Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

"Elämän ja kuoleman välinen linja oli kiristymässä. Se jännittyi tuvan lattian poikki, he ryömivät sen alta, kipusivat yli. Usva levittäytyi maisemaan. Vastaranta oli kadonnut, eikä voinut olla varma, loppuiko maailma rantatöyräälle vai alkoiko se heinikosta. Yön mustuus alkoi valua päivienkin ylle. Keskipäivällä oli hyvin hiljaista. Isä oli enää harvoin hereillä, harvoin unessakaan. Ääneen sanomattoman pelko lainehti talossa." 

Liisa on vasta nuori tyttö Isossakyrössä, kun isä kuolee ja jättää sitä ennen hänelle perinnön: "- Ja tila, isä puristi heikosti Liisan kättä, - koita sinä pitää tila suvus." Se muistuttaa itsestään kerran jos toisenkin, kun muut valinnat tulevat mieleen. Isän sanat velvoittavat jäämään Koskiluhtaan, kun sisko Senni lähtee tavoittelemaan omaa unelmaansa, ensin lähiseudulle räätälin oppiin ja sitten Vaasaan ompelimoon töihin, itsellisenä. Ja sillloinkin isän sanat tulevat mieleen, kun Kalle haluaa myydä tilan ja lähteä meren taakse elämään herroiksi. Liisa jää pitämään tilaa äitinsä kanssa, mutta Kalle myy karjaa ja hevosia huutokaupalla voidakseen ostaa laivalipun Amerikkaan, pakkaa matkalaukkunsa ja lähtee rikastumaan. Mies vakuuttaa tulevansa takaisin rikkaana miehenä, ja Liisa jää vilkuttamaan Vaasan asemalle pienten lastensa kanssa.

Paula Nivukosken esikoiskirja Nopeasti piirretyt pilvet on vahva ja hieno kirja pohjalaisesta naisesta, joka on juurtunut kotiseutuunsa ja sukunsa tilaan. Hän unelmoi yhteisestä elämästä ja onnesta sukutilallaan nuoruudenrakkautensa Kallen kanssa. Elämä on kuitenkin ankaraa työtä, katovuosia, nälkää ja raatamista, ja vuosien myötä unelmat hiipuvat, läheisyys katoaa, päivät täyttyvät maatalon töistä ja uupuneena nukutuista öistä. Isän viime sanat kiinnittävät Liisan Koskiluhtaan, kun samaan aikaan Kalle alkaa unelmoida lähtemisestä ja helpommasta elämästä. Kuten niin moni muukin Pohjanmaalla ja muuallakin.

"Liisa seisoi peltoaukealla ja katseli ympärilleen, lakeus oli ääretön kuin taivas. Hänet oli kirjoitettu tähän maisemaan, etäisyyksien välille."

Pidän kovasti Nivukosken vaivattomasti soljuvasta ja ilmaisuvoimaisesta kielestä, jolla hän piirtää näkyviin Koskiluhdan tilan joen rannalla ja sen tasaiset pellot. Siitäkin pidän, että tarina on ehyt ja kulkee yhdessä aikatasossa, ja tarjoaa vahvoja tunteita ja teemoja. Liisan tunne-elämän kuvauksessa kirjailija on vahvimmillaan. Liisan on pyristeltävä omaksi itsekseen äidin terävän kielen ja komennon alta. Äiti on juuttunut suruunsa esikoispoikansa kuoleman jälkeen - se tapahtui jo ennen Liisan syntymää, mutta koko elämänsä tämä on saanut kuulla, miten paljon paremmin Taisto asiat tekisi ja taloa hoitaisi, jos olisi saanut elää. Liisa saa kaiken aikaa kokea, ettei kelpaa, ettei ole tarpeeksi hyvä, kunnes hän läväyttää sen kaiken äitinsä kasvoille. Miehen jälkeensä jättämä yksinäisyys ja vastuu kaikesta, kyläläisten juorut ja puheet...

Nopeasti piirretyt pilvet on upea esikoinen. Päivi Puustisen suunnittelema kaunis kansi sopii hyvin kirjan sisältöön.

            Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet, 334 s.
            Kustantaja: Otava 2019
            Kansi: Päivi Puustinen
            Äänikirja: Otava 2019: lukija Anna Saksman, 10 t

Painettu KIRJA on kirjastosta, äänikirja Storytel-palvelusta.
MUUALLA esim. blogeissa: Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka, Kirsin kirjanurkka, Luettua elämää, Mrs Karlsson lukee

Helmet-haasteessa kirja sopii vaikkapa kohtiin 4. Kirjailijan ainoa teos, 29. Kirjassa nähdään unia, 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.
Kesän Kirjankansibingossa ruksaan ensimmäiseksi ruudun "Vähintään 5 eri väriä".

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Synninkantajat on vaikuttava kirja. Pidin kovasti Pauliina Rauhalan esikoisesta Taivaslaulu, ja tämä toinenkin tekee minuun suuren vaikutuksen. Päätän kuitenkin olla tekemättä vertailuja kahden teoksen välillä. Ne ovat erilaisia, mutta hienoja kirjoja kumpikin omalla tavallaan.

Alkuun minulla kestää tovin päästä kunkin Synninkantajien henkilön tarinaan mukaan, on työlästä vaihtaa näkökulmaa jokaisen lyhyen luvun jälkeen ja miettiä, miten luvut ja tarinat liittyvät toisiinsa. Vähitellen kuitenkin tutustun Aaroniin, Aliisaan, Aurooraan ja Taistoon, huomaan sukulaissuhteet, risteävät kertomukset, prisman heijastamat eri lailla koetut todellisuudet. Kun olen lukenut viimeisenkin sivun, liikutun, ja näen draaman kaaren. Palkitsevaa.

Synninkantajat on kirja uskosta ja epäuskosta, mutta ennen kaikkea yhteisöstä, jossa sallitaan vain yksi tapa uskoa ja ilmentää uskoa elämässä ja jossa käytetään valvomisvaltaa yhteisön jäsenten hengelliseen ja maalliseen elämään. Yhteisö on lämmin pesä sisällä oleville, torjuva ja kylmä ulkopuolisille ja oikeaa uskoa jaksamattomille. Kirja kuvaa yhteisöä yksilöiden kertomusten kautta, kohdentaa katseen Aliinaan, joka uskaltaa ajatella itse, nuoreen rakastuneeseen Aurooraan, joka haluaa aidan toiselle puolelle, Taistoon, joka on ottanut tai saanut valvomisvallan, ja vielä lapseen Aaroniin, joka joutuu valitsemaan papan ja mummin välillä.

Synninkantajat on loputtoman surullinen kirja, ja traagisinta on, että aaroneita, aliisoja, aurooria ja taistoja on oikeasti (ollut) olemassa. Rauhala kirjoittaa kauniisti, lainaa raamatunlauseita, runoja ja lauluja, hänen luonto- ja varsinkin lintukuvastonsa on runsas ja monimerkityksinen.

Toisenlaisen tason teoksessa avaavat matkakertomukset, joita on kirjassa useita. Niitä kirjoittaa kirjailija, keski-ikäinen perheenisä, joka on työstään vapaalla kirjoittaakseen väitöskirjaa. Se on jumiutunut, ja sen sijaan hän kirjoittaa romaania. Sitä varten hän matkailee tekemässä taustatutkimusta, ainakin mielikuvituksensa siivin. Matkakertomukset ovat tyyliltään analysoivia, ja niistä heijastuu kirjailijan kirjoitusprosessi, luomisen ja liian lähelle, liian kipeälle menemisen tuska. Matkakertomuksissaan kirjailija perehtyy erilaisiin yhden totuuden liikkeisiin, uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin, sekä keskustelee uskosta ja epäuskosta englantilaisen runoilija Matthew Arnoldin (1822-1888) ja tanskalaisen teologi ja filosofi Søren Kierkegaardin (1813-1855) kanssa.

Synninkantajat on hieno kirja, vakava, surullinen ja puhutteleva. Epilogista teoksen lopussa löytyy mukava yhteys myös Taivaslauluun.

          Pauliina Rauhala:  Synninkantajat, 367 s.
          Kustantaja: Gummerus 2018
          Kansi: Jenni Noponen

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA sitä on luettu esimerkiksi blogeissa Evarian kirjahylly, Kirja hyllyssä, Kirjapolkuni,  Kirjojen kauneudesta, Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin
Helmet-lukuhaasteessa merkitsen tämän kohtaaan "24. Surullinen kirja".

Harri Tuomela: Eräänä syksynä

Harri Tuomela yllättää kirjassaan Eräänä syksynä, joka julkaistiin muutama kuukausi sitten. En tiedä, mitä olisin kirjalta odottanut, jos en olisi lukenut takakannen esittelyä, mutta kun siellä mainittiin sana "rikos", mielessäni ryhdyin lukemaan rikosromaania.

Eräänä syksynä rakentaakin melkoisen jännittävän tunnelman heti alkuun. Tässä vaiheessa tuntemattomaksi jäävä henkilö seisoo hyytävän joen rannalla, katsoo suvantoa ja ottaa askeleita veteen vaipuakseen kylmän suvannon pohjalle vedenpainon alle, kun hän kuulee jonkun olevan takanaan. Koko kirjan ajan pidin mielessä tuota näkymää, odotin sen selviämistä, kuka suvannon rannalla seisoi ja mitä oikein tapahtui.

Kirja etenee kuitenkin hitaasti, siinä ei tapahdu paljon tai oikeastaan mitään. Pohjoissuomalainen kyläpahanen, jolla on rikosta enteilevä nimi Murhakorpi, elää rauhallista 70-luvun arkeaan. Meeri, nuori leski, asuu mummon mökissä ja hoitaa lehmää ja vasikkaa, lämmittää taloaan miesvainajan pilkkomilla klapeilla, auttelee päätalossa asuvaa leskianoppia. Välillä käy kirkolla tai Raahessa. Lähimökissä asuu Heino, Meerin miehen vanhempi veli, jonka rakastettu on vähän aikaisemmin jättänyt. Nuorempi veli asuu Isomäen talossa äitinsä kanssa, on sokea ja saa sairaskohtauksia. Häntä pidetään mielenvikaisena, sillä hän aavistaa ja tietää asioita, mutta puhuu ajatuksensa sen verran mystisesti, että ihmiset ajattelevat hänellä olevan päässä vikaa. Isä oli kuulemma ollut samanlainen. Tärkeä on myös Isotalon renki Niilo, jonka kanssa Meeri mielellään juttelee.

Vaikka toimintaa ja tapahtumista on vähän, henkilöiden keskusteluista selviää niin Meerin avioliiton asiat kuin edesmenneen apen, Iisakin, omalaatuisuus. Anoppi Laina on tomera ja kiroileva täti, jolle Isomäki on ylpeyden aihe ja kaikki kaikessa. Vanhinta poikaansa Heinoa hän ei ollut hyväksynyt talon seuraavaksi isännäksi, vaan siihen hän oli kaavaillut keskimmäistä poikaansa, Einoa, Meerin kuollutta miestä. Toisin kävi.

Syksystä kirjailija rakentaa pahaenteisen tunnelman, täynnä aavistuksia ja enteitä. Välillä mietin, onko tässä kirjassa juonta lainkaan. Kirja kuitenkin eteni sujuvasti, ihmisten välisten suhteiden kehittyminen jäi kiinnostamaan. Kirjan lopussa Harri Tuomela yllättää. Ei, ei tämä ole rikosromaani, kai. Siinä kuitenkin selviää rikos, jota kukaan ei tiennyt tapahtuneen ja joka melkein jäi kätköön. Sekin selviää, kuka suvannon rannalla seisoi ja kuka hänen taakseen tuli.

Kaikesta kirjan eleettömyydestä huolimatta siitä jää vahva jälkimaku, kun kirjan aikana syntyneet aavistukset ja odotukset saavat yllättävän päätöksensä. Henkilökuvaus jää ohuenlaiseksi, mutta Harri Tuomela osaa rakentaa kokonaisuuden, jossa kirjan loppu piirtää kaaren suvannon rannalta epilogiin ja jossa lukijan aavistukset saavat selityksensä. Tuomela ei kuitenkaan selitä kaikkea puhki, vaan lukijalle jää tilaa omalle tulkinnalle.

Kiintoisa kirja. Harri Tuomela on tätä ennen kirjoittanut mm. kaksi Helsinkiin sijoittuvaa dekkaria. Eräänä syksynä tapahtuu maaseudulla Pohjois-Pohjanmaalla, josta kirjailija on kotoisin.

     Harri Tuomela: Eräänä syksynä, 192 s.
     Kustantaja: Nordbooks 2015

KIRJAN lainasin kirjastosta.

HAASTE: Talven lukuhaaste 15.10.2015-29.2.2016

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Ihan sattuman oikusta ja suunnittelematta kävi niin, että luin peräkkäin kirjat kahdelta oululaiselta kirjailijalta. Lisäksi kumpikin on kirjoittajansa esikoisteos. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on Viljan ja Aleksin, lestadiolaisen nuoren parin, rakkaustarina ja kirja Viljan uupumisesta. Kati Hiekkapellon Kolibri on poliisiromaani, jonka pääosassa on maahanmuuttajataustainen Anna.

Fekete Anna, kuten hän itsensä esittelee, on tullut lapsena Suomeen silloisesta Jugoslaviasta. Hänen perheensä on etnisesti unkarilainen, ja hän asui kaupungissa, joka sijaitsee nykyisen Serbian alueella. Anna oli niin nuori muuttaessaan Pohjois-Suomeen, että hän oppi suomen kielen täydellisesti. Hän halusi käydä armeijan ja sen jälkeen päätti pyrkiä poliisikouluun. Nyt Anna on palannut töihin rikospoliisiksi koulukaupunkiinsa useiden muualla järjestyspoliisissa vietettyjen vuosien jälkeen.

Annan ensimmäinen työpäivä uudessa virassa on vauhdikas: lenkkipolulla surmataan haulikolla nuori, vasta ylioppilaaksi päässyt tyttö Riikka, ja poliisi saa puhelun toiselta tytöltä, kurditaustaiselta lukiolaiselta Diharilta, joka hätääntyneenä kuiskaa puhelimeen, että hänet aiotaan tappaa. Työ on toisenlaista kuin järjestypoliisissa, ja Anna olisi tyytyväinen, ellei hän olisi saanut työparikseen Eskoa, joka laukoo rasistisia mielipiteitään maahanmuuttajista ja Annasta. Muut työryhmässä ovat kyllä mukavia ja hyväksyvät hänet.

Kolibri ei ole ihan poliisiromaanien tavallisinta antia. Ensinnäkin päähenkilö on nuori maahanmuuttaja ja vielä naispoliisi, joka joutuu selviämään monien ennakkoluulojen leimatessa häntä niin sukupuolen kuin etnisen taustankin perusteella. Toiseksi haulikkosurmaan, ja useampaankin, näyttää liittyvän epäilyjä jostain kultista, jossa palvotaan atsteekki-intiaanien jumalaa ja uhrataan ihmisuhreja. Rikostutkinta on kiinni nykypäivässä: poliisi tutkii puhelintietojen ja tekstiviestien lisäksi uhrien ja epäiltyjen Facebook-tilejä.

Mutta aivan erityisesti Kolibri poikkeaa tavanomaisesta kuvauksillaan maahanmuuttajista. Ne tulevat Annan muistikuvissa omasta lapsuudestaan ja hänen tapaamisissaan aika lailla syrjäytyneen ja kielitaidottoman veljensä kanssa. Annan elämästä ja poliisityöstä kertova tarina lomittuu Diharin kertomuksilla hänen perheensä tulosta Suomeen, kouluvuosista sekä kasvusta kahden kulttuurin välissä. Ei mikään ihme, sillä kirjailija on kansiliepeen mukaan erityisluokanopettaja ja on opettanut myös maahanmuuttajia.

"Tai ehkä juurtunut oli liian vahva sana. Pikemminkin Anna oli onnistunut kasvattamaan ohuen säikeen kohti tulevaisuuden mahdollisuuksia, joita hänellä ei entisessä kotimaassaan peruskoulutuksen keskeydyttyä olisi enää ollut. Merkittävä osa tuota säiettä oli ollut uuteen kieleen sukeltaminen. Anna oli noussut pinnalle nopeasti, oppinut uimaan, pystynyt hengittämään. Eikä Anna ollut sellainen nuori, joka olisi irrottautunut tulevaisuudestaan, ei vaikka säie olisi ollut kuinka hauras tahansa. Hän oli sen kerran jo joutunut tekemään, lapsena, pakon edessä. Ei mikään pikku juttu, jonka haluaisi välttämättä toistaa. Anna oli jäänyt." (s. 216-217)

Kolibri oli kiinnostava esikoiskirja, joka tarjosi viihdyttävän dekkarin lisäksi fiktion keinoin näkökulmaa Suomen maahanmuuttajiin. Jännitystä riitti ihan sopivasti, sillä ainakaan minä en osannut arvata haulikkosurmien tekijää ennen kirjan loppupuolella tullutta paljastusta. Ja mitä Diharille tapahtui yllätti minut täysin.

KIRJAN kävin lainaamassa naapurikunnan kirjastosta. Sitä on luettu mm. Amman lukuhetkessä, jossa on listattu muita Kolibrista kirjoittaneita blogeja. 


Kati Hiekkapelto: Kolibri, 381 s.
Kustantaja: Otava 2013
Kannen suunnittelu: Timo Tervoja
Kannen kuva: Maskot/Skoy

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhalan esikoiskirjaa on luettu paljon, ja vaikka olen silmäillyt blogikirjoituksia siitä vain sivusilmällä, mietin, mitä sellaista kirjasta voi sanoa, mitä ei ole sanottu jo moneen kertaan. Tai, ehkä sitä ei edes tarvitse ajatella...

Taivaslaulu on kaunis kirja, jonka runollinen kieli kuvaa niin kauniita kuin kauheitakin asioita herkästi ja koskettavasti. Osa runollisuudesta tulee tietenkin siitä, että Rauhala käyttää tekstissään runoja, lauluja ja raamatunkohtia lukuisia kertoja. Niitä ei eroteta muusta tekstistä mitenkään, vaan ne soljuvat kerronnan virrassa, mutta lopusta löytyy kyllä kaikkien lainausten lähdetiedot. Runollisuuden vastapainona on perin asiallisia, joskin yhdestä näkökulmasta asioita katsovia nimettömän kirjoittajan blogikirjoituksia ja niihin tulleita kommentteja puolesta ja vastaan. Pidin kyllä tällaisesta rakenteesta, joka yhdisteli erilaisia tekstejä.

Kaunista kirjassa on Viljan ja Aleksin rakkauden kuvaus, siitä alkaen kun he näkivät toisensa ensimmäisen kerran lestadiolaisissa seuroissa. Nyt heillä on neljä alle 5-vuotiasta lasta, ja he rakastavat toisiaan ja pieniään. Kun vain Vilja ei olisi niin pohjattoman väsynyt...

Surullista Taivaslaulussa on juuri Viljan kasvava uupumus. Surullista ja kauheaakin on, että hänen oman uskonyhteisönsä säännöt vaativat ja valvovat, ettei hän edes yritä helpotusta jatkuviin raskauksiin ja synnytyksiin. Vaimon osa on lasten saaminen niin usein kuin niitä vain on tullakseen, vaikka sitten joka vuosi. Yhteisöstä löytyy kuitenkin ystävä, hänkin odottava äiti, joka ymmärtää ja tukee, ottaa Viljan lapsia hoitoon.

Taivaslaulu on kirja perheestä uskonnollisessa yhteisössä, mutta ennen kaikkea se on kirja naisesta ja äidistä. Se on fiktiota, mutta sellaisenaan puheenvuoro yhdeltä lestadiolaisyhteisöön kuuluvalta. Ääni on henkilökohtainen ja herkkä, mielestäni vaikuttava juuri siksi, ettei se revi, vaan hiljaisesti kertoo yhden naisen ja perheen liikuttavan tarinan. Kirjan lopussa Vilja ja Aleksi ovat vahvempia, ja tulevaisuus on heille toiveikkaampi.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kuuluu ehdottomasti lukemieni viime vuoden kirjojen parhaimmistoon. Se valittiin Helsingin kirjamessuilla Vuoden kristilliseksi kirjaksi.

KIRJA on oma ostos kirjakaupasta. Hankin sen blogistanian Osta täysihintainen kirja -päivän innoittamana, mutta en juuri sinä nimenomaisena päivänä, sillä huomasin koko tempauksen vasta sen verran myöhään illalla, etten ehtinyt enää kirjakauppaan. Ja ihan vain päivän hengessä halusin ostaa tämän kirjan siitä kaupungin ainoasta kivijalkakirjakaupasta.


Pauliina Rauhala: Taivaslaulu, 284 s.
Kustantaja: Gummerus 2013
Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka
Kannen kuva: Istockphoto

Orvokki Autio: Viistotaival

Kyselin jokin aika sitten lukuvinkkiä muutamaan Suomen maakuntaan sijoittuvista kirjoista ja minulle suositeltiin Etelä-Pohjanmaalta muun muassa Orvokki Autiota. Kirjailijan nimi oli tuttu, joskus olin käsissäni pyöritellyt jotain hänen kirjaansa, kun olin etsinyt sukuromaania, mutta vasta nyt tartuin hänen Pesärikko-trilogiansa alkavaan Viistotaival-romaaniin.

Viistotaival on kuvaus yhden avioliiton alkuvaiheista. Olavi, pirssikuski ja ison Larvan talon 33-vuotias ainoa poika, iskee silmänsä 18-vuotiaaseen Aholan Armiin, jota kuljettaa nuorisoseuran tanssien jälkeen kotiin muitten likkojan kanssa. On kesä, ja sen kesän aikana Olavi ajeluttaa Armia Pobedassaan naapuripitäjien teillä, tuttujen näkymättömissä. Armi on otettu avatessaan sivuikkunan ja antaessaan tuulen sekoittaa hiuksia. Kesän mentyä Olavi kihlaa Armin sellaista vauhtia, ettei tyttö meinaa perässä pysyä.

Kihlaus, kuulutukset, vihkiminen, kaikki kuukauden sisällä. Armin kotiväki on vastaan, mutta antaa alaikäiselle tytölle luvan, kun luulee tämän olevan pieniin päin. Armi asuu vuottaan Larvan talossa Olavin tomeran äidin ja yhtä tomeran, joskin halvaantuneeena päivänsä sängyssä viettävän, tädin silmien alla ja komennossa. Armi on yksinäinen, Larvassa ei käy vieraita eikä hän pääse talosta mihinkään, mutta samalla hän on elämäänsä ja avioliittoonsa tyytyväinen. Isona asiana hiertää kotiin katkenneet välit, mutta nekin korjaantuvat, kun hän alkaa odottaa vauvaa ja lähtee käymään kotitalossaan.

Yllättäen ja vahingossa Armi saa tietää häneltä varjellun salaisuuden Olavin menneisyydestä. Sen myötä Armi kasvaa lasta odottaessaan aikuiseksi, ja kun vauva on syntynyt, hän tietää, mitä elämältä haluaa.

Pidin Viistotaipaleesta kovasti. Armin ja Olavin tarina imaisi mukaansa ja vei heidän suhteensa arkeen, jonka ymprille piirsivät aitoja vahvat suvut ja talot ja niiden jälkeläisiin liitetyt odotukset sekä sukujen salaisuudet, joita varjeltiin sanomalla, ettei perheessä saanut olla salaisuuksia. Tarinan alkuosa päättyi, kirjan lopussa Armin päätös viittasi tulevaan, ja siitähän on kanssa päästävä lukemaan, sen verran mielenkiintoiseen vaiheeseen Armin ja Olavin elämä tässä jäi.

Kirja on hyvin pohjalainen, siinä on paljoin dialogia eteläpohjalaisella murteella, jota oli mukava lukea, vaikkei itselläni ole samaa murretaustaa. Kieli on selkeää, konstailematonta ja sujuvaa, henkilöiden mielenliikkeet tulevat ilmi heidän teoissaan ja reaktioissaan pikemmin kuin tarkoista mielensisäisistä kuvauksista. Kirja on jaettu osiin, joille on annettu pesäpallosta noukitut otsikot, jotka kuvasivat erittäin hyvin tarinan etenemistä: Kotipesä, Lähtötaival, Ajolähtö, Viistotaival, ja Haava.

Kirja sijoittuu Etelä-Pohjanmaalle, pitäjää ei kerrota, mutta lähin kaupunki on Seinäjoki ja isommat asiat hoidetaan Vaasassa. Orvokki Autio itse on syntynyt Kurikassa. Ajankohta on 1950-luvun loppu, sillä lehdestä luetaan Fagerhomin 3. hallituksen kokoonpanosta 1958-1959.

KIRJAN lainasin naapurikunnan kirjastosta.
Haasteet: Avioliittojuonia; Oi maamme Suomi! (Etelä-Pohjanmaa/Kurikka)


Orvokki Autio: Viistotaival, 250 s.
Kustantaja: Kirjayhtymä 1980
Kannen maalaus: Kari Jylhä
Kuva: Seppo Hilpo
Kannen suunnittelu: Erkki Poutiainen

Lyhyesti äänikirjasta - Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

Hilja Valtosen (1897-1988) jo vuonna 1926 ilmestynyt esikoisteos Nuoren opettajattaren varaventtiili oli oikein parahultainen kuunneltava äänikirjana: se oli humoristinen ja sujuvasanainen kuten päähenkilönsä eikä siinä ollut niin monimutkaisia juonikäänteitä, että niiden seuraaminen olisi häirinnyt autossa kuuntelevan matkaturvallisuutta.

Liisa Harju, savolaistyttö, saa opettajaksi valmistuttuaan paikan Pohjanmaan maaseudulta. Lähtiäislahjaksi hän saa kirjavakantisen vihkon päiväkirjaksi, ja siitä tulee hänen varaventtiilinsä, johon hän purkaa päivien tapahtumat ja sydämensä tunteet, niin kiukun, surun kuin rakastumisensakin.

Liisa on reipas ja sanavalmis nuori nainen, joka ei anna sen paremmin kylän juoruakkojen, mustasukkaisten nuorten naisten kuin koulun johtokunnankaan pompottaa itseään syyttä suotta. Kylä seuraa tarkkaan hänen hiihtolenkkejään pitäjän poikamiestohtorin kanssa, ja nuoret naimaikäiset ja -haluiset naiset, puhumattakaan heidän äideistään, suunnittelevat nuoren opettajan päänmenoksi yhtä jos toistakin.

Loppu hyvin kaikki hyvin. Liisan rakkauden asiat ratkeavat ja sen myötä hänen kouluvuotensa Pohjanmaalla päättyy kaikin puolin hyvissä tunnelmissa.

Rinna Paatson ääni sopi hyvin lukemaan kirjan kepeää ja sukkelasanaista päiväkirjan tekstiä. Viihdyin kirjan parissa mainiosti auton ratissa. Onkohan Valtosta lisää äänikirjoina?

Valtosen esikoisesta ovat pitäneet myös Aletheia, Katja ja Booksy.

ÄÄNIKIRJAN lainasin kirjastosta.

Hilja Valtonen: Nuorenopettajattaren varaventtiili, äänikirja
Kustantaja: Otava 2006
Lukija: Rinna Paatso
Kannen kuva: Poika Vesanto

Antti Tuuri: Eerikinpojat

Jostain syystä en ole lukenut aikaisemmin Antti Tuurin kirjoja, mutta keväällä  päätin korjata tilanteen hänen Äitini suku -sarjallaan, joka ymmärtääkseni perustuu tositapahtumiin. Sen alkaa Eerikinpojat, jonka tapahtumat sijoittuvat 1730-luvulle.

Eerikinpojat on saanut nimensä kälviäläisen papin pojista, jotka palvelivat aikansa Ruotsin kuninkaan armeijassa, mutta sitten jättivät sotilasuran. He purjehtivat Keski-Pohjanmaalta Ruotsiin kauppa-asioilla. Lisäksi heitä luonnehtii heidän varsin jyrkkä uskonnollisuutensa, ja he ovat antaneet nimensä herätysliikkeelle, maan hiljaisille, joka pitää Lutherin kirkon pappeja harhaoppisina. Veljeksiä seuraa joukko ihmisiä Keski-Pohjanmaan pitäjissä.

Kirjan päähenkilö on kuitenkin laihialainen piikatyttö Ulla, jonka silmin tapahtumat nähdään. Kirja alkaa oikeudenkäynnillä, jossa Eerikinpoikia ja joitain heidän seuraajiaan syytetään harhaoppisuudesta. Oikeus tuomitsee heidät maanpakoon, ja kun veljekset perheineen ja seuraajineen lähtevät Tukholmaan anomaan kuninkaalta armoa, Ulla ja hänen äitinsä päättävät mennä mukaan.

Armoa ei maan hiljaisille kuitenkaan anneta. Asian ratkaisua odotettaessa asutaan Tukholmassa kuukausikaupalla, mutta lopulta karkoitettujen matka jatkuu Ruotsista Tanskaan, jossa he purjehtivat paikasta toiseen. Heidän maineensa kiirii heidän edellään, ja heitä odottaa aina uudessa satamassa seuraajia ja suojelijoitakin, mutta viranomaiset torjuvat heidät yhtä kaikki ja kieltäytyvät antamasta lupaa maihin asettumiseen. Pakolaiset joutuvat jatkamaan matkaansa seuraavaan etappiin, jossa ihmiset ehkä ovat hyväksyvämpiä.

Kirja tuntui aluksi hidaslukuiselta, ja kesti tovin, ennen kuin sain sen loppuun. Vähitellen kiinnostuin seuraamaan maasta karkoitettujen koviakin kohtaloita, kun esimerkiksi synnyttävää naista ei päästetty maihin synnyttämään harhaoppisten pelosta. Ullan elämässä on mukavia väreitä, kun Tukholmasta matkaan liittyy räätälinsälli, jonka kanssa sopii haaveilla yhteisestä kodista jossain turvasatamaksi luullussa kaupungissa. Vaan kuinka suunnitelmien kanssa käykään? Kirjan lopussa pakolaiset ovat asettuneet Tanskan alueelle. 

Ihailin Tuurin kielenkäyttöä, voisin hyvin kuvitella, että juuri tuolla tavoin piikatyttö ajatteli ja puhui 1700-luvulla. Järkyttävääkin oli lukea, että Suomen historiasta löytyy tapaus, jossa kokonainen ryhmä ihmisiä on karkotettu merelle ilman tietoa kotimaasta vain sen perusteella, miten he uskovat. Siksikin kannatti lukea tämä kirja. Seuraavaksi sarjan toiseen osaan, Ullan kirjaan.

Kaiken voi lukea -blogin Jori luki Eerikinpojat viime kesänä.

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.

Antti Tuuri: Eerikinpojat, 316 s.
Kustantaja: Otava 2001
Kansi: Hannu Taina

Raili Mikkanen: Pähkinäpuinen lipas

En malttanut olla jatkamatta Raili Mikkasen historiallista nuortenromaanisarjaa 1600-luvun lopusta, sen verran kiinnosti tietää, mitä sisaruksille jatkossa tapahtui. Sarjan ensimmäisessä osassa Kahdentoista vala etualalla ovat kolmen sisaruksen äiti Briitta Joosepintytär ja esikoinen Kirsti, joka mieltyy lähiseudulle sukulaistaloon töihin tulleeseen Juhoon. Toisessa osassa Myrkkypuun marjat pääosan saa tyttäristä keskimmäinen eli Margareeta, joka muuttaa Kirstin lähelle asumaan omaa torppaa.

Tässä kolmannessa osassa pääsee pikkusisko Anna esiin. Hän on jo hyvin nuorena mennyt pikkupiiaksi naapuriin Pennalan taloon, jossa häntä kohdellaan hyvin. Jopa Annan unelma lukemaan oppimisesta toteutuu, kun emäntä opettaa häntä yhdessä omien lastensa kanssa. Käydessään vanhassa kotimökissä Anna löytää tupasen eläinnurkkauksesta äidin aikoinaan lattiaan kätkemän lippaan. Sen lukkoon sopii avain, jonka äiti oli ennen kuolemaansa Annalle antanut kertomatta sen enempää, minkä avaamiseen se oli tarkoitettu.

Pähkinäpuisen lippaan sisältä löytyy tietoja, jotka kiihdyttävät Annan ja hänen sisartensa mieltä. Anna päättää lähteä Vaasaan selvittämään lippaan salaisuutta,  ja siihen tarjoutuukin sopiva tilaisuus, kun hän pääsee siellä asuvan saksalaissyntyisen leskirouvan seuralaiseksi. Ja mikä mukavinta, Pennalan Vihtorikin käy Vaasassa triviaalikoulua.

Pähkinäpuinen lipas on edellisten osien tapaan nopealukuinen ja viihdyttävä kirja historiallisista romaaneista pitäville. Siinä on arvoitus, seikkailua, ripaus romantiikkaa ja Suomen historian ajankuvaa 1600-luvun lopulta. Toivon, että nuoret löytävät Mikkasen kirjat. Itsekin uppoudun mielelläni hetkeksi niiden maailmaan ja huomaan nauttivani tarinasta ja vanhan elämänmuodon kuvauksesta. Seuraavaksi sitten sarjan neljänteen osaan.

Oi maamme Suomi (Pohjanmaa, Uudenkaupungin lähistö ja Vaasa).


Raili Mikkanen: Pähkinäpuinen lipas, 2005 s.
Kustantaja: Tammi 2008.
Kansi: Kaarina Kaila

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.

Eila Kujala: Valkea kissankello

Kaarle on ollut neljä vuotta Amerikassa tienaamassa talorahoja ostaakseen oman maapaikan. Kotona häntä odottavat vaimo Johanna ja tytär Liina sekä poika Olavi, joka oli vasta syntynyt, kun isä matkusti tammikuussa 1916. Eipä tämä tiennyt silloin Suomen suuriruhtinaskunnasta lähtiessään, että palaisi itsenäiseen maahan.

"Olavi seisoo piirongin edessä kamarissa, huomaa Johanna. Mentyään pojan lähelle hän huomaa kuinka poika pitää isänsä valokuvaa kädessään ja silittää pienillä sormillaan kuvan viiksiä. - Mustat viikset, minun isällä on mustat viikset.- Niin on siinä kuvassa ja äiti luulee, että on isällä ne vieläkin.- Siitä sen sitten tuntee, toteaa poika ja Johanna huomaa mitä nelivuotias on miettinyt: miten tuntea isä!"  (s. 190)

Eira Kujalan kirja Valkoinen kissankello on takakannen tekstin mukaan Kaarlen tarina, ja sitähän se on. Kaarle lähtee ensimmäisen kerran Amerikkaan tienaamaan 1906, koska "keisarin nostoväki ei houkuttele" ja koska "se on meillä kotona elämä niin pientä, että ei siinä ole kaikille elämisen mahdollisuutta". Kotipuoleen jää tyttö odottelemaan, ja sen takia Kaarle palaa Suomeen parin vuoden kuluttua.

Uusi lähtö länteen koittaa talvella 1916, koska Kaarle tietää, että vain niin hänen on mahdollista hankkia oma tila juuri syntynyttä poikaansa varten. Toinen reissu venyy neljän vuoden mittaiseksi. Sieltä palattua ostetaan maapaikka, ja perhe elää onnellista elämää, välillä myötämäessä, toisinaan vastuksia kokien.

Kirjan tapahtumapaikkoina ovat Lohtajan ja Kälviän seudut Keski-Pohjanmaalla,  ja se kertoo tavallisten suomalaisten elämästä historian mullistusten keskellä. Vaikka kirja on Kaarlen tarina, sen kertomisessa on hänen vaimollaan melkein suurempi osa kuin miehellä itsellään. Kun Kaarle on Amerikassa, hänen elämästään saapuu välähdyksiä kirjeitse, jotka on kirjoitettu kotimaakunnan murteella, vaikka muuten kirja on yleiskieltä. 

"Täälä on nyt kyllä töitä tarijolla joka puolella. Nyt sitte olemma parhaillans siirtynehet lännemmäs taas kolikaivantohon. Mainareiks meitä täälä suomalaisten joukosa sanotahan. Uuelta vuojelta alotamma." (s. 130)

Sen sijaan kotipuolen tapahtumat kerrotaan vaimon näkökulmasta, samoin jatkuvan ikävän tunteet. Hän seuraa sivusta politiikkaa Suomen itsenäistymistä edeltävinä vuosina ja hän kuulee kapinatalven tapahtumista järkyttäviä uutisia, koska Keski-Pohjanmaaltakin on lähdetty taisteluihin Etelä-Suomeen, niin punaisten kuin valkoistenkin joukkoihin. Myös uskonnollisia pohdiskeluja Johannalla on, kun uusi herätysliike leviää paikkakunnalla ja haastaa kirkon perinteisen uskonkäsityksen.

Valkea kissankello oli mielenkiintoinen kirja. Sen kehystarinana oli Kaarlen pojantytär, joka kyseli tuoraltaan, isoisältään, tämän elämästä ja vanhoista ajoista. Kun Kaarlen tarina sijoittui vuosien 1905-1930 välille, kehyskertomuksen poikkeamat 1950-luvulle itse asiassa vähän häiritsivät minua, ja romaani olisi ollut sujuvampi ilman niitä. Mielenkiintoiseksi kirjan teki todentuntuinen kerronta tavallisten keskipohjalaisten maaseudun ihmisten arkisesta perhe-elämästä, ajatuksista ja kokemuksista sata vuotta sitten, Amerikan muuton taustoista ja vuoden 1918 tapahtumista taisteluja kauempaa seuraavien silmin.

Niin, ja kun olen mukana haasteessa, jossa luetaan kirjoja Suomen maakunnista, tämä kirja kuuluu Keski-Pohjanmaalle.
Lukuiloa kukkien keskellä -lukuhaaste.

Eila Kujala: Valkea kissankello, 239 s.
Kustantaja: Länsirannikko 2011
Kansi: Hannele Peltorinne ja Eila Kujala

Raili Mikkanen: Myrkkypuun marjat

Sen verran koukuttava oli tarina Raili Mikkasen nuorten historiallisessa romaanissa Kahdentoista vala, että riensin jo talvella kipin kapin kirjastoon lainaamaan jatkoa. Myrkkypuun marjat -kirjassa sisarusten äitiä Briitta Joosepintytärtä ei enää ole. Vanhin tytär Kirsti on naimisissa ja asuu Kyrön talossa, nuorin tytär Anna on pikkupiikana kodin lähellä Pennalan talossa.

Tyttäristä keskimmäinen, Margareetta Mikontytär, asuu yksin kotimökissä, joka on luhistumaisillaan.Viimeisinä elinvuosinaan Briitta opetti Margareettaa tekemään yrteistä parantavia lääkkeitä ja hoitamaan ihmisten sairauksia. Tytön on tehtävä se varovasti, ettei häntä syytetä noituudesta äidin lailla, mutta monet tulevat etsimään häneltäkin lievitystä vaivoihinsa. Erityisen tehtävän Margareetta saa, kun hän kuulee Kirsti-siskon apen sairastavan. Kyrön taloon päästyään hän huomaa, että miestä yritetään hitaasti tappaa myrkkypuun marjoilla, ja juorut mainitsevat Kirstin syylliseksi.

Kirja kuuluu Noitavainojen aikaan -sarjaan, jonka teoksissa on aivan ihastuttavat Kaarina Kailan taiteilemat kansikuvat.

Haaste: Oi maamme Suomi, Pohjanmaa ja Uudenkaupungin seutu.


Raili Mikkanen: Myrkkypuun marjat, 147 s
Kustantaja: Tammi 2004
Kansi: Kaarina Kaila

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.

Raili Mikkanen: Kahdentoista vala

Raili Mikkasen historiallisessa nuorten kirjassa Kahdentoista vala oli paljon samaa kuin sitä ennen lukemassani Havasteen Lappiin sijoittuvassa Kymmenen onnen Annassa: parantajaäiti sekä yrtit ja loitsut, kirkon ankara suhtautuminen noituuteen, elämän ankaruus. Erojakin oli.

Kahdentoista vala kertoo äidistä, Briitta Joosepintyttärestä, jonka mies on häipynyt ja jättänyt hänet yksin kolmen tyttären kanssa. Perhe elää  1600-luvun lopulla Pohjanmaalla, Uudenkaupungin seudulla. Briitta ja tytöt säilyvät joten kuten hengissä kerjäämällä lähiseudun taloissa, mutta äiti on myös taitava parantaja, joka kerää luonnonyrttejä ja tekee niistä parantavia rohtoja ja saa elintarpeita maksuksi hoidoistaan. Teräväkielisenä hänellä on paljon vihamiehiä, joista yksi ilmiantaa hänet noituudesta. Sitä seuraavat noitakäräjät on yksi kirjan mielenkiintoisimmista ajankuvista muun 1600-lukuun liittyvän lisäksi. Briittaa odottaa mestauspölkky, elleivät tytöt löydä kolmessa päivässä Briitan lisäksi 11 miestä todistamaan hänen syyttömyyttään. Siitä kirjan nimi.

Kirja oli nopealukuinen ja sujuvaa kieltä. Vaikka se on nuorille kirjoitettu, ainakin tämä aikuinen luki sen mielellään, ja tarina kuljetti mukavasti yli 300 vuoden takaisiin oloihin.

Tällä helmikuussa lukemallani kirjalla jatkan Suomen maakuntien valloittamista, tällä kertaa vuorossa on Pohjanmaa ja Uudenkaupungin seutu.

== PÄIVITYS myöhemmin: Jatkoa kirjan tarinalle: Myrkkypuun marjat, Pähkinäpuinen lipas ja Hopearenkaan taika.


Raili Mikkanen: Kahdentoista vala, 176 s
Kustantaja: Tammi 2003
Kansi: Kaarina Kaila

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.