Alice Zeniter: Unohtamisen taito

"Hänellä ei ole mitään valtaa siihen, millaiseksi hänen poikansa tai yhdenkään hänen lapsensa tulevaisuus muodostuu, ja se tuottaa hänelle tuskaa. Hän tietää, että vaikka hän tekisi mitä, sillä ei ole mitään vaikutusta heidän tulevaisuuteensa, hänen kyvyttömyytensä saada kiinni nykyisyydestä tekee tulevaisuuden rakentamisesta mahdotonta. Hänen lastensa tulevaisuus kirjoitetaan kielellä, joka on hänelle vieras."

Ali on muuttanut perheineen Algeriasta Ranskaan vuonna 1962, jolloin Algeria itsenäistyi Ranskasta. Toisessa maailmansodassa hän taisteli Euroopassa Ranskan armeijassa ja sai sen jälkeen ranskalaista sotilaseläkettä. Sodan jälkeen hän vaurastui oliiviöljyllä ja piti yllä hyviä suhteita ranskalaisiin viranomaisiin. Siitä ei FLN, kansallinen vapautusrintama, pitänyt, kun se alkoi sodan ranskalaisia vastaan 50-luvulla. Alin oli jätettävä kaikki kotikyläänsä ja paettava henkensä kaupalla Ranskaan.

Alice Zeniterin romaani Unohtamisen taito kertoo ensimmäisessä osassaan Alin elämästä algerialaisessa kotikylässään 50-luvulta Ranskaan lähtöön saakka. Ali on perheensä ja sukunsa patriarkka, kylässään kunnioitettu, hänellä on asema ja arvostus. Se kaikki muuttuu laivamatkalla Välimeren yli. Ali perheineen sijoitetaan kuukausiksi siirtolaisten vastaanottokeskuksiin ja sieltä kylmään Normandiaan, jossa Alin perhe saa pienen kerrostaloasunnon ja Ali tienaa elannon tehdastyössä. Kirjan toisen osan päähenkilö ei kuitenkaan ole Ali, vaan esikoispoika Hamid, joka oppii kielen nopeasti ja joutuu kielitaitoisena hoitamaan vanhempiensa ja perheen asioita kodin ulkopuolella. Hän muistaa isänsä mahtavuuden ja arvostuksen kotikylästä, jonka jätti alle kymmenen ikäisenä, ja nyt häntä hävettää nähdä isänsä jotenkin surkastuneena ja arvonsa menettäneenä.

Hamidille on tärkeää sulautua ja sopeutua ranskalaiseen yhteiskuntaan. Hänen muistikuvansa algerialaisesta lapsuuden kotikylästä haalistuvat, ja koska Ali ei puhu lapsilleen mitään menneisyydestä, Hamid ei oikeastaan koskaan ymmärrä, miksi he joutuivat lähtemään Ranskaan. Mutta ei häntä kiinnostakaan tietää, hän haluaa olla ranskalainen, vaikka saakin osakseen rasistista kohtelua. Pariisissa Hamid rakastuu ranskalaiseen Clarisseen, he menevät naimisiin ja saavat neljä tytärtä.

Zeniterin kirjan kolmannessa osassa näkökulma on Naïman, Hamidin ja Clarissen kolmannen tyttären, joka ei ole kuullut juuri mitään algerialaisista juuristaan ja isoisänsä menneisyydestä. Isä ei ole kertonut mitään, isoisä itse kuoli, kun Naïma oli vielä lapsi, ja hän ei ole koskaan oppinut tarpeeksi arabiaa kysyäkseen isoäidiltään. 2010-luvulla Naïma on kolmekymppinen ranskalaisnainen, joka työsketelee taidegalleriassa. Hän saa työnsä puolesta mahdollisuuden matkustaa Algeriaan, jossa kukaan hänen suvustaan ei ole uskaltanut vierailla. 

Unohtamisen taito on kolmen sukupolven sukutarina Algeriasta ja Ranskasta, mutta se on paljon enemmän. Alice Zeniter antaa äänen ensin maahanmuuttajille, heidän ajatuksilleen ja tunteilleen, ja sitten heidän lapsilleen ja näiden lapsille. Heille, joiden on unohdettava omat ja  vanhempiensa muistot ja historia voidakseen sopeutua. Ja heille, jotka ovat sopeutuneet, mutta ovat kuitenkin vähän kahden välissä, vähän juurettomia. Alice Zeniter sanoittaa tätä maahanmuuttajien ristiriitaa ja oloa taitavasti ja ajatuksia avaavasti. 

"-- On sellaisiakin tilanteita, jolloin se ei ole mahdollista, Mehdi sanoo huokaisten, -- tilanteita, joiden rehellinen kuvaaminen vaatii kahta keskenään ristiriitaista väitettä."

Zeniterin romaanin kaltaista maahanmuuttajakuvausta en ole ennen lukenut enkä tiennyt kovin paljon Algerian historiasta. Tämä on hieno kirja, mutta ei päästä kovin helpolla, luin sitä hitaasti ja taukoja pitäen. Ajalliset siirtymät ja muistojen häilyväisyys vaativat valppautta. Ja onhan kirja aika muhkeakin, 569 sivua. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.

         Alice Zeniter: Unohtamisen taito, 569 s.
         Kustantaja: Otava 2019 (Otavan kirjasto no 271)
         Alkuperäinen: L'art de perdre, 2017; suom. Taina Helkamo
         Kansi: Timo Numminen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA Kirjaluotsi taustoittaa kirjaa hyvin, Oksan hyllyltä -blogi piti yhtenä upeimmista romaaneista pitkään aikaan.

Helmet-haaste: 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan.
Pariisi-Dakar kirjarallissa päästään Pariisista Algeriaan.

Äänikirjamatkailua Burmaan ja Pariisiin

Olen tänä keväänä kuunnellut äänikirjoina pari romaania, joista kumpikin on saksalaisen kirjailijan kirjoittama. Se hieman hämmästyttää, sillä toisessa tapahtumat sijoittuvat Burmaan (nykyään Myanmar) sekä Yhdysvaltoihin ja toisessa taas Pariisiin ja muualle Ranskaan. Kumpikin on viihteellinen, mutta ei räväkällä chick lit -tyylillä, vaan mietiskelevällä ja psykologisella otteella.

Jan-Philipp Sendkerin kirjassa Sydämenlyönneissä ikuisuus burmalainen ja amerikkalainen kulttuuri kohtaavat. Julia on burmalaissyntyisen isän ja amerikkalaisen äidin tytär New Yorkissa. Hänen isänsä Tin Win on menestyvä lakimes, joka yhtenä päivänä työmatkalle lähdettyään ei saavu sovittuun tapaamiseen eikä sen jälkeen kotiinsa, vaan katoaa mystisesti vaimonsa ja aikuisten lastensa elämästä sanaakaan sanomatta. Julia on juuri isän katoamista edeltävänä päivänä valmistunut oikeustieteen opinnoista ja saanut hyvän työpaikan. Perhe selvittää, että isä lensi Aasiaan, mutta Bangkokissa hänen jälkensä häviävät.

Muutama vuosi myöhemmin Julia löytää vanhan, isänsä kirjoittaman rakkauskirjeen, jota hän ei ollut koskaan lähettänyt burmalaisnaiselle, Mimille. Isä ei liioin ollut koskaan kertonut perheelleen elämänsä ensimmäisistä kahdestakymmenestä vuodesta. Isä on ollut kadoksissa jo neljä vuotta, mutta nyt Julia päättää lähteä etsimään häntä siitä burmalaisesta kylästä, joka mainitaan kirjeessä ja jossa tuo tuntematon burmalainen nainen asui ainakin kirjeen kirjoitusaikaan.

Matkalla Julia kuulee uskomattomia tarinoita isänsä lapsuudesta ja nuoruudesta sekä niistä olosuhteista, jotka veivät isän Yhdysvaltoihin vuosikymmeniksi. Sydämenlyönneissä ikuisuus on tarina elämää suuremmasta rakkaudesta, ja se sisältää itämaista viisautta elämän tärkeistä asioista. Matka muuttaa työkeskeisen Julian maailmankuvaa perusteellisesti.

Kirja on filosofinen ja lempeä nojatuolimatka Burmaan sekä tunteikas tarina rakkauden voimasta. Sopii kuunneltavaksi, kun kaukokaipuu iskee tai muuten vain haluaa hetkeksi pois arjesta. Hieman sain kuuntelemisen kanssa olla tarkkana, kun tarina seurasi toistaan, ja burmalaisten nimien kanssa oli vaarana hukata se, kenestä ja mistä ajankohdasta kukin tarina kertoo. Marcus Bäckmanin ääni sopi kyllä hyvin kirjan mietteliääseen tempoon.

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelusta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella.

      Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus. Äänikirja.

      Kustantaja: Gummerus 2017 (suomenkielinen painettu kirja 2016)

      Alkuperäinen: The Art of Hearing Heartbeats, 2002

      Suomentaja: Anuirmeli Sallamo-Lavi

      Lukija: Marcus Bäckman, 9 t 5 min.

Toinen kuuntelemani äänikirja on Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisissa. Sen päähenkilö on viisikymppinen Jean Perdu, joka omistaa Pariisissa Seinen varrelle pysäköidyn kirjakauppalaivan. Hän kutsuu alustaan kaunokirjallisuusapteekiksi, sillä hänellä itsellään on taito nähdä, millaisen kirjan kukin asiakas tarvitsee. Hän jopa kieltäytyy myymästä kirjaa, jonka hän tietää masentuneelle liian lannistavaksi.

Jean Perdu ymmärtää alakuloa ja surua, sillä hänen oma sydämensä särkyi, kun hänen suuri rakkautensa Manon jätti hänet kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Sen yli ei Jean ole koskaan päässyt, tyttöystävän nimeäkään hän ei suostu lausumaan, ja tämän käyttämän huoneen hän on lukinnut asunnossaan. Kaikki alkaa muuttua, kun samaan kerrostaloon muuttaa Catherine, jolla ei ole mitään. Jean antaa naiselle lipaston lukitusta huoneesta, ja Catherine löytää sen laatikosta kaksikymmentä vuotta vanhan kirjeen. Viimein Jean suostuu lukemaan sen, ja samalla selviää, ettei Manon hylännyt Jeania, vaan hänellä oli ihan muu syy lähtöönsä. Jos Jean vain olisi suostunut lukemaan kirjeen silloin, kun Manon sen jätti pöydälle. Nyt on jo kaksikymmentä vuotta liian myöhäistä.

Kirje aiheuttaa sellaisen tunnemyrskyn Jeanissa, että hän luopuu kirja-apteekistaan ja ottaa ja lähtee proomullaan etelään kohti Provencea,josta Manon oli tullut Pariisiin. Proomun jo irtautuessa laiturista mukaan hyppää nuori kirjailija Max Jordan, ja yhdessä miehet kokevat monta seikkailua ja tapaavat  kiehtovia ihmisiä. Hyvän mielen kirjojen tapaan kaikki päättyy lopussa hyvin. Max Jordan selättää kirjoitusjumin ja kohtaa kauniin ja kiinnostavan traktorinajajan. Jean Perdu taas uskaltaa kohdata ne tunteet, jotka Manon ja hänen lähtönsä aikanaan herättivät ja jotka hän antoi koteloitua sisälleen, niin rakkauden kuin raivonkin. Vasta sitten Jean on valmis uuteen rakkauteen.

Tarina soljui hyvin ja koin sen viihdyttävänä - ja vähän ärsyttävänä samaan aikaan. Ajatuksessa kirjakauppalaivasta ja sen kauppiasapteekkarista on jotain hellyttävää. Kukapa ei haluaisi täsmäkirjaa kuhunkin suruun ja ahdistukseen tai ilon hetkeen. Ja ihmistä, joka osaa lukea sisintä niin hyvin, että tietää tarkkaan, mikä kirja tarvitaan kussakin sieluntilassa. Toisaalta kirjailija pudottelee mietelauseiksi käyviä ajatelmia elämästä, ihmissuhteista ja kirjoista siihen malliin, että ensin sen ihastuttaa ja saa haluamaan äänivirran hidastumista. Sitten se alkaa kyllästyttää. En tiedä, miltä olisi tuntunut kirjan tekstin lukeminen omaan tahtiin, näihin mietelmiin pysähdellen.

Pieni kirjapuoti Pariisissa on sekin oivaa pakoa arjesta, jos ei kaihda tunnemyllerryksiä ja mutkallisia ihmissuhteita. Sen lukee yksi suosikkilukijoistani Erja Manto.

ÄÄNIKIRJA on aikaa sitten tehty oma ostos Elisa-kirjasta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli. Osallistun myös kirjalliseen Pariisi-Dakar -ralliin.

      Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa. Äänikirja.

      Kustantaja: Bazar 2018 (suomenkielinen painettu kirja 2016)

      Alkuperäinen: Das Lavendelzimmer, 2013

      Suomentaja: Veera Kaski ;  Lukija: Erja Manto, 11 t 48 min.

Fred Vargas: Pystyyn, kuolleet!

Hyvää ystävänpäivää! Olen juuri lukenut kirjan, joka ei ole hempeän ruusunpunaista ystävänpäiväainesta. Se kertoo kolmesta hauskasta kaverista ja heidän omalaatuisesta yhteiselämästään sekä murhamysteeristä, joka osuu heidän lahon talorähjänsä naapurustoon. Ranskalaisen Fred Vargasin dekkari Pystyyn, kuolleet! aloittaa sarjan, joka on saanut nimen Kolme evankelistaa.

Mathias, Marc ja Lucien ovat historiantutkijoita, joiden nimet ovat sattuvasti evankeliumien kirjoittajien Matteuksen, Markuksen ja Luukaksen kaimoja. Marc on puilla paljailla, "kusessa" kuten kirja kyllästymiseen asti toistaa, kun hän löytää asumattoman ja ränsistyneen talon eräästä vanhasta Pariisin kaupunginosasta. Hän haluaa vuokrata talon, muttei pysty siihen yksin, joten hän houkuttelee kaverikseen niin ikään rahattomuudesta kärsivän Mathiaksen, joka puolestaan tuntee Lucienin. Neljäntenä vuokralaisena taloon muuttaa Marcin kummisetä, hänen enonsa, virkaheitto poliisi Armand Vandoosler.

Mathias, Marc ja Lucien ovat kukin erikoistuneet omaan historian alaansa, ja asumisjärjestelyt viisikerroksisessa talossa ovat aikajärjestyksessä. Alakerta on yhteistä tilaa, toista kerrosta asuttaa metsästäjä-keräilijä eli esihistoriaa tutkiva Mathias, hänen yläpuolellaan uppoutuu keskiaikaan Marc, neljännessä kerroksessa paneutuu suursotiin ja erityisesti toiseen maalmansotaan Lucien, ja ullakkohuoneistossa majailee nykyaika eli entinen poliisi Vandoosler.

Naapurissa - länsirintamalla, sanoo Lucien - asuu entinen, aikanaan varsin kuuluisa oopperalaulaja Sophia Simeonidis miehensä kanssa. Toisella puolella - itärintamalla - asuu Sophian ystävä Juliette veljensä kanssa. Juliette pitää ravintolaa saman kadun päässä. Eräänä aamuna Sophia näkee pihallaan nuoren pyökkipuun, joka ei ollut siinä edellisenä päivänä. Joku on sen siihen istuttanut yön aikana, ja puu hämmentää, sitten myös pelottaa Sophiaa. Hän päättää uskoutua naapuriin muuttaneille neljälle miekkoselle seurattuaan heidän remonttipuuhiaan parin viikon ajan. Onko puun alle kaivettu jotain? Naapurin miesväki kaivaa puun alta, mutta sieltä ei löydy mitään. Heitä alkaa askarruttaa ja huolestuttaa, kun eräänä päivänä Sophia on kadonnut jälkeä jättämättä. Melkein kaikki ajattelevat, että hän on lähtenyt vanhan kreikkalaisen sulhasensa kanssa Kreikkaan, mutta vieraisille tuleva sisarentytär ei sitä usko.

Piirin poliisi Leguennec, Vandooslerin vanha kollega, alkaa tutkia Sophian katoamista. Kun sitten tulipalo tuhoaa vanhan varaston ja sen raunioista löytyy palaneen naisen jäännökset ja Sophian korukivi, selvää on, että Sophia on murhattu. Kuka on tulipalon ja surman takana? Kun Sophian aviomiestä saapuu tapaamaan eräs mies, jolla on yhteyksiä kahteen kauan sitten murhattuun musiikkikriitikkoon, ja kun mies löydetään hotellinsa pihalta kuoliaaksi puukotettuna, tapaus muuttuu aina vain mutkikkaammaksi. Tarpeetonta sanoakaan, ettei se ratkeaisi ilman Vandooslerin ja kolmen evankelistan apua. Heidän erikoisosaamiselleen ja tutkijan oivalluksille ja sisukkuudelle on käyttöä. Marc tietää jotain maakerroksista ja sieltä löytyvistä esineistä ja saadessaan vainun palapelin palasista ei päästä irti, ennen kuin kuvio on hänelle selvä. Lucien saa vinkin vanhoista sota-aikana kirjoitetuista vihkoista ja niitä metsästäessään näkee kiintoisan valokuvan yhden vanhan oopperaesityksen henkilökunnasta.

Vargasin Pystyyn, kuolleet! käynnistyy hitaahkosti, mutta sen omalaatuiset henkilöhahmot ja huumori kannattelevat tarinaa siihen asti, kunnes päästään murhatutkimukseen ja murhaajajahtiin. Seuraa käänne ja toinen, epäilykset kohdistuvat milloin kehenkin. Kunnon dekkarin tapaan oikea syyllinen paljastetaan lopussa.

Viihdyn tarinan ja evankelistojen matkassa, nautin huumorista ja neljän velmun kaverin yhteiselosta vanhassa talossaan. Viikkojen kuluessa he ärsyyntyvät toistensa maneereista ja kummallisuuksista, mutta ystävyys lujittuu, ja yksi heistä pelastaa toisen kuolemasta, jonka julma murhaaja - peto, sanoo Vandoosler - on virittänyt. Syyllistä en osannut aavistaa, ennen kuin se selvisi kirjan sivuilta. Sen verran hauskoja talorähjän asukkaat ovat, että luulen jatkavani heidän seurassaan vielä toisenkin kirjan verran. Kolme evankelistaa -sarjaa on suomennettu kaksi muuta osaa, Muistoksi käynnistäsi (julkaistu ensimmäisen kerran suomeksi 2019) ja Ei takkaa, ei tupaa (julkaistu suomeksi 2003 ja uudelleen tämän vuoden tammikuussa).

Aikaisemmin olen lukenut Komisario Adamsberg -sarjaa: Sinisten ympyröiden mies, Kuriton mies nurin

       Fred Vargas: Pystyyn, kuolleet!, 299 s.
       Kustantaja: Gummerus 2019 (3. painos; 1. p. 2002)
       Alkuperäinen: Debout les morts, 1995; suom. Marja Luoma
       Ulkoasu: M-L. Muukka

KIRJA on kirjastolaina. 
MUUALLA blogeissa Kirja vieköön!, Mummo matkalla, Valopolku

Helmet-haasteessa kirja sopii ainakin kohtiin 7. Kirjassa rikotaan lakia, 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 38. Kirjan kannessa on puu.
Pariisi-Dakar -kirjaralli (Pariisi)

Reetta Niemensivu: Maalarisiskot

Hyvää lukurauhan päivää tänään sunnuntaina! Harmaa, kostea ja tuulinen sää on ollut omiaan sohvannurkassa oleiluun. Kirjan pauloissa on luettu sarjakuvaa ja aloiteltu ranskalaista dekkaria, josta juttua toisella kertaa.

Suomalaiset naistaiteilijat reilun sadan vuoden takaa eivät aikanaan niittäneet mainetta tai kunniaa, rahasta nyt puhumattakaan. Heidän työnsä jäi pahasti miesten teosten varjoon eikä saanut kriitikoiden ylistystä. Viime aikoina kuvataiteilijanaiset on huomattu: heille on järjestetty nimikko- tai yhteisnäyttelyitä ja heistä on kirjoitettu kiinnostavia elämäkertoja, tietoteoksia ja romaaneja.

Yksi viime vuoden julkaisuista on Reetta Niemensivun sarjakuva-albumi Maalarisiskot, jonka päähenkilöinä ovat taiteilijaystävykset Helene Schjerfbeck, Ada Thilén, Helena Westermarck ja Maria Wiik. Helenekin pääsee vain 18-vuotiaana Pariisiin saatuaan Suomen Helsingin Taideyhdistyksen matkastipendin, ja niin nelikko opiskelee maalausta myös naisille avoimessa opinahjossa, joka ei ole yhtä korkeatasoinen kuin miesten taideakatemia ja jossa naiset maksavat opinnoistaan kaksi kertaa sen mitä miehet. He katselevat Pariisin nähtävyyksiä ja taidenäyttelyitä sekä tutustuvat muihin kaupungissa oleskeleviin suomalaisiin ja eurooppalaisiin taiteilijoihin.

Kirjan kymmenestä luvusta osa sijoittuu Pariisiin, osa Helsinkiin, mutta taiteilijattarien seurassa piipahdetaan maalaamassa uuden suunnan mukaisesti ulkoilmassa niin Bretagnessa kuin Brittein saarilla St. Ivesissa. Miehisessä taiteen maailmassa ystävysten siteet lujittuvat, kun he saavat toisiltaan ymmärtämystä, inspiraatiota ja vertaistukea. Romantiikkaakin on ilmassa: Helene Schjerfbeck tapaa englantilaisensa, he kihlautuvat, mutta miehen perhe ei hyväksykään rampaa Heleneä, ja mies purkaa kihlauksen kirjeitse, kun helene on palannut jo Suomeen. 

Olen pitänyt kovasti kaikista lukemistani Reetta Niemensivun sarjakuva-albumeista, niin tästäkin. Taiteilijan pastellisävyinen värimaailma ja piirrokset miellyttävät silmääni, ja tarinallisuus saa sivut kääntymään. Kun aloin lukea Maalarisiskoja, mieleeni tuli sana 'herttainen' sitä kuvaamaan, ja jotain naiivia kirjan suurisilmäisessä ja lapsenkasvoisessa Helene Scherfbeckissä on. Teoksen sivuilta on luettavissa tuttuja asioita päähenkilöiden historiasta, mutta johdannossa Niemensivu sanoo, että "albumi on fiktiivinen kertomus, joka perustuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin".
         

         Reetta Niemensivu: Maalarisiskot, 120 s. 

         Kustantaja: Suuri Kurpitsa 2019

Aikaisemmin blogissa Reetta Niemensivun albumit: Lempi ja rakkaus, Aavepianisti, Saniainen kukkii juhannuksena

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA blogeissa: Kirjavinkit, Oksan hyllyltä.
Porvoon pääkirjastossa 11.-28.2.20 Reetta Niemensivun näyttely Maalarisiskot

Helmet-haasteessa albumi käy ainakin kohtiin 4. Kirjan kannessa on monta ihmistä, 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö, 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa.
Osallistun albumilla myös Sheferijm-blogin Ainon aloittamaan Pariisi-Dakar -kirjaralliin, jossa luetaan rallikisan reitin varrelle sijoittuvia kirjoja: Ranska/Pariisi - Algeria - Niger - Mali - Burkina Faso (Ylä-Volta) - Senegal/Dakar. Aloitan Maalarisiskoilla Pariisista, ja tarkoitukseni on seurata rallin reittiä perille asti. Burkina Faso tuntuu tässä vaiheessa haasteellisimmalta kohteelta, joten katsotaan, löydänkö luettavaa joka maasta.

Margriet de Moor: Kreutzersonaatti

Alankomaalaisen Margriet de Moorin Kreutzersonaatti on monitasoinen, moniaistinen ja monitaiteellinen pienoisromaani, joka lähti mukaan kirjakaupan alelaarista. Ja hyvä on, että lähti, sillä teos herättää paljon ajatuksia ja johdattelee sekä kirjalliselle lukupolulle että musiikilliselle kuuntelupolulle.

Kreutzersonaatti on kirja musiikista, eräästä avioliitosta ja hulluksi tekevästä mustasukkaisuudesta. Tarinan minäkertoja on alankomaalainen musiikintutkija, joka asuu Yhdysvalloissa ja tapaa sokean musiikkikriitikon Marius van Vlotenin Amsterdamin lentokentällä. He ovat matkalla musiikkitapahtumaan Salzburgiin, ja koneen lähdön viivästyessä he alkavat muistella kohtaamistaan kymmenen vuotta aikaisemmin. Silloinkin he olivat lentokentällä ja heidän koneensa oli myöhässä. He olivat menossa Ranskaan Bordeaux'hon, jossa pidettäisiin mestarikurssi jousikvarteteille.

Perillä Bordeaux'ssa kertoja esittelee opiskeluaikaisen ystävänsä Suzanna Flierin van Vlootenille. Suzanna on mestarikurssilla oppimassa, hän on Schulhoff-kvartetin ensiviulisti, Mariuksen on tarkoitus kirjoittaa kritiikit kahdesta kurssin päätöskonsertista ja kertojan puolestaan haastatella kurssin legendaarista opettajaa tutkimustaan varten.

Rakkaus syttyy Bordeaux'ssa, Suzanna ja van Vlooten menevät myöhemmin naimisiin ja saavat pojan. Marius on nuorempana nähnyt, ja nyt Susannasta tulee hänen silmänsä, hän osaa kuvata paikkoja ja tapahtumia ilmeikkäästi. Kotona Marius sijoittaa  huonekalut sentilleen oikeisiin paikkoihin, joiden keskellä hän osaa liikkua sulavasti. Jos joku vieras siirtää jonkin esineen paikoiltaan, seurauksena on raivokohtaus. Jokin avioliitossa alkaa muuttua.

"Pian sen jälkeen tuli kesä. Talossa, jossa van Vlooten pääsi liikkumaan hyvin vapaasti mutta Suzanna oli kuin perhonen neulassa, aukaistiin ovet ja ikkunat."

Margriet de Moor rakentaa jännitettä hyvin. Marius ei näyttäydy kovinkaan miellyttävänä henkilönä, mutta hänen ärtyisyyttään on helppo ymmärtää, kun tietää hänen sokeutumiseensa johtavat tapahtumat. Ärtyisyys kehittyy mustasukkaisuudeksi, joka vaatii toimia, ja kirjailija kuvaa hyvin mustasukkaisen mielen pimeyttä. Lukija jännittää, nielaiseeko pimeys miehen ja hänen läheisensä kokonaan, ja millä tavalla, mutta de Moorilla on parikin yllätystä varastossa, ennen kuin kirja päättyy.

Musiikkia ja erityisesti tšekkiläisen Leoš Janáčekin säveltämää Ensimmäistä jousikvartettoa, jota myös Kreutzersonaatiksi kutsutaan, voi pitää yhtenä romaanin teemana rakkauden ja mustasukkaisuuden kuvauksen lisäksi. Kirjailija yhdistää tekstissään taitavasti eri aistit, äänen ja kuvan, sanan, musiikin ja kuvataiteen. Intertekstuaalisia viittauksia on niin Tolstoin pienoisromaaniin (novelliin) Kreutzersonaatti kuin Beethovenin ja Janáčekin saman lisänimen saaneisiin sävellyksiin. 

Taiteen kiertokulku on tavattoman kiehtova ja houkuttelee tutkimusmatkalle: Ludwig van Beethoven sävelsi 9. viulusonaatin, jota kutsutaan myös Kreutzer-sonaatiksi ja joka julkaistiin 1802. Leo Tolstoi sai Beethovenin sävellyksestä nimen romaaniinsa Kreutzersonaatti, jonka julkaistiin 1889. Tolstoin romaani puolestaan kiehtoi tšekkisäveltäjää Janáčekia, jonka jousikvartetto sai lisänimensä romaanista - vaikka toki säveltäjä tunsi myös Beethoveninsa. Ja tässä romaanissa Margriet de Moor laittaa Suzannan soittamaan ensiviulua Janáčekin kvartetossa ja elämään avioliitossaan Tolstoin romaanin tarinaa (ilmeisesti - Tolstoin romaania en ole lukenut).

         Margriet de Moor: Kreutzersonaatti, 143 s.
         Kustantaja: Like 2004
         Alkuperäinen: Kreutzersonate 2001 
         Suomentaja: Titia Schuurman  ;  Kansi: Eliza Karmasalo

KIRJA on omasta hyllystä.
Helmet-haasteessa kirja sopii kohtaan 48. Kirja kertoo näkövammaisesta henkilöstä. Kuukauden kieli oli hollanti kesäkuussa. Kirja on Kirjahyllyn aarteita.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär & Taiteilijan vaimo

Olen viihtynyt Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden seurassa ensimmäisestä osasta alkaen. Henkilöhahmoihin on helppo kiintyä, ja heidän elämänvaiheitaan seuraa kuin hyvän ystävän - sillä erotuksella, että tuo ystävä on elänyt elämänsä 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella. Neljässä ensimmäisessä osassa pääosassa on Ida Eriksson, joka kasvaa orvosta lapsenpiiasta taitavaksi täysihoitolaa pitäväksi ruokarouvaksi.

Sarjan viidennessä osassa pääosan saa Ruokarouvan tytär eli Idan tytär Kirsti, joka on päässyt ylioppilaaksi ja opiskelee yliopistossa romaanista filologiaa. Hänen kasvattisisarensa Alli opiskelee suomen kietä ja kirjallisuutta sekä  kansanrunoudentutkimusta, ja lausunnan harrastus vie hänet piireihin, joissa liikkuu sellaisia tulevaisuuden nimiä kuin Olavi Paavolainen, Katri Vala, Elina Vaara, Yrjö Jylhä, muutamia mainitakseni. 

Allin kanssa Kirstikin pääsee sisään kirjalliseen maailmaan ja tutustuu taiteilijoihin. Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen tytöt viettävät kesän näyttelemässä seurueessa, joka kiertää ympäri Suomea keräten rahaa Itä-Karjalan pakolaisten hyväksi. Yksi näistä kotinsa jättämään joutuneista on Iivo Borissainen, jonka Kirsti järjestää kuvanveistäjän oppiin Havis Amandan luojan Ville Vallgrenin luo. Tämä asuu Kirstin ja allin kodin naapurissa.

Kirstille ei oikein ranskan kielen historian opiskelu maita. Hän viettää paljon mieluummin aikaa äitinsä entisen täysihoitolaisen Miilin hattukaupassa Helsingin Bulevardilla, ja sen verran tiheään hän siellä vierailee, että oppii varsin taitavaksi hattujen ja pukujen tekijäksi itsekin. Hän kokeilee myös mallipiirustusta, ja sattumoisin Miilin Ranskassa mallimestarina työskentelevä ystävätär näkee Kirstin malleja Suomessa käydessään.

Kun Alli kuolee lentävään keuhkotautiin, Kirsti lähtee Pariisiin, jossa hän pääsee tuon Miilin ystävättären ansiosta itsensä Coco Chanelin muotitaloon ensin apuompelijaksi ja myöhemmin malliksi ja mallipiirtäjäksi. Kirsti on yhtä reipas ja neuvokas kuin äitinsäkin ja selviää hyvin Ranskan työntäyteisessä muotimaailmassa. Madame Chanelin oikeana kätenä on muuan Mademoiselle Virginie Laurent, jolla on samanlaiset kaksiväriset silmät kuin Kirstillä itselläänkin. Pariisissa Kirsti tutustuu myös muutamaan suomalaiseen taiteilijaan, joista hänen ilokseen yksi on jo ennestään tuttu. Iivo Borissainen on nyt Ilmari Aaltonen, ja hän on saanut apurahan opiskellakseen kuvanveistoa Ranskassa. 

On mukava lukea 20-luvun Pariisista ja suomalaisten elämästä siellä, mutta Ruokarouvan tyttären kanssa tuli ajoittain ähky, sillä tunnettuja suomalaisia kirjailijoita ja muita taiteilijoita tupsahtaa Kirstin elämään vähän liikaa, puhumattakaan muotimaailman suurista nimistä ja Hemingwaystä Pariisissa. Vähemmän olisi tässäkin enemmän, sillä kuuluisuuksia on ihan liikaa. Kirstin tarina on kuitenkin kiinnostava ja hänellä on Iivon/Ilmarin kanssa sopivasti sutinaa, että tästä osasta jo arvaa, mihin suuntaan seuraava kirja vie.

        Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär : Syrjästäkatsojan tarinoita V, 430 s.
        Kustantaja: Otava 2017
        Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Kirjasarjan kuudennen osan alussa Kirsti Eriksson on yhä Pariisissa ompelijana. Hän unelmoi yhteisestä muotihuoneesta Helsingissä Miilin kanssa, ja suhde kuvanveistäjä-Ilvoon syvenee. Kun Kirsti ja Iivo palaavat parina Suomeen ja menevät pian naimisiin, on äiti-Ida tyytyväinen. Kirjan nimi kertoo, että pääosassa on Taiteilijan vaimo, rouva Kirsti Aaltonen.

Ajallisesti Taiteilijan vaimo sijoittuu vuosiin1927-1930. Kirstin ja Iivon elämä järjestyy Helsingissä ja Albergassa (Leppävaarassa). Kirstin ja Miilin haave toteutuu, ja Kirstistä tulee osakas Miilin hattukauppaan, joka laajentuessaan muotiliikkeeksi houkuttele uusia asiakkaita ja pärjää hyvin. Kirstin seurapiireissä liikkuvat ystävät kernaasti kertovat, mistä he ovat hankkineet tyylikkäät vaatteensa.

Iivolla ei mene yhtä hyvin. Hän saa apulaisen töitä kuvanveistäjä Ville Vallgrenilta ja ajoittain muitakin työtarjouksia, mutta tuloja on vähän ja välissä työttömiä jaksoja, jotka vetävät mielen matalaksi. Mennessään naimisiin Iivon kanssa, Kirsti tiesi, mihin oli ryhtymässä ja mikä olisi taiteilijan vaimon osa.  

Enni Mustonen (oikealta nimeltään Kirsti Manninen) on mestari historiallisen ajankuvan luomisessa. Taiteilijan vaimon tarinaan hän on liittänyt 20-luvun tapahtumia ja ilmiöitä: yksi sivuhenkilöistä todistaa Kuru-laivan kaatumisen ja uppoamisen Näsijärven myrskyssä, pirtua salakuljetetaan öiseen aikaan ja ihmisiä muilutetaan itärajalle. Albert Edelfeltin patsas paljastetaan Ateneumin sivustalle. Olavi Paavolainen ja Mika Waltari kuuluvat Kirstin ja Iivon ystäväpiiriin Pariisissa.

Taiteilijan vaimossa arkielämä soljuu, on iloa ja surua, häitä, Kirstin ja Iivon esikoisen kaste, läheisten hautajaisia. Kirja päättyy sykähdyttävään kohtaukseen, kun Ida Eriksson kertoo Kirstille vihdoin yllättävän totuuden tämän isästä. Siinä on sulattelemista, ja moni asia saa samalla selityksensä. Lukijana mieltä jää kutkuttelemaan, miten Kirsti osaa elää tämän tiedon kanssa. Se epäilemättä selviää sarjan seitsemännessä osassa Sotaleski, joka on jo julkaistu.

         Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo : Syrjästäkatsojan tarinoita VI, 430 s.
         Kustantaja: Otava 2018
         Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Aikaisemmat osat: Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä ja Ruokarouva.

KIRJAT ovat kirjastolainoja.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

"Ehkä joku sanoisi, että kaikki on sattumaa, enkä minä voisi väittää vastaan. Mutta yhtä hyvin voin ajatella veli Paulin sanoja ja uskoa, että maailmassa tapahtuu hitaita ihmeitä, jotka odottavat meitä hiljaa, kuin lehtien alla nukkuvat perhoset."

Suomalainen klassisten kielten opettaja lähtee muutamaksi viikoksi luostariin Etelä-Ranskaan, Pyreneiden vuoristoon. Hän on kiinnostunut Pyhästä Adèlesta, nuoresta naisesta, joka julistettiin pyhimykseksi 1100-luvulla. Adèle oli vain parinkymmenen ikäinen, kun hän putosi korkealta jyrkänteeltä. Kolme paimenta näki sen, ja kun he katsoivat jyrkänteen reunalta alas, heidät yllätti täysin se, mitä he näkivät: murskautuneen naisen ruumiin sijaan alhaalla maassa oli vahingoittumaton nuori nainen, joka rukoili polvillaan Kristusta.

Ihmepelastumisen jälkeen Adèle eli parikymmentä vuotta, kunnes menehtyi tulipalossa. Hänen viitastaan säilyi kappale, samoin pieni pala hiiltynyttä luuta. Niitä säilytettiin puurasiassa, ja moni sitä koskettanut parantui tai kohtasi muun ihmeen elämässään. Kaiken tapahtuneen takia paavi julisti Adèlen pyhimykseksi. Lähelle jyrkännettä, jolta hän oli pudonnut, rakennettiin hänen nimeään kantava luostari paikallisen ruhtinattaren lahjoittamalle maalle.

Mies, latinan osaaja, kuulee Adélesta eräältä ystävältään, joka on käynyt luostarissa ja kokenut siellä ihmeen. Mies päättää lähteä Pyreneille ja etsiä siellä selitystä ihmeeseen, tutkia Adèlen kysymystä. Omassa elämässään hän on hukassa. Avioliitto ei ole enää pitkään ollut sitä, mitä se joskus oli, ja vaimo on lähtenyt työhön Edinburghin yliopistoon. Aikuinen poika on muuttanut omilleen, ja isä on jatkuvasti huolissaan hänestä, pelkää hänen masentuvan.

Pyhän Adèlen luostarissa mies tutkii arkistoja ja etsii todisteita Adèlen ihmeestä. Tapahtuiko se, mitä todisteita siitä on, mitä ovat ne vuosisatojen ajan tapahtuneet ihmeet, joiden on sanottu tapahtuneen Adèlen pyhiinjäännösten vaikutuksesta? Luostarissa asuessaan mies osallistuu luostarin elämään, aterioihin ja hetkipalveluksiin ja käy luostariveljien kanssa keskusteluja Adèlen kysymyksestä. Siihen pureutuessaan hänen omatkin asiansa nousevat mielen päälle, lapsuuskoti ja sairastava äiti sekä suhde vaimoon ja poikaan.

"On hiljaista. Silloin tällöin taivaalle ilmestyy musta varjo, kuin ilman halki liehuva lippu. En muista milloin viimeksi olisi ollut näin hiljaista. Niin kuin kaikki maailman hiljaisuus olisi puristunut samaan paikkaan, minun sisälleni. 

Tästä nainen putosi, tässä hänen jalkansa lipesi, ehkä juuri tämän kiven päältä. Tai ehkä hän putosi tahallaan, lipsautti vain jalkansa pienellä ja peruuttamattomalla liikkeelle. Vai ottiko nainen sittenkin vauhtia, juoksi ja levitti kätensä, katsoi maisemaa viimeisen kerran ihmisenä, joka oli ollut?"

Joel Haahtelan Adèlen kysymys on pienoisromaani, joka on kaunis ja surumielinen, ja jossa on monta tasoa yhtä aikaa. On taso, jolla tutkija etsii faktoja pikkutarkan tekstianalyysin keinoin selvittääkseen, mitä jyrkänteellä oikein tapahtui vuosisatoja sitten, ja paikoin dokumentit ovat ikään kuin oikeusprosessista, jossa kuullaan todistajia ja heidän kertomansa on merkitty muistiin. On hengellinen taso, jolla luostariveljien uskonnollinen elämä ja hengellisyys puhuttelevat tutkijaa, ja hän joutuu itse pohtimaan uskon ja tiedon välistä rajapintaa - ovatko ihmeet mahdollisia, löytyykö niille luonnontieteellinen selitys, mikä rooli Jumalalla on kaikessa? Ja on psykologinen taso, jolla mies kohtaa omat pelkonsa ja ahdistuksensa, joiden kanssa hän on elänyt lapsesta asti.

Tykästyin Adèlen kysymykseen kovasti. Miellyin Haahtelan kirjoitustyyliin, soljuvaan kieleen ja mietittyihin lauseisiin, rauhalliseen tempoon, syvällisyyteen. Olen aikaisemmin lukenut Haahtelalta romaanin Elena, se oli kauan ennen blogiaikaa, ja muistan, että se viehätti - ja että en ymmärtänyt kaikkea. Nyt koin Adèlen kysymyksen paikoittaisen mystisyyden kiehtovana.

                  Joel Haahtela: Adèlen kysymys, 188 s.
                  Kustantaja: Otava 2019
                  Kansi: Päivi Puustinen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Katveita, Kirjareppu, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Nannan kirjakimara, Tuijata. Yle Areenassa Haahtela kertoo kirjan synnystä.

Helmet-haasteessa kirjan voi laittaa kohtiin 36. Kirjassa ollaan yksin, 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Lempiväri", sillä kannen sinisen sävyt ovat lempiväriäni.

Lyhyesti äänikirjoista - Vaahtera & Martin-Lugand. Ja BINGO!

Kesällä on mukava lukea ja kuunnella kepeää. Nyt kuuntelemista on vauhdittanut vielä se, että tartuin Storytel-kirjapalvelun kesäkuiseen tarjoukseen kokeilla heidän ääni- ja e-kirjojaan kuukausi veloituksetta. Aloitin palveluun tutustumisen kahdella romanttisella teoksella.

Veera Vaahteran Rakkautta, vahingossa kertoo Pihlasta, joka yllättäen huomaa odottavansa lasta. Vakituinen joogaan ja intialaiseen filosofiaan hurahtanut kumppani Otto ei anna sen estää suunnitelmiaan lähteä Intiaan mietiskelemään ilman tietoa siitä, koska palaisi takaisin. 

Yksin jäänyt Pihla pakkaa laukkunsa ja lähtee Lappiin. Hänelle tärkeä isoäiti on kuollut ja jättänyt talonsa Pihlalle perinnöksi. Pihla tulee ja asettuu, tutustuu naapurin leskivaari Aaroon ja masentuneiden odottavien äitien ryhmään. Pari Aaroa nuorempaa miestä näyttäytyy mielellään Pihlan talolla, ja viimein paikalle ilmestyy Otto, tulevan vauvan isä. 

Vaahteran chick lit -romaanissa odotetaan malttamattomasti vauvan syntymää ja sen tapahduttua ensin herkistellään söpön ihmistaimen äärellä ja sitten väsytään yksinhuoltajaäidin arkeen. Ympärillä pyörivistä auttavaisista miehistä yksi ihan ilmeisesti pääsee jatkoon. Rakkautta, vahingossa on harmitonta ja viihdyttävää kuunneltavaa hetkiin, jolloin kaipaa humoristista sanailua ja leikkisää romantiikkaa, jota ei tarvitse sen syvällisemmin jäädä pohdiskelemaan.

Veera Vaahtera on kirjailija Pauliina Vanhatalon alter ego, ja olen aikaisemmin lukenut Vaahteran chick lit -kirjat Onnellisesti eksyksissä (2012) ja Sopivasti sekaisin (2017). 

            Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa, äänikirja
            Kustantaja: Tammi 2017 (painettu kirja 2013)
            Lukija: Anni Kajos, 5 t 49 min

*** *** *** *** *** *** *** *** *** *** ***

Toinen kevyt äänikirja on ranskalainen, ja sillä on mielestäni varsin herkullinen nimi Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia. Nimellä on kuitenkin vähän sijaa kirjassa, mutta näin jälkeen päin ajatellen se sopii teokselle: kirja alkaa kahvilasta, jonka nimi on sama kuin kirjankin, ja sillä on sija kirjan lopussakin.

Diane on perustanut Pariisiin kirjakahvilan nimeltään "Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia". Nyt hän ei ole kuitenkaan edes käynyt siellä pitkään aikaan, ei sen jälkeen, kun hänen miehensä ja pikkutyttärensä menehtyivät auto-onnettomuudessa. Siitä on nyt vuosi, ja Diane on masentuneena käpertynyt suruunsa ja kotiinsa.

Kahvilaansa Diane ei pysty palaamaan. Sen sijaan hän päättää yhtäkkiä lähteä Irlantiin, jota hänen miehensä rakasti. Hän vuokraa mökin pienestä kylästä, ja siellä Atlantin rannalla hän alkaa hiljalleen toipua surusta. Hän löytää kylästä ystävällisiä ihmisiä - ja naapurinsa, valokuvaaja Edwardin, joka on uskomattoman tyly ja ärsyttävä. Viikkojen kuluessa naapurukset kohtaavat toisensa, sanailevat välillä kipakastikin, kun ranskalainen kulttuuri kohtaa irlantilaisen. Jatko siitä eteenpäin on ennalta arvattava. Kirjan loppu sitä ei kuitenkaan ole!

Agnès Martin-Lugandin kirja on kepeää viihdettä, jossa on vakava sävy, kertoohan se surusta, siitä selviämisestä ja uskon heräämisestä uuden rakkauden mahdollisuuteen. Kiinnostavaa on, että se ilmestyi ensin omakustanteena, ja kun kirjablogistit huomasivat sen, se päätyi ranskalaisen kustantajan julkaisemaksi. Sitä on myyty yli puoli miljoonaa kappaletta pelkästään Ranskassa.

            Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia, äänikirja
            Kustantaja: Bazar 2019 (painettu kirja 2018)
            Alkuperäinen: Les gens heureux lisent et boivent du café, 2015
            Suomentaja: Kirsi Tanner ;  Lukija: Anu Vilhunen, 5 t 4 min

ÄÄNIKIRJAT kuuntelin Storytel-palvelusta.
MUUALLA (Rakkautta, vahingossa) Kirjanainen, Kirjavinkit, Kirsin kirjanurkka,
(Onnelliset ihmiset jne) Luetut kirjat, Kirjojen kuisketta (jossa lisää linkkejä)

Helmet-haasteessa kumpikin kirja sopii kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, 6. Rakkausromaani, 36. Kirjassa ollaan yksin, sekä lisäksi Rakkautta, vahingossa kirja sopii kohtaan 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi (Vaahtera).

Kirjankansibingossa ruksaan ruudut "Raitoja" (Vaahtera) ja "Juoma" (Martin-Lugand, jossa kertakäyttöinen kahvimuki pöydällä). Näin saan ensimmäisen eli vihreitten tähtien BINGORIVIN:

Ovi: Christian Rönnbackan Julma

Mies: Tomas Gadsin Pirulainen

Piirroskuva: Arnaldur Indriðasonin Saksalainen talo

Kotieläin: Tiina Martikaisen Surmanpolku

Juoma: Agnès Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Pierre Lemaitre: Irène

Luin Pierre Lemaitren rikosromaanin Irène ja tyrmistyin. Eihän dekkari yksinkertaisesti voi loppua näin! Tai mikään romaani, jos minulta kysytään. Vaan kyllä se nähtävästi voi. Lopun kauheat tapahtumat jäävät jähmeinä aaltoilemaan mielessä, ja ajatus kurottaa jo sarjan seuraavaan osaan. Vahva koukku siis. 

Pierre Lemaitre kirjoitti Irènen ylikomisario Camille Verhoevenista kertovan sarjan ensimmäiseksi. En tiedä, suunnitteliko hän siinä vaiheessa jo sarjaa vai pelkästään yksittäistä romaania, mutta viisi vuotta myöhemmin julkaistiin toinen Camille Verhoeven -dekkari. Jostain kumman syystä Suomessa ilmestyi ensin tämän sarjan kakkososa nimellä Alex, sitten Camille, ja vasta sitten Irène. Ja viimeksi viime vuonna Rosie, joka ilmeisesti asettuu Alexin ja Camillen väliin. Olen aika lailla tyytyväinen, että joidenkin blogistien suosituksesta aloitin tutustumiseni Camille Verhoeveniin juuri Irènestä, vaikka se loppuikin tyrmistyttävästi.

Camille Verhoeven on rikospoliisi, joka muistetaan - hän on vain 145 senttiä pitkä ja saa kuulla lyhyydestään tämän tästä. Hän on onnellisesti naimisissa ja tulossa isäksi, hänen vaimonsa Irène odottaa heidän esikoispoikaansa. Niin esimies kuin työryhmäkin arvostaa Camillea taitavana rikostutkijana, joskin hänen intuitiivinen tapansa ratkoa niitä saa hänet toistuvasti tekemään asioita, joista hän joutuu esimiestensä puhutteluun.

Irène alkaa rajusti. Jostain Pariisin kolkasta uudesta hienosta loft-asunnosta löytyy kaksi nuorta naista raa'asti surmattuina ja ikään kuin näytteille asetettuina. Camille Verhoeven työryhmineen saa rikoksen tutkittavakseen. Tekijästä ei saada mitään johtolankoja. Sitten ylikomisario Verhoeven saa vinkin antikvaarinpitäjältä, että surmatapa noudattaa tarkasti kaksoismurhaa Bret  Easton Ellisin rikosromaanissa Amerikan Psyko. Kun yksi aiempi ratkaisematon henkirikos osoittautuu tarkaksi kopioksi eräästä toisesta rikosromaanista, Camille Verhoevenilla ja hänen kollegoillaan on käsissään sarjamurhaaja, joka on jo vuosia suorittanut julmia ja verisiä tekojaan tunnettuja rikoskirjoja matkien.

Vie kuitenkin aikaa, ennen kuin Camille Verhoevenin onnistuu vakuuttaa ylempänsä siitä, että murhaaja todellakin toimii näin. Paitsi antikvariaatinpitäjää Camille puhuttaa yliopistossa rikoskirjallisuudesta luennoivaa professoria, joka opiskelijoineen ryhtyy lukemaan vinoa pinoa rikosromaaneja poliisin avuksi. Ehkä kirjoista löytyy muitakin sarjamurhaajan selvittämättä jääneitä tapauksia. Kun viimeinen rikos käynnistyy, niin poliisivoimilla kuin kirjoista tietävillä on kiire selvittää, mitä kirjaa tekijä nyt pikkutarkasti kopioi. Verhoeven työryhmineen saa julman murhaajan kiinni, ja minut, lukijan, valtasi ääretön tyrmistys.

Irène on valtavan hyvä rikosromaani. Juoni on punottu mielenkiintoiseksi ja yllättäväksi, kirjaa on vaikea laskea kädestään. Kirjan rakenteessa on myös erikoinen mutka: jossain vaiheessa loppupuolella huomaan lukeneeni romaania romaanista. Päähenkilö Camille Verhoeven on sympaattinen ja ammattitaitoinen. Kirjassa ei kuvata surmatekoja tekijän näkökulmasta, mutta poliisin löytämät tekojen näyttämöt ovat melkoisen ronskia, veristä ja vastenmielistä luettavaa, suoraan lainattu julkaistuista aidoista rikosromaaneista. Jos niiden kohtien yli selviää, varsinainen älykkään poliisityön kuvaus ja rikosten tekijän selvittäminen kyllä pitävät imussaan loppuu asti.

        Pierre Lemaitre: Irène, e-kirja.
        Kustantaja: Minerva Kustannus, 2016
        Alkuperäinen: Travail soigné, 2006; suomentaja Sirkka Aulanko
        Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy.

E-KIRJAN lainasin Ellibs-verkkokirjastosta. Kirjaa on luettu ainakin blogeissa Kirjavinkit ("hyvin harvassa ovat näin erinomaiset dekkarit"), Lukuneuvoja ("koukuttavaa jännitystä"), Sanoissa ja sivuilla ("laadukasta luettavaa väkivaltaa sietäville"), Tuijata ("hämmentää minut").

Helmet-lukuhaasteessa 2018 sijoitan tämän kohtaan "16. Kirjassa luetaan kirjaa", sillä Irènessä luetaan urakalla rikosromaaneja. Liityn kirjalla myös Kuukauden kieli -lukuhaasteeseen 2018, joka sopii paremmin kuin hyvin suunnitelmaani laajentaa lukurepertuaariani myös maantieteellisesti ja uusille kielialueille. Irène kirjoitettiin ranskaksi, joka on haasteen nimikkokieli tammikuussa.

Mila Teräs: Jäljet sekä taidekirja Helene Schjerfbeckistä

"Sumuisena syysaamuna pihan ulkopuolella, mäntymetsässä on kaunista. Ruoho on okrankeltaista, ja ilmakehässä leijailee pehmeitä sävyjä. Luonnossa ei koskaan ole yhtään väriä puhtaana - paitsi sateenkaaressa, joka ei viehätä minua. Rakastan värejä juuri tällaisina, syksynkypsinä."

Mila Teräksen romaaniinsa kirjoittama Helene Schjerfbeck on heikko ja vahva, päämäärä- ja kutsumustietoinen, omaa kykyään epäilevä, eristäytyvä ja toisia ihmisiä tarvitseva, kaikkea samassa persoonassa. Jäljet - Romaani Helene Schjerfbeckistä on minulle ensimmäinen kirja tuosta suomalaisesta taiteilijasta, josta on tullut maailmankuulu ja jonka maalauksista maksetaan huutokaupoissa ällistyttäviä summia.

Niin kuin aina oikeista eläneistä henkilöistä kirjoitetut romaanit Jäljetkin hämmentää minua. Mila Teräksen teos on hienoa, sujuvaa ja nautittavaa luettavaa, joten hänen tyylinsä ei synnytä hämmennystä. Sen tekee elämäkerran ja fiktion liitto. Niin mielelläni uppoudun Helenen elämäntarinaan ja uskon, että Helene oli juuri kuvatunlainen ihminen, mutta sitten mieli haraa vastaan ja kyselee, mikä osa kirjassa on kirjailijan luomaa fiktiivistä hahmoa.

Yhtä kaikki, pidän kirjan Helenestä. Minua puhuttelee hänen sitkeytensä ja periksiantamattomuutensa, hänen pyrkimyksensä piirtää tai maalata se kuva, jonka hän sisimmässään näkee, vaikka aina viiva jää vajaaksi tai työ ei jotenkin muuten saavuta sitä, mitä hän tavoittelee. Schjerfbeck teki lukemattomia luonnoksia samoista töistä. Mestaruudestaan huolimatta - vaiko sen tähden? - Helene ei uskonut oman taiteensa suuruuteen, hän janosi myönteisiä arvioita ja erityisesti keskusteluja heidän kanssaan, jotka ymmärsivät hänen töitään ja rakastivat niitä. Heitäkin onneksi sattui Helenen kohdalle. Kirjassa näkyvät erityisesti taidekauppias Gösta Stenman, taidemaalari ja -kriitikko Einar Reuter, johon Helene rakastui, sekä taiteilijatoverit Maria Wiik ja Helena Westermarck.

Romaanissa Helene Schjerfbeck (1862-1946) on muuttanut sodan melskeistä Ruotsiin Saltsjöbadeniin ja asuu siellä hoidettavana. Kerronnassa vuorottelevat Schjerfbeckin ajatukset ja sisäiset keskustelut hänen läheisen taiteilijaystävänsä Helena Westermarckin kanssa vuonna 1845 ja takaumat Schjerfbeckin elämästä Helsingissä, Hyvinkäällä ja Tammisaaressa sekä sitä ennen Pariisissa, Bretagnessa ja Cornwallissa Englannissa. Westermarck oli kuollut jo 1938, mutta hänen kanssaan käymissä mielensisäisissä keskusteluissa yli 80-vuotias Schjerfbeck pohtii elämäänsä, suhdettaan äitiinsä ja ystäviinsä, taidetta, taiteilijuutta sekä erityisesti naisten taistelua tulla nähdyiksi ja arvostetuiksi taiteen saralla.

"Ja minä haluaisin vain luoda maalauksen, joka puhuttelee kuten taide on minua puhutellut niin kuin ei mikään muu. Kuitenkaan se ei onnistu, ei tänäänkään - ei kai koskaan. Työ hivuttaa henkeäni ja ruumistani. Silti maalaaminen on ainoa iloni."

Mila Teräs rakentaa romaanistaan tarinan, joka polveilee limittäin eri aikatasoissa ja näkökulmissa, mutta kokonaisuus on eheä ja kaunis. Sen lukeminen sytyttää janon tutustua Helene Schjerfbeckiin paremmin. Kirjan lopussa on kattava lähdeluettelo, joka saattaa alkuun.

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA sitä on luettu paljon, tässä joitain linkkejä blogien arvioihin: Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön!, Leena Lumi, Oksan hyllyltä, Sanoissa ja sivuilla, Sinisen linnan kirjasto

      Mila Teräs: Jäljet - Romaani Helene Schjerfbeckistä, 285 s. 
      Kustantaja: Karisto 2017
      Ulkoasu: Tuija Kuusela 

Jäljet-romaanin innostamana kävin Riihimäen Taidemuseossa, jossa on pysyvä Helene Schjerfbeck -huone. Siinä on vaihtuva kokonaisuus museon kokoelmien 35 Schjerfbeckin taideteoksesta. Tänä vuonna esillä on lisäksi kymmenkunta taiteilijan työtä museon yhteisnäyttelyssä Taiteilijattaret, joka jatkuu 29.12.2017 asti - museo on tosin suljettuna 14.9.-1.10. Näyttely esittelee suomalaisten naistaiteilijoiden teoksia 1900-luvun alkupuolelta.

Museosta nappasin mukaan näyttelykirjan Schjerfbeckin taidenäyttelystä vuodelta 2004. Helene Schjerfbeck Riihimäen Taidemuseossa koostuu neljästä artikkelista ja niihin liittyvästä kuvamateriaalista. Päivi Ukkosen "Materiaalit kertovat" valottaa taiteilijan paperipohjaisten taideteosten materiaaliteknistä tutkimusta ja dokumentointia ja on hieman liian tekninen minulle. "Helene Schjerfbeck ja Constantin Guys" -artikkelissa Riitta Konttinen kuvaa mielenkiintosesti ranskalaisen taidemaalarin merkitystä ja vaikutusta Schjerfbeckin taiteeseen jopa vuosikymmenien ajan. Risto Vainio analysoi maalausta ja sen toisella puolella olevaa keskeneräistä omakuvaa artikkelissa "Kaksipuolinen maalaus Tehdastyöläisiä matkalla työhön". Lopuksi Katja Vuorinen esittelee museon taideteoksia artikkelissa "Helene Schjerfbeckin teoksia Riihimäen Taidemuseossa". joka kuvineen on antoisa katsaus Schjerfbeckin töihin ja niiden syntytaustoihin.

Minulle näyttelykirja on ollut sopiva jatko Mila Teräksen romaanille. Taideasiantuntijoiden esittelyt ja analyysit syventävät Schjerfbeckin taiteen tuntemusta. Kaltaiselleni noviisille Schjerfbeckin työt näyttäytyvät vahvoina, omaperäisinä, mutta myös taustoitusta kaipaavilta.

KIRJA on omasta hyllystä, heinäkuinen ostos museokaupasta.

      Helene Schjerfbeck Riihimäen Taidemuseossa, 80 s. 
      Sarja: Riihimäen Taidemuseon julkaisuja 10.
      Toimittajat: Timo Simanainen ja Katja Vuorinen
      Kustantaja: Riihimäen Taidemuseo 2004
      Kannen kuva: Tehdastyöläisiä matkalla työhön (1921-1922)

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja); 100 suomalaista kirjaa (no 64 ja 65); Muuttoliikkeessä -lukuhaaste (sillä Schjerfbeck asui useita vuosia Ranskassa opiskelun ja maalaamisen takia sekä yhden talvikauden Englannissa ja elämänsä viimeiset vuodet Ruotsissa).