Suomen lasten majakkakirja & Suomen lasten linnakirja

Hyvää 103. itsenäisyyspäivää meille kaikille!

Lukaisin hiljattain kaksi viehättävää lasten tietokirjaa, jotka sopivat esiteltäviksi tänään, sillä ne kertovat maamme historiasta ja luonnosta. Toinen kirja on Suomen majakoista ja toinen Suomen linnoista.

Raili Mikkasen ja Sirkku Linnean Suomen lasten majakkakirja on hilpeä satu Moona-lokista, joka tapaa hylkeen ja antaa sille nimen Ville. Yhdessä ne päättävät lähteä tutkimaan Suomen majakoita. Toinen ui ja toinen lentää Porvoon edustalta Söderskärin majakalta Ahvenanmaan taakse Märketin majakalle, ja matkalla tutustutaan monen majakan historiaan, niistä kerrottuihin tarinoihin sekä meressä ja majakkasaarilla asuviin eläinkunnan edustajiin. Näitä ovat esimerkiksi Suomenlinnan majakanvartijan kissa, Lågskärin Urmas-rantakäärme ja Märketin Samu-sammakko.

Ystävysten matkalle sattuu seikkailuja ja myrskyjä, ja he oppivat paljon ennen kotiinpaluuta, myös ystävyydestä. Sirkku Linnea on kuvittanut sadun iloisesti, ja sivuille on sinne tänne ripoteltu pieniä tietolaatikoita majakoista ja saariston eläimistöstä. Kustantajan sivulla kirjan ikäsuositus on 5-12-vuotiaille, ja luulen, että pienimmät viihtyvät hyvin sadun parissa, mutta myös isommat löytävät kaikkea mielenkiintoista tutkittavaa.

            Raili Mikkanen & Sirkku Linnea: Suomen lasten majakkakirja, 57 s.
            Kustantaja: Minerva 2018
            Kansi ja kuvitus: Sirkku Linnea

Raili Mikkasen ja Laura Valojärven Suomen lasten linnakirja on koottu samantapaisesti kuin majakkakirja, mutta linnoista ja linnoituksista. Teos on selkeästi vanhemmille lapsille kuin majakkakirja. Historiasta kertovat tekstit ovat pitempiä, mutta lomassa on linnoista kerrottuja juttuja ja tarinoita, mutta sadunomaista kehyskertomusta ei tässä kirjassa ole. 

Laura Valojärven kuvitus on kaunista, mielikuvistusta ruokkivaa ja antaa hieman hämyisen asun vaikkapa Raaseporin linnan kummitustarinalle. Kirjassa on paljon majakkakirjaa enemmän tekstiä, ja mielestäni kirjaa sopii paremmin isommille, jo lukemaan oppineille lapsille.

            Raili Mikkanen & Laura Valojärvi: Suomen lasten linnakirja, 95 s.
            Kustantaja: Minerva 2011
            Kansi: Laura Valojärvi ja Leena Kilpi

KIRJAT olen ostanut lahjapaketteihn.

Helmet-haasteessa sijoitan Suomen lasten majakkakirjan kohtaan 2. Iloinen kirja, sillä se on hauska ja täynnä elämäniloa.

 

Suomen lasten linnakirjaa (ja montaa muuta opusta) olen lukenut Lilli-kissan kanssa (kuvassa kirjahyllyssä valitsemassa luettavaa ;-)), joten kirja sopii kohtaan 19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa.

Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa

"Minä lähen New Yorkiin, ja meiän Johannes kanssa. New Yorkissa on vaikka kuinka paljon hyviä piikapaikkoja meikäläisille. Rikkaat rouvat kuulemma tykkää suomalaisista piioista. Ja palkkaa siellä saa monin verroin enemmän kuin Suomessa..."

Näillä sanoilla Reeta houkuttelee Hannaa lähtemään kanssaan Amerikkaan. Eletään 1920-lukua sisäsuomalaisessa maalaispitäjässä, ja Hanna on vain 17 vuoden ikäinen. Hän on saanut kutsun Juho-enoltaan, joka on jo pitkään asunut New Yorkissa perheensä kanssa. Karpenterina työskentelevä eno lupaa lähettää rahat matkapilettiin, jos Hanna vain rohkenee lähteä matkaan. 

Hanna päättää lähteä, vaikka tuntuukin vaikealta jättää isä ja sisarukset. Äiti ja vastasyntynyt pikkusisko ovat vähän aikaa sitten kuolleet, mutta isän sisko, Martta-täti, tulee auttamaan talon töissä, ja ovathan Eino ja Anni Hannaa vanhempia ja pikkusisarukset pärjäisivät kyllä. Kotona on kaikesta puutetta, välillä ruuastakin, ja Hanna voisi lähettää heille Suomeen osan Amerikan palkastaan. Kunhan ensin saisi töitä New Yorkista. Suomeen jää myös Tuomaalan Einari, joka lähtöä edeltävänä iltana taittaa Hannalle tuoksuvan tuomenoksan aitan seinänrakoon.

Junamatka Hankoon on jo uusi kokemus Hannalle, puhumattakaan laivamatkasta Englantiin ja sieltä Amerikkaan. Perillä voisi arempi säikähtyä, kun eno ei olekaan vastassa. Hanna saa tilapäisen asuinpaikan matkatoverinsa perheen luona. Suomalaisverkoston kautta eno saa sanan Hannan saapumisesta - ja saapuu noutamaan tyttöä kotiinsa perin anteeksipyytäväisenä, hän kun oli sekoittanut Hannan laivan tulopäivän.

Ihmeen hyvin Hannan elämä lutviutuu. Hän saa suomalaistuttujen kautta työpaikan ensin hotellin keittiöstä ja sitten kaivosmiljonäärin rouvan seuraneitinä. Haalilla tansseissa ja sunnuntaisin Suomi-kirkossa Hanna tutustuu toisiin suomalaisiin. Moni uusista ystävistä työskentelee rakennuksilla, sillä suomalaiset tunnetaan  kylmäpäisinä taivaanraapijoiden rakentajina. Suomalaisten joukossa on myös Martti, kelloseppä, jonka kanssa Hanna alkaa tapailla tiiviisti.

Kuluu viisi vuotta, ja Hanna palaa Suomeen käymään. Kotimaan vuoden aikana tapahtuu paljon, isä kuolee, isoveli menee naimisiin ja tuo emännän kotitaloon. Amerikassa on Martti, Suomessa Einari, ja Hannan on päätettävä, palaako hän vuoden mentyä vanhaan työpaikkaansa New Yorkiin. Romaani kertoo, minkä Hanna päättää valita ja millaisin seurauksin. Kirjassa on mukana romantiikkaa, mutta vähäisessä määrin ja varsin kilttiä.

Eeva Vuorenpään teos Kaksi rantaa on kirjailijan tädin tarina. Se on sujuvasti ja miellyttävästi kirjoitettu, ja Hannan suomalaisen kotiseudun ja amerikansuomalaisten puheen murresanat ryydittävät tekstiä. Kokonaisuudesta piirtyy kiinnostava kuva nuoren ummikkosuomalaisen siirtolaisen alkuvaiheista Yhdysvalloissa ja sikäläisen suomalaisyhteisön kiinteydestä. Kuva Hannasta ja hänen elämästään on varsin siloinen, surua on läheisten kuolemasta, koti-ikävää vieraalla maalla ja pohdintaa oman elämän suunnasta. Kaikki sujuu kuitenkin ilman ihmeempiä kompasteluja tai rosoja ja jää siksi keveäksi. Amerikan ajan loppupuolella kerronta alkaa toistaa itseään, joten pieni tiivistys olisi ehkä ollut paikallaan. Kaikkiaan kirja on kuitenkin nostalginen ja viihdyttävä, ja suosittelen sitä rauhallisen historiallisen kerronnan ystäville.

Aikaisemmin olen lukenut Eeva Vuorenpään jatkosodan aikaan sijoittuvan romaanin Arvet.

          Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa, 316 s (e-kirja)
           Kustantaja: Minerva 2018
           Kansi: Yliveto Oy

E-KIRJA on laina Ellibs-kirjastosta.
MUUALLA: Evarian kirjahylly, Kiiltomato, Kirja vieköön!, Kirjan jos toisenkin
HAASTEET: Yhdysvallat-lukuhaaste, jossa kuittaan teeman "Ei-amerikkalaisen kirjailijan teos"; tämä sopisi myös kohtiin "Kirja, jossa ollaan matkalla Amerikkaan" tai "New Yorkiin sijoittuva kirja". Kirjoja ulapalta -haaste, sillä Atlantin yli seilataan useaan kertaan.

Pierre Lemaitre: Irène

Luin Pierre Lemaitren rikosromaanin Irène ja tyrmistyin. Eihän dekkari yksinkertaisesti voi loppua näin! Tai mikään romaani, jos minulta kysytään. Vaan kyllä se nähtävästi voi. Lopun kauheat tapahtumat jäävät jähmeinä aaltoilemaan mielessä, ja ajatus kurottaa jo sarjan seuraavaan osaan. Vahva koukku siis. 

Pierre Lemaitre kirjoitti Irènen ylikomisario Camille Verhoevenista kertovan sarjan ensimmäiseksi. En tiedä, suunnitteliko hän siinä vaiheessa jo sarjaa vai pelkästään yksittäistä romaania, mutta viisi vuotta myöhemmin julkaistiin toinen Camille Verhoeven -dekkari. Jostain kumman syystä Suomessa ilmestyi ensin tämän sarjan kakkososa nimellä Alex, sitten Camille, ja vasta sitten Irène. Ja viimeksi viime vuonna Rosie, joka ilmeisesti asettuu Alexin ja Camillen väliin. Olen aika lailla tyytyväinen, että joidenkin blogistien suosituksesta aloitin tutustumiseni Camille Verhoeveniin juuri Irènestä, vaikka se loppuikin tyrmistyttävästi.

Camille Verhoeven on rikospoliisi, joka muistetaan - hän on vain 145 senttiä pitkä ja saa kuulla lyhyydestään tämän tästä. Hän on onnellisesti naimisissa ja tulossa isäksi, hänen vaimonsa Irène odottaa heidän esikoispoikaansa. Niin esimies kuin työryhmäkin arvostaa Camillea taitavana rikostutkijana, joskin hänen intuitiivinen tapansa ratkoa niitä saa hänet toistuvasti tekemään asioita, joista hän joutuu esimiestensä puhutteluun.

Irène alkaa rajusti. Jostain Pariisin kolkasta uudesta hienosta loft-asunnosta löytyy kaksi nuorta naista raa'asti surmattuina ja ikään kuin näytteille asetettuina. Camille Verhoeven työryhmineen saa rikoksen tutkittavakseen. Tekijästä ei saada mitään johtolankoja. Sitten ylikomisario Verhoeven saa vinkin antikvaarinpitäjältä, että surmatapa noudattaa tarkasti kaksoismurhaa Bret  Easton Ellisin rikosromaanissa Amerikan Psyko. Kun yksi aiempi ratkaisematon henkirikos osoittautuu tarkaksi kopioksi eräästä toisesta rikosromaanista, Camille Verhoevenilla ja hänen kollegoillaan on käsissään sarjamurhaaja, joka on jo vuosia suorittanut julmia ja verisiä tekojaan tunnettuja rikoskirjoja matkien.

Vie kuitenkin aikaa, ennen kuin Camille Verhoevenin onnistuu vakuuttaa ylempänsä siitä, että murhaaja todellakin toimii näin. Paitsi antikvariaatinpitäjää Camille puhuttaa yliopistossa rikoskirjallisuudesta luennoivaa professoria, joka opiskelijoineen ryhtyy lukemaan vinoa pinoa rikosromaaneja poliisin avuksi. Ehkä kirjoista löytyy muitakin sarjamurhaajan selvittämättä jääneitä tapauksia. Kun viimeinen rikos käynnistyy, niin poliisivoimilla kuin kirjoista tietävillä on kiire selvittää, mitä kirjaa tekijä nyt pikkutarkasti kopioi. Verhoeven työryhmineen saa julman murhaajan kiinni, ja minut, lukijan, valtasi ääretön tyrmistys.

Irène on valtavan hyvä rikosromaani. Juoni on punottu mielenkiintoiseksi ja yllättäväksi, kirjaa on vaikea laskea kädestään. Kirjan rakenteessa on myös erikoinen mutka: jossain vaiheessa loppupuolella huomaan lukeneeni romaania romaanista. Päähenkilö Camille Verhoeven on sympaattinen ja ammattitaitoinen. Kirjassa ei kuvata surmatekoja tekijän näkökulmasta, mutta poliisin löytämät tekojen näyttämöt ovat melkoisen ronskia, veristä ja vastenmielistä luettavaa, suoraan lainattu julkaistuista aidoista rikosromaaneista. Jos niiden kohtien yli selviää, varsinainen älykkään poliisityön kuvaus ja rikosten tekijän selvittäminen kyllä pitävät imussaan loppuu asti.

        Pierre Lemaitre: Irène, e-kirja.
        Kustantaja: Minerva Kustannus, 2016
        Alkuperäinen: Travail soigné, 2006; suomentaja Sirkka Aulanko
        Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy.

E-KIRJAN lainasin Ellibs-verkkokirjastosta. Kirjaa on luettu ainakin blogeissa Kirjavinkit ("hyvin harvassa ovat näin erinomaiset dekkarit"), Lukuneuvoja ("koukuttavaa jännitystä"), Sanoissa ja sivuilla ("laadukasta luettavaa väkivaltaa sietäville"), Tuijata ("hämmentää minut").

Helmet-lukuhaasteessa 2018 sijoitan tämän kohtaan "16. Kirjassa luetaan kirjaa", sillä Irènessä luetaan urakalla rikosromaaneja. Liityn kirjalla myös Kuukauden kieli -lukuhaasteeseen 2018, joka sopii paremmin kuin hyvin suunnitelmaani laajentaa lukurepertuaariani myös maantieteellisesti ja uusille kielialueille. Irène kirjoitettiin ranskaksi, joka on haasteen nimikkokieli tammikuussa.

Raili Mikkanen: Laulu Punaisesta huoneesta

Reilu sata vuotta sitten Suomeen tuotiin noin 3000 kiinalaista vierastyöläistä. Syyskesällä 1916 oltiin keskellä maailmansotaa, ja Venäjä halusi vahvistaa Pietarin turvallisuutta linnoittamalla Helsingin saksalaisten maihinnousun varalta. Työvoimaa tarvittiin lisää, ja niinpä Kaukoidästäkin tuotiin tuhansia miehiä raivaamaan metsää linnoitustöiden alta. Kiinalaiset työskentelivät Helsingin ympärillä Espoossa, Kauniaisissa, Helsingin maalaiskunnassa (nykyinen Vantaa) ja Sipoossa. Jo seuraavana vuonna kiinalaiset lähetettiin pois Suomesta.

Näihin historiallisiin tapahtumiin Raili Mikkanen sijoittaa romaaninsa Laulu Punaisesta huoneesta. Se on kertomus suomalaisesta Annikasta ja kiinalaisesta Yaosta, jotka kohtaavat, tutustuvat ja rakastuvat. Heidän polkunsa kuitenkin eroavat, kun viimeiset kiinalaiset lähetetään Pietarin kautta takaisin Kiinaan. Eron ei kuitenkaan ole tarkoitus olla pysyvä.

Annika asuu yksin kotonaan, isä on kuollut, äiti hoidettavana Hyvinkäällä parantolassa. Äidin mentyä hoitoon Annika on toimeton, miettii opiskelun aloittamista yliopistossa ja työn hakemista ja käveleskelee hämärässä metsässä. Yhtäkkiä hän kohtaa ihmisen, joka näyttää erilaiselta, mutta sen sijaan, että pakenisi, Annika alkaakin puhella Yaon kanssa. Tämä toimii kiinalaisten tulkkina työmiesten ja heitä valvovien venäläisten kasakoiden välillä, ja venäjästä tulee Annikan ja Yaon yhteinen kieli.

Suomalaiset pelkäävät kiinalaisia, sillä he ovat enimmäkseen vangittuja rikollisia, joille on annettu mahdollisuus joko istua venäläisessä vankilassa pitkä tuomionsa loppuun tai lähteä kauas Suomeen linnoitustöihin ja sen jälkeen päästä vapaaksi. Siihen on Yaokin tarttunut, sillä hänet oli tuomittu rikoksesta, jota hän ei ollut tehnyt. Suomen kylmässä talvessa ja huonoissa majoitusoloissa monet kiinalaiset ryöstelevät ja tekevät muita rikoksia, jopa murhaavat. Siksi Annikan ja Yaon heräävä ja kasvava ystävyys on ehdottomasti pidettävä salassa. He tapaavat sunnuntaisin, Annika antaa ruokaa ja isävainajansa vaatteita palelevalle kiinalaistulkille, ja löytyypä isän kirjastosta jokunen venäjänkielinen kirjakin lukeneelle miehelle. 

Tapaamisten aikana Annika ja Yao päättävät alkaa kertoa toisilleen jostain oman maansa kirjasta. He uskovat, että siten he tutustuvat toistensa kotimaihin ja sen ihmisiin parhaiten. Yao valitsee jaettavaksi kiinalaisen tarinan Punaisen huoneen uni ja Annika suomalaisen paljon kohutun Johannes Linnankosken romaanin Laulu tulipunaisesta kukasta. Kumpikin odottaa salaisia tapaamisia ja keskusteluja malttamattomana, vähitellen he alkavat koskettaa toistensa sydämiä herkällä ja kauniilla tavalla. Yaon vierailut on kuitenkin huomattu, eikä naapurusto katso Annikaa enää hyvällä.

Raili Mikkanen rakentaa kertomuksensa kauniisti ja viipyillen. Hän kertoo kiinalaisten vierastyöläisten karuista oloista Yaon kautta ja heidän tekemistään rikoksista ihmisten puheina ja sanomalehtiuutisina. Annika ajattelee paljon, miettii oman toimintansa epäsovinnaisuutta, tunteittensa heräämistä, tulevaisuutta. Yao kirjoittaa mielikuvituskirjeitä äidilleen Kiinaan, sillä oikeiden kirjeiden kirjoittaminen tai lähettäminen on mahdotonta. Mikään toimintaromaani teos ei ole, mutta se avaa yhden mahdollisen ja mielenkiintoisen ikkunan Suomen historian vaiettuun vaiheeseen. Annikan pohdintojen kautta lukija saa kurkistaa viime vuosisadan alun nuoren ylioppilaan mieleen: mikä on elämässä naiselle mahdollista, mikä sallittua. Jotain omaksi itsekseen kasvamistakin Annikan kehityksessä on.

Pidin kirjan liittymisestä vaiettuihin historiallisiin tapahtumiin sekä kirjan intertekstuaalisuudesta. Myös kieleltään kirja on sujuvaa ja hienoa luettavaa. Raili Mikkanen on kirjoittanut useita kirjoja historiallisista henkilöistä, ja tämä romaani houkuttelee tarttumaan muihinkin hänen romaaneihinsa. Aikaisemmin olen lukenut kirjailijan viehättävän neliosaisen nuortenromaanisarjan Noitavainojen aikaan, jonka aloittaa Kahdentoista vala.

        Raili Mikkanen: Laulu Punaisesta huoneesta, 272 s.
        Kustantaja: Minerva 2012
        Kansi: Päivi Veijalainen

KIRJA on kirjastolaina.

MUUALLA kirjan ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja Morre. Taustaa ja aikalaiskertomuksia linnoitustöistä yleensä ja niihin tuoduista kiinalaisista löytyy Ylen Elävästä arkistosta.

HAASTEET: Muuttoliikkeessä-lukuhaaste, koska kirjan aiheena on Suomeen 1916 tuodut kiinalaiset vierastyöläiset; 100 suomalaista kirjaa (no 46).

Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto

Luin rikoskirjan, joka vei mukanaan toiseen maailmaan: keskikesän vehreydestä ankariin talvipakkasiin, eteläsuomalaisesta kaupungista Norjaan Koutokeinoon ja tuntureille, tavallisesta suomalaisesta lomaolemisesta saamelaisten poronhoitajasukujen elämäntapaan ja oikeuskäsityksiin.

Anna Magnusson on tukholmalainen apulaissyyttäjä, ruotsalaisen isän ja saamelaisen äidin tytär. Nyt Koutokeinossa oleva suku tarvitsee hänen apuaan, ja hän ottaa muutaman lomapäivän matkustaakseen Pohjois-Norjaan. Annan serkkua, Nils Mattisia, syytetään rikoksesta, johon tämä - ja suku - väittää hänen olevan syytön.

Koutokeinossa Anna tunnetaan Ottilian Anna Marjan Annana, vahvan isoäitinsä ja sukunsa jättäneen, Ruotsiin opettajaksi opiskelemaan lähteneen äitinsä tyttärenä. Kylä ja isovanhempien koti ovat Annalle lapsuudesta tuttuja. Nyt hän kohtaa suvun syytökset siitä, miten äiti on jättänyt heidät muut hoitamaan suvun perintöä, porolaumaa, ja on itse paennut vastuuta. Äidin huono omatunto on Annalle tuttua, ja nyt hän huomaa pohtivansa, vastasiko hän suvun avunpyyntöön jo kuolleen äitinsä saamien syytösten takia.

Anna käy tottunein ottein selvittämään, onko Nils Mattisin saama syyte oikeutettu vai onko serkku syytön. Annalla ei ole Norjan puolella oikeutta toimia puolustusasianajajana, joten hän on neuvonantaja. Kun hän päätyy siihen, että Nils Mattis on kiistatta syyllinen, hän joutuu painiskelemaan kahden eri arvomaailman välillä: noudattaako pohjoismaista oikeuskäsitystä, jota laki ja oikeuslaitos suojelee, vai odottaako suku, että hän pelastaa sen jäsenen syytöksistä, jotta tämä voi välttyä vankilalta ja jatkaa heille kaikille elintärkeätä poronhoitoa. Saamelaisten perinteinen oikeuskäsitys perustuu suvun puolustamiseen ja asioitten sopimiseen eri sukujen kesken ilman viranomaisia. Eikä asia olekaan ihan yksinkertainen, jos paikallinen pliisipäällikkö sattuu olemaan sen toisen osapuolen sukua.

Annan oleskelu Koutokeinossa venyy, hän joutuu ajamaan tunturien yli milloin Altaan, milloin Tromssaan. Se, jota vastaan Nils Mattis on rikkonut, löytyy kuoliaaksi jäätyneenä. Anna selviää samanlaisesta tilanteesta nipin napin neuvokkuutensa ja sinnikkyytensä ansiosta. Kummankin tielle hyytyneen auton bensatankista löytyy muovipussi ja vettä.

Käänteitä ei puutu Lars Petterssonin esikoiskirjasta Koutokeino, kylmä kosto. Se tuntuu suorastaan eksoottiselta tällaiselle eteläsuomalaiselle lukijalle, joka ei osaa haistella eikä kuunnella tuulta ja lunta. Tavattoman mielenkiintoinen on Annan pohdinta sukulaistensa saamelaisesta elämäntavasta, arvoista ja oman äitinsä historiasta. Vasta nyt hänelle selviää, miksi äiti aikoinaan lähti Koutokeinosta.

Kirjan lopussa Anna palaa työhönsä Tukholmaan, mutta ounastelee, että lähtisi Koutokeinosta vain lyhyeksi aikaa. Hän on ehtinyt kiinnittyä äitinsä sukuun ohuin, mutta sitkein säikein, eikä ihan merkityksetön taida olla sekään tunne, jonka on nostattanut paikkakunnalle Etelä-Norjasta muuttanut nuori, hiihtävä poliisi.

Sen verran mainio dekkari tämä oli, ettei ole ollenkaan ihme, että kirjailija Lars Pettersson voitti siitä Ruotisn dekkariakatemian esikoiskirjapalkinnon. Suomeksi on ilmestynyt jo seuraavakin suomennettu Koutokeinoon sijoittuva teos Verijäljet lumessa.

       Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto, 382 s.
       Kustantaja: Minerva 2014
       Alkuperäinen: Koutokeino, en blodig kniv, 2012. Suomentaja: Salla Korpela
       Kansi: Taittopalvelu Yliveto oy.

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA kirja on luettu ainakin blogeissa Kirjabrunssi, Leena Lumi, Lukuvuosi, Rakkaudesta kirjoihin 

HAASTE: Aloitan tällä kirjalla vihdoin Kansojen juurilla -lukuhaasteen, jossa luetaan alkuperäiskansoihin liittyviä kirjoja. Yhden kirjoista tulee liittyä saamelaisiin, joten se on nyt tämä - ja mahdollisesti myöhemmin jokin muukin.

Marjut Helminen: Appelsiinilehto

Marjut Helmisen esikoisromaani Appelsiinilehto avaa monta ikkunaa. Yksi niistä on auttamiseen ja auttajiin, toinen pakolaisuuteen ja kolmas Lähi-idän konfliktin keskellä eläviin palestiinalaisiin.

Ikkuna auttamiseen avaa Sini, suomalainen sairaanhoitaja, joka on vuosikymmenten ajan tehnyt sairaanhoitajan töitä, ansainnut rahaa, säästänyt ja sitten ottanut lomaa tai vapaata voidakseen lähteä johonkin maailman kriisipesäkkeistä, auttamaan, hoitamaan haavoittuneita ja sairaita. Vuonna 1982 hän oli Libanonissa sisällissodan aikana, tapasi siellä palestiinalaisen lääkärin Alin, rakastui ja meni naimisiin. Punaisen puolikuun sairaalaa pommitettiin, eikä Alista jäänyt mitään jäljelle. 

Vuosi 2008 on lopuillaan, ja Sini on pakannut jälleen kerran laukkunsa, nyt lentääkseen Israeliin. Hän on menossa Länsirannalle Ramallahiin opettaakseen hoitotiedettä yliopistossa. Ennen kuin opetus käynnistyy, alkaa Gazan sota, ja Sini liittyy Punaisen puolikuun ryhmään, joka lähtee sinne auttamaan haavoittuneita.

Gazassa tilanne on paha, autettavia paljon, hoitohenkilökunta kovilla. Sini uupuu ja lähetetään takaisin Ramallahiin. Aina kun mahdollista hän kirjoittaa Suomeen sähköpostia ystävälleen Fuadille. 

Fuad avaa ikkunan pakolaisuuteen. Hän on Suomen palestiinalainen, kristitty, joka pakeni Beirutista Helsinkiin vaimonsa kanssa vuonna 1982, koska heidän henkeään uhattiin. Se oli Fuadille jo toinen pako. Hänen vanhempansa olivat joutuneet lähtemään Länsirannalta Libanonin pakolaisleirille pojan ollessa sylivauva. Fuadin ja Leilan lapset ovat syntyneet Suomessa, mutta yhä vielä, 26 vuotta myöhemmin, Leila-vaimo kieltäytyy opettelemasta suomea, koska Suomessa ollaan vain väliaikaisesti. Kumpikin opiskeli Libanonissa yliopistossa, Helsingissä Fuad ajaa taksia ja puhuu asiakkailleen suomea. Öisin hän on jälleen Beirutissa.

"Toistuva painajainen tunki öisin uniin, pesi kitkerällä hapolla hänen kasvonsa, tonki kovakouraisesti korvia, repi korvalehtiä ja hiuksia, työnsi murikoita puristamaan keuhkoja, hakkasi sydämen hillittömään jyskeeseen ja kiskoi hien ihon pintaan. Ei auttanut, että heitti peiton syrjään. Ei auttanut, että riisui yöpuvun. Ei auttanut, että nousi kävelemään olohuoneeseen. Hän oli alkanut nimittää sitä Mustaksi. Sen tullessa oli vain mustaa, pohjatonta mustaa."

Marjut Helminen kuvaa taidolla ja eläytyen pakolaisten, maahanmuuttajien, tuntoja. Fuadin nuorin lapsi kysyy, miksi vanhemmat olivat lähteneet Libanonista. Sitä kysymystä Fuad on pelännyt, sillä lähtöön liittyy hänellä nöyryyttävä muisto, joka on synkistänyt hänen elämäänsä ja avioliittoaan kaikki nämä vuodet. 

Kolmas kirjan ikkunoista avautuu tavallisten palestiinalaisten elämään Ramallahissa Länsirannalla sekä sotaan Gazan kaistaleella vuodenvaihteessa 2008-2009. Ihmiset ovat vieraanvaraisia ja sukurakkaita, mutta elämä on vaikeaa saarretulla alueella. Sodan aikana siviilit joutuvat kärsimään, ei ole ruokaa eikä lääkkeitä, ja auttamaan tullut Punaisen puolikuun tiimikin on ahtaalla, haavoittuneita ja muuten sairaita riittää.

Sota on julma heikoimmille, ja Marjut Helminen antaa romaanissaan äänen palestiinalaisille kertoa siviilien kärsimyksistä ja vaikeuksista. Heitä kohtaan ei voi kuin tuntea myötätuntoa. Silti en voi olla miettimättä sodan toisen osapuolen näkökulmaa, saarron ja sodan laukaisseita tekijöitä. Kirjailija toteaa henkilöidensä sanoin, ettei helppoa ratkaisua palestiinalaisten asiaan ole, ei löydetty sellaista pysyvää rauhaa, jonka ehdot kaikki osapuolet hyväksyisivät.

Fuadin isän suvulla on edelleen appelsiinilehto Länsirannalla. Vasta sen näkemisestä alkaa Fuadin paraneminen. Sinin ei käy matkallaan yhtä hyvin.

Marjut Helminen on sijoittanut esikoisromaaninsa paikkoihin, joihin ei tehdä turistimatkoja, mutta toimttajan työssään hän on varmasti matkustanut siellä, missä uutisoidaan sodista ja katastrofeista. Hän on punonut  levottomuuksista, niistä paenneista ja niihin apuun lähtevistä kiinnostavan kirjan, joka on kirjoitettu eläytyen ja ilmeikkäästi. Appelsiinilehdon sisäkannen teksti esittelee kirjailijan toimittajaksi, joka on "erikoistunut ihmisoikeuksiin, kehitysyhteistyöhön ja sosiaalipolitiikkaan". Se näkyy kirjan sisällössä.

     Marjut Helminen: Appelsiinilehto, 283 s
     Kustantaja: Minerva 2016
     Kansi ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA sen ovat lukeneet ainakin Arja/Kulttuuri kukistaa, Evaria/Evarian kirjahylly, Kaisa Reetta, Leena Lumi, Talentia-lehti

HAASTE: Appelsiinista saan uuden kasvin Ainon Kirjaherbario lukuhaasteeseen.

Eeva Vuorenpää: Arvet : romaani sotavuodesta 1941

Tielleni on osunut kevään aikana useita kirjoja, joissa lapset elävät sota-aikaa, erityisesti toisen maailmansodan vuosina. Yksi kirjoista on Arvet, Eeva Vuorenpään romaani, jossa kaksi pitkän elämän elänyttä naista kohtaa ja jakaa sitä, miten sotavuosi 1941 jätti heihin näkyviä tai näkymättömiä arpia.

Kirjan kehyskertomuksessa Aiju matkustaa ystävättärensä kanssa Helsingistä Tallinnaan keväällä 2009. Jo satamassa he kiinnittävät huomiota ikäiseensä hienostuneeseen ja ulkomaalaiselta näyttävään naiseen. Naiset tutustuvat toisiinsa, ja suomalainen Aiju ja israelilainen Nina alkavat kertoa tarinaansa, mutta miten erilaisia heidän lapsuuden sotakokemuksensa ovatkaan. Valtaosa kirjaa rakentuu lyhyistä, vuorottelevista Aijun ja Ninan luvuista, joiden lomaan tulee muutama välähdys Viron Pärnusta, jossa joukko juutalaislapsia menehtyi synagogassa samana vuonna 1941.

4-vuotiaan Aijun isä on rintamalla, kun tyttö sairastuu tulirokkoon ja saa sen jälkitautina vakavan korvatulehduksen. Lääkärin arvio on ankara: ellei tyttöä tuoda sairaalaan leikkausta varten kolmen päivän sisällä, vanhemmat saavat etsiä arkkua. Lahden sotasairaalan etevä kirurgi leikkaa korvan ja pelastaa tytön kuulon ja hengen. Sairaalassa olosta tulee pitkällinen, mutta kun kipu hellittää, pieni tyttö alkaa kulkea sairaalan käytävillä iso sotilaspaita yöpaitanaan. Hänestä tulee haavoittuneiden lemmikki, joka ilahduttaa heitä käynneillään ja kauniilla lauluäänellään. Joskus retkillään hän näkee pahasti haavoittuneita. Isää on ikävä.

Samaan aikaan 10-vuotias juutalainen Nina on viety Saksassa Ravensbrückin keskitysleirille äitinsä ja siskojensa kanssa ja huhujen mukaan isä ja veli olisivat joutuneet Auschwitziin. Leiri on kovaa työtä, nälkää, kylmää ja syöpäläisiä, sairautta ja kuolemaa. Päivä toistuvat toisensa kaltaisina, Nina ja isosisko Lea punovat oljesta mattoja, ja kun asiat ovat vaikeita, he pysyvät hengissä mielikuvitukseensa turvaten muistelemalla, millaista heidän varakkaan perheensä elämä oli ennen sotaa Göttingenissä.

Eeva Vuorenpään kirjassa sen rakenne kannattelee sitä: kehyskertomuksen sisälle mahtuu tyttöjen elämä sota pienine ja isoine tapahtumineen sekä lyhyesti heidän sodan jälkeiset vaiheensa. Kirjailija on osannut antaa oman äänen kummallekin kertojalle. Kehystä lukuunottamatta kirjassa ei ole kummoistakaan juonta, päivästä toiseen tassuteltiin sairaalassa tai kädet verillä punottiin mattoja ja kuurattiin vessoja leirissä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuo sopi kirjaan hyvin: tyttöjen elämä oli odotusta, mielikuvitukseen ja uniin pakenemista, toivoa käsittämättömän sodan loppumisesta. Ninan vaiheissa näin paljon samaa kuin hiljattain lukemassani Schindlerin listan kuopuksessa ja taas ihmettelin, miten toivo vapaudesta ja vahva elämän tahto voivat kantaa mitä kauheimpien kokemusten läpi, vaikka sitten arpeutuneena.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sitä on luettu ainakin blogissa Susan kirjasto, ja Keskisuomalainen on kirjoittanut siitä arvion. Kerään kirjalla pisteen Ihminen sodassa -haasteeseen, jossa saavutan tavoitteeni eli kersantin natsat, mutta tähyilen jo ylempiin sotilasarvoihin, kun aiheesta löytyy niin monenlaista luettavaa. Keskistysleirikuvausten tähden osallistun myös Hei me lusitaan! -haasteeseen, jossa kolmas kirja tuo ulkoiluoikeuden muurien sisällä matkallani eristyssellistä vapauteen.


Eeva Vuorenpää: Arvet : romaani sotavuodesta 1941, 244 s
Kustantaja: Minerva 2011
Kansi: Leena Kilpi

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemen esikoinen ei ole kovin tavanomainen valinta lukupinoihini. Pääosassa on Miska, opiskelijapoika, joka tosin ei harrasta opiskelutoimintaa juuri lainkaan Kukkia Birgitalle -kirjassa. Hänen päivänsä tuntuvat valuvan jonnekin, hän ajautuu asiasta toiseen, käyttää päihteitä, riitelee lapsuudenystävänsä ja nykyisen kämppiksensä Villen kanssa. Sitten on kirjan nimihenkilö Birgitta, joka asuu Aurinkoinen hoitokoti -nimisessä vanhusten laitoksessa jalat amputoituna. Birgitta on Miskan äidin serkku, ja äiti pyytää Miskaa viemään tälle kukkia.

Kirjan tarina on mielikuvituksellinen! Vai mitä sanotte alkoholisoituneesta Birgitasta, joka hoitokotiin jouduttuaan suree ainoastaan, ettei siellä saa viinaa. Ja pyytää Miskaa tuomaan sitä. Miska ei tuo, mutta antaa Birgitalle kuitenkin säälistä taskussaan olevan marisätkän. Ja seuraavalla kerralla toisen ja sitä seuraavalla ... Hän hankkii Heikille, toiselle hoitokodissa asuvalle, tämän himoitsemaa lauantaimakkaraa, jonka hoitokoti on ankarasti kieltänyt terveysriskinä.

Yhteistä Miskalle ja Birgitalle on se, että he ovat yksinäisiä ja uskovat, ettei kukaan pidä heistä. Miskan jatkaessa käyntejään Aurinkoisessa hoitokodissa hänen ja Birgitan välille syntyy vähitellen lämpenevä ihmissuhde siitä huolimatta, että heidän keskinäinen sanailunsa on alussa töksäyttelevän suoraa ja lähes loukkaavaa. Vähitellen kumpikin huomaa yllätyksekseen pitävänsä toisesta. Tämä epätodennäköinen, mutta silti vähitellen kasvava lämpö on yksi kirjan viehätyksiä. 

Toinen viehätys on eloisa kieli. Ehkä parasta kuitenkin on kirjan huumori, joka tulee esiin kielessä ja tapahtumien hulvattomissa käänteissä. 

Kirjan kertoo suunnilleen viikon tai parin mittaisesta jaksosta Miskan elämässä, jolloin hänen vanhempansa ovat lomalla Torremolinoksessa ja sitten palaavat sieltä. Birgitan ja Miskan aikaisempaa historiaa näytetään takautumissa, joita kirjan henkilöt kertovat mainioina tarinoina heistä. Pitkään kirja vaikuttaa melkein juonettomalta, mutta loppuosan yllättävät käänteet tekevät siitä kuitenkin yhtenäisen kokonaisuuden.

KIRJAN lainasin naapurikunnan kirjastosta, josta olen viime aikoina löytänyt uudempia kirjoja mukavasti jonottamatta. Kirjaa on luettu paljon blogeissa, ja linkit arvioihin on lueteltu kirjan omalla sivulla Siina Tiuranimen blogissa Ihminen välissä. Kirjailijan blogin kirjoituksissa on samaa huumoria kuin romaanissakin.

Haaste: Lukuiloa kukkien keskellä.

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle, 256 s.
Kustantaja: Minerva 2013
Kansikuva ja graafinen asu: Taittopalvelu Yliveto.

Serdar Özkan: Kadonnut ruusu

Kirjan takakannessa lukee: "Jos pidät sellaisista kirjoista kuin Alkemisti ja Pikku prinssi - vähän mystiikkaa, vähän satua ja vähän psykologiaa -, rakastat Kadonnutta ruusua." - Time Out.

Alkemistia en ole lukenut, mutta Pikku prinssiä rakastan, joten tartuin turkkilaisen Serdar Özkanin esikoiskirjaan kiinnostunein odotuksin.

Diana on kasvanut kahden äitinsä kanssa New Yorkissa ja San Franciscossa. Juuri ennen hänen valmistumistaan yliopistosta äiti kuolee. Päivää ennen sitä hän jättää Dianalle kirjeen, jossa hän kertoo, että tämän isä ei olekaan kuollut, vaan hylkäsi heidät, kun Diana oli aivan pieni, ja muutti pois Dianan kaksoissisaren Marian kanssa. Maria on koko ikänsä kaivannut kuolleeksi luulemaansa äitiä ja on saanut vähän aikaisemmin kuulla, että äiti elääkin. Äiti on saanut häneltä muutaman kirjeen, mutta ei mitään tietoa, missä hän on. Äiti jättää Dianalle tehtäväksi etsiä siskonsa, josta Diana kuulee vasta nyt, ja auttaa tätä.

Özkanin teoksen alaotsikko "Romaani etsimisestä ja löytämisestä" kertookin sitten, mitä tapahtuu tuon alkuasetelman jälkeen. Rakenteeltaan kirja on jaettu kolmeen osaa, jossa ensimmäisen näyttämönä on San Francisco, toisen täysihoitola ja ruusupuutarha Istanbulissa ja kolmannen jälleen San Francisco. Epilogissa Diana on Efesossa Turkissa. Alkua ja loppua yhdistää taiteilija, joka maalaa merimaisemia ja sinne aina yhden lokin, vaikka haluaisi nähdä kuvissaan myös lokin kumppanin.

Vähän mystiikkaa:

Eräänä iltana tämä tuuli yltyi hyvin voimakkaaksi, voimistui voimistumistaan yöllä ja hiipui aamun sarastaessa. Yhtäkkiä huone täyttyi sokaisevasta valosta. Kaikki oli häikäisevän kirkasta, niin kirkasta, etten nähnyt mitään. Korviahuumaava hiljaisuus levisi huoneeseen. 

Hiljaisuus särkyi, kun sänkyni päässä oleva vaaleanpunainen ruusu puhui minulle. Mutta tuntui kuin ääni ei olisi tullut ruususta vaan minusta. Minun sisältäni! (s. 92)

Vähän satua:

"Tiedän, että se kuulostaa teistä varmasti kummalliselta", Diana sanoi, "mutta yhdessä kirjeessään Maria kirjoitti, että te olitte opettanut häntä kuuntelemaan ruusujen puhetta."

--- Diana halusi kuulla naisen sanovan, että "ruusujen puheen kuuleminen" oli vain leikkiä, jota tämä oli leikkinyt Marian kanssa. --- Sellaisen selityksen Diana halusi kuulla, sillä hänestä tuntuisi erittäin kiusalliselta istua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei kieltäisi sitä, että osasi opettaa ihmisiä kuuntelemaan ruusuja.

"Vai niin Maria kirjoitti", Zeynep Hanim sanoi lopulta. "Eikö se olekin uskomatonta?" (s. 102) 

Vähän psykologiaa:

"Huomaathan, ystäväiseni, että Maria kävi läpi samat vaiheet kuin sinäkin. Kyse ei ole vain sinusta; jossain määrin jokainen meistä luopuu osasta itseään saadakseen muiden ihmisten hyväksynnän." 

"Niin, mutta lopussa Maria pystyi tavoittelemaan unelmaansa. Hän ei ollut Muiden odotusten orja, toisin kuin minä..." (s. 155)

Kirjassa oli useita viittauksia Pikku prinssiin ihan kirjan nimi mainiten ja saman verran ilman nimeä. Kuten jo sanoin, rakastan Pikku prinssin viisasta satua, ja vaikka Özkanin kirjassa onkin samoja elementtejä, ei se vie voittoa Saint-Exupéryn pienestä suuresta kirjasta. Mielenkiintoinen Kadonnut ruusu silti on. Ehkä mystiikan, sadun ja psykologian sekoituksessa on jotain itämaisen mystistä, joka jättää lukijan ymmärrettäväksi Dianalle tapahtuneen.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Tapahtumat sijoittuvat puoliksi Kaliforniaan Yhdysvalloissa ja puoliksi Turkkiin, mutta koska kirjailija on kotoisin Turkista, merkitsen käyneeni kirjallisesti hänen kotimaassaan omassa Maailman ympäri -lukuhaasteessani, jonka luettujen kirjojen luettelo löytyy omalta sivultaan yläpalkista. Samalla kirjaan suorituksen Lukuiloa kukkien keskellä -haasteeseen.

Serdar Özkan: Kadonnut ruusu. Romaani etsimisestä ja löytämisestä, 191 s.

Kustantaja: Minerva 2008

Amerikkalainen alkuperäisteos: The Missing Rose, 2006; suomennos englannista Päivi Paju

Kansi: Päivi Veijalainen