Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tervo Kati. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tervo Kati. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Kati Tervo: Iltalaulaja


Taidemaalari Ellen Thesleff matkustaa kesällä 1945 suvun kesähuvilalle Hämeeseen. Sota on ohi, matkustaa voi taas, vaikka monesta onkin puutetta. Perillä laivarannassa odottaa Taimi, kylän tyttöjä, joka on pestattu taiteilijan aputytöksi valkoiseen taloon, Casa Biancaan. Lapsesta asti Taimi on seurannut taitelijan ja tämän siskojen kesiä Ruovedellä ja nyt hän pääsee lähemmäksi ihailemaansa taiteilijaa. Hänkin, Taimi, haluaisi taiteilijaksi.

Kati Tervo on kirjoittanut fiktiivisen romaanin Iltalaulaja 75-vuotiaan taiteilijan viimeisestä kesästä rakkaalla kesäkodilla. Ellen Thesleff on vielä luomisvoimainen, aurinkoisina päivinä Taimi soutaa hänet saareen, jossa on oikeanlainen valo, mutta talossakin hän maalaa uusia töitä, yhä uudelleen levittää väriä kankaalle, vaikka aiheet ovat muuttuneet vuosien saatossa.
Entisinä kesinä Ellen istui kosken rantakivillä ja maalasi virtaa. Sitä kuvajaista koetti vangita. Se muuttui ja vaihteli alati. Valo katosi, tuulen puuskaus ja pilven lonkare sotkivat näyn. Mitä veteen piirtyi? Heijastuksia. Mitä se järvi peilasi? Rannan puita ja taivasta, pilviä. Miten veden sai näyttämään märältä? Kun veteen maalasi valoa, se muuttui märäksi. Se valaistui, kuulsi ja solisi.
Ellen ja Taimi muodostavat romaanissa vastaparin. Toinen vanha ja elämänsä ehtoopuolella, toinen nuori ja unelmia täynnä. Toinen sivistynyt, kouluja käynyt ja ulkomailla matkustellut, toinen taas yksinkertaisesta maalaismökistä. Ellen on aina ollut oman tiensä kulkija ja saanut siihen rohkaisua läheisiltään, Taimin taideinnostusta taas paheksutaan kotona, mutta Ellen kehottaa häntä olemaan uskollinen omalle itselleen. Taimin kasvutarinan rinnalla yksi kirjan vahvoista teemoista on vanheneminen, johon Ellen tuntuu suhtautuvan varsin sopuisasti, vaikka oma kömpelöksi käyvä keho välillä harmittaakin.
Päämäärää tärkeämpi on matka. Sitä nuori ei oivalla. Vanha sen ymmärtää. Ellen tiesi matkanneensa koko ikänsä ja tiesi saapuvansa kohta perille. Ei vielä, mutta kohta.
Tervon teoksessa on paljon kesän valoa, keveyttä ja kauneutta, tunnelma on aurinkoinen, vaikka välillä sataa ja ukkonen jyrähtelee. Iloon ja lämpöön lankeaa välistä varjoja. Ellen muistelee kesiä ja lintuja Italiassa, lyhyttä rakkauttaan siellä, keuhkotautiin nopeasti kuollutta sisartaan, jonka kanssa hän oli hyvin läheinen. Taimi suree siskoaan, joka on mennyt naimisiin ja muuttanut Helsinkiin sekä isäänsä, joka päissään näkee vihollisia joka puolella, vaikka sota on jo ohi.

Iltalaulaja on hieno pieni kirja, viipyilevä ja nopealukuinen samalla kertaa. Taimin viljelemästä murteesta tulee mieleen Heidi Könkään viime vuonna julkaistu Sandra, ruoveteläinen tämäkin, vaikka muuten kirjat ovat aiheeltaan hyvin erilaisia

Ellen Thesleff (1869-1954) on jäänyt minulle tuntemattomaksi taiteilijana, mutta kirja tekee janoiseksi: hänen taidettaan on päästävä katsomaan jonnekin muualle kuin netin saleihin. Nyt tuntuu olevan Thesleff-buumi: viime vuonna ilmestyi Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama elämäkerta Minä maalaan kuin jumala, viime kuussa Pirkko Soinisen kirjoittama Thesleffin fiktiivinen päiväkirja Firenzen vuosilta nimellä Ellen.

        Kati Tervo: Iltalaulaja 177 s. (sähköisessä kirjassa)
        Kustantaja: Otava 2017

        Kansi: Päivi Puustinen

E-KIRJA on laina Ellibs-kirjastosta.
MUUALLA sitä on luettu blogeissa siellä täällä, esimerkiksi Tuijata Kirjasähkökäyrä, Lukuneuvoja
Helmet-lukuhaasteessa merkitsen tämän kohtaan "34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta". Lisään tämän myös Taiteilijaromaanihaasteen kirjoihin.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Kati Tervo: Sukupuu

Tällaisen sukuharrastajan oli ihan pakko tarttua Kati Tervon uusimpaan kirjaan, Sukupuu houkutteli jo nimellään. Millaisia tarinoita tarjoaisi itselleni uuden kirjailijan fiktiivinen sukupuutyöskentely?

Sukupuu kertoo Heidi Hukkasen suvun tarinan. Kirjan päähenkilöksi nousee kuitenkin Heidin isoäiti, Adele Schumacher, joka muutti Saksasta Suomeen rakkauden perässä 1919 ja sai sukunimekseen Hukkanen. Adele, hänen kaksi sisartaan ja äiti, anoppi ja tytär kertovat kukin omassa luvussaan sirpaleen sukuhistoriaa, jokainen omalla kielellään ja ilmaisullaan. Miehet näyttäytyvät hiljaisissa sivurooleissa kirjassa ja ehkä naistensa elämässäkin, Adelen kiltti isä, ensimmäisessä maailmansodassa sieluunsa haavoittunut aviomies ja Saksaan kesäksi lähetetty poika. Pojantyttärestä Heidistä tulee kirjan kehyshenkilö, joka aloittaa sukupuun piirtämisen siitä, miten hän tunsi mummunsa ollessaan kuusivuotias, kun tämä kuoli, ja päättää sen vierailemalla Saksassa kaupungissa, jossa isoäiti ja hänen koko perheensä oli elänyt.

Kati Tervo kirjoittaa jouhevasti ja kiinnostavasti, mieli hyppää mukaan selvittääkseen kahden perheen, avioliiton kautta sukulaisiksi tulleiden, vaiheita. Samalla teksti on vähäeleistä eikä suvun draamalla ihmeemmin tunteilla tai mässäillä, vaikka lukujen naisilla on varsin koskettavia kohtaloita: yksi kuolee natsi-Saksassa, toinen pakenee Amerikkaan ja adoptoi intiaanipojan. Suomessa Adele taas on ei-toivottu miniä, joka on muukalainen elämänsä loppuun asti. Niin Hukkasilla kuin Schumachereilla vaietaan paljosta. Äitien on vaikea olla äitejä varsinkin tyttärilleen.

Kirja houkuttelee lukemaan, sukupuun arvoitusten vähittäinen selviäminen kiehtoo. Viimeinen luku on kuitenkin erilainen, kuin dokumentti saksalaiseen kaupunkiin tehdystä matkasta ja sen nähtävistä paikoista. Heidi tarvitsi matkan voidakseen piirtää sukupuun.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Osallistun sillä Ullan kirjat -blogin Talven lukuhaasteeseen, kannen perusteella kirjaan sen syksyn kirjoihin.

Kati Tervo: Sukupuu, 203 s.
Kustantaja: WSOY 2014

Muualla: HS:n arvio, Kirjainten virrassaKirjavinkit, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia