Karen Blixen: Talvisia tarinoita (Klassikkohaaste 19)

Karen Blixenin Talvisia tarinoita on novellikokoelma, jonka yksitoista tarinaa sijoittuvat Tanskaan ja joihinkin muihin Euroopan maihin, Norjaan, Belgiaan, Saksaan. Jokaisella tarinalla on kuitenkin kiinnekohta kirjailijan kotimaahan, vaikkapa niin, että joku henkilöistä on  kotoisin sieltä.

Sain kokoelman käsiini ensin englanninkielisenä, Winter's Tales, ja vasta kun mietin siitä kirjoittamista, lainasin kirjastosta vanhan suomenkielisen laitoksen. Ensivaikutelmani nousivat siis kokoelman englanninkielisestä versiosta.

Pidin kovasti Karen Blixenin novelleista ja kirjoitustyylistä. Oli helppo uppoutua jokaisen tarinan omaan sisäiseen maailmaan, niissä oli oma erityinen tunteensa ja intensiteettinsä, joka veti puoleensa. Mieleeni nousivat englantilaiset kirjailijasiskokset Emily Brontë ja Charlotte Brontë, joiden kirjoista olen aina pitänyt. Jotain samaa tarinallisuutta, tunnetta ja mystiikkaakin löysin Talvisista tarinoista.

En ole lukenut aikaisemmin yhtään Karen Blixenin kirjaa. Tunnen hänen tarinansa  elokuvasta Minun Afrikkani ja ehkä siksi oletin löytäväni novelleista jotain afrikkalaista. Turha toivo! Ne sijoittuvat kaikki Eurooppaan ja lisäksi 1800-luvulle. Blixen kirjoitti tarinoitaan aikaan, jolloin Tanska oli natsien miehittämä. Voin kuvitella, että silloin oli turvallisinta - ja ehkä lohdullisintakin - sijoittaa kertomuksensa menneisyyteen. Silti olen tunnistavinani 1930-luvun sodan uhkaa novelleissa, joissa viitataan 1800-luvun sotiin.

Karen Blixen (1885-1962) kirjoitti sekä tanskaksi että englanniksi. Alkuun minut yllätti se, että hän julkaisi teoksen kirjailijanimellä Isak Dinesen. En muista siihen törmänneeni aikaisemmin. Onkohan niin, että Suomessa on, ainakin viime aikoina, käytetty pelkästään nimeä Karen Blixen, kun taas englanninkielisessä maailmassa hänen kirjansa tunnetaan Isak Dinesenin kirjoittamina. Olin myös hämmästynyt, etten löytänyt Winter's Tales -kirjasta enkä netin syövereistäkään kääntäjän nimeä. Arvelenkin, että Blixen kirjoitti itse sekä tanskankielisen että englanninkielisen kirjan, ne julkaistiin samana vuonna 1942. 

Karen Blixenin muukin tuotanto alkoi kiinnostaa. Hänen novelliensa henkilöt ja rakenne loppukäänteineen ovat hienoja, ja olenkin utelias, millaisia romaaneja hän kirjoitti.

             Karen Blixen (aka Isak Dinesen):  Talvisia tarinoita, 383 s.

             Kustantaja: WSOY 1961 (1. suomenkielinen painos 1944)

             Tanskankielinen alkuteos Vinter-eventyr (1942), suomentanut

                      Juho Tervonen.

             Englanninkielinen teos Winter's Tales, Penguin Classics 1983 (1942), 218 s.

             

Osallistun kirjalla Klassikkohaasteeseen 19, jota luotsaa Yöpöydän kirjat -blogi. Linkki vie koosteeseen, josta löytyvät kaikki haasteeseen luetut klassikot. Alun perin minun piti osallistua ihan toisella teoksella, mutta Blixenin tarinat houkuttelivat vastustamattomasti mukaansa.

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

    Klassikkohaaste 12: A. C. Doylen The Hound of the Baskervilles

    Klassikkohaaste 13: Anni Swanin Ollin oppivuodet

    Klassikkohaaste 14: V. S. Naipaulin The Mystic Masseur

    Klassikkohaaste 18: Anni Blomqvistin Tie Myrskyluodolle

Arnaldur Indriðason: Petsamo

Kun rikosromaanilla on nimenä Petsamo, se ei voi olla herättämättä uteliasta kiinnostusta, jos lukija on jo valmiiksi kallellaan historiallisten dekkareiden suuntaan. Petsamosta kirja alkaakin, Suomen pohjoisesta kolkasta, sillä sinne, vuoden 1940 syksyyn, on islantilainen Arnaldur Indriðason kirjoittanut rikosromaaninsa yhden juonteen alun.

Islantilainen nainen, jonka nimi selviää vasta kirjan lopussa, on opiskellut Tanskassa sairaanhoitajaksi ja on syksyllä 1940 erikoistumiskurssilla Ruotsissa. Silloin tulee tieto, että Skandinaviassa ja Euroopassa olevat islantilaiset evakuoidaan kotimaahansa. Siihen on saatu lupa Natsi-Saksan Tanskassa ja Norjassa olevalta sodanjohdolta. Itämeri on sodan sulkema, mutta Esja-laiva hakee islantilaiset Suomen Petsamosta, Liinahamarin satamasta. Nainen lähtee heti matkaan Jäämerta kohti ja odottaa tapaavansa siellä Kööpenhaminassa lääkäriksi opiskelevan sulhasensa.

Esja lähtee halkomaan merta ainutkertaiselle matkalleen, jonka turvallisuuden ovat luvanneet sekä Saksan että liittoutuneiden joukot, joiden taistelulaivat ja sukellusveneet kyntävät Pohjois-Atlanttia. Naisen sulhanen ei kuitenkaan ole mukana. Sen sijaan niin ikään Tanskassa opiskellut Ingimar kertoo kuulleensa huhuja, että naisen sulhanen tovereineen olisi pidätetty Kööpenhaminassa syytettyinä osallistumisesta tanskalaiseen vastarintaliikkeeseen. Matkan aikana Ingimar katoaa. Hänen uskotaan pudonneen mereen, eikä kukaan tiedä, oliko se onnettomuus vai hyppäsikö hän tarkoituksella aaltoihin.

Kirjan toinen ja kolmas juonne tapahtuvat Islannissa. Vuonna 1943 rannalta löydetään hukkunut mies eikä hänestäkään tiedetä, tekikö hän itsemurhan vai tapahtuiko  onnettomuus. Tapaus osoittautuu murhaksi, jota alkaa tutkia rikospoliisi Flovént. Samanaikaisesti toisaalla tapetaan raa'asti nuori, sotilaan pukuun pukeutunut mies, ja pahoinpitelyä selvittää kanadanislantilainen sotilaspoliisi Thorson. Flovént ja Thorson ovat tehneet yhteistyötä jo kahdessa aiemmassa kirjassa (Varjojen kujat ja Saksalainen talo), ja jälleen kummankin työn alla on rikos, johon liittyy niin islantilaisia kuin liittoutuneiden miehitysjoukkojen sotilaita.

Arnaldur Indriðason kuljettaa taidolla kahta aikatasoa. Esjen kannella tapahtunut saa jatkoa, kun kadonneen Ingimarin veli alkaa ottaa selvää, mitä laivalla oikein tapahtui. Rannalta löytynyt mies on murhattu tavalla, johon tarvitaan asiantuntemusta, jota ei kaikilla ole. Flovéntilla on psykologista silmää ja tarkka vainu, joten hän alkaa yhdistellä kuulemiaan asioita toisiinsa. Samanaikaisesti Thorson tarvitsee Flovéntin apua, ja kuoliaaksi pahoinpidellyn nuorukaisen tapaus näyttää liittyvän kadonneeksi ilmoitetun naisen kohtaloon. Mitä miehitysjoukkojen tukikohdassa oikein tapahtuu?

Pidän Arnaldurin rikosromaaneista kovasti. Tässä Flovent & Thorson -sarjassa Islannin sodanaikainen miehitys on kiinnostava tausta tapahtumille. Toivottavasti sarja saa jatkoa, vaikka nyt ei näytäkään siltä, sillä kirjailija on Petsamon jälkeen kirjoittanut kaksi kirjaa uudempaa Konrað-sarjaa. Sitä ei ole suomennettu - vielä. Toivossa on kuitenkin hyvä elää. Varjojen kujissa yhtenä päähenkilönä oli jo eläkkeellä oleva Konrað-niminen poliisi, joten olisikohan hän tuon uuden sarjan sankari?

          Arnaldur Indriðason: Petsamo, 304 s.
          Kustantaja: Blue Moon 2018
          Alkuperäinen: Petsamo, 2016; suomentaja Tapio Koivukari
          Kannen kuva: Seppo Helle / Vastavalo.fi

KIRJA on kirjastosta. Muualla: Mummo matkalla, Oksan hyllyltä, Tuijata

Helmet-haasteessa kirja sopii vaikka kohtiin 10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa, 25. Kirjassa ollaan saarella, 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.
Kirja käy myös Joken kirjanurkan Rauhan haasteeseen, jossa luetaan toiseen maailmansotaan jollain tapaa liittyviä kirjoja.
Ja kyllähän kirja käy myös Nannan kirjakimaran Kirjoja ulapalta -haasteeseen, sen verran isossa osassa Esjan matkan tapahtumat ovat ja muutenkin kirjassa ollaan meren äärellä monessa kohtaa.

Katrine Engberg: Krokotiilinvartija

Tälle syksylle saatiin suomeksi uusi tanskalainen poliisiromaani, Katrine Engbergin Krokotiilinvartija, joka on kirjoittajansa esikoisdekkari ja aloittaa sarjan. Siinä päähenkilöinä on rikostutkijapari Jeppe Kørner ja Anette Werner, jotka työskentelevät Kööpenhaminan poliisin murhaosastossa.

Krokotiilinvartijan tapahtumat alkavat, kun vanhempi mies laskeutuu pienkerrostalonsa alakertaan ja huomaa siellä olevan asunnon oven raollaan. Hän astuu asunnon eteiseen ja huhuilee asukkaille, kahdelle nuorelle naiselle, jotka ovat siinä vuokralaisina. Mies kompastuu johonkin, kaatuu lattialle ja saa sydänkohtauksen huomatessaan makaavansa asunnon toisen asukkaan ruumiin päällä.

Poliisi ja tekniset tutkijat saapuvat paikalle, ja heitä odottaa uskomattoman kauhistuttava näky. Vaikka murhasta on jälkiä ympäri asuntoa, mitään selliasta ei sieltä löydy, josta saisi sormenjäljet tai DNA:n. Asialla on ollut ammattilainen, joka on suunnitellut ja suorittanut tekonsa huolellisesti. Mutta kuka haluaisi surmata nuoren, kauniin ja herttaisen, vain parinkymmenen ikäisen Julie Stenderin? Talon yläkerrassa asuva omistaja ja Julien vuokraemäntä on eläkepäivinään alkanut kirjoittaa rikosromaania, jossa surmataan nuori tyttö. Hän on jakanut romaanista kaksi jaksoa online-kirjoittajaryhmän kanssa, siihen kuuluu hänen lisäkseen kaksi muuta kirjoittajaa.

"Meillä on tässä nelisenkymmentä sivua pitkä luonnos rikoksesta, joka vastaa yksityiskohtia myöten Julie Stenderin murhaa. Joka siis tapahtui eilen." 

"Nyt ei kuitenkaan ole kiinnostavinta niinkään se, kuka on kirjoittanut tekstin, vaan kuka on lukenut sen."

Krokotiilinvartijassa käsikirjoituksen juoni toistuu elävässä elämässä tehdyssä rikoksessa. Tämä tuo mieleen ainakin Pierre Lemaitren rikosromaanin Irène, jossa sarjamurhaaja kopioi teoissaan eri rikoskirjojen juonia ja toimintatapoja. Myös Max Seeckin uusimmassa kirjassa Uskollinen lukija (jota en ole lukenut) murha ilmeisesti on ensin kuvattu jossain kirjan hahmon kirjoittamassa teoksessa.  

Mutta takaisin Krokotiilinvartijaan. Toinenkin henkilö pääsee hengestään varsin dramaattisesti, ja poliisi on ymmällään sen suhteen, kuka voi olla tekijä ja mikä on motiivi tekojen takana. Kirjan rikospoliisit Kørner ja Werner kollegoineen tekevät tarkkaa työtä kuulustellessaan lukuisia ihmisiä ja kerätessään tutkimusaineistoa, mutta heillä ei ole pitkään aavistustakaan, kuka voi olla rikosten takana. Tässä kohtaa kirjan jännite hieman lässähtää, eikä sitä pelasta Jeppe Kørnerin siviilipuolen sekoilut, mutta loppua kohden kerronnan intensiteetti kasvaa jälleen, vaikka on jo selvää, kuka on syyllinen. Usean henkilön, myös uhrin Julie Stenderin, menneisyydestä paljastuu salattuja asioita, jotka liittävät hahmoja toisiinsa. Syyllinen on kuitenkin kadonnut, ja poliisit pelkäävät, että murhia tulee lisää. Etsintöjen ja psykologisten motiivien ruotimisen myötä kirjan juonikuvio pitää kiinnostuksen yllä loppuun asti.

Katrine Engberg on kirjoittanut ihan kelpo dekkarin, jonka seurassa viihdyin tovin ja toisen. Mitään varsin yllättävää siinä ei ollut, ja kliseinenkin se on. Pohjoismaisten dekkareiden perinteitä noudattaen päähenkilöparista toinen, Anette, on onnellisessa aviossa ja täynnä energiaa ja toinen, Jeppe, on juuri palannut töihin sairaslomalta kärsittyään hermoromahduksen avioeron jälkeen. Kirjailija itsekin tiedostaa kliseisyytensä, sillä Jeppe toteaa kirjan alussa: "Sitten ainakin näyttäisi poliisilta. Avioeron jyräämältä kytältä elämänkriisissä, ihan kuin kirjoissa. Klassinen juttu." Jeppe on kuitenkin sympaattinen ja inhimillinen hahmo, ja parityö Anetten kanssa toimii, vaikka heillä onkin erimielisyytensä. He sanailevat keskenään monien yhteisten työvuosien tuoman tuttuuden hengessä ja ovat oppineet sietämään toisissaan ärsyttäviä piirteitä.

Sen verran kiinnostava tämä tanskalaisdekkari on, että luulenpa lukevani seuraavankin osan, kun se suomeksi käännetään.

          Katrine Engberg: Krokotiilinvartija, 398 s.
          Kustantaja: Otava 2019
          Tanskankielinen alkuteos: Krokodillevogteren, 2016
          Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen
          Kansi: Venla Koski

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Kirjasähkökäyrä
Lokakuussa Kuukauden kieli on tanska.

Sjón: Argon lastu

Argon lastu on kiemurainen ja kiehtova kirja, joka yhdistää nykyaikaa ja muinaistaruja. Tai, no, ei nyt ihan nykyaikaa, sillä vuosi on 1949, mutta nykyajaksi senkin voi laskea, kun vierellä kulkevat antiikin taruolennot ja skandinaavisten saagojen henkilökaarti. En väitä pysyneeni kaiken aikaa kartalla, mutta osasin olla välittämättä siitä, ja annoin kirjailija Sjónin viedä.

Argon lastussa islantilainen Valdimar Haraldsson on vanha mies, joka asuu Kööpenhaminassa. Hän on vakuuttunut siitä, että kalojen syöminen on tehnyt pohjoiset kansat muita kookkaammiksi ja kaikin puoli ylivertaisemmiksi, ja on julkaissut pientä tanskankielistä aikakauslehteä "Fisk og Kultur", jossa hän on julkaissut tieteellisiä artikkeleita asiasta. Nyt vuonna 1949 Haraldsson saa kutsun rahtilaivan neitsytmatkalle ensin Tanskasta Norjaan hakemaan paperimassaa, joka viedään Turkkiin, ja sen jälkeen noutamaan Neuvosto-Georgian Potista teetä Tanskaan.

Haraldsson lähtee matkaan ja ihailee tuliterää laivaa ja kapteenin vieraalle järjestämää ylellistä hyttiä. Kapteenin pöydässä toinen perämies Kaineus on innokas kertomaan pöytäseurueelle tarinoita merimiesmatkoiltaan. Ateria toisensa jälkeen hän painaa korvalleen pienen puupalan, kuuntelee ja sitten kertoo puulta kuulemansa seikkailun. Puupala on myyttisen Argo-laivan keulasta veistetty lastu, ja Argo-laivalla Kaineuskin purjehti yhtenä sen argonauttina. Hän kertoo myös omasta historiastaan: ennen kuin hänestä tuli väkivahva merimies ja soturi, johon mikään teräase ei pysty, hän oli nuori kaunis prinsessa, jonka meren jumala Poseidon raiskasi. Sen jälkeen jumala lupasi toteuttaa tytön yhden toivomuksen ja sen hän tekikin, muutti prinsessan mieheksi, joka kukaan ei voita.

Huikeinta Sjónin kirjassa on tarinan sisältämän tarinan sisältämä tarina, monta kerrosta, joissa aikakaudet ja eri maiden tarustot sekoittuvat vinkeästi keskenään. Kehyskertomuksessa on islantilaisen vanhuksen matka rahtilaivalla Tanskasta Norjaan. Sen sisällä perämies Kaineus kertoo seikkailuistaan argonauttien kanssa kreikkalaisesta mytologiasta tutulla Argo-laivalla. Ja yhdessä Kaineuksen tarussa Argo rantautuu naisten saarelle Lemnokseen, jonka juhlissa runonlaulaja laulaa historiallisen runon. Se on peräisin pohjoisen kansoilta, ja niin runon sankarit kuin tapahtumatkin ovat peräisin islantilaisista / skandinaavisista sankaritaruista.

Tarinoiden lomasta löytyy arkista realismia, kun laiva joutuu odottamaan paperimassapaalien lastaamista norjalaisen vuonon rantamilla ja todistaa maissa lastauksessa tapahtuvaa työtapaturmaa ja sen jälkiseuraamuksia. Sodasta on kulunut vasta vähän aikaa, ja siihenkin viitataan: "Neljä vuotta oli kulunut suuren sodan loppumisesta, emmekä vieläkään uskoneet, että ihmisyys oli voittanut."

Kiinnostava kirja, joka kieputti päätä suuntaan jos toiseenkin ja jätti jälkeensä hinkua tutustua lähemmin antiikin Kreikan ja Skandinavian muinaistaruihin. Kirjan lopussa on mainittu ne teokset, joihin kirja pohjautuu.

Islantlainen kirjallisuus on jäänyt minulle tuntemattomaksi, vain yhden Arnaldur Indriðasonin rikosromaanin (Räme) olen lukenut sieltä päin. Sjónin kirjoja on käännetty suomeksi useita, ja näinä päivinä julkaistaan hänen uusin romaaninsa CoDex 1962, joka sekin yhdistää toisiinsa historiaa, satua ja myyttejä.

               Sjón: Argon lastu, 142 s.
               Kustantaja: Like 2008

               Alkuperäinen: Argóarflísin, 2005, suomentaja Tuomas Kauko 

               Kannen kuvitus: Gunnar Karlsson, piirustus Johannes Hevelius (1611-87)

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA: Anni Viitasaari/Kiiltomato, Erkki Kanerva/TS, 

Helmet-haasteessa kirja sopii useaan kohtaan, esimerkiksi 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla, 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja, 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö (Kaineus).
Kuukauden kieli -haasteessa maaliskuun kieli on islanti.

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Tanskalainen toimittaja Nora Sand toimii viikkolehden Lontoon kirjeenvaihtajana. Yhdellä haastattelumatkallaan merenrantakaupunkiin hän näkee käytetyn matkalaukun vanhan tavaran liikkeen ikkunassa ja päättää ostaa sen. Laukun sisältä löytyy runsas kokoelma vanhoja valokuvia, joissa nuoret tytöt poseeraavat kaikki samalla tavalla kuvaajalle. Yhtäkkiä Nora tunnistaa paikan, jossa yksi kuva on otettu: kaksi teini-ikäistä tyttöä seisoo Englannin-lautalla.

Samoihin aikoihin Noran lukioaikainen ystävä Anders tulee Lontooseen. Hän on poliisi ja osallistuu turvallisuusalan koulutukseen. Yhteistuumin Nora ja Anders selvittävät, että kuvan tytöt kuuluivat aikoinaan nuorisokodin ryhmään, joka pääsi odotetulle matkalle Lontooseen. Ennen laivan rantautumista huomattiin kaksi tyttöä - kuvan tytöt - kadonneiksi eikä heistä koskaan löydetty jälkeäkään, poliisin perusteellisista tutkimuksista huolimatta. Katoaminen tapahtui 1985, yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Nora Sand ostaa sattumoisin lentokentältä kirjan, joka kertoo englantilaisesta sarjamurhaajasta, joka on tuomittu elinkautiseen vankeuteen lukuisien nuorten tyttöjen surmista, vaikka vain yhden ruumis on löydetty. Nora löytää miehen nimen ostamastaan matkalaukusta, ja Lone Thielsin esikoisromaani saa ihan uusia jännityksen kierteitä. Noran löydöistä kiinnostuu vähitellen Tanskan ja sitten Iso-Britannian rikospoliisi. Kun tunnettu sarjamurhaaja, joka ei ole suostunut tapaamaan vankilassa muita vieraita kuin perheenjäseniä ja asianajajansa, äkkiä myöntyy Noran tapaamiseen, asiat alkavat edetä vauhdilla ja vaarallisesti.

Kohtalokas merimatka tempasi mukaansa täysillä alusta alkaen, ja tämän äänikirjan kuuntelijan oli vaikea malttaa pitää taukoa kuuntelemisessaan. Nora Sand on erilainen rikoskirjan päähenkilö, nuori ja itsenäinen skandinaavinen nainen, jonka toimittajanvainu ennustaa mahtavaa juttua ja jonka empatia kohdistuu kaikkien niitten kadonneitten tyttöjen vanhempiin ja ystäviin, jotka eivät ole koskaan saaneet tietää, minne heidän rakkaansa hävisi.

Tanskalainen toimittajataustainen Lone Theils kirjoittaa hyvin, vauhdikkaasti ja jännittävästi. Kirjan loppua kohden hurjia käänteitä on vähän liikaakin minun makuuni, mutta kutkuttava tarina pitää otteessaan loppuun asti. Selvitettävät rikokset osoittautuvat rankoiksi ja vastenmielisiksi, ne nimetään, mutta niitä ei kuvailla yksityiskohtaisesti. Rikosten vastapainona kirjassa on romanttinen sivujuoni: Nora huomaa ajatustensa kääntyvän liiankin usein erään komean, raamikkaan miehen puoleen.

Nora Sand -sarjasta on käännetty suomeksi jo kakkososakin, Runoilijan vaimo. Tanskalaistoimittaja on sen verran sympaattinen tapaus, että epäilemättä se päätyy luettavaksi tai kuunneltavaksi, kun sopiva tilaisuus tulee.

      Lone Theils: Kohtalokas merimatka, äänikirja.

      Kustantaja: Aula & co 2017. Paperikirja 2016.

      Alkuperäinen: Pigerne fra Englandbåden, 2015, suomentaja Kari Koski

      Lukija: Mervi Takatalo. 13 t, 3 min.

E-KIRJA on laina Ellibs-kirjastosta. MUUALLA se on luettu tai kuunneltu ainakin blogeissa Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka, Lukutoukan kulttuuriblogi.
Helmet-haasteeseen saan suorituksen kohtaan "3. Kirja aloittaa sarjan", lisäksi osallistun Jatkumo-haasteeseen (Nora Sand -sarja, 1. osa) ja Kirjoja ulapalta -haasteeseen.

Joulutarinoita ja kylmiä väreitä

Joulutarinoita ja kylmiä väreitä on kokoelma pohjoismaisia novelleja. Tunnelma niissä ei ole kovinkaan jouluinen, mieli ei ole hellä eikä olo rauhaisa. Enin osa tarinoista liikkuu rikosten maailmassa; yhtä lukuunottamatta tapahtumat sijoittuvat joulunalusviikoille ja se yksikin heti loppiaisen jälkeen. Monissa sataa vettä, räntää, lunta ja on hytisyttävän kylmä.

Kokoelmassa on kaikkiaan 11 novellia. Niiden kirjoittajat ovat eri Pohjoismaista, ja moni on tunnettu rikoskirjailija, mutta mukaan mahtuu nimiä, jotka ovat minulle entuudestaan täysin tuntemattomia.  

Suomalaisin
novelleista on epäilemättä Leena Lehtolaisen "Valkoinen prinssi", joka ainoana edustaa Suomea. Siinä liikutaan kirjallisuuden maailmassa: tunnettu kirjailija syyttää toista raiskauksesta, ja tämä vakuuttaa molempien olleen suostuvaisia. "Vastakkain oli kaksi tarinankertojaa, kaksi ammattivalehtelijaa. Todisteet tukivat kummankin kertomusta." (s. 13) Kun toinen osapuolista surmataan, tapausta tutkivan Maria Kallion jouluvalmistelut jäävät kiireen jalkoihin. Onneksi on kirjakauppa, josta löytyvät joulun lahjat. Rikokset saavat aikaan mediamylläkän, julkkiksista kun on kysymys, ja medialle vuodettu tieto auttaa jutun ratkaisua.   

Yllättävin
loppu on kokoelman ainoalla islantilaisella novellilla, joka on Viktor Arnar Ingólfssonin kirjoittama "Joulukuusen ryöstö". Perheenisä joutuu onnettomuuteen kuusenostomatkalla. "Ilma oli tyyni, taivas sees ja pakkanen napakka. Lumi, kuu ja revontulet paljastivat kalpealla valonkajollaan onnettomuuspaikan." (s. 34) Kun kuusi ryöstetään, se käynnistää yllättävän tapahtumaketjun, mutta sen jälkeenkin kirjailija onnistuu yllättämään lukijansa. -- Hakukone ei onnistunut löytämään yhtään suomeksi käännettyä Ingólfssonin rikoskirjaa eli niitä ei liene suomennettu, tätä novellia lukuunottamatta?

Eksoottisin
tapahtumapaikka on tanskalaisen Jørn Rielin novellissa "Jouluhanhi", jossa grönlantilaisen tutkimusaseman tanskalainen työntekijä kaipaa pöytäänsä jouluhanhea. "Mitä olisikaan joulu ilman hanhea! Mutta hanhea ei saisi ammuttua millään ilveellä näin keskellä pimeintä talvea. Jouluna syötäisiin sydämiä kermakastikkeessa jota meillä oli kolme annosta erikoistilanteita varten..." (s. 186) Mutta tulee toukokuu ja hanhet...

Humoristisin
novelli, ainakin jos pitää mustasta huumorista, on  ruotsalaisen Håkan Nesserin "Shit happens". Burman-niminen poliisi joutuu vahtimaan jouluaattona putkassa olevaa taparikollista, joka on niellyt koruja sievoisen summan edestä tavaratalon jalokiviosastolla. Putkassa on potta... Sanottakoon vain, että novellin nimeen on syynsä! 

Jouluisin
kertomus on osa isompaa kokonaisuutta, sillä norjalaisen Jostein Gaarderin "15. joulukuuta" on kappale hänen Joulumysteerio-teostaan. Siinä pyhiinvaeltajat matkaavat Norjasta Betlehemiin ja samalla joka etapilla ajassa taaksepäin nykyajasta parin tuhannen vuoden taakse. Kokoelmaan valitussa otteessa ollaan ehditty Venetsiaan ja vuoteen 797. Gaarderin kertomuksessa ei ollut samaa jännitettä kuin monissa muissa novelleissa, mutta eipä sitä oltu alun perin tarkoitettukaan luettavaksi tämän mittaisena tarinana. Joulumysteerion idea vaikuttaa sen verran kiehtovalta, että voisin ajatella lukevani sen jonain tulevana joulunaikana.

Anne B, Ragden novellissa "Yksi pistooli sinne tai tänne" näkökulma on ensikertalaisen rikollisen, Arne Dahlin "Delta" kertoo meksikolaisen komisarion Alberto Reyesin kummallisesta rikostutkinnasta, Leif Davidsenin "Joulukortti menneisyydestä" sisältää lähes kylmän sodan tunnelmia, kun Amerikkaan muuton alla tanskalaismies haetaan kuulusteluihin opiskeluaikojensa Moskovan matkoista, Anna Janssonin "Joulusinkku" kertoo erään avioliiton päättymisestä, Fredrik Skagenin "Mustaa magiaa" on tarina nuoresta avioliitosta ja ensimmäisen lapsen syntymästä, Åke Edwardsonin "Jääkausi" on taidokas pienoisdekkari, jossa henkirikos melkein jää ratkaisemattomaksi.

Joulutarinoita sisälsi kohtuullisen viihdyttäviä, yllättäviä, vaihtelevia tarinoita. Silti en oikein tiedä, ovatko novellinmittaiset rikokset ja ratkaisut minun juttuni. Taidan olla enemmän sellaisten 200-300 -sivuisten rikosromaanien ystävä ja joskus hyvien yksilöiden sattuessa kohdalle jopa paksumpienkin jännäreiden. 

Muualla: Nenä kirjassa -blogissa tämä luettiin viime joulukuussa. Osallistun tällä Ullan Talven lukuhaasteeseen. 

Leena Lehtolainen, Håkan Nesser, Åke Edwardson ja muita kertojia: Joulutarinoita ja 
          kylmiä väreitä. 194 s.

Kustantaja: Helmi Kustannus 2006
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Jännitystä Pohjolassa - Nimimerkki Prinsessa Tanskasta

Rikoskierros Pohjoismaissa on saapunut viimeiseen etappiinsa, jossa luin vetävän poliisiromaanin Nimimerkki Prinsessa. Se on tanskalaisen Sara Blædelin kirjoittama ja ensimmäinen, jossa rikoksia ratkoo kööpenhaminalainen etsivä Louise Rick. 

Kirja alkaa rikoksesta, joka ei ole kaunis. Susanne, yksin asuva kolmekymppinen nainen, raiskataan raa'asti ja jätetään asuntoonsa sidottuna ja runnottuna. Lukija tietää, miten rikos on tapahtunut, mutta tekijästä hän ei tiedä enempää kuin tapausta tutkivat poliisit, sillä Susanne ei muista hänestä muuta kuin tumman tukan. Hän oli tavannut kohteliaan ja ritarillisen miehen nettipalstalla, kirjoitellut hänen kanssaan, käynyt kahvilassa ja viimeisellä tapaamiskerralla päätynyt kodissaan rikoksen uhriksi. Hän saa kriisiapua psykologilta, ja osoittautuu, että raiskauksen ohella häntä vammauttaa suhde omistushaluiseen ja dominoivaan äitiin, joka nyt pilkkaa tytärtään siitä, että tämä on joutunut etsimään miestä netistä.

Kun poliisi muistaa samantapaisen selvittämättömän tapauksen parin vuoden takaa ja kun seuraava uhri löytyy kuolleena asunnostaan, tekijän etsimiseen lisätään kierroksia. Heillä on tarpeeksi teknisiä todisteita, mutta itse miehestä heillä ei ole aavistustakaan, sillä ainoat johtolangat ovat deittipalstan nimimerkki ja profiili sekä internetkahviloiden koneilta kirjoitetut viestit. Louisa Rickin hyvä ystävä, toimittaja Camilla Lind, kärkkyy juttua, ja saakin Susannen haastattelun lehtensä etusivulle. Rikokset alkavat selvitä kuitenkin vasta, kun Louise päätyy surffailemaan deittipalstoilla ja saa yhteyden tekijään käyttäen nimimerkkiä Prinsessa.

Nimimerkki Prinsessa oli koukuttavasti kirjoitettu dekkari, jota oli vaikea laskea käsistään, kun lukemisen vauhtiin pääsi. Jokainen uusi rikos kuvattiin lyhyesti uhrien kokemina ensin, eivätkä ne olleet erityisen mukavia luettavia. Rikostutkinnassa oli kuitenkin naisuhreja ymmärtävä näkökulma. Louise Rick perehtyi nettideittailuun sekä luotasi deittipalstoilla pyörivien psykologisia motiiveja ja persoonallisuuksia. Ajankohtainen aihe siis. Raiskauksen uhrien lannistunut epävarmuus siitä, olivatko he itse syypäitä tilaansa, ja kriisiavun psykologilta saatavan tuen tarve oli hyvin kuvattu. Kaiken keskellä etsivä Louise Rick kokee oman kriisinsä henkilökohtaisessa elämässään.

Alkuperäinen kirja ilmestyi jo viime vuosikymmenen puolivälissä, mutta suomalainen käännös vasta viime vuonna. Tänä vuonna on jo ehtinyt tulla painosta toinen Louise Rick -dekkari, Vain yksi elämä, mitä en kylläkään ole vielä lukenut. Kustantajan sivulta nappasin tiedon siitä, että Sara Blædel on Tanskan myydyin kirjailija. Tämän kirjan perusteella arvioin, että ajankohtainen aihe, ripaus psykologiaa, sympaattinen rikosetsivä ja toiminta koukuttavat lukijat sarjaan. Itsekin tykkäsin.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Haasteosallistus: Rikoksen jäjillä -lukuhaaste.
Muualla sitä on luettu ainakin blogeissa Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä, Luen ja kirjoitan ja Rakkaudesta kirjoihin.

Jännitystä Pohjolassa huhti-toukokuussa 2014 Kirjan pauloissa:
       Arnaldur Indriðason: Räme - Islanti
      Maria Lang: Pimeä elokuun yö - Ruotsi
      Antti Tuomainen: Parantaja - Suomi
      Kjell Ola Dahl: Pieni kultainen sormus - Norja
      Sara Blædel: Nimimerkki Prinsessa - Tanska


Sara Blædel: Nimimerkki prinsessa, 369 s.
Kustantaja: Karisto 2013
Alkuperäinen: Kald mig Prinsesse, 2005; suomentaja Elina Uotila

Antti Tuuri: Ullan kirja

Antti Tuurin Äitini suku -sarjan toinen kirja on kertojan oma nimikkokirja, Ullan kirja. Siinä piikatyttö Ulla jatkaa kerrontaansa Suomesta maanpakoon karkoitetun uskonnolisen ryhmän vaelluksesta Euroopassa.

Sarjan ensimmäinen kirja, Eerikinpojat, päättyi Tanskaan, Altonan kaupunkiin aivan Saksan naapuriin, minne maanpakolaiset olivat saaneet luvan asettua. Ullan kirja alkaa hautajaisilla, kun Eerikinpoikien sisko kuolee ja haudataan tammimetsään, koska harhaoppisina pidetyille ei anneta lupaa haudata vainajaansa siunattuun maahan.

Tapahtumat nähdään jälleen kertojan, laihialaisen piikatyttö Ullan, silmin. Karkoitetut eivät saa jäädä Altonaankaan, mutta he onnistuvat löytämään uuden asettumispaikan Alankomaista. Ullan omassa elämässä tapahtuu isoja asioita. Hänen sydämensä on särkynyt, mutta Suomesta saapuu uusia ihmisiä  liittyäkseen pakolaisiin. Heidän joukossaan on turvallisenoloinen laivanrakentaja Tuomas. Kun lähdetään purjehtimaan Hollantiin uuteen turvapaikkaan, Ullan sydän on toivoa täynnä.

Turvapaikka Hollannissa ei osoittaudu pysyväksi, kun paikallinen mennoniittiseurakunta ei hyväksy ruotsinmaalaisten suhtautumista mieleltään järkkyneeseen seurakuntalaiseensa. Kirjan päätöskohtauksessa monikymmenpäinen suomalaisten ja ruotsalaisten joukko vaeltaa kanavan rantaa kohti uutta turvaa Saksassa.

Eerikinpojat oli minulle aika hidaslukuinen ja jähmeä, mutta Ullan kirjassa Ullan oma elämä ja tarina alkoi koukuttaa. Tuomaan kanssa hänelle aukeaa uusi elämänvaihe, ja Eerikinpojat ovat opettaneet hänelle käsityöläistaidon alalla, jolla ei naisia juuri nähdä, ei varsinkaan oppimattomia piikatyttöjä. Ulla ja Tuomas uskaltavat myös ajatella monista asioista itse, kun tapahtumat kärjistyvät ja karkotettujen ryhmää uhkaa hajaannus. 

Myös Ullan kirja on monologiromaani, jossa yksi kertoja jakaa ajatuksensa lukijan kanssa, liittyivät ne sitten hänen omaan elämäänsä ja ajatuksiinsa tai karkoitetun  seurakuntaryhmän tapahtumiin. Kirjan monologisuutta ei useimmiten  edes huomaa, niin taitavasti Tuuri kertoo Ullan sanoin, mitä tämä keskustelee esimerkiksi läheistensä kanssa ja mitä nämä vastaavat hänelle.

Seuraava Äitini suku -sarjan kirja on Muukalaiset, jossa Ullan tarina jatkuu. Siihen tartun myöhemmin kesän kuluessa.

Antti Tuurin Äitini suku -sarja:
1. Eerikinpojat
2. Ullan kirja

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.

Antti Tuuri: Ullan kirja, 334 s.
Kustantaja: Otava, 2002
Kansi: Hannu Taina

Antti Tuuri: Eerikinpojat

Jostain syystä en ole lukenut aikaisemmin Antti Tuurin kirjoja, mutta keväällä  päätin korjata tilanteen hänen Äitini suku -sarjallaan, joka ymmärtääkseni perustuu tositapahtumiin. Sen alkaa Eerikinpojat, jonka tapahtumat sijoittuvat 1730-luvulle.

Eerikinpojat on saanut nimensä kälviäläisen papin pojista, jotka palvelivat aikansa Ruotsin kuninkaan armeijassa, mutta sitten jättivät sotilasuran. He purjehtivat Keski-Pohjanmaalta Ruotsiin kauppa-asioilla. Lisäksi heitä luonnehtii heidän varsin jyrkkä uskonnollisuutensa, ja he ovat antaneet nimensä herätysliikkeelle, maan hiljaisille, joka pitää Lutherin kirkon pappeja harhaoppisina. Veljeksiä seuraa joukko ihmisiä Keski-Pohjanmaan pitäjissä.

Kirjan päähenkilö on kuitenkin laihialainen piikatyttö Ulla, jonka silmin tapahtumat nähdään. Kirja alkaa oikeudenkäynnillä, jossa Eerikinpoikia ja joitain heidän seuraajiaan syytetään harhaoppisuudesta. Oikeus tuomitsee heidät maanpakoon, ja kun veljekset perheineen ja seuraajineen lähtevät Tukholmaan anomaan kuninkaalta armoa, Ulla ja hänen äitinsä päättävät mennä mukaan.

Armoa ei maan hiljaisille kuitenkaan anneta. Asian ratkaisua odotettaessa asutaan Tukholmassa kuukausikaupalla, mutta lopulta karkoitettujen matka jatkuu Ruotsista Tanskaan, jossa he purjehtivat paikasta toiseen. Heidän maineensa kiirii heidän edellään, ja heitä odottaa aina uudessa satamassa seuraajia ja suojelijoitakin, mutta viranomaiset torjuvat heidät yhtä kaikki ja kieltäytyvät antamasta lupaa maihin asettumiseen. Pakolaiset joutuvat jatkamaan matkaansa seuraavaan etappiin, jossa ihmiset ehkä ovat hyväksyvämpiä.

Kirja tuntui aluksi hidaslukuiselta, ja kesti tovin, ennen kuin sain sen loppuun. Vähitellen kiinnostuin seuraamaan maasta karkoitettujen koviakin kohtaloita, kun esimerkiksi synnyttävää naista ei päästetty maihin synnyttämään harhaoppisten pelosta. Ullan elämässä on mukavia väreitä, kun Tukholmasta matkaan liittyy räätälinsälli, jonka kanssa sopii haaveilla yhteisestä kodista jossain turvasatamaksi luullussa kaupungissa. Vaan kuinka suunnitelmien kanssa käykään? Kirjan lopussa pakolaiset ovat asettuneet Tanskan alueelle. 

Ihailin Tuurin kielenkäyttöä, voisin hyvin kuvitella, että juuri tuolla tavoin piikatyttö ajatteli ja puhui 1700-luvulla. Järkyttävääkin oli lukea, että Suomen historiasta löytyy tapaus, jossa kokonainen ryhmä ihmisiä on karkotettu merelle ilman tietoa kotimaasta vain sen perusteella, miten he uskovat. Siksikin kannatti lukea tämä kirja. Seuraavaksi sarjan toiseen osaan, Ullan kirjaan.

Kaiken voi lukea -blogin Jori luki Eerikinpojat viime kesänä.

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.

Antti Tuuri: Eerikinpojat, 316 s.
Kustantaja: Otava 2001
Kansi: Hannu Taina