Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Cem on istanbulilainen lukiolainen, kun hänen apteekkari-isänsä jättää vaimonsa ja poikansa. Pitkään Cem ajattelee, että vasemmistolainen isä on pidätetty ja heitetty vankilaan kuten kerran aikaisemmin, kunnes hänelle selviää, että tällä kerralla isä on lähtenyt omasta halustaan ja pysyvästi alkaakseen uuden elämän. Se on pojalle iso pettymys, sillä hän on aina ihaillut isäänsä ja autellut isää apteekissa ollakseen lähellä häntä. Nyt isä on hylännyt hänet.

Cem haluaa tulla kirjailijaksi, hän viihtyy kirjoja lukien, ja erityisesti häntä kiehtoo kreikkalaisen Sofokleen näytelmä Kuningas Oidipus, jonka nimihenkilö tietämättään surmaa isänsä ja makaa äitinsä kanssa.

Lukiossa Cem saa eräänä kesänä työpaikan kaivonkaivajan, mestari Mahmutin, apulaisena Istanbulin ulkopuolella. Kuukauden ajan poika asuu mestarin kanssa teltassa Öngörenin kylän laitamilla, he kaivavat hakuilla kaivoa tontille, jonka omistaja haluaa perustaa sinne pesulan ja värjäämön. Päivä päivältä ja metri metriltä työ jatkuu, mutta vettä ei tule vastaan. Mestari on kaivon paikasta varma ja haluaa jatkaa. Viikkojen kuluessa Cem kiintyy Mahmutiin, joka iltaisin kertoo vanhoja tarinoita ja pitää hänestä huolta kuin isä, jota Cemillä ei enää ole. 

Iltaisin Mahmut ja Cem kävelevät usein Öngörenin keskustaan, jossa oleilee kiertelevä teatteriseurue. Cem huomaa siihen kuuluvan kauniin, punatukkaisen naisen. Hän kulkee kylässä vain naisen nähdäkseen ja istuu teatterissa naisen esityksissä, naisen, joka on lähes hänen äitinsä ikäinen. Teatterin lavalla Cem näkee persialaisen Firdawsin Kuningasten kirjan tarinan Rostamista ja hänen pojastaan Sohrabista, jonka isä surmaa taistelun tiimellyksessä, koska ei tunnista poikaansa. Sitten kaivolla tapahtuu onnettomuus, ja Cem pakkaa tavaransa ja pakenee äitinsä luo Istanbuliin. Kuukausi kaivonkaivuussa muuttaa pojan koko elämän kulun.

Seuraavat kolmekymmentä vuotta Cem kantaa häpeää ja syyllisyyttä kaivolla tapahtuneesta, vaikkei edes ole varma, mitä onnettomuudesta seurasi. Hän jättää haaveensa kirjailijan urasta ja hakee opiskelemaan geologian insinööriksi, rakastuu opiskelijatyttöön ja menee naimisiin hänen kanssaan. Valmistuttuaan hän saa hyvän työpaikan ja aikaa myöten perustaa menestyvän rakennusliikkeen, jonka johtoon hänen vaimonsa tulee. He antavat firmalleen nimeksi Sohrab. Pariskunta menestyy ja vaurastuu Istanbulin laajetessa joka suuntaan. Heillä on yhteinen suru lapsettomuudesta, ja ehkä siksikin he lukevat yhdessä kirjallisuutta ja käyvät eri maiden museoissa jäljittäessään Oidipuksen sekä Rostamin ja Sohrabin tarinoita. Mestari Mahmutista ja punatukkaisesta naisesta Cem ei hiisku vaimolleen sanaakaan, vaikka ei voi lakata ajattelemasta heitä.

Orhan Pamuk pureutuu isän ja pojan suhteen teemaan romaanissaan Punatukkainen nainen. Cemiä ei Oidipuksen eikä Rostamin tarina jätä rauhaan, isyyden ja isättömyyden sekä isänmurhan ja pojanmurhan kysymykset ovat aina mielen pohjalla, vaikka hän on kiireinen liikemies perustamassaan kasvavassa yrityksessä. Kirjailija kutoo vanhoista taruista nykyajan Istanbuliin sijoittuvan monitasoisen kertomuksen, jossa riittää jännitettä loppuun asti. Alussa kirja käynnistyy verkkaisesti, erityisesti kaivon kaivaminen tuntuu kestävän pitkään, mutta sen jälkeen teos vie mukanaan. Erilaisia käänteitä riittää loppuun asti, ja ihan viimeisille sivuille kirjailija on varannut vielä yllätyksen.

Henkilökohtaisesta isän ja pojan suhteen pohtimisesta teos laajenee idän ja lännen välisiin eroihin, mikä taitaa olla aika tavallista Pamukille. Lännessä poika, uusi sukupolvi ja aika, ottaa vallan isältä, idässä isä ottaa pojan hengiltä ja jatkaa hallitsemistaan. 

Suomenkin uutisissa on viime vuosina näkynyt Turkin viime vuosien muuttuminen aikaisempaa konservatiivisemmaksi. Kirjan suomalaisen käännöksen takakannessa on lainaus The New York Timesin arvostelusta: "Punatukkainen nainen kietoo Turkin poliittisen tilanteen myyttien kieleen." Viittaukset Turkin historiaan ja politiikkaan ryydittävät romaania ja luovat sille yhden tason myyttisen ja psykologisen rinnalle. Minua miellyttävät myös lukuisat viittaukset kirjallisuuteen; Kuningas Oidipus nyt ainakin menee omalle lukulistalleni.

Orhan Pamuk on taitava kirjoittaja, hän tuntee oman maansa ja maailman kirjallisuuden tarinat ja myytit ja uusintaa niitä tässä hienossa romaanissa, jonka hän sijoittaa Istanbuliin. Samalla kirjassa on jotain ikiaikaista ja yleispätevää, inhimilliseen elämään kuuluvaa. Punatukkainen nainen on kirja, jonka herättämät ajatukset pyörivät mielessä pitkään lukemisen jälkeen. Upeaa, tasokasta kirjallisuutta.

Aikaisemmin luettua: Orhan Pamukin Valkoinen linna

           Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen, 322 s. 
           Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 496) 2019
           Alkuperäinen: Kırmızı Saçlı Kadın 2016
           Suomennos turkin kielestä: Tuula Kojo
           Kansi: Markko Taina

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA blogeissa Kirjaluotsi (jossa lisää linkkejä), Nannan kirjakimara

Helmet-haasteessa ajattelin ensin laittaa tämän kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja (Keltainen kirjasto), mutta taidankin laittaa sen kohtaan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja. Sen lisäksi se sopii esimerkiksi kohtiin 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli ja 21. Pidän kirjan ensimmäisestä lauseesta ("Itse asiassa halusin kirjailijaksi.").

Orhan Pamuk: Valkoinen linna

Halusin lukea jotain turkkilaiselta nobelistilta Orhan Pamukilta (s. 1952), ja kirjaksi päätyi hänen varhaisempi romaaninsa Valkoinen linna ihan aikataulusyistä. Tällä hetkellä 215 sivua kuulostaa saavutettavammalta kuin itseltä löytyvät Nimeni on punainen (585 s.) ja Kummallinen mieleni (576 s. e-kirjana). Nyt tuumin, olisivatko ne kaikkine sivuineen olleet kuitenkin helpompia kuin Valkoinen linna.

Valkoisen linnan kehyskertomuksessa turkkilainen mies löytää käsikirjoituksen, jota hän ryhtyy lukemaan. Se kertoo italialaisesta, 1600-luvulla eläneestä miehestä, joka opiskeli sen ajan tieteitä, klassisia kielia, lääketiedettäkin. Hänen purjehtiessaan kerran Venetsiasta Napoliin turkkilaiset merirosvot hyökkäsivät, ja mies päätyi sulttaanin vangiksi Istanbuliin. Hän kieltäytyi yhä uudelleen kääntymästä islaminuskoon, joten hänet vietiin mestattavaksi. Viime hetkellä hänet pelasti turkkilainen mies, joka oli aivan hänen itsensä näköinen. Tuo mies, hänen parrakas kaksoisolentonsa, osti hänet orjakseen.

Yhdennäköisyys minun ja huoneeseen tulleen miehen välillä oli uskomaton! Tuohan olen minä... niin minä näet ajattelin sillä hetkellä kun hänet ensi kerran näin.

Seurasi merkillinen kumppanuus, jota kesti vuosikymmeniä. Toinen oli orja ja toinen vapaa, toinen klassista sivistystä saanut kristitty ja toinen kouluttamaton muslimi, toinen unelmoi kirjoittamisesta ja viihtyi pöydän ääressä tarinoita muistiin merkiten, toinen rakenteli kaikenlaisia aseita ja muita vempeleitä, joilla hän pääsi nuoren sulttaanin suosikiksi. Italialainen opetti turkkilaiselle kaiken, mitä hän oli nuorena itse oppinut, myös italian kielen, ja oppi turkin kielen siinä samalla. Yhdessä he tekivät kemiallisia kokeita ja rakensivat hienon ilotulitusnäytöksen sulttaanin juhliin.

Kovin koettelemus tuli eteen, kun Istanbulissa levisi ruttoepidemia. Vastassa oli toisaalta eurooppalainen tietämys ruton leviämisestä ja sen leviämisen estämisestä hygieniavaatimuksineen ja toisaalta itämainen ajattelu, jonka mukaan Jumalan sallimusta ja tarkoituksia vastaan ei ollut syytä ryhtyä mihinkään varotoimenpiteisiin, koska mikään ei kuitenkaan auttaisi.

Koetin pitää kiihtymykseni aisoissa ja latelin suustani kaiken lääketieteellisen ja kirjallisen tietämykseni; selostin kaikki ruttokuvaukset jotka kuistin Hippokrateen, Thukydideen ja Boccaccion teoksista, sanoin että taudin uskottiin olevan tarttuvaa, mutta tämä vain lisäsi hänen ylenkatsettaan - hän ei pelännyt ruttoa, tauti oli Jumalan tahto, ja jos ihmisen kohtalona oli kuolla, hän kuolisi [...]

Kaksoisolentotarina on minulle hämmentävä. Mitä kaikkea tässä kirjassa oikein on? Yhtenä juonteena on juuri tuo länsimaisen ja itämaisen ajattelun rinnastaminen, tieteen ja (taika)uskon vastakkainasettelu. Mutta sitten on jotain muutakin, joka saa mielen kiertämään kehää. Onko tässä loppujen lopuksi yksi vai kaksi henkilöä, sillä paikoin kertomus etenee kahden erillisen ihmisen jännitteenä. Sitten tulee kohtia, joissa mies ei tiedä, onko hän minä vai onko hän hän. Ehkä oman erillisyyden löytäminen on yksi teemoista, oman yksilöllisyyden tiedostaminen erotuksena yhteisöllisestä tietoisuudesta? Kulkueen ihmistungoksessa voi kadottaa itsensä:

Olin joutunut eroon todellisesta minästäni ja katselin itseäni ulkoa päin, aivan kuin niissä painajaisunissa, joita olin joskus nähnyt. En edes halunnut tietää, kuka oli tämä toinen ihminen, jonka sisäpuolella itse olin, ja katsellessani pelokkaana, kun oma minäni kulki ohitseni minua tuntematta, halusin vain liittyä häneen uudelleen niin pian kuin suinkin.

Epäonnistuneen sotaretken jälkeen toinen kaksoisolennoista lähtee italialaisena Italiaan ja toinen jää turkkilaisena Turkkiin, mutta kumpi loppujen lopuksi lähtee ja kumpi jää? Vuosikymmenten aikana he ovat jakaneet niin omat kielensä, kokemuksensa, historiansa kuin ajattelunsakin keskenään. Luulen tietäväni, kenen kirjailija kertoo lähtevän. Ja sitten en, ehkä, kuitenkaan tiedä.

Orhan Pamukin Valkoinen linna on mystinen ja hankala kirja, joka sekä kiehtoo etä hämmentää. Aina uudelleen kysytään, kuka minä olen, olenko minä minä vai hän. Istanbulin kävijälle sivuilla vilahtelee tuttuja paikkojen ja kaupungiosien nimiä. Nyt sitten jää askarruttamaan, millaisia muut Pamukin kirjat ovat. Hän sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon tuotannostaan vuonna 2006 ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana turkkilaisena kirjailijana. Hänen kirjojaan on suomennettu kymmenkunta.

        Orhan Pamuk: Valkoinen linna, 215 s. 
        Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 263) 1993
        Alkuperäinen: Beyaz Kale 1985
        Suomennos: Kalevi Nyytäjä engl. laitoksesta The White Castle (1990)

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA se on luettu blogeissa Elämä on ihanaa, Kirjaluotsi
HAASTEET: Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan "15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja", sillä Kalevi Nyytäjä on saanut valtion kääntäjäpalkinnon 1977 ja kirjallisuuden valtionpalkinnon 1999. Ruksaan Kirjankansibingossa ruudun "Linna tai kartano", koska kannessa väikkyy valkoinen linna. Toukokuussa Kuukauden kieli oli turkki, johon tästä kuittaan suorituksen hieman myöhästyneesti.

Poliisiromaani Istanbulista: Belsassarin tytär

Istanbuliin sijoittuva dekkari! Se piti oitis laittaa lukulistalle, kun etsin syyskuun matkakohteeseen sopivaa lukemista, ja niinpä tulin tutustuneeksi brittikirjailijaan, joka oli minulle ennestään täysin tuntematon.

Barbara Nadel on kirjoittanut runsaasti poliisiromaaneja, joissa istanbulilainen rikoskomisario Çetin İkmet polttaa ketjussa, naukkailee estottomasti konjakkia työaikanaan tulematta humalaan ja ratkoo visaisia rikoksia työtovereineen. Pohjoismaisia fiktiivisiä kollegoitaan hän muistuttaa siinä, että työn imu on sellainen, ettei oman ulkonäön kohentamiseen tai terveelliseen elämään juuri jää aikaa tai kiinnostusta, mutta toisin kuin nämä, hän ei ole sinkku, eronnut eikä leski, vaan varsin onnellisesti naimisissa Fatmansa kanssa, joka odottaa heidän yhdeksättä lastaan tämän ensimmäisen kirjan alussa.

Sillä Belsassarin tytär aloittaa Komisario İkmet -sarjan, jossa on jo 17 osaa, niistä neljä ensimmäistä on suomennettu. Istanbulin juutalaiskorttelissa surmataan julmasti 90-vuotias Leon Meyer, joka on elänyt varsin yksinäistä juopon elämää. Surmapaikan seinälle on maalattu hakaristi, joten pian epäilykset kohdistuvat natsisympatioistaan 1940-luvulla tunnettuun saksalaissyntyiseen Reinhold Smitsiin, jonka palveluksessa Meyer aikoinaan oli, kunnes sai lähtöpassit juutalaisuutensa takia. Juonikuviota monipuolistaa Leon Meyerin historia: nuoruudessaan hän oli juutalaissyntyinen bolshevikki, joka pakeni Venäjältä, Permistä Uralin takaa, vallankumouksen maininkien keskeltä vuonna 1918 ja päätyi Istanbuliin mukaansa ottaman Marian, varakkaan venäläisperheen tyttären, kanssa.

Mutta mitä tekemistä on Marialla sekä hänen venäläisen aristokraattisesti kasvatetuilla lapsillaan ja lapsenlapsillaan Leon Meyerin surman kanssa? Tai Istanbulissa englantia opettavalla britillä, Robert Corneliuksella, joka on nähty Meyerin asunnon lähistöllä surmatyön aikoihin ja johon İkmet törmää tuon tuosta rikosta selvitellessään? Kirjassa historialliset tapahtumat Venäjällä 1918 ja Saksassa 1940-luvulla kietoutuvat yhteen ottomaanien valtakunnan ja Turkin historian kanssa, ja kaiken taustalla on monivärinen ja valloittava Istanbulin kaupunki, jonka kirjailija tuntuu tuntevan varsin hyvin.

Çetin İkmet on varsin sympaattinen poliisi, rentun näköinen ja oloinen, mutta ratkoo rikoksia sitkeällä uurastuksella, intuitioonsa luottaen, hauskannäköisestä konstaapelista Mehmet Suleymanista ja muista alaisistaan huolehtien ja vaimoaan rakastaen. Hänen tyylinsä on sen verran omintakeinen ja Istanbul sen verran ihastuttava, että tähän sarjaan tulee varmasti tartutuksi toisenkin kirjan verran, vaikka tämä ensimmäinen hipoi uskottavuuden rajoja mielikuvituksellisilla käänteillään. Eikä vähiten siksi, että taustalla kuhisee äänekäs, värikäs ja monimuotoinen Istanbul.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Alkuperäinen englanninkielinen kirja ilmestyi jo vuonna 1999, mutta suomennos julkaistiin vasta 2010. Sen on arvioinut mm. Dekkarihylly. Sopivasti Aino alkoi sheferijm-blogissa Idän pikajuna -lukuhaasteen, johon tämä dekkari sopii Istanbulin aseman suoritukseksi.

Barbara Nadel: Belsassarin tytär, 470 s.
Kustantaja: Moreeni 2010
Alkuperäinen: Belshazzar's Daughter, 1999; suomentaja Anna Rantanen

Mila Teräs: Harmaat enkelit

Helvi. Teresa. Selma.

Kun Helvi oli nuori, harmaassa lottapuvussaan hän oli haavottuneille sotilaille harmaa enkeli. Lääkintälotan töissä hän Taistonkin tapasi. Haavoittunut soturi toipui ja lähti keskelle taisteluja. Kirjeet kulkivat, ja kaiken pahan ja synkän keskellä oli toivo.

Teresa on Helvin pojan tytär, jolle isoäiti on lapsuudessa ollut läheinen. Nyt Teresa nukkuu tyttärensä Selman kanssa mummon mökissä mummon pussilakanoissa, joissa on harmaita enkeleitä. Isoäiti makaa hoivakodissa omaan maailmaansa uponneena, pieneksi kutistuneena ja sanat hukanneena. Teresan oma elämä on Istanbulissa, jossa Selman turkkilainen isä on aina menossa, työssä leipomossaan tai soittamassa bändinsä kanssa. Teresan elämässä tärkeintä on oma tytär, 4-vuotias pippurisilmä, ja hän kuuluu yhteen myös miehen suvun naisten kanssa, anopin ja miehen sisaren. Heidän kanssaan hänestä tulee osa istanbulilaista elämää ja perhettä.

Isoäidin sairastuttua Teresa ja Selma tulevat Suomeen ja asettuvat tyhjillään olevaan mummon taloon, joka oli Teresan lapsuudenkoti. Äiti on kuollut, isä tulee joskus käymään. Teresa asettuu tilapäiseen suomalaiseen elämään, käy usein syöttämässä isoäitiä hoitokodissa, tapaa lapsuudenystäväänsä, opettelee laittamaan ruokaa ja leipomaan löytämästään äidin reseptikirjasta, ja on äimistynyt, kun Selma ensimmäisen kerran sanoo hänelle "äiti" eikä turkiksi "anne".

Aikaisemmin nuortenkirjoja kirjoittaneen Mila Teräksen Harmaat enkelit on hänen ensimmäinen aikuisten romaaninsa. Kirjassa on kaksi minä-muotoista kertojaa, jotka vuoroluvuin kertovat omaa tarinaansa, Helvi nuoruudestaan sota-aikana ja sen jälkeen ja Teresa näistä muutamista kesäisistä kuukausista Suomessa tyttären kanssa sekä muistikuvia perheestä ja elämästä Istanbulissa. Kirjassa on paljon vakavia teemoja, Teresa miettii omaa äidiksi kasvamistaan ja äitinä olemisen vaikeutta, kun raivonpuuskat yllättävät hänet, isoäidin kuolema oli vain ajan kysymys, suvun avioliitot ovat olleet vaikeita. Vanhat hirret natisevat, ja Teresa alkaa muistaa omasta lapsuudestaan asioita, jotka hänen mielensä on säilönyt tiedostamattomaan.

Mila Teräs kertoo sukupolvi- ja perhetarinan verkkaan ja vähin värein, melkein vain harmaata, valkoista ja mustaa käyttäen, takautumina ja muistoina. Kieli on paikoin hyvinkin kaunista ja kuljettaa tunnelmasta toiseen, mutta kaiken kaikkiaan kirja oli minulle melko raskassoutuinen. Menneisyyden tapahtumia avataan, mutta ne jäävät hieman hämäriksi, ikään kuin verhon taakse. Niiden kanssa lomittain kulkee turkkilainen perhe ja sen traditiot. Teemoja kirjassa tuntui olevan melkein liikaa, silti se oli kelpo kirja historiallisten sukuromaanien ystävälle.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Osallistun sillä Ihminen sodassa ja KKKK-lukuhaasteisiin, kiekkokaupunkina Lahti (Pelicans), jossa kirjailija on syntynyt.

Mila Teräs: Harmaat enkelit, 219 s.
Kustantaja: Karisto 2014
Graafinen suunnittelu: Kirsti Maula
Muualla: Kirjakaapin avain, Kirjavinkit, Lumiomena, Ullan Luetut kirjat, Terhi Rannela, joka on haastatellut Mila Terästä sodan jättämistä tunnetaakoista

Bospor Express : kertomus matkasta

Syyskuussa tein lyhyen työmatkan Turkkiin ja houkutuin etsimään Istanbuliin sijoittuvia kirjoja. Matkalla luin Antti Tuurin matkakertomuksen Bospor Express, jonka Jaana oli lukenut aikaisemmin oman Istanbulin matkansa aikana. Kirjastosta löysin muutakin kiinnostavaa, josta osa ehkä löytää tiensä blogiin asti. Katsotaan. Pöydällä pyöri matkan molemmin puolin kirjastolainoja: Mika Waltarin Lähdin Istanbuliin, Orhan Pamukin historiallinen esikoisromaani Valkoinen linna sekä Barbara Nadelin Istanbuliin sijoittuvan dekkarisarjan aloittava Belsassarin tytär. Niin, ja kyllähän Mila Teräksen Harmaat enkelit voi senkin liittää kaupunkiin, sillä päähenkilö, suomalainen nainen, asuu kirjan alussa Istanbulissa.

Bospor Express : kertomus matkasta oli matkalukemistani lentokenttien odotussaleissa ja lentokoneissa. Sellaiseen se oli oiva valinta: sopivan rauhallisesti etenevä, olihan se kertomus junamatkasta Euroopan halki Istanbuliin ja sisälsi Antti Tuurille ominaisella eleettömällä kerronnalla tavallisia, mutta kuitenkin kiintoisia havaintoja matkan teosta ja kirjallisuusfestivaaleista. Sillä Tuuri lähti matkaan, koska häntä oli pyydetty kirjailijavieraaksi kirjallisuustapahtumaan Istanbuliin. Hänen romaaninsa Taivaanraapijat oli käännetty turkiksi ja juuri ilmestynyt.

Matkallaan Tuuri mietti paitsi matkantekoa ja maita, joiden halki juna häntä kuljetti, kuolemaa. Ruotsissa junan jyskyttäessä etelään kirjailija kaivoi muistikuviaan luterilaisesta käsityksestä kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Matkan edetessä vuoronsa saivat katolinen, antroposofinen ja islamin ymmärrys asiasta, ja taisi joukossa olla jokin muukin, aina matkan etenemisen tahdissa. 

Nimensä mukaisesti Bospor Express : keromus matkasta on ennen kaikkea kirjailijan kertomus matkan teosta juna-aterioineen ja hotellihuoneineen, mutta se sisältää myös hauskoja kohtaamisia Wienistä, Budapestista, kirjallisuusfestivaaleilta ja Istanbulin kaduilta sekä viitauksia teoksiin, joita Tuuri oli lukenut ja jotka tulivat hänen mieleensä syystä tai toisesta matkan aikana. 

Junamatkan kuvaus sopi luettavaksi matkalla, oikein hyvin. Tuurin käyttämä toisto oli sen verran tiheää, että melkein meni liiallisen puolelle, mutta sitten aloin pitää siitä, ja siitä tuli tehokeino. 

Ellen olisi ollut Istanbulissa, olisin halunnut matkustaa sinne. Nyt jäi vain kaivelemaan, etten nähnyt sitä hotellia, jossa Agatha Christie aikoinaan kirjoitti Idän pikajunan arvoituksen.

Kirsti Maulan kansi viehätti silmääni kovasti.


Antti Tuuri: Bospor Express : kertomus matkasta, 334 s.
Kustantaja: Otava, 2013
Kansi: Kirsti Maula

Serdar Özkan: Kadonnut ruusu

Kirjan takakannessa lukee: "Jos pidät sellaisista kirjoista kuin Alkemisti ja Pikku prinssi - vähän mystiikkaa, vähän satua ja vähän psykologiaa -, rakastat Kadonnutta ruusua." - Time Out.

Alkemistia en ole lukenut, mutta Pikku prinssiä rakastan, joten tartuin turkkilaisen Serdar Özkanin esikoiskirjaan kiinnostunein odotuksin.

Diana on kasvanut kahden äitinsä kanssa New Yorkissa ja San Franciscossa. Juuri ennen hänen valmistumistaan yliopistosta äiti kuolee. Päivää ennen sitä hän jättää Dianalle kirjeen, jossa hän kertoo, että tämän isä ei olekaan kuollut, vaan hylkäsi heidät, kun Diana oli aivan pieni, ja muutti pois Dianan kaksoissisaren Marian kanssa. Maria on koko ikänsä kaivannut kuolleeksi luulemaansa äitiä ja on saanut vähän aikaisemmin kuulla, että äiti elääkin. Äiti on saanut häneltä muutaman kirjeen, mutta ei mitään tietoa, missä hän on. Äiti jättää Dianalle tehtäväksi etsiä siskonsa, josta Diana kuulee vasta nyt, ja auttaa tätä.

Özkanin teoksen alaotsikko "Romaani etsimisestä ja löytämisestä" kertookin sitten, mitä tapahtuu tuon alkuasetelman jälkeen. Rakenteeltaan kirja on jaettu kolmeen osaa, jossa ensimmäisen näyttämönä on San Francisco, toisen täysihoitola ja ruusupuutarha Istanbulissa ja kolmannen jälleen San Francisco. Epilogissa Diana on Efesossa Turkissa. Alkua ja loppua yhdistää taiteilija, joka maalaa merimaisemia ja sinne aina yhden lokin, vaikka haluaisi nähdä kuvissaan myös lokin kumppanin.

Vähän mystiikkaa:

Eräänä iltana tämä tuuli yltyi hyvin voimakkaaksi, voimistui voimistumistaan yöllä ja hiipui aamun sarastaessa. Yhtäkkiä huone täyttyi sokaisevasta valosta. Kaikki oli häikäisevän kirkasta, niin kirkasta, etten nähnyt mitään. Korviahuumaava hiljaisuus levisi huoneeseen. 

Hiljaisuus särkyi, kun sänkyni päässä oleva vaaleanpunainen ruusu puhui minulle. Mutta tuntui kuin ääni ei olisi tullut ruususta vaan minusta. Minun sisältäni! (s. 92)

Vähän satua:

"Tiedän, että se kuulostaa teistä varmasti kummalliselta", Diana sanoi, "mutta yhdessä kirjeessään Maria kirjoitti, että te olitte opettanut häntä kuuntelemaan ruusujen puhetta."

--- Diana halusi kuulla naisen sanovan, että "ruusujen puheen kuuleminen" oli vain leikkiä, jota tämä oli leikkinyt Marian kanssa. --- Sellaisen selityksen Diana halusi kuulla, sillä hänestä tuntuisi erittäin kiusalliselta istua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei kieltäisi sitä, että osasi opettaa ihmisiä kuuntelemaan ruusuja.

"Vai niin Maria kirjoitti", Zeynep Hanim sanoi lopulta. "Eikö se olekin uskomatonta?" (s. 102) 

Vähän psykologiaa:

"Huomaathan, ystäväiseni, että Maria kävi läpi samat vaiheet kuin sinäkin. Kyse ei ole vain sinusta; jossain määrin jokainen meistä luopuu osasta itseään saadakseen muiden ihmisten hyväksynnän." 

"Niin, mutta lopussa Maria pystyi tavoittelemaan unelmaansa. Hän ei ollut Muiden odotusten orja, toisin kuin minä..." (s. 155)

Kirjassa oli useita viittauksia Pikku prinssiin ihan kirjan nimi mainiten ja saman verran ilman nimeä. Kuten jo sanoin, rakastan Pikku prinssin viisasta satua, ja vaikka Özkanin kirjassa onkin samoja elementtejä, ei se vie voittoa Saint-Exupéryn pienestä suuresta kirjasta. Mielenkiintoinen Kadonnut ruusu silti on. Ehkä mystiikan, sadun ja psykologian sekoituksessa on jotain itämaisen mystistä, joka jättää lukijan ymmärrettäväksi Dianalle tapahtuneen.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Tapahtumat sijoittuvat puoliksi Kaliforniaan Yhdysvalloissa ja puoliksi Turkkiin, mutta koska kirjailija on kotoisin Turkista, merkitsen käyneeni kirjallisesti hänen kotimaassaan omassa Maailman ympäri -lukuhaasteessani, jonka luettujen kirjojen luettelo löytyy omalta sivultaan yläpalkista. Samalla kirjaan suorituksen Lukuiloa kukkien keskellä -haasteeseen.

Serdar Özkan: Kadonnut ruusu. Romaani etsimisestä ja löytämisestä, 191 s.

Kustantaja: Minerva 2008

Amerikkalainen alkuperäisteos: The Missing Rose, 2006; suomennos englannista Päivi Paju

Kansi: Päivi Veijalainen