan rahaa. Tästä kaikesta on Björkin otettava selvää samalla, kun hän ratkoo aaveen arvoitusta.

Yksityiselämässä Björk tekee vihdoin päätöksen ja viettää kihlajaisia. Jo oli aikakin! Vuosia kestäneen epäröinnin jälkeen Björk on yllättynyt siitä, miten viihtyisää kihloissa oleminen on, ja ehkä jossain tulevassa kirjassa päästään Björkin ja hänen valittunsa häihin. Siis ellei jotain yllättävää tapahdu sitä ennen.

Kalman kevät on Björk-sarjan seitsemäs osa. Edellinen kirja on Kirkkopuiston rakastavaiset, ja blogikirjoituksesta löytyvät linkit kaikkiin aiempiin osiin.

        Virpi Hämeen-Anttila: Kalman kevät, 351 s
         Kustantaja: Otava 2020

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyltä

Helmet-haaste: Kohta 17. Tutkijan kirjoittama kirja.

         

Tunnustettakoon tässä, että olen melkoisen ihastunut Seppo Jokisen komisario Koskiseen, vaikka luen hänen kuulumisiaan harvakseltaan. Olen kyllä yrittänyt saavuttaa dekkarisarjan julkaisutahtia, mutta minkäs teet! Aloitin Koskisen kanssa treffailun ensimmäisestä kirjasta vasta silloin, kun romaaneja oli julkaistu kahdeksantoista, ja joka vuosi on tullut uusi jakso entisten päälle.

Poliisiromaanit sijoittuvat Tampereelle, ja kaupunki on kirjoissa oikeastaan yksi sen hahmoista. Onneksi kaupungin keskusta on jonkin verran tuttu, niin on helpompi seurata, minne Sakari Koskinen ja hänen alaisensa tai rosmot kulloinkin menevät kulkupeleillään tai jalkaisin. Nyt luin sarjan yhdeksännen osan Suurta pahaa, jossa komisario lähentyy jälleen ex-vaimonsa kanssa kuuden erovuoden jälkeen. He jopa suunnittelevat yhteistä ulkomaanmatkaa, vaikka Koskinen epäilee hankkeen järkevyyttä.

Rikosrintamalla on hiljaista, kunnes kirjaston historiakirjojen hyllystä löytyy ihmisen sormi muovipussissa. Vähän sen jälkeen löytyy päätön, tuntemattoman vainajan ruumis  hautausmaalta valmiiksi kaivetusta, mutta vielä käyttämättömästä haudasta. Samaan aikaan eräs vaimo ilmoittaa miehensä kadonneeksi. Kun vielä poliisi löytää ihmisen pään Stockmannin tavaratalosta, seuraa hankala ja monipolvinen rikostutkinta. Mielettömille teoille ei tunnu löytyvän mitään motiivia, mutta Koskisella on vahva aavistus, että tapaukset liittyvät toisiinsa.

Lukija tietää kaiken aikaa enemmän kuin poliisi ja jännittää sitä, miten Koskinen ryhmineen pääsee perille rikoskuviosta. Taustalta löytyy yhteiskunnallisia ja psykologisia syitä, kuten Koskis-kirjoissa tapana on. Pienyrittäjien ahdinko suuryritysten siirtäessä tuotantoaan ja alihankintatöitä halpamaihin on tänään sama kuin kirjan julkaisuaikaan.

        Seppo Jokinen: Suurta pahaa, 248 s. (e-kirja)
        Kustantaja: Crime Time 2004

Tätä ennen kirjoitin yhteisesti 7. ja 8. osasta: Piripolkka ja Vilpittömässä mielessä.

E-KIRJA on oma ostos Elisa-kirjasta. MUUALLA: Lukuneuvoja

Pirkko Arola: Tuuliköynnös

- Sinä taidat osata lukea tyttö, mummu toisti ja huokasi. Taas mummulla oli se ilme, jossa oli verho kasvoilla ja mummu katsoi jonnekin. 

- Olet ollut liikaa yksin, hän sanoi. 

Esteri ampaisi sireenimajaan, yksinpaikkaan. Hän vaihtoi oloa kahden penkin välillä ja nojasi pöytään. Tuuli kahisutti sireenin oksia ja lehtiä. Sireenin kukkiessa oli kuin tuoksupussissa.

Esteri syntyy Tampereen Nekalassa joskus 40-luvun lopussa. Kolmivuotiaana tyttö ihmettelee, minne äiti on mennyt heidän luotaan ja miksi hänen laukkunsa ja vaatteensa ovat kuitenkin vintillä. Esteri asuu mummunsa ja isänsä kanssa, ja äidin mentyä heillä käy vain Sylvia-täti. Täti se viimein kertoo pienelle tytölle, ettei äiti ole lähtenyt, hän on ollut niin sairas, että on kuollut. Sunnuntaisin Esteri haluaa Tuomiokirkkoon, vaikka Viinikan kirkko olisi lähempänä, sillä Tuomiokirkossa ovat kuvat, se haavoittunut enkelikin, jota pojat kantavat.

Yksinäinen tyttö piirtää kaikkea, mitä näkee, ja saa taidoistaan tunnustusta koulussa. Isompana hän haaveilee taideopinnoista, mutta päätyy opiskelemaan proosallisempaa sosiaalialaa Helsingin yliopistoon. Vähän ennen valmistumistaan Esteri tapaa Tuuren, lentäjän, ja naimisiin mennään pikavauhtia, vaikka Esteri muistelee vielä Skotlannissa kielikurssilla tapaamaansa ensirakkauttaan.

Yhteinen koti perustetaan Suomenlinnaan Tuuren lapsuudenkotiin, josta hänen vanhempansa muuttavat eläkeasuntoon Katajanokalle. Pian syntyy Aarne, jonka hoitamiseen Esteri keskittyy. Vuodet vierivät, Esteri ja Tuure vieraantuvat toisistaan, eivät kai koskaan ole oppineet puhumaan avoimesti. Sitten Esterille paljastuu yksi Tuuren salaisuuksista. Kun jo viisikymppinen Esteri jää vuorotteluvapaallle työstään, hän muuttaa kesäksi lapsuudenkotiinsa Tampereelle ja alkaa remontoida sitä jo aikuisen Aarnen kanssa. Onko pojan vanhempien avioliitto tullut matkansa päähän?

Kotimatkalla Erätielle Esterin mieleen tuli Haavoittunut enkeli. Sehän oli heidän avioliittonsa. He kantoivat sitä vielä, mutta katseet kärsivinä, yksin kumpikin. Enkeli nuokkui maata kohti. Unohtunut kukkakimppu pysyi vaivoin sen kädessä. Taivas oli ohentunut olemattomaksi, eikä kukaan sitä katsonutkaan.

Tuuliköynnös on Pirkko Arolan ensimmäinen julkaistu romaani, mutta esikoiskirja se ei ole, sillä Arola on aikaisemmin kirjoittanut useita runo-, laulu- ja aforismikokoelmia sekä näytelmiä. Runoilijan kädenjälki näkyy Tuuliköynnöksessä, kirjassa on kolme tekijän runoa. Muutenkin teksti on paikoin hyvin kaunista arkisesta sisällöstään huolimatta. Se soljuu rauhallisesti, sen mukana on helppo solahtaa Esterin elämään, hänen mietteisiiinsä itsestään, miehestään, kummankin perhetaustasta ja heidän avioliitostaan. Kirjassa ei hötkyillä ja rimpuilla, vaan kasvetaan Esterin kanssa lapsuudesta keski-ikään, etsitään apua kipeitten muistojen ja solmujen purkamiseen, kypsytään.

Pidin kirjasta kovin, se on kevyt lukea, mutta syvällinen kaikissa Esterin oivalluksissa ja ajatuksissa, niin kuin aforistin romaanille sopiikin. Kirjailija on sisällyttänyt kirjaan myös Esterin äidin sota-ajan päiväkirjan, jonka Esteri löytää lapsuudenkotinsa kirjahyllystä. Kirjan lähdetietojen mukaan päiväkirja perustuu todelliseen päiväkirjaan. Kirjailijan äidinkö?  Tuuliköynnöksen jälkeen Pirkko Arola on kirjoittanut kaksi muutakin romaania, Kuun päivä ja Ruusa, jotka ovat nyt lukulistallani.

             Pirkko Arola: Tuuliköynnös, 153 s.
            Kustantaja: Hai 2018

KIRJA on kirjastolaina.
Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 25. Kirjassa ollaan saarella, 34. nimessä on luontoon liittyvä sana, 39. lennetään ja 42. on isovanhempia.

Kaksi kertaa majatalo

Kävi taas, kuten kirjojen kanssa usein käy. Ihan sattumalta ja tarkoittamatta ne asettuvat lukupoluksi, puhuvat samoista asioista tai muuten vain linkittyvät lomittain. Niin kuin nuo pääsiäisen lukumaratonin kirjatkin. Kahdessa romaanissa aloitettiin majatalon pito, mutta miljöö niissä oli melkoisen erilainen. Toinen majatalo perustettiin maaseutukylän vanhaan kouluun, jonnekin Tampereen lähiseudulle, ja toinen taas 50-luvulla Neuvosto-Viron Saarenmaalle.

Paula Havasteen Vierashuoneet on teoksista vakavampi. Jo sarjan edellisestä osasta Pronssitähdestä tutut Vilja ja Villem Talvik asuttavat Villemin suvulle kuulunutta maatilaa, jonka maista ja eläimistä jouduttiin luovuttamaan suurin osa, kun Virosta tuli osa Neuvostoliittoa. Viljalle myönnetään lupa pitää majataloa, mutta ei vain mitä tahansa majataloa, vaan sellaista, johon lähetetään kulttuurialan ihmisiä Tallinnasta. He tulevat ennen kaikkea saadakseen työskennellä maaseudun rauhassa, etäällä kaupungin keskeytyksistä. Ensin pitää kuitenkin rakentaa kolme huonetta vieraitten käyttöön. Siihen tarvitaan Viljan Anna-tädin vaikutusvaltaa, sillä rakennusprikaatin piti tulla töihin jo monta kuukautta sitten, mutta kunnanjohtaja halusi sen rakentamaan uusia asuintaloja työväelle.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen maaseudun naisten työteliäs ja rankka elämä sekä neuvostovallan alati häilyvä uhka kaikkien yllä. Vilja tekee kaikki keittiön ja maatilan työt, siivoaa, keittää, tiskaa, säilöö, pyykkää, hoitaa eläimet, lapsen, miehen, kaksi apumiestä ja Tallinnan vieraat. 1950-luvun virolaisten miesten mieleenkään ei tule, että mies voisi auttaa vaimoa raskaimpien töitten kanssa. Tai edes sitä, että mikään talon töistä olisi vaimolle raskasta. Mutta Vilja ei valita. Hän rakastaa Villemiä ja on onnellinen emännän asemastaan nyt, kun anoppi on kuollut. Hän on ylen tyytyväinen, kun hänen ei tarvitse enää mennä sovhoosiin töihin, vaan majatalon vieraista huolehtiminen katsotaan hänen osuudekseen työstä. On miehissä yksi toisinajattelevakin:

"Se oli ensimmäinen kerta, kun Vilja katsoi toveri Arua suoraan silmiin. Että joku mies, tuollainen tarkastajan oloinen, saattoi sanoa noin mutkattomasti naisia taitaviksi. Voisiko tuollaisia miehiä olla enemmän, jotka arvostivat ihmistä taitojen perusteella, vaikka nämä olisivat pelkkiä laihoja kalastajakylän naisia?"

Sanojaan saa Vilja varoa koko ajan. Ettei tule ilmi, mistä kylästä hän on kotoisin. Ettei mitään sanaa tai elettä voida pitää vallanpitäjien arvosteluna. Silti Viljasta löytyy siviilirohkeutta auttaa metsäveljiä, salaa mieheltäänkin, kun siihen tulee tarve. Samaa varovaisuutta saa Villem noudattaa kirjailijana. Hänellä on työn alla romaani, ja majatalon ensimmäinen vieras on tarkastaja, joka lähetetään ohjaamaan Villemin kirjoittamista. On hyvä kuvata maaseudun rehtiä työväkeä, joka onnellisena ahertaa ja saavuttaa sille asetetut työtavoitteet. Kun Villem kirjoittaa odotusten mukaisesti, hänellä on toivoa päästä kirjailijaliiton jäseneksi ja saada apurahoja.

Uhan, pelon ja varovaisuuden maailmassa on myös kaunis, kesäinen maaseudun luonto, kukat ja eläimet. Maailma on muuttunut toiseksi, mutta vanhat laulut, runot ja uskomukset tuovat kaikuja vanhasta maailmasta. Kirjan lopussa Vilja ottaa taloonsa traumatisoituneen nuoren tytön, Aiven, josta kuullaan varmaan lisää. Sarjan seuraava osa Morsiusmalja on julkaistu tänä keväänä.

               Paula Havaste: Vierashuoneet, 341 s.
               Kustantaja: Gummerus 2019
               Kansi: Eevaliina Rusanen

KIRJA on kirjastosta.
Helmet-haasteessa laitan sen kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa, sillä se mainitaan lähes joka luvussa. Kirjan lopussa on myös majatalon viikon ruokalista, johon on kirjattu tarjottavat päivän neljällä aterialla.

*** *** *** *** *** *** *** *** *** ***

Amanda Vaaran Pientä fiksausta vailla on tempoltaan vauhdikkaampi kuin Havasteen 1950-luvun virolaiskylä, mutta onpa aikakin toinen. Päähenkilö, 35 vuoden kieppeillä oleva Venla Linna, elää tätä päivää. Hän on toipumassa burnoutista ja päättänyt tehdä elämässään täyskäännöksen. Hän jättää kaupungin ja kiihkeärytmisen työnsä kiinteistönvälittäjänä ja muuttaa maalle lastensa kanssa. Taakse jää myös avioero ja hankala ex-mies. Venla ostaa vanhan kyläkoulun. Lapsista 9-vuotias Lauri löytää heti naapurista kaverin ja asettuu, mutta 13-vuotias Eedla haluaa palata kaupunkiin isänsä luo. 

Vanhasta koulusta tulee majatalo Villa Venla, ja sen emäntä alkaa elää unelmaansa. Tilat on remontoitu, Venla pitää lifestyle-blogia "Pientä fiksausta vailla" ja kertoo paitsi elämästään, myös Villa Venlasta. Asiakkaat lukevat paikasta sosiaalisesta mediasta ja löytävät tiensä sen viihtyisiin huoneisiin. Yksi heistä on rastatukkainen Jörn, joka aikoo viipyä pitemmän aikaa, osallistuu majatalon käytännön hommiin ja saa Venlan sydämen pamppailemaan ihan uudella tavalla.

Amanda Vaara on kirjailiija Niina Hakalahden viihteellisempi alter ego. Pientä fiksausta vailla on kevyttä luettavaa (tai kuunneltavaa), mutta ei kaihda elämän vastoinkäymisiäkään: huoltajuuskiistoja avioeron jälkeen, huolta ja vääntöä teini-ikäisen kanssa, hankaluuksia uusien naapurien kanssa. Vastapainoksi löytyy hauskoja kotieläimiä sekä iloisia ja vauhdikkaita sattumuksia ja toinen naapuri, ihana taiteellinen Ilona, josta tulee Venlan ystävä. Hänen uskallustaan elää eläkevuosina omannäköistään elämää Venla ihailee. 

Mainio kirja vaikka koronaeristykseen, milloin kaipaa kirjan verran pakoa arjesta. Pientä fiksausta vailla on jo saanut jatkoa kahden teoksen verran: Yösähköä ja Heti vapaa. Saatanpa ottaa nekin kuunteluun lähiaikoina.

         Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla
         Kustantaja: Karisto 2017
         Lukija: Merja Takatalo; äänikirja 7 t. 5 min.
         Kansi: Terhi Ekebom

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelusta.
Helmet-haasteessa laitan sen kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa (koska blogi ja facebook).

Heidi Köngäs: Mirjami

Pari vuotta sitten luin Heidi Köngäksen romaanin Sandra ja ihastuin siihen ikihyviksi sen synkänsävyisestä sisällissodan aikaan sijoittuvasta sisällöstä huolimatta. Viime syksynä Sandran perheen tarina sai jatkoa, kun kirjailijalta julkaistiin Mirjami.

Mirjami alkaa lyhyellä episodilla vuodelta 1928: Sandra ja Janne joutuvat luopumaan rakkaasta Lepistön torpastaan, he myyvät eläimensä ja irtaimen omaisuutensa vapaaehtoisella huutokaupalla ja muuttavat Mäntän syrjäkylään, josta Janne on onnistunut hankkimaan tontin suon laidasta. Sille rakennetaan perheen uusi koti, Kurki, jossa pari pienimmäistä kuolee heti ensimmäisen vuoden aikana. Silti lapsia riittää: isot pojat Eino, Reino, Viki ja Aapeli, sitten Annikki, muuton aikaan 8-vuotias Mirjami ja 5-vuotias Eero. Kurjessa syntyy vielä Soili.

Alkuepisodin jälkeen romaani siirtyy marraskuun 30. päivään 1939. 9-vuotias Sofia ryntää kotiin kesken koulupäivän ja huutaa Sandralle: sota on syttynyt. Annikki kuulee uutiset  työpaikallaan tehtaan konttorissa Mäntässä, Helsinkiä on pommitettu, ja hän huolestuu välittömästi: Einon ja Reinon perheet asuvat Helsingissä lähellä niitä paikkoja, minne vihollinen on pomminsa pudottanut. Mirjamin töissä neiti Jalavan ompelimossa tytöt kuulevat saman radiosta.

Pian on Kurjen talo täynnä väkeä. Vaikka kolme isoista pojista on rintamalla ja Reinokin huoltojoukoissa Keuruulla, Einon ja Reinon vaimot ja lapset tulevat pommituksia pakoon Mänttään. Perhe on sopuisaa väkeä ja tottunut jakamaan, mutta Reinon vaimo moittii kaikkea ja kaikkia ja turmelee ilmapiirin. Annikki asuu jo omillaan Mäntän keskustassa ja talvisodan loppumisen kunniaksi järjestetyissä tansseissa kohtaa Eeliksen - häitä vietetään kesäkuussa 1941.

Jatkosodan alkaessa Mirjami tutustuu helsinkiläiseen, suomenruotsalaiseen sotilaaseen, joka on harjoituksissa Mäntässä. Iltaisin Mirjami ja Tor kävelevät metsäpoluilla, ja tunteet roihahtavat. Sandra katsoo ikkunasta ja tietää:

"Mirjami kukkii kuin suopursu, mättäällä kukkii, vähän piilossa muiden silmiltä. Näin hänen hullaantumisensa kaikki vaiheet, tiesin, että häntä vietiin, ja kun näin ohimennen sen kaverin kävelevän pihan poikki, ymmärsin kyllä mikä miehessä veti. Vähän liiankin komea poika. Tai mikäs poika hän enää oli, nuori mies, sotilas, tullut jostain, lähdössä jonnekin. Mitä minä millekään mitään voin."

Ja Mirjami ikävöi:

"Vettä sataa, lotisee rännejä pitkin alas maahan. Minä lotisen maahan. En tiennyt ikävästä mitään ennen hänen lähtöään." 

Heidi Köngäs kuvaa Mirjamissa talvi- ja jatkosotaa kotirintaman ja erityisesti naisten näkökulmasta. Arjessa näkyy sota-aika ruoka-aine- ja tarvikepulana ja nälkänä, huolena rintamalla olevista rakkaista, sukkien kutomisena ja ruisleipien leipomisena taistelijoille, pelkona viholliskoneitten saapumisesta oman kodin taivaalle, surusanomina ja sankarihautajaisina. Elämännälkää sota vain kiihdyttää, rintamalta saadaan lomia kotiin omien tykö.

Rakenteeltaan Mirjami on paljon Sandran kaltainen,vaikka eri aikatasojen välistä hyppelyä tässä ei ole. Tapahtumien ajankohta on selkeästi merkitty ja joka luvun otsikkona on näkökulmahenkilön nimi. Vaikka Mirjami on teoksen päähenkilö, ääneen pääsee myös Sandra-äiti sekä jonkin verran sisaret Annikki ja Soili. Jokainen heistä kertoo tapahtumista minä-muodossa. Tykästyin Sandran hahmoon niin paljon edellisessä kirjassa, että tässäkin hän vetää eniten puoleensa lempeällä viisaudellaan ja hyvyydellään. Sofian pikkuvanhan lapsen mietteet ovat hauskoja luettavia. Mirjamin ja Torin rakkaussuhde on vaiheikas ja yllättää loppuratkaisullaan. 

Sandra on suosikkini näistä kahdesta kirjasta, mutta Mirjamikin on hieno romaani, jota suosittelen luettavaksi sen henkilöiden ja naisten sodan kuvauksen takia. Heidi Köngäs osaa tarinoimisen taidon ja luo uskottavia, samaistuttavia henkilöhahmoja. Olen ymmärtänyt, että vaikka Mirjami on fiktiota, se perustuu Köngäksen oman äidin tarinaan.

        Heidi Köngäs: Mirjami, 259 s. (e-kirja)
        Kustantaja: Otava 2019
        Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen   &  Kannen kuva: Hilja Raviniemi 
                "Nainen kadulla", 1956 (Suomen valokuvataiteen museo)

E-KIRJAN lainasin Ellibs-kirjastosta.

Helmet-haasteessa kirja sopii muiden muassa kohtiin 4. Kirjan kannessa on monta ihmistä, 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö (Gösta Serlachius ja Ruth Serlachius piipahtavat kumpikin pienessä osassa kirjan sivuilla), 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa (talvi- ja jatkosota), 42. Kirjassa on isovanhempia.
Rauhan haaste, koska 2. maailmansota (talvi- ja jatkosota).

Kirsti Ellilä: Lepra

Jälleen kerran tuli todistetuksi, että lukiessaan oppii aina uutta. En nimittäin tiennyt, että Orivedellä Pirkanmaalla on ollut leprasairaala, ennen kuin luin Kirsti Ellilän tuoreen romaanin Lepra. Enkä paljon tiennyt leprasairaudestakaan.

Lepra on Elllän teoksessa paikan kutsumanimi, sitä käytetään Orivedellä sijaitsevasta leprahospitaalista, joka toimi 50-luvulle saakka. Toki lepra on myös sairaus ja syy, miksi kirjan henkilöt ovat päätyneet Lepraan, toiset potilaiksi ja toiset hoitajiksi, talonmieheksi tai keittäjäksi.

Matilda on nelikymppinen diakonissa, joka tulee Lepraan sisarensa Helmin sähkeen kutsumana. Matilda saa Diakonissalaitokselta luvan jättää työnsä Dragsvikin vankileirillä, eletään kaksikymmentäluvun alkupuolta, ja sisar, joka on niin ikään diakonissa ja toimii Lepran johtajattarena, tarvitsee apua. Perillä Matildalle selviää, että Helmi on sairas ja jättää Lepran päästäkseen hoitoon Helsinkiin. Matildasta tulee Lepran uusi johtaja. Sairaalassa kiertää huhuja, että Helmi olisi sairastunut lepraan, ja hoitajia pelottaa.

Lepra sijaitsee viehättävässä ympäristössä maaseudulla, ja sen rakennuksia asuttavat niin potilaat kuin heitä hoitavatkin. Keittiössä valmistuvat ateriat kaikille, ja potilaat auttavat pihalla, pelloilla ja metsässä kukin vointinsa ja kykyjensä mukaan. Hoitajat suojautuvat suojavaattein potilaitten huoneisiin mennessään. Lääkäri käy kirkonkylältä tekemässä kierroksensa ja pitämässä vastaanottoa. Hän on ammatillisesti erittäin kiinnostunut leprasta ja vakuuttunut siitä, että lääketehtaat pystyvät pian kehittämään lääkkeen, joka tehoaa toistaiseksi parantumattomaan sairauteen.

Potilaista Ellilä tarkentaa kirjassaan katseen Auneen, nuoreen naiseen, joka tämän tästä teljetään pimeään komeroon, kun hänet löydetään miesten puolelta, jonne naisten on kielletty menemästä. Aune on joutunut Lepraan jo lapsena, kun hänen ihossaan nähtiin valkoisia läikkiä, eikä hänellä ole ollut muuta kotia sen jälkeen. Haave omasta kodista ja toisenlaisesta elämästä roihahtaa liekkiin, kun sairaalaan tulee kiertelevää ja hurvittelevaa elämää viettänyt Juho.

Leprassa Matilda joutuu kutsumuskriisiin, jossa hän epäilee omaa diakonissan kutsumustaan ja jopa uskoaan Jumalaan. Hänellä olisi ollut mahdollisuus toisenlaiseenkin valintaan, ehkä vieläkään ei ole liian myöhäistä, sillä Nikolai... Samanlaista kamppailua on sisarestaan vieraantunut Helmi joutunut käymään kohdatessaan leprasairaiden kärsimykset, joita voidaan helpottaa vain vähän. Sisaret joutuvat kumpikin ratkaisemaan sen, voivatko he vielä toimia diakonissoina, ovatko he arvolliset työskentelemään saamassan kutsumuksessa ja Jumalalle antamansa lupauksen mukaisesti.

Aunen takia Matildalla on katkerimmat kamppailut. Matilda ei hyväksy komeroon sulkemista, vaan on vakuuttunut, että jokaista sairasta on kohdeltava ystävällisesti ja heille on osoitettava jokaiselle ihmiselle kuuluvaa arvostusta. Mutta riittääkö inhimillinen kohtelu ja ohjaus, kun vastassa on villi elämänjano? Matilda kirjoittaa päiväkirjaansa:

"Miten pitäisi hoitaa sielun kipuja? Miten vastata kärsivälle, joka kysyy, mitä pahaa hän on tehnyt ansaitakseen kohtalonsa. Monelle lepra on ainoa perintö, jonka he ovat saaneet vanhemmiltaan. Jos haluamme vaikuttaa heihin myönteisesti, meidän on nähtävä heidän arvokkuutensa nyt kun sitä ei heissä ole. 

Meidän on rakastettava heitä, vaikka he eivät ansaitse rakkautta. Vain siten heistä voi tulla rakkauden arvoisia."

Kirja päättyy Leprasairaalan lakkauttamiseen 50-luvulla. Sairauteen on kehitetty lääke, eikä uusia sairastuneita tule enää. Lepra on koskettava kirja yhdestä aikansa syrjitystä vähemmistöstä, joka suljettiin pois näkyvistä, pois yhteiskunnasta. Samalla se antaa ajattelemisen aihetta tuon ajan diakonissojen kutsumuksesta ja ankaran kieltäytyvästä elämäntavasta, jota Diakonissalaitos heiltä edellytti. Kirjassa he käyttivät aina diakonissan pukua, eivät saaneet oikeastaan ollenkaan palkkaa eikä heillä saanut olla mitään omaa omaisuutta, mutta Diakonissalaitos antoi heille tietyn summan kuluja varten, kodin ja vaatteet.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille ja erityisesti Suomen tuntemattomaksi jääneestä (lepran) historiasta kiinnostuneille. Kirsti Ellilä kutoo hyvällä, taipuisalla kielellä useita koskettavia ihmiskohtaloita samaan tarinaan ja saa lukijan pohtimaan kanssaan kärsimystä, kutsumusta, elämää ja sen arvoa. Kirjasta tulee etsimättä mieleen Katja Kallion teos Yön kantaja, romaani niin ikään eristetystä sairaiden yhteisöstä Seilin saarella, jossa hoidettiin mieleltään sairastuneita, tai sellaisina pidettyjä, naisia.

             Kirsti Ellilä: Lepra, 304 s.
             Kustantaja: Arktinen Banaani 2019
             Kansi: Taivo Org


KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Jotakin syötäväksi kelpaamatonta, Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata 

Pääsen alkamaan vuoden 2020 Helmet-haasteen, joten listaan aloituksen huumassa kaikki keksimäni sopivat haastekohdat: 7. Kirjassa rikotaan lakia, 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja, 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa, 30. Kirjassa pelastetaan ihminen (hukkumasta lampeen), 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos (leprasairaiden jäsenet putoavat ja ulkomuoto muuttuu), 41. Kirjassa laitetaan ruokaa ja leivotaan, 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa (sairaalan virallista sekä Matildan ja Helmin välistä) ja 46. Kirjassa on sauna.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019 - 17.luukku: Anni Polvan Joulumuisto

Enää viikko jouluaattoon! Tänään aukeaa 17. Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku, jossa etsitään vanhan ajan joulutunnelmaa Anni Polvan lapsuuden joulumuistoista. Eilinen luukku aukesi Kirjaluotsi-blogissa, ja huomisen luukkuun voi kurkata Kirjarouvan elämää -blogissa. Luettelo kaikista joulukalenterin luukuista löytyy Oksan hyllyltä -blogista.

Joulua odotellessa voi herätellä sopivan perinteistä tunnelmaa lukemalla joulukertomuksia tai -kuvauksia vuosikymmenten takaa. Juhani Aholla on jouluaiheisia lastuja, Mika Waltarilla joulukertomuksia ja Anni Polvalla kirja Joulumuisto, jossa hän kertoo kahdesta lapsuutensa joulusta.

Polvan ollessa nelivuotias hänen perheensä matkusti viikoksi joulunviettoon äidin kotitaloon Asikkalaan. Sen on täytynyt olla sata vuotta sitten, sillä Polva syntyi 1915. Mummola oli Anni-tytölle tuttu paikka aikaisemmilta käynneiltä, mutta kokonaista viikkoa hän ei ollut siellä aikaisemmin viettänyt. Edellisenä kesänä hän oli kuitenkin ehtinyt rakastua pieneen vastasyntyneeseen sianporsaaseen.

Joulusiivoukset ovat täydessä käynnissä, kun päästään perille mummolaan, mutta vielä vauhdikkaammaksi meno yltyy, kun kuppari-hieroja Salmiska tulee taloon hieromaan naisten jäsenten jäykkyydet pois. Puheista Anni nimittäin päättelee, että mummo aikoo hänen oman possunsa joulupöydän kinkuksi. Neuvokas tyttö rientää sikalaan, ja ei aikaakaan, kun kaikki naiset kiitävät pihalla karanneen possun perässä. Kirjan alanimeke kertoo, miksi juuri tuo joulu säilyi muistoissa niin kauan ja niin selkeänä: Joulumuisto : Lauteet hajosivat ja porsas karkasi.

Polva muistelee: 

"Jouluaatosta muistan vain oljet lattialla, ja kauralyhteen, joka oli seivästetty ikkunan taakse. Pikkulinnut tirskuttelivat sen ympärillä aamusta iltaan, ja Isollapiialla oli työ ja vaiva pitää talon ruskea kolli erossa niistä." 

"--- muistan varhaisen jouluaamun. Mummolasta oli Asikkalan kirkkoon kahdeksantoista kilometriä, niin että meidän  oli noustava varhain, jos halusimme mahtua kirkonpenkkiin istumaan. Pyhäkkö oli jouluaamuisin ääriään myöten täynnä." 

"Taivas oli mustansininen, mutta pimeää ei silti ollut, sillä kuu ja kimaltelevat tähdet peilasivat itseään tuhansin valoin sinivalkeaan hankeen. Pakkanen narisi ja paukkui nurkissa nipistellen kuin kiusallaan vällyjen alta esiin pitäviä nenänpäitämme." 

"Valaistu joulukirkko ja urkujen säestämä kuorolaulu olivat minusta niin ihmeellisiä, etteivät ne ole unohtuneet yli puolen vuosisadankaan mentyä. Istuin äidin sylissä, kuuntelin juhlavaa musiikkia ja ihmettelin, miksi penkeissä istuvien ihmisten hengitys kohosi höyrynä ilmaan. Sitten uni voitti."

Toinen Anni Polvan joulumuistoista on Tampereelta, kun tuleva kirjailija oli alakoululainen, ja perhe asui kahden huoneen ja keittiön huoneistossa, josta toinen kamari oli vuokrattu isän veljelle ja kahdelle serkulle. Sen joulun teki erityiseksi pari joululahjaa:

"Vanha, kulmistaan kulunut käsilaukku ja harmaa huopa olisivat pilanneet minulta koko aattoillan, elleivät jäljellä olevat kaksi pakettia olisi korvanneet niitä monin kerroin. 

Isän veli oli ostanut minulle elämäni ensimmäisen vihon. Vieläpä vahakantisen. Aikaisemmin olin saanut kirjoitella satujani ryppyisiin pullapapereihin, joita äiti toi kaupasta tavaroiden ympärillä, sillä isälle, joka määräsi rahoista, ei juolahtanut mieleenkään, että olisin tarvinnut jotakin muuta. 

Tädiltäni sain ensimmäisen oman kirjan, jota säilytin vuosikaudet suurena aarteena. Sen nimi oli Haaremin ristikon takana, niin ettei se kai ikäiselleni oikein sopinut, mutta ahmaisin sen jo seuraavana päivänä."

Myöhemmin illalla:

"Otin vahakansivihon tyynylleni ja tunsin nukkuvani rakkaan ystäväni vieressä."

Kynttilän valoa, piparin tuoksua ja mukavaa joulunodotusta!

          Anni Polva: Joulumuisto, 60 s.
          Kustantaja: Gummerus 1986
          Kansi: Jorma Luotio

KIRJA on poimittu kirjaston joulukirjojen esittelyhyllystä.

Pirjo Tuominen: Opettajatar

Sattumoisin luin melkein peräkkäin kaksi kirjaa, joissa kummassakin pääosassa on (koti)opettajatar ja jotka ajallisesti sijoittuvat 1800-luvun puolivälin tienoille, toinen Englantiin ja toinen Suomeen, Helsinkiin ja Hämeeseen. Heinäkuiseen Klassikkohaasteeseen luin Anne Brontën romaanin Agnes kotiopettajatar ja automatkoilla olen kuunnellut Pirjo Tuomisen teosta Opettajatar.

Opettajatar on Rosa Balck, Haminan keisarillisen kadettikoulun opettajan, maisteri Platon Balckin, vanhin tytär. Maisteri on leski ja yksinhuoltaja neljälle jo aikuistuneelle tyttärelle. Maisteri on kovistellut erästä kadettioppilastaan, ja tämä päättää kostaa aiheuttamalla häväistysjutun, joka tahraa Rosan maineen. Koko perheen on jätettävä Hamina ja muutettava Helsinkiin. Aika on 1850-luku.

Helsingissä varattoman isän ja tyttöjen on mietittävä elatustaan nyt, kun isällä ei ole enää opettajan palkkaansa. Hän on kuitenkin opettanut tyttärensä hyvin, ja perhe perustaa kaupunkiin tyttöpensionaatin. Rosasta kehittyy taitava ja pidetty opettaja kouluun. Häväistysjuttu saavuttaa hänet Helsingissäkin, ja kun pensionaatti joudutaan sulkemaan, muut tytöt saavat opettajan paikat muualta, mutta Rosa ei.

Sitten Helsingin taloon tulee vieraisille tuntematon vapaaherra ja tehtailija Helmer Örn Akilan kartanosta Hämeestä. Hän on kuullut liikekumppaneiltaan hyvää Rosan opetustaidoista ja pyytää tältä apua suunnittelussa, sillä hän haluaa perustaa koulun tehdaslaitostensa työntekijöiden lapsille. Rosa matkustaa isänsä ja sisarensa kanssa  Akilaan ja tutustuu niin sen leski-isäntään kuin tämän korskeaan äitiinkin sekä keskustelee koulun perustamisesta kartanon järjestämiin tiloihin. Asiat eivät kuitenkaan etene - ovatko juorut häväistysjutusta tulleet Akilan isännän korviin? Hänen, jonka ajatteleminen saa Rosan posket punehtumaan.

Tällaisesta alkuasetelmasta Pirjo Tuominen kutoo Opettajattaren juonen, joka vie Rosa Balckin ja hänen perheenjäsentensä elämää 1850-luvulta 1870-luvulle. Taustalla Suomi kehittyy Venäjän osana, Itämaista sotaa käydään Helsingin edustalla 50-luvulla, ja seuraavalla vuosikymmenellä maa kärsii nälkävuosien otteessa eivätkä kaikki Rosan läheiset säästy sen seurauksilta. Osa perheenjäsenistä matkustaa Itä-Preussiin ja Italiaan. On vakavia sairauksia, keuhkotautia ja koleraa, mutta niiden vastapainona rakastumisia, kihlajaisia, häitä ja uuden sukupolven syntymisiä.

Tuomisen epookkiromaani on viihdyttävää kuunneltavaa, ja juonenkäänteitä riittää Rosan, hänen sisartensa ja isänsä elämänvaiheissa. Ajankuvana kirja on mainio ja valottaa Suomen alkavaa teollistumista ja kansankoulutusta sekä varsinkin naisen asemaa monesta näkökulmasta. Aviomies saattaa hävittää kaupunkitalon, jonka nainen on saanut vanhemmiltaan myötäjäisiksi, sillä naineella naisella ei ollut oikeutta omaan omaisuuteen. Samoin oli laita naimattoman naisen, hänellä oli oltava huoltajana joku miessukulainen tai esimerkiksi asianajaja, vaikka hän olisi ollut 70-vuotias. Kirjassa asiantila tosin koituu parin naisen eduksi: kun eräs isäntä tekee ikääntyneiden, mutta naimattomien, naisten kanssa velkasopimuksia, niin että nämä joutuvat puille paljaille, sopimukset eivät olekaan laillisia, koska ne on allekirjoittanut toinen naisista ja koska heidän virallinen holhoojansa on kuollut kymmenen vuotta aikaisemmin. Vain leskeksi jäänyt nainen ei tarvinnut miesholhoojaa päättämään asioistaan ja hoitamaan omaisuuttaan.

Aikaisemmin olen lukenut Pirjo Tuomisen rikosromaanin Tuonelan joutsen.

          Pirjo Tuominen: Opettajatar, äänikirja
          Kustantaja: Tammi 2019 (painettu kirja 2019)
          Lukija: Krista Putkonen-Örn, 14 h 48 min
          Kansi: Mika Kettunen

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelusta.
MUUALLA: Etelä-Saimaa, Rentoakankaali

Helmet-haasteessa kirja käy kohtiin 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa, 32. Kirjan nimessä on ammatti, ja 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Kaunis vaate".

Rikos Hauholla: Vaara vierailee kylässä

Päätän dekkariviikon leppoisalla pehmodekkarilla, joka sopii ajankohtaankin mainiosti. Hanne Dahlin esikoiskirjan Vaara vierailee kylässä tapahtumat alkavat nimittäin kesäkuun kolmannella viikolla, jolloin Hauhon kirkonkylässä valmistellaan juhannusjuhlia.

Sisätautien osastonlääkäri Mauri Yli-Viranko elelee Helsingin Töölössä kaksin kissansa Saimin kanssa vaimon jätettyä hänet jo vuosia sitten ja ainoan pojan työskennellessä matkailualalla Espanjassa. Mies tekee liikaa töitä, uupuu ja saa työpaikallaan sydänkohtauksen. Kollega määrää pari kuukautta sairauslomaa.

Yli-Viranko päättää vuokrata mökin 150 kilometrin säteellä Helsingistä, ja löytää netistä Hämeessä Hauholla sijaitsevan Hellevin Hovin, jolla on kirkonkylässä ravintola- ja majoituspalveluja ja parin kilometrin päässä muutama mökki Pyhäjärven rannalla. Niistä yhteen tohtori muuttaa Saiminsa kanssa toipumaan maaseudun rauhassa.

Rauhasta ei kuitenkaan ole tietoakaan. Tohtori törmää sattumoisin vanhaan tuttuun, sekatyömies Hugo Haapioon, joka aikoinaan on kiristänyt häntä erään nuoruuden hairahduksen takia. Tuo juopotteleva ja väkivaltainen mies on jo pitkään asunut Hauholla perheensä kanssa ja näkee tilaisuuden paikkailla raha-asioitaan tunnistaessaan tohtori Yli-Virangon. Ellei tämä maksaisi, Haapio soittaisi toimittajalle, ja koko vanha juttu olisi kaikkien luettavissa lööpeistä. Myös Haapion kaveri Tauno vihitään kiristyksen salaisuuteen.

Pienellä paikkakunnalla on pienet piirit. Mauri Yli-Viranko tutustuu koko Haapion perheeseen, sillä vaimo ja tytär ovat työssä Hellevin Hovissa ja kymmenvuotias poika kalastelee tohtorin rannan tuntumassa ja viettää aikaa naapurissa asuvan eläinlääkäri-Kaarinan ja tämän koiran kanssa. Kun Haapio sitten löydetään kuolleena kotoaan ja vähän myöhemmin Tauno auton yliajamana maantien ojasta, Yli-Virankoa epäillään näiden aiheuttamisesta, onhan hänellä vahva motiivi päästä eroon miehistä. Epäilyt raukeavat pian, ja lääkärimme päätyy poliisin luottomieheksi auttamaan tätä Haapion kuoleman arvoituksen ja muutaman muun törkeän rikoksen selvittelyssä.

Vaara vierailee kylässä on poliisiromaani, mutta Kanta-Hämeen rikospoliisin Pirkka Juutilaisella on kirjassa väritön rooli. Arvoitusdekkarille tyypillinen ajatustyö ja vaihtoehtojen punninta tapahtuu toipumislomalla olevan Yli-Virangon päässä. Omienkin sanojensa mukaan häneltä löytyy sisätautilääkäriltä vaadittavaa pohdinta- ja päättelykykyä. Rikosten selviämiseen vaikuttaa suuresti myös Haapion lasten aistihavainnot: Ilonalla on paljastava hajumuisto kotoaan hänen löydettyään isänsä kuolleena lattialta ja Vertti muistaa selvästi näkemänsä auton äänen. Ilonan seikkailut kirjan lopussa kyllä ovat melkoisen epäuskottavia.

Hanne Dahl on Anne Syrjän kirjailijanimi. Hänen cozy mystery -tyylinen dekkarinsa on letkeää ja helppoa kesälukemista, jonka parissa kuluu mukavasti tovi ja toinen. Kirjailija kirjoittaa sujuvasti, joskin minua ärsytti alussa melko lailla runsas pilkkujen käyttö. Sen sijaan Hellevin Hovin emännän hauholaismurre oli mukavaa luettavaa. Tunnistin siitä joitain kaikuja sukulaisten käyttämästä murteesta, he ovat kotoisin Hauhon lähialueilta. Ylipäätään kirjan vahva paikallisuus oli sille plussaa.

En malta olla sanomatta muutamaa sanaa kannesta. Järvenrantamaisema on oikein passeli kansi tälle kirjalle, mutta miksi ihmeessä siihen on laitettu mies lääkärintakissa,  stetoskooppi taskusta roikkuen? Mauri Yli-Viranko kirjoittautui rantamökkiinsä kirjailijana, koska peitteli lääkärin ammattiaan pitkään. Missään nimessä hän ei viuhtonut pihallaan lääkärin varusteissa, hänhän oli lomalla ja jättänyt työasiat Helsinkiin.

                  Hanne Dahl: Vaara vierailee kylässä, 237 s.
                  Kustantaja: Mediapinta 2013
                  Ulkoasu: R. Penttinen

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA: Kirjailijan haastattelu Keski-Hämeessä kirjan ilmestyttyä 2013.
Helmet-haasteessa kirja sopii vaikka kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Hauho, Hämeenlinna, Aulangon näkötorni, Linnatuuli kolmostiellä), 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä, 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Puu", sillä kannessa on sekä kasvavia puita että laiturin rakennusaineena puu.

Tällä kirjalla päätän osaltani Dekkariviikon. Kiitos Lukeva peikko -blogille sen luotsaamisesta. Luin kuusi dekkaria, joita luonnehdin yhdellä lauseella:

Arnaldur Indriðason: Saksalainen talo
Vuonna 1941 Reykjavikissa murhataan teloitustyyliin kauppamatkustaja, ja teosta epäillään islantilaisten lisäksi liittoutuneiden miehitysjoukkojen sotilaita tai saksalaisia.

Tomas Gads: Pirulainen
Palkittu yritysjohtaja löydetään merestä kuolleena, ja psykologisessa dekkarissa  tapausta tutkii uusi, taiten koottu ja vasta ryhmäytyvä Ryhmä Halme.

Tiina Martikainen: Surmanpolku
Lenkkipolulta löytyy paikkakuntalainen puukko rintaan iskettynä, ja tuoreeltaan paikalle hälytetään Lohjan poliisista Hanna Vainio ja hänen ohjastamansa poliisikoira Riina.

Christian Rönnbacka: Operaatio Troijalainen
Vauhdikas kirja tutustuttaa ylikonstaapeli Antti Hautalehtoon, joka soluttautuu  kansainväliseen rikollisliigaan peitetoimintatehtävässä.

Christian Rönnbacka: Julma
Vetävässä jatko-osassa Antti Hautalehto joutuu tutkinnanjohtajaksi Porvoossa, missä pedofiili sieppaa pikkutyttöjä öiseen aikaan heidän kodeistaan.

Hanne Dahl: Vaara vierailee kylässä
Leppoisa ja kesäinen murhamysteeri Hämeestä, jossa poliisia auttaa lomakylässä sydänkohtauksesta toipuva lääkäri.

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa

    "Aika on viekas leikkikaveri, siitä ei koskaan tiedä mille päälle se sattuu. Toisinaan se loikoilee tylsistyneenä kuin laiska kissa auringonlaikussa. Mutta sitten se yhtäkkiä pomppaa ylös ja säntää juoksuun, sen vartalo onkin jäntevä ja solakka eikä sitä saa millään kiinni. Silloin yksi asia johtaa toiseen, ja pian mikään ei ole enää ennallaan."

Tänä vuonna on julkaistu monta hyvää vuoden 1918 sisällissodasta kertovaa teosta, ja niiden joukkoon sopii hyvin myös viimeksi lukemani Pasi Pekkolan romaani Huomenna kevät palaa. Olin etukäteen jotenkin asennoitunut siihen, että Pekkola on kirjoittanut kirjansa lapsen näkökulmasta, joten lukiessa yllätyin, kun lasten kokemusten rinnalle tuodaan vahvasti se, millaisia aikuisia kasvoi vuoden 1918 lapsista ja miten sota näkyi heidän valinnoissaan ja elämässään yli 30 vuotta myöhemmin 1950-luvulla.

Talvi 1918 on pitkä ja kylmä. Villilähteellä torpassa Eeva osaa jo lukea, pikkuveli Eino on vasta muutaman vuoden. Isä painostetaan punaisten puolelle ja taisteluihin mukaan. Läheisen kartanon vanhempi poika on kadonnut, huhuja liikkuu, mutta tuskin kukaan tietää, että Saksassa koulutetaan suomalaisista jääkäreitä. Tilan nuorempi poika, Henrik, on saanut haukkumanimen Kukkakeppi. Hänellä ei ole vanhemman veljensä ylvästä komeutta eikä hienoja käytösätapoja. Harmikseen häntä ei pidetä riittävän vanhana osallistumaan taisteluihin valkoisten puolella.

Näkökulmat sotaan tarjoutuvat lukijalle juuri Eevan, Einon ja Henrikin kokemuksista. Vuoden 1918 tapahtumat kerrotaan jaksoissa, jotka on otsikoitu paikkojen mukaan: Lasten lapsuuden koti ja Villilähteen kylä. Lahti, jonne Eeva, Eino sekä heidän äitinsä vietiin taisteluja pakoon sen jälkeen, kun isä oli saanut surmansa taisteluissa. Hennala ja vankileiri.  Samaan aikaan Kukkakeppi pääsee rintamalle, sillä niin siellä kuin myöhemmin vankileirilläkin tarvitaan niitä, jotka ovat käskettäessä valmiita tekemään ihan mitä tahansa.

Aikuiselämän jaksot taas on otsikoitu kolmen päähenkilön nimen mukaan. Henrik on paennut sodan jälkimaininkeja Amerikkaan ja kouluttautuu ammattiin, jossa hän voi auttaa ihmisiä. Eheytyykö miehen oma sisin nuoruuden teoista? Eeva palaa Lahteen kierrettyään maailmalla maasta toiseen. Pikkuveljeä hän ei ole unohtanut. Saako hän rauhan, jos onnistuu kostossaan? Eino on saavuttanut hyvän yhteiskunnallisen aseman. Muistikuvat lapsuuden tapahtumista ovat hyvin hämäriä, osan hän on päättänyt salata lähimmiltäänkin. Onko nyt aika antaa muistoille tilaa?  

Viime aikojen romaaneissa on käytetty paljon näkökulman vaihdoksia ja aikatasojen siirtymiä. Tässä kirjassa se mielestäni toimii erityisen hyvin, ja kirjan rakenne mahdollistaa sopivan väljyyden, joka antaa lukijan ajatuksille ja tulkinnoille tilaa. Pasi Pekkola kirjoittaa sujuvaa prosaa, ja erityisesti nautiskelin hänen uusista ja osuvista kielikuvistaan, joilla hän sanoitti varsinkin luonnon ja sään ilmiöitä. Kirja on surumielinen, paikoin traaginen, mutta päättyy silti hienoisesti toiveikkaaseen vireeseen.

"Päivät olivat laiskoja haukotuksia, lattialla loikoilua ja ruuan odottelua."

"Huhut kiersivät sakeana ilmassa. Eeva kuunteli niitä hiljaisena. Ei sellaisia voinut ottaa todesta. Maailma oli rikki, se nyt oli selvää, mutta pitikö sitä vielä pahentaa. Kun puheet yltyivät liian hurjiksi, hän nappasi veljensä syliin ja alkoi supattaa satua tämän korvaan." 

Hieno kirja. Nautin. Suosittelen. Aikaisemmin olen lukenut kirjailijan Kiinaan ja Suomeen sijoittuvan romaanin Lohikäärmeen värit.

          Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa, 343 s.
          Kustantaja: Otava 2018
          Kansi: Piia Aho

KIRJA on kirjastolaina. 
MUUALLA se  on luettu esimerkiksi blogeissa Anun ihmeelliset matkat,  Kirjahyllyssä,  Lumiomena, Sivutiellä,

Seppo Jokiselta Piripolkkaa Vilpittömässä mielessä

Lukaisin jälleen pari vanhempaa Seppo Jokisen dekkaria. Komisarioksi edenneen tamperelaisen Sakari Koskisen seuraan on turvallista hakeutua, ei ole odotettavissa yksityiskohtaisia kuvauksia väkivallasta tai verenvuodatuksesta, vaikka poliisit ratkovatkin visaisia murhia ja kohtaavat kaikenlaista raadollista ja raakaakin.

Piripolkassa joukko hervantalaisia nuoria on ajautunut huumeisiin. He herättävät poliisin kiinnostuksen, kun pari nuorista pahoinpitelee vanhuksen sairaalakuntoon ja varastaa tämän auton, jonka he hurjan ajomatkan päätteeksi polttavat Hervannan liepeillä. Kun yksi tytöistä löydetään surmattuna ja toinenkin kuolee, Koskisella ja hänen tiimillään on kädet täynnä työtä. Keneltä nuoret, joista yksi on vasta 15-vuotias, saavat aineita? Kenellä on syytä surmata heitä? Kuka on Peppi Pitkätossu, jonka nimen useampikin kuulusteltava mainitsee? Entä Äntee, Nicholas Telkkä?

Turhaan ei puhuta huumehelvetistä, sitä se on yhtä lailla yhä kovenevien aineitten koukuttamille kuin huumerikoksiin sortuneille. Piripolkassa nuoret tanssivat huumeporhojen ja heidän renkiensä tahtiin, ja näiden murrosikäisten vanhemmat ovat ihmeen sokeita ja hyväuskoisia. Piripolkka vie yhden nuoren kauas Kainuuseen turvataloon, koska hän on luvannut todistaa huumekauppiaita vastaan, mutta onko hän loppujen lopuksi turvassa sielläkään?

Juoni kääritään lopussa siististi kokoon, ja tällä kertaa pääsyyllinen ei päässyt yllättämään, mutta ainahan on kiintoisaa seurata, mistä Koskinen ja kumppanit pääsevät jutussa kärryille. Sen sijaan yksityiselämän puolella Koskisen naisjutut ovat vähemmän siististi kokoon käärittyjä, joten ei ihme, että hänen lähimmät työtoverinsakin leukailevat niistä. Yleensä pidän dekkareissa siitä, että poliisi(e)n yksityiselämä kulkee rikosten ratkaisun rinnalla, mutta tässä kuviot olivat sen verran sekavat, että vähempikin olisi riittänyt.

Vilpittömässä mielessä on kahdeksas Sakari Koskinen -sarjan dekkari, ja vaikka se julkaistiin 15 vuotta sitten, sen teemat ovat melkoisesti tätä päivää ja voisivat näkyä uutisissa minä tahansa iltana.

Kirjan alussa Tammerkosken syövereistä, aivan Tampereen keskustassa, löytyy kuollut mies. Heti kohta poliisi kuulee todistajaa, joka sanoo nähneensä miehen hypänneen veteen. Toisaalla pari pikkupoikaa vakuuttaa nähneensä jonkun tuupanneen miehen koskeen. Poliisi saa selville, että miehelle oli soitettu työpaikalle vähän aikaisemmin, minkä jälkeen hän oli lähtenyt juoksujalkaa ruokatauolle. Oliko mies ottanut hengen itseltään vai oliko virkavallalla käsissään murha?

Ei kulu kauankaan, kun samoilta kulmilta Finlaysonin alueelta löytyy pahoinpidelty mies, joka viedään tajuttomana sairaalaan. Käy ilmi, että tämäkin mies oli saanut puhelinsoiton ja heti sen jälkeen rientänyt jonnekin. Kummankaan miehen lähipiiri ei keksi mitään tai ketään, joka olisi voinut haluta vahingoittaa hukkunutta tai pahoinpideltyä.

Samaan aikaan tämän kaiken kanssa yksinäinen tietokone-ekspertti kirjoittelee sähköposteja sydämensä valituille, jotka hän on tavannut internetin chat-huoneessa, mutta ei koskaan kasvotusten. Viestittelijä on varma, että heillä on yhteinen tulevaisuus, kunhan hän raivaa onnen tieltä esteet. Valittunsa hän tuntee hyvin, sillä hän on hakkeroinut taitavasti kaikkien turvamuurien läpi ja selvittänyt naistensa asiat eri rekistereistä.

Toisaalla Tampereen poliisin väkivaltajaosto tutkii maahanmuuttajanaisen surmaa. Lehtien otsikot kirkuvat kunniamurhaa, ja komisario Koskisella on täysi työ pitää alaisensa asiallisina. Hekin ovat valmiita pitämään tekoa kunniamurhana, vaikkei tutkimukset ole edenneet kovinkaan pitkälle. Lisäksi poliisilaitokselta löytyy rasisti, jonka tölväisyt saavat komisarion menettämään malttinsa.

Ja sitten Raija, Koskisen neljä vuotta aiemmin eronnut vaimo, ottaa yhteyttä ja haluaa tavata ex-miestään.

Seppo Jokisella on poliisiromaanissaan monta juonikuviota samaan aikaan, mutta niiden perässä pysyy kyllä hyvin. Poliisilaitoksen väki on tullut tutuksi jo aiemmissa kirjoissa, ja sarjan tässä osassa Koskisen naiskuviot säilyvät maltillisina. Jokisella on tässä kirjassa vahva psykologinen ote, jossa on paljon myötätuntoa niin rikoksentekijöitä kuin maahanmuuttajiakin kohtaan. Jossain kohtaa tuli norjalainen dekkaristisuosikkini, Karin Fossum, mieleen.

             Seppo Jokinen: Piripolkka, 330 s.
             Kustantaja: Karisto 2008 (6. painos; 1. p. 2002)

             Seppo Jokinen: Vilpittömässä mielessä, 280 s.
             Kustantaja: Karisto 2006 (5. painos; 1. p. 2003)

KIRJAT lainasin kirjastosta. 
MUUALLA Piripolkka: Tarukirja, Ritva Sorvali
MUUALLA Vilpittömässä mielessä: 365 kulttuuritekoa
HAASTE: Osallistun kirjoilla sarjakirjojen Jatkumo-haasteeseen (Sakari Koskinen -sarjan osat 7 ja 8).