Kaksi kertaa majatalo

Kävi taas, kuten kirjojen kanssa usein käy. Ihan sattumalta ja tarkoittamatta ne asettuvat lukupoluksi, puhuvat samoista asioista tai muuten vain linkittyvät lomittain. Niin kuin nuo pääsiäisen lukumaratonin kirjatkin. Kahdessa romaanissa aloitettiin majatalon pito, mutta miljöö niissä oli melkoisen erilainen. Toinen majatalo perustettiin maaseutukylän vanhaan kouluun, jonnekin Tampereen lähiseudulle, ja toinen taas 50-luvulla Neuvosto-Viron Saarenmaalle.

Paula Havasteen Vierashuoneet on teoksista vakavampi. Jo sarjan edellisestä osasta Pronssitähdestä tutut Vilja ja Villem Talvik asuttavat Villemin suvulle kuulunutta maatilaa, jonka maista ja eläimistä jouduttiin luovuttamaan suurin osa, kun Virosta tuli osa Neuvostoliittoa. Viljalle myönnetään lupa pitää majataloa, mutta ei vain mitä tahansa majataloa, vaan sellaista, johon lähetetään kulttuurialan ihmisiä Tallinnasta. He tulevat ennen kaikkea saadakseen työskennellä maaseudun rauhassa, etäällä kaupungin keskeytyksistä. Ensin pitää kuitenkin rakentaa kolme huonetta vieraitten käyttöön. Siihen tarvitaan Viljan Anna-tädin vaikutusvaltaa, sillä rakennusprikaatin piti tulla töihin jo monta kuukautta sitten, mutta kunnanjohtaja halusi sen rakentamaan uusia asuintaloja työväelle.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen maaseudun naisten työteliäs ja rankka elämä sekä neuvostovallan alati häilyvä uhka kaikkien yllä. Vilja tekee kaikki keittiön ja maatilan työt, siivoaa, keittää, tiskaa, säilöö, pyykkää, hoitaa eläimet, lapsen, miehen, kaksi apumiestä ja Tallinnan vieraat. 1950-luvun virolaisten miesten mieleenkään ei tule, että mies voisi auttaa vaimoa raskaimpien töitten kanssa. Tai edes sitä, että mikään talon töistä olisi vaimolle raskasta. Mutta Vilja ei valita. Hän rakastaa Villemiä ja on onnellinen emännän asemastaan nyt, kun anoppi on kuollut. Hän on ylen tyytyväinen, kun hänen ei tarvitse enää mennä sovhoosiin töihin, vaan majatalon vieraista huolehtiminen katsotaan hänen osuudekseen työstä. On miehissä yksi toisinajattelevakin:

"Se oli ensimmäinen kerta, kun Vilja katsoi toveri Arua suoraan silmiin. Että joku mies, tuollainen tarkastajan oloinen, saattoi sanoa noin mutkattomasti naisia taitaviksi. Voisiko tuollaisia miehiä olla enemmän, jotka arvostivat ihmistä taitojen perusteella, vaikka nämä olisivat pelkkiä laihoja kalastajakylän naisia?"

Sanojaan saa Vilja varoa koko ajan. Ettei tule ilmi, mistä kylästä hän on kotoisin. Ettei mitään sanaa tai elettä voida pitää vallanpitäjien arvosteluna. Silti Viljasta löytyy siviilirohkeutta auttaa metsäveljiä, salaa mieheltäänkin, kun siihen tulee tarve. Samaa varovaisuutta saa Villem noudattaa kirjailijana. Hänellä on työn alla romaani, ja majatalon ensimmäinen vieras on tarkastaja, joka lähetetään ohjaamaan Villemin kirjoittamista. On hyvä kuvata maaseudun rehtiä työväkeä, joka onnellisena ahertaa ja saavuttaa sille asetetut työtavoitteet. Kun Villem kirjoittaa odotusten mukaisesti, hänellä on toivoa päästä kirjailijaliiton jäseneksi ja saada apurahoja.

Uhan, pelon ja varovaisuuden maailmassa on myös kaunis, kesäinen maaseudun luonto, kukat ja eläimet. Maailma on muuttunut toiseksi, mutta vanhat laulut, runot ja uskomukset tuovat kaikuja vanhasta maailmasta. Kirjan lopussa Vilja ottaa taloonsa traumatisoituneen nuoren tytön, Aiven, josta kuullaan varmaan lisää. Sarjan seuraava osa Morsiusmalja on julkaistu tänä keväänä.

               Paula Havaste: Vierashuoneet, 341 s.
               Kustantaja: Gummerus 2019
               Kansi: Eevaliina Rusanen

KIRJA on kirjastosta.
Helmet-haasteessa laitan sen kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa, sillä se mainitaan lähes joka luvussa. Kirjan lopussa on myös majatalon viikon ruokalista, johon on kirjattu tarjottavat päivän neljällä aterialla.

*** *** *** *** *** *** *** *** *** ***

Amanda Vaaran Pientä fiksausta vailla on tempoltaan vauhdikkaampi kuin Havasteen 1950-luvun virolaiskylä, mutta onpa aikakin toinen. Päähenkilö, 35 vuoden kieppeillä oleva Venla Linna, elää tätä päivää. Hän on toipumassa burnoutista ja päättänyt tehdä elämässään täyskäännöksen. Hän jättää kaupungin ja kiihkeärytmisen työnsä kiinteistönvälittäjänä ja muuttaa maalle lastensa kanssa. Taakse jää myös avioero ja hankala ex-mies. Venla ostaa vanhan kyläkoulun. Lapsista 9-vuotias Lauri löytää heti naapurista kaverin ja asettuu, mutta 13-vuotias Eedla haluaa palata kaupunkiin isänsä luo. 

Vanhasta koulusta tulee majatalo Villa Venla, ja sen emäntä alkaa elää unelmaansa. Tilat on remontoitu, Venla pitää lifestyle-blogia "Pientä fiksausta vailla" ja kertoo paitsi elämästään, myös Villa Venlasta. Asiakkaat lukevat paikasta sosiaalisesta mediasta ja löytävät tiensä sen viihtyisiin huoneisiin. Yksi heistä on rastatukkainen Jörn, joka aikoo viipyä pitemmän aikaa, osallistuu majatalon käytännön hommiin ja saa Venlan sydämen pamppailemaan ihan uudella tavalla.

Amanda Vaara on kirjailiija Niina Hakalahden viihteellisempi alter ego. Pientä fiksausta vailla on kevyttä luettavaa (tai kuunneltavaa), mutta ei kaihda elämän vastoinkäymisiäkään: huoltajuuskiistoja avioeron jälkeen, huolta ja vääntöä teini-ikäisen kanssa, hankaluuksia uusien naapurien kanssa. Vastapainoksi löytyy hauskoja kotieläimiä sekä iloisia ja vauhdikkaita sattumuksia ja toinen naapuri, ihana taiteellinen Ilona, josta tulee Venlan ystävä. Hänen uskallustaan elää eläkevuosina omannäköistään elämää Venla ihailee. 

Mainio kirja vaikka koronaeristykseen, milloin kaipaa kirjan verran pakoa arjesta. Pientä fiksausta vailla on jo saanut jatkoa kahden teoksen verran: Yösähköä ja Heti vapaa. Saatanpa ottaa nekin kuunteluun lähiaikoina.

         Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla
         Kustantaja: Karisto 2017
         Lukija: Merja Takatalo; äänikirja 7 t. 5 min.
         Kansi: Terhi Ekebom

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelusta.
Helmet-haasteessa laitan sen kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa (koska blogi ja facebook).

A. H. Tammsaare: Rakastin saksalaista

Niin vähän sitä tietää edes lähinaapurin kirjallisuudesta, että nimi A. H. Tammsaare on jäänyt vieraaksi, vaikka hän on teoksillaan saavuttanut Viron kansalliskirjailijan aseman. Yle tituleeraa häntä artikkelissaan Viron Aleksis Kiveksi ja Väinö Linnaksi. Silti törmäsin häneen  ihan sattumalta vasta tänä vuonna, tai oikeastaan hänen romaaniinsa Rakastin saksalaista, joka julkaistiin Virossa jo 1935, mutta suomeksi käännettynä alkuvuodesta.

Rakastin saksalaista on rakkauskertomus, joka sijoittuu sotienväliseen itsenäiseen Viroon. Se pohdiskelee rakkauden olemusta ja sen reunaehtoja ja tekee sen virolaisin maustein. Oskar on opiskelija, joka on maalta kotoisin ja lähetetty yliopistoon maata viljelevien vanhempien ja sisarusten kovan työn ja uhrausten hinnalla. Opiskelu ei oikein innosta, tuntuu, että tärkeämpää on opiskelijan tuntomerkki ylioppilaslakki ja kuuluminen opiskelijoiden yhdistykseen, korporaatioon, ja osallistuminen sen rientoihin. Oskar jättää opiskelun, vaikka tunteekin syyllisyyttä isänsä rahojen tuhlaamisesta, ja saa työpaikan ministeriöstä.

Oskar asuu virolaisen porvarisperheen yläkerran vuokrahuoneessa. Päivällisellä hän istuu samassa pöydässä perheen ja saksalaissyntyisen Erikan kanssa, tämä käy päivittäin opettamassa perheen lapsille saksaa ja pianonsoittoa. Nuoret ovat ujoja, tuskin katsahtavat toisiinsa, mutta sitten Oskar alkaa saattaa Erikaa kotiin syksyn pimeinä iltoina. Yhdessä kävellessä ja välillä puiston penkillä istuessa tullaan tutuiksi, ja enemmän, tunnustetaan toiselle rakkaus, joka on kainoa ja idealistista.

Erika asuu isoisänsä kanssä, tämä oli vanhaan aikaan paroni saksalaisessa kartanossa, mutta joutui itsenäisen Viron maareformissa luovuttamaan maansa ja omaisuutensa valtiolle. Niin Erika kuin Oskarkin ovat varattomia, mutta silti heidän välillään on kuilu - he tulevat eri yhteiskuntaluokista, Erika on aatelinen, paronitar, vaikkei sellaista saa enää Virossa ollakaan. Satoja vuosia Baltian saksalaiset olivat vallinneet virolaisia. Oskar rohkaisee mielensä ja lähtee isoisän luo pyytämään Erikan kättä. 

A. H. Tammsaare kirjoittaa filosofisesti ja monisyisesti eikä hänen tekstinsä ole kovin nopealukuista. Hän analysoi rakkautta ja sanoittaa sen henkilöidensä käymissä keskusteluissa. Mikä on suurempaa rakkautta, antautua tunteelleen ja tunteensa kohteelle täysin, seurauksista välittämättä, vai vetäytyä rakkaudesta kunnioituksen ja arvostuksen tähden? Tai kuten vuokraperheen rouva näkee: miehet menevät naimisiin tunteen takia, naiset käytännöllisistä syistä. 

A. H. Tammsaare oli Anton Hansenin (1878-1940) kirjailijanimi, jonka hän otti kotitalonsa nimestä. Paitsi ylevää pohdiskelua rakkaudesta ja moraalista, hänen teemojaan Rakastin saksalaista -romaanissa ovat ajan virolainen opiskelijaelämä ja se yhteiskunnallinen muutos, jonka virolainen yhteiskunta kävi läpi pian itsenäistyttyään 1920-30 -luvuilla. Näiden ymmärtämistä auttaa teoksen suomentajan Juhani Salokanteleen suomalaiselle lukijalle kirjoittamat jälkisanat.

          A. H. Tammsaare: Rakastin saksalaista, 319 s.
          Kustantaja: Aviador 2019
          Alkuperäinen: Ma armastasin sakslast 2019, suomentanut Juhani Salokannel
          Kansi: Aleksi Salokannel

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Katveita, Kirjavinkit, Tuglas-seura

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus

Kummitus. Pyöveli. Luostareita, munkkeja, nunnia, ritareita, raatimiehiä, ruotsalaisia kalastajia. Keskiaikainen Tallinna elää virolaisen Indrek Harglan kirjoittamassa rikosromaanisarjassa, josta luin nyt toisen osan Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus. Sopivasti sen tapahtumat ajoittuvat parille elokuiselle viikolle vuonna 1419 eli koko lailla tasan kuusisataa vuotta sitten.

Jo keväällä eräs nainen, Magdalena, oli kuollut pudottuaan Rataskaivoon. Siihen ei kiinnitetty paljonkaan huomiota, ehkä siksi, että nainen työskenteli huorana Punaisessa luostarissa. Joku kuitenkin muistaa, että nainen oli kertonut nähneensä kummituksen, ja heti seuraavana päivänä hän oli kuollut. Se tulee mieleen nyt, kun torninpäällikkö Grote löydetään kuolleena torninsa läheltä kaupunginmuurin harjalta pudonneena. Hänen kasvoilleen on jäänyt pelosta suunniltaan olevan ilme, ikään kuin hän olisi nähnyt kummituksen. Edellisenä päivänä hän oli säikähtänyt kovasti, kun apteekkari oli maininnut hänelle kummituksen. Kolmaskin, flaamilainen taidemaalari, kuolee heti kohta kummituksen näkemisestä puhuttuaan.

Melkoinen sattuma siis. Kolme ihmistä kertoo nähneensä kummituksen, ja pian heidän maallinen vaelluksensa päättyy. Apteekkari Melchior ei usko tällaiseen sattumaan, vaan alkaa perehtyä kummituksen arvoitukseen, onhan sen kerrottu liikuskelleen Rataskaivonkadulla, jonka varrella apteekki sijaitsee. Eräässä kadun talossa kerrotaan tapahtuneen hirveitä 70 ajastaikaa sitten, ehkä jompi kumpi silloin julmasti surmatuista ihmisistä kummittelee naapurustossa? Kun saman talon edestä löytyy surmattuna tuntematon, nälkiintynyt, kidutettu ja kastroitu nuori mies, apteekkarin mielessä on sellainen arvoitusten kerä, joka välttämättä vaatii ratkaisuaan.

Apteekissa poikkeaa kaupunkilaisia, toisia palvelee itse apteekkari ja toisia taas hänen kelpo vaimonsa, ja mausteiset apteekkikeksit ja makoisat apteekkisnapsit kirvoittavat kielenkannat kertomaan tarinoita kummituksesta ja Rataskaivonkadun asukkaista ja vanhoista tapahtumista. Melchior tietää, että jokaisessa kuulopuheessakin on aina totuutta mukana, kunhan sen vain osaa erottaa huhuista ja valheesta.

Apteekkari Melchior paneutuu niin kummituksen arvoitukseen, että vaimo Keterlyn moittii häntä jo apteekkiansion vähäisyydestä, kun rikoksen selvittely vie miestä milloin kaupungin ulkopuolelle Piritan luostarin rakennnustyömaalle, satamaan kyselemään flaamilaisen maalarin kuolemasta tai metsään vakoilemaan kohtaamista noitana tunnetun miehen kanssa. Kummituksessa kyse ei kuitenkaan ole niin yliuonnollisesta asiasta kuin mitä ihmiset ovat uskoneet, ellei suunnatonta vihaa, pahuutta ja julmuutta lueta sellaiseksi.

Apteekissa työskennellessään Melchior sekoittelee salvoja monista tutuista mausteista kuten tillistä, salviasta ja inkivääristä, mutta joskus niihin tarvitaan tujumpia aineita kuten kielonmehua, kyykäärmeen lihaa ja jopa kuolleen ihmisen ruumiista leikattuja siivuja. Kirjassa keskiaikaista lääkintätaitoa ryydittää monet tarut ja uskomukset. Ympärillä Tallinna kasvaa ja kansainvälistyy, kaduilla kulkee monista maista tulleita käsityöläisiä, ja kaupungissa kiistellään siitä, tarvitaanko siellä kolmatta luostaria, Pyhän Birgitan sääntökunnan Piritaa, joka tietysti veisi kahdelta vanhemmalta luostarilta osan niiden saamista almuista ja lahjoituksista..

Tätä rikosromaanisarjaa pitäisi oikeastaan lukea matkalla Vanhaan Tallinnaan, jossa voi kuljeskella kaikilla kirjojen paikoilla, vanha kartta kädessään! Ehkäpä seuraavan osan kanssa ... Jospa siinä selviäisi myös Melchiorin perimä hänen sukunsa miehiä riivaava kirous, joka yllättää Melchiorinkin mystisillä oireillaan, kun hän joutuu tiukkaan paikkaan.

Apteekkari Melchior -sarja
     #1 Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus
     #2 Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus

        Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus, 326 s.

        Kustantaja: Moreeni 2012

        Alkuperäinen: Apteeker Melchior ja Rataskaevu viirastus 2010

        Suomentaja: Jouko Vanhanen ; Kansi: Mikko Rantanen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Café Voltaire, Kirjasähkökäyrä

Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla, 32. Kirjan nimessä on ammatti, 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Jännitys".

Lydia Koidula: Sillalla soi satakieli

Viime päivinä olen lueskellut Viron kansallisrunoilijan Lydia Koidulan (1843-1886) runoja, kun satuin kirjastossa näkemään viime vuonna julkaistun kokoelman uusia suomennoksia. Oikeastaan on hämmästyttävää, että vasta vuonna 2018, Viron 100-vuotisjuhlien imussa, ilmestyi suomeksi ensimmäinen kokoelma Koidulan runoja. Aikaisemmin niitä oli toki nähty eri julkaisuissa vuosikymmenten aikana. Ensimmäiseksi painoasun sai kolme runoa vuonna 1871 Hämäläisen osakunnan Hälläpyörä-lehdessä.

Teokseen Sillalla soi satakieli : Lydia Koidulan runoja suomeksi on valittu kaikkiaan 49 runoa. Ne on järjestetty teemoittain, jotka on otsikoitu esimerkiksi "Kevät", "Isänmaa", "Sonetin siivin", "Suomen silta" ja "Taruaarre". Suomentajia valikoimalla on peräti kuusitoista, joukossa sekä konkareita että ensikertalaisia. Kirjo näkyy luullakseni käännösten epätasaisuutena ja tyylillisenä variaationa, mutta tämä nyt on oma mutu-tuntemukseni, sillä en ole nähnyt runojen vironkielistä asua - enkä edes ymmärtäisi sitä, vaikka näkisinkin! Joidenkin runojen kohdalla kuitenkin mietin, ovatko ne alkuperäisinäkin vapaarytmisiä vai vain suomennoksissa.

Lydia Koidulan runot puhuvat luonnosta, isänmaasta ja rakkaudesta siihen. Säkeissä on herkkiä kielikuvia, mutta paikoin varsinkin isänmaalliset runot tuntuvat nykyaikana varsin paatoksellisilta. Niillä on syntyaikanaan ja sen jälkeen ollut kuitenkin merkitystä Viron kansallistunnon syntymisessä. Koidula runoili myös Suomen sillasta. Hänen isänsä Johann Jannsenin aloitteesta syntyivät Viron ensimmäiset laulujuhlat 1869, ja niiden aikana tytär Lydiassakin heräsi kiinnostus Suomeen ja heimoaatteeseen.

Yksi kauniista isänmaallisista runoista on virolaisen kirjailijan Kai Aareleidin suomentama:

                             Kuulen nimen armaan jossain
                             soivan,
                             taivaankaarelta sen
                             kaikuvan!
                             Kuu ja tähdet hänestä nyt
                             hohtaa!
                             Kukat kauniit saa hän
                             hehkumaan!
                                            ("Rakkain lahja" -runon alku) 

Enpä muistanutkaan, että laulun "Maan päällä paikka yksi on" lyriikka on Lydia Koidulan käsialaa. Valikoiman runot ovat uusia suomennoksia, joten tuon tutun laulun alku on saanut suomentaja Hanna Pippurilta nykyaikaisen asun:

                             Yhteen paikkaan on piilotettu
                             maailmassa harvinaiset
                             uskollisuus, rakkaus ja onni.

                             Tiedäthän äidin sydämen?
                             Se on vankkumaton ja lempeä,
                             elää kanssasi ilon ja epäonnen.
                                             ("Äidin sydän" -runon alku)

Hauskoja ovat kaksi runoa, jotka on suomennettu kahtena eri versiona. Toinen runoista on käännetty kirjakielelle ja lounaismurteelle, toinen taas Helsingin slangille ja lounaismurteelle. Tässä näyte jälkimmäisen runon alusta kumpanakin versiona:

Koto                                                   Hima

Tiä viäres ol piän koto meil,               Tie meiän pihan vieressä,
kui lysti oli see!                                  mä siitä diggasin.
Siäl pitkäs heinäs pihamaal               Siel polviin asti heinässä
me riamul kirmatti.                             me skidit leikittiin.

Siäl ehtos saak mää leikkisi,             Siel iltaan asti tsillasin
jäin myähäks kukkuma.                     mä kukkanurtsilla.
Siält meijän pappa talutti                   Sit ukki otti handusta,
munt tuppa nukkuma.                        vei himaan goisimaan.
         (suom. Heli Laaksonen)                       (suom. Aaro Kalliokoski)


Kirjan runoja täydentää mukavasti Sanna Immasen kirjoittama lyhyt Lydia Koidulan (oikealta nimeltään Lydia Jannsen) elämäkerta sekä Hannu Oittisen kirjoittama artikkeli "Koidulan runot Suomessa" ja Sirje Oleskin artikkeli "Runolija Koidula. Virolainen näkökulma".

        Sillalla soi satakieli : Lydia Koidulan runoja suomeksi, 143 s
        Kustantaja: NyNorden 2018
        Toimittanut: Merja Aho, Sanna Immanen, Hannu Oittinen, Hanna Pippuri 
                             ja Katariina Suurpalo.
        Suomentanut: useita suomentajia
     
KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA Tuglas-seura/Pasi Lankinen
HAASTEET: Liitän kirjan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen. Viro on Kuukauden kieli elokuussa, joten tämä on sen ennakointia.

Kai Aareleid: Korttitalo

"2013. Tämä tarina liikkuu jossain tietoisuuteni rajoilla, niin että saatan melkein koskettaa sitä. Se väreilee muistini viileissä nurkissa, hämärä kaiku onnellisimmista päivistä, hymyistä, eräästä äänestä."

Näin alkaa Tiina kertoa lapselleen omasta lapsuudestaan ja kasvuvuosistaan Tartossa virolaisen Kai Aareleidin kirjassa Korttitalo. Aikuinen Tiina on saanut lahjaksi nahkakantisen muistikirjan ja alkaa täyttää sitä sivu sivulta. Muistot tulevat eri ajoilta, satunnaisessa järjestyksessä, välillä ollaan lähempänä nykyaikaa, mutta yhdessä niistä kaikista piirtyy Tiinan ja hänen vanhempiensa tarina.

Tiina on syntynyt vuonna 1946, sodan jälkeen, kun Viron aika on jo mennyttä. Äiti Liisi on jäänyt sotaleskeksi ja päätyy töihin varastoon, jossa Tiinan isä Peeter Unger työskentelee vastaavana. Ei mene kauan, kun Liisi ja Peeter vihitään ja heille syntyy Tiina. Hänestä tulee vanhempiensa silmäterä, isänsäkin, joka odotti kovasti poikaa, Reiniä.

Sodan jälkeen elämä on monilla puutteenalaista, mutta Tiinan perheellä asiat ovat hyvin. Varastosta Peeter Ungerilla on mahdollista saada tavaroita, joita muiden on hankala hankkia, ja isä ansaitsee rahaa myös muuten kuin varastotyössään. Tiinan lapsuus ja erityisesti suhde isään näyttäytyy lämpimänä, vaikka Tiinä myöhemmin saakin todeta, ettei isä halua avautua omasta menneisyydestään. Kun hieman kylmäkiskoinen Liisi jättää miehensä ja Tiinan ja muuttaa yhteen ensimmäisen miehensä veljen kanssa, on jotenkin itsestään selvää, että Tiina jää asumaan kotiin isän kanssa. Parin vuoden kuluttua äiti palaa irtiotoltaan, jonka piti olla uusi elämä, mutta koti, perhe ja vanhempien suhde on jo liiaksi säröillä palautuakseen ennalleen.

Häilyviä muistoja tulee Tiinan mieleen lapsuus- ja kouluvuosilta. Välillä ollaan nykyajassa ränsistyneellä mökillä, josta isästä maalattu muotokuva on varastettu. Taustalla kulkevat Viron vaiheet, ihmiset puhuvat Viron ajasta viitatessaan itsenäisyyteen ennen sotaa, ja taalinin aikaan, jolloin on syytä varoa puheitaan. Naapureita ja varaston työntekijöitä viedään Siperiaan. Murrosikää lähestyvä Tiina ystävystyy venäläisen pojan kanssa, tämän perhe on muuttanut Tarttoon Pietarista. Isä on armeijan palveluksessa. Tiina tuntee suuren surun, kun Vladimirin perhe yllättäen muuttaa pois, koska tämän isä siirretään armeijan yksikköön jonnekin valtavan valtakunnan tuntemattomaan kolkkaan, jonka nimeäkään ei saa sanoa.

"Pois lähteminen on kuin kuolema. Onko jotain, mikä on pahempaa kuin kuolema? Vovasta ei ole jääänyt mitään osoitetta. Häneltä ei tule ainuttakaan kirjettä. Epätietoisuus on pahempaa kuin kuolema."

Vladimirin, Vovan, lähtö pimentää Tiinan taivaan, mutta se on harjoittelua toista lähtöä ja vielä syvempää surua varten. Isä kuolee, kun Tiina on juuri täyttänyt kuusitoista vuotta.

"Vova. Tarvitsisin sinua. On vain yksi lohdutus: tunnen tämän pimeän paikan, kiitos sinun, olen ollut täällä ennenkin. Sinä opetit minulle, mitä on tulla jätetyksi. Sellainen tunne tämä onkin. Ei ole mitään pelättävää, on vain mentävä läpi. Sydän lukkoon ja läpi vain."

Kai Aareleidin kirja Korttitalo tavoittaa hyvin Tiinan elämän valon ja varjon. Vaikka pidin kirjasta ja siinä on paljon lämpöä, päällimmäiseksi tunteeksi jää surumielisyys. Kirjailija kuvaa hienosti lapsen muistojen tarkkanäköisyyden ja toisaalta haperuuden, kaikkea ei Tiina-lapsi voi ymmärtää, ja lukijan tehtäväksi jää muodostaa tapahtumista kokonaiskuva. Kirjan suomalainen nimi Korttitalo kantaa monenlaista symboliikkaa, joka ympäröi Tiinan perhettä ja heidän asumaansa kotia. Kirjan kuvaama aika ja lapsuusmuistot Neuvosto-Virosta tuovat mieleen aikaisemmin lukemani Viivi Luiken kirjan Seitsemäs rauhan kevät. Kirjat ovat erilaisia, mutta samaa niissä on pienen lapsen kasvu Viron 50-luvun ilmapiirissä.

Kirja on hyvä. Jotenkin näiden kaunokirjallisten teosten kautta pääsee aistimaan sitä, mitä oli elää sodanjälkeisessä, itsenäisyytensä menettäneessä Virossa. Sitä Kai Aareleid kuvaa lapsen ja teini-ikäiseksi varttuneen silmin, aikuisten maailmaa havainnoiden, herkästi ja kiinnostavasti. 

Kirjailija Kai Aareleid on vieraana toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumassa.

     Kai Aareleid: Korttitalo, 333 s
     Kustantaja: S&S 2018
     Alkuperäinen: Linnade põletamine, 2016; suomentaja Outi Hytönen
     Kansi: Inari Savola

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kirjaluotsi, josta löytyy lisää linkkejä, Kirjapiisku, Kirjareppu

Helmet-haasteessa tämä kävisi vaikka kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Tartto), 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema, 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.
Kirja on lisäpanos Rakas Viro 100 -haasteeseen. Kuukauden kieli -haasteessa viron kieli on vuorossa vasta elokuussa, mutta kirjaan tämän jo ennakkoon, jos vaikka ei silloin tule luettua virolaista kirjallisuutta.

Paula Havaste: Pronssitähti

Paula Havaste on tuttu kirjailija historiallisista romaaneistaan, jotka sijoittuvat muutaman vuosisadan taakse Lappiin (Kymmenen onnen Anna) tai keskiajalle (Vihat-sarja). Olen nauttinut niiden menneiden aikojen naisten elämän kuvauksesta, ja siksi tartun kirjailijan uusimpaan aprikoimalla, millainen mahtaa olla lähemmäs nykyaikaa tuleva, vuoden 1949  Neuvosto-Viroon sijoittuva Pronssitähti.

"Hän otti pojan kehdostaan ja asteli koira kannoillaan marjapensaiden luokse tutun kannon päälle lasta syöttämään. Jossakin kaukana kaksi joutsenta toitotti toisilleen, ja iltaruskon punainen leimu kalpeni yön sineksi. Vilja kosketti vasemman käden keskimmäisillä sormilla sydämensä kohtaa ja tunsi, kuinka kesä tuoksui, kukat ja muheva multa, lupaus sadosta ja viljavasta maasta."

Pronssitähti sisältää samoja aineksia kuin aiemmat Havasteen romaanit. Vilja Talvik, nuori vaimo ja pienen poikavauvan äiti, hoitaa ahkerasti ja tarmokkaasti Talvikin suvulta perittyä tilaa Viron Saarenmaalla. 1940-luvulla maaseudun työt tehdään vielä edellisiltä sukupolvilta opituilla tavoilla,  vaikka uudet vallanpitäjät ovat lohkoneet ison osan tilan maista läheiselle sovhoosille ja navetassa ammuu kaksi sovhoosin lehmää sen yhden sallitun oman lisäksi. Rakas aviomies Villem ei ole talon töissä yhtä ponteva kuin vaimonsa, hänen ajatuksensa harhautuu liian usein haaveisiin, mutta hän onkin runoilija, jolle on myönnetty kunniakirja. Kumpikin joutuu tekemään työtä myös kalasovhoosille sen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Villem kutsutaan Tallinnaan noutamaan kunniakirjaansa, ja Pronssitähdessä rinnakkain asettuu Saarenmaan tilallisten, vaikkakin ahtaalle ajettujen, työteliäisyys ja terveet elämänarvot sekä pääkaupungin uuden kulttuurieliitin juhlinta ja rällääminen. Siihen menoon temmataan kunniarunoilijakin puoliväkisin mukaan. Hänen lukiessaan palkittua runoaan hiki nousee otsalle: osaavathan he nyt ymmärtää senkin hänen suvisen luontorunonsa isä aurinkoisesta, mitä hän kirjoittaessaan ei edes tarkoittanut.

"Vilja keritsi Muria [koiraa] ja toivoi voivansa painaa kädet kasvoilleen ja itkeä sydämensä pohjasta, mutta sellainen oli vaarallista. Täytyy olla huomaamaton, vaaraton, hiljainen ja sopeutuva, hän päätti kuten niin monta kertaa ennenkin."

Kotona Vilja pelkää kaiken maaseutuidyllinsä keskellä, on niin paljon sellaista, mitä pitää salata. Mitä voi nuori nainen tehdä sille, että sattui syntymään kylässä, jossa autettiin hätään joutuneita, kylälle tuttuja saksalaisia? Tai sille, että hän tyttönä otti hoiviinsa rakastetun opettajan koiran, kun musta auto vei opettajan pitkälle matkalle Siperiaan? 

Pronssitähti on samanlainen ja erilainen kuin muut lukemani Paula Havasteen kirjat. Tuttua on naisten työt, kansanlaulut ja -runot, kansanperinteen ja taikojen ja enteiden elävyys arjessa. Tuttua on myös sama viehättävä ja soljuva tekstin kuljetus, rauhallinen virta, jonka vietäväksi on helppo asettua. Erilaista on se painostava tuntu, taitavasti kuvattu, mutta ei liiallisen osoitteleva, jonka alla Neuvosto-Virossa tavalliset ihmiset joutuivat elämään ja sanojaan - ja runojaan - varomaan ja moneen taipumaan.

Suosittelen. Aiemmin luettua samalta kirjailijalta:
      Kymmenen onnen Anna
      Tuulen vihat
      Maan vihat ja Meren vihat
      Lumen armo

               Paula Havaste: Pronssitähti, 208 s.
               Kustantaja: Gummerus 2018 
               Kansi: Eevaliina Rusanen

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA blogeissa: Kirjakaapin avain, Kirjamies, Kirja vieköön, Kirjavinkit/hikkaj,  Sinimarjan matkassa, Tuijata
HAASTEET: 
Helmet-haasteessa tämä sopii kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt, 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja (koira, mehiläiset) ja 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (oman kotikirjastoni kirjavinkkilistalla viime vuonna).
Rakas Viro -haasteessa puuttuu enää kourallinen onnittelupanoksia sadasta.

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

Huomenna alkavilla Turun Kirjamessuilla on teemamaana Viro. Pääsen mukaan yhtenä päivänä ja virittäydyn teemaan jo nyt lukemalla virolaisen kirjan, tosin sellaisen, joka on julkaistu vuosikymmen sitten ja jonka kirjailijaa ei taideta messulavoilla nähdä. 

Mari Saatin Lasnamäen lunastaja on sujuvalukuinen pienoisromaani, joka herättää ajatuksia pitkään. Pääosassa on Natalja Filippovna, Tallinnassa asuva vironvenäläinen nainen, ja hänen teini-ikäinen tyttärensä Sofia. Heidän mukava, joskin vaatimaton, elämänsä joutuu melkoiseen myllerrykseen, kun tapahtuu kaksi asiaa. Natalja irtisanotaan elektroniikkatehtaasta, jossa hän on viihtynyt tarkkuutta ja nopeutta vaativassa työssään, vieläpä tehnyt sen hyvin, mutta se ei auta, kun määräaikaisten työntekijöiden on lähdettävä. Uuden työn löytäminen osoittautuu mahdottomaksi 45-vuotiaalle, jolla ei ole ammattikoulutusta eikä valtion kielen taitoa. Kiellitaidottomana hän ei saa edes maan kansalaisuutta.

Ehkä he pärjäisivät jotenkin tilapäistöiden turvin, ellei Sofia tarvitsisi hampaitten oikomishoitoa. Se on lapsena jäänyt hoitamatta, ja nyt purenta on niin paha, että Suomessa koulutuksen saanut oikomishammaslääkäri arvelee tytön leukojen jäykistyvän muutaman kymmenen vuoden päästä sellaiseksi, ettei hän saa suutaan enää auki, vaan joutuu syömään ruokansa pillillä tai ujuttamalla pieniä paloja suuhun hampaitten välistä. Hammasraudat on asennettava, mutta mistä rahat siihen, kun äidin työ on mennyt ja sen mukana pienen perheen tulot.

Nataljan ystävällä on ratkaisu tilanteeseen: Lasnamäen kaupunginosassa eräs pariskunta tarjoaa Nataljalle mahdollisuutta ansaita rahaa heidän kotonaan, vain muutamana iltana viikossa, ja tienestit ovat hyvät. Siistejä, kilttejä, ujoja miehiä, työn voi katsoa olevan heidän auttamistaan, eräänlaista sosiaalityötä. Nataljasta se on vastenmielistä ja inhottavaa, mutta mitä voi yksinhuoltajaäiti tehdä, kun toisessa vaakakupissa painaa hänen oma epämukavuutensa ja uhrautumisensa ja toisessa hänen rakkaan lapsensa tuleva terveys ja hyvinvointi, jonka vain hän voi pelastaa? Sofialla ei ole aavitustakaan, millaista äidin iltatyö oikeasti on.

Mari Saat kertoo tarinan, jossa äidin ja tytön suhde on herkkä ja lämmin, äidin omat taistelut, häpeä ja syyllisyys musertavia, eräs kohdattu ihminen yllättävä. Saat puhuu vironvenäläisten vaikeasta tilanteesta, nuoremman viroa puhuvan sukupolven paremmista mahdollisuuksista, rahan ja elintason tärkeydestä heille, jotka ovat onnistuneet sitä muita enemmän hankkimaan. Kerronta on realistista, se osoittelee epäkohtia, se havainnoi ihmisiä ja heidän suhteitaan, ja vaikka yleisvärisävy on harmaa, on Nataljalla ja Sofialla myös unelmia. Äiti haluaa ulkomaanmatkalle, tytär tulla jonain päivänä Viron presidentiksi. Tai ainakin oikomishammaslääkäriksi.

Lasnamäen lunastaja valittiin Viron parhaaksi romaaniksi vuonna 2008.

              Mari Saat: Lasnamäen lunastaja, 141 s.

              Kustantaja: WSOY 2011

              Alkuperäinen: Lasnamäe lunastaja 2009 

              Suomentaja: Tuula Friman
              Kansi: Marjaana Virta

KIRJA on omasta hyllystä. MUUALLA: Kiiltomato, Kirsin kirjanurkka, Nannan kirjakimara, Täällä toisen tähden alla.

HELMET-haasteessa kuittaan kohdan "19. Kirja käsittelee vanhemmuutta". Osallistun myös Rakas Viro -haasteeseen. #rakasviro

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki

Aino Kallaksen Sudenmorsian oli minulle melkein maaginen lukukokemus, jonka jälkitunnelmaan vieläkin palaan helposti. Millaisia ovat suomalais-virolaisen kirjailjattaren novellit? Luettavanani on nyt ollut kokoelma Lähtevien laivojen kaupunki.

Novelleja kokoelmassa on kuusi ja lisäksi jonkinlainen sikermä tunnelmapaloja nimellä "Saarenmaalainen intermezzo". Se koostuu kymmenestä erillisestä sivun, parin kirjoitelmasta, joita ehkä voi pitää pienoisnovelleina. Yhdessä ne ovat rakkaudentunnustus Saarenmaalle. Yksi niistä on antanut kokoelmalle nimen.

Kirjan esipuheessa "Omaa ääntä etsimässä" Lea Rojola esittelee kokoelman, jossa näkyy hyvin Aino Kallaksen oman kirjallisen tyylin etsintä. Kirjailija kirjoitti siitä päiväkirjaansa: "Realistinen tekniikka, jonka niin suurella työllä olin jossain määrin omaksunut, ei tyydytä minua enää. Koko kehitykseni on kääntynyt ulkoa sisäänpäin."

Kaksi ensimmäistä novellia muistuttaa vielä Kallaksen aikaisemmasta tuotannosta, ne ovat historiallisia ja realistisia. 

"Bernhard Riives" kertoo talollisesta, joka yhdessä toisten kaltaistensa kanssa ryhtyy kapinaan aatelisia vastaan. Hänet vangitaan, mutta hän kieltäytyy lievemmästä rangaistuksesta, koska sillä tavoin rangaistaan orjia, ei vapaita miehiä. 

"Vanhan Orgin kuolema" on kiihkeä kertomus iäkkäästä, jo palveluksen jättäneestä paimenesta, joka ei malta pysyä poissa moision lehmien luota ja joka unohtaa itsensä pelastaakseen ne tuholta.

"Saarenmaalainen intermezzo" on kirjailijan etsintää, hän on kokeillut eri aiheita ja tyylejä, ja kaikkia sikermän osasia yhdistää Saarenmaa, sen maisemat ja ihmiset. Osa näistä pienoisnovelleista taipuu jo sisäisen maailman puoleen, ja osassa "Tuiskuhiekka" kirjailija pohtii omaa identiteettiään kahden kotimaan välillä:

"Ja niinkuin ajohiekka rauhattomalla retkellään värisee auringossa, niin värisee joskus minunkin maantieteellisesti sitomaton sieluni kaikkeuden kauneudesta, vaikka sen ei koskaan enää ole sallittu tajuta, kuinka autuaallista on rakastaa yhtä maanrahtua yli kaikkien muitten ja yli kaiken ymmärryksen!"

Neljässä muussa novellissa Aino Kallas kuvaa taiten henkilöidensä mielenliikkeitä ja ajatusten aukeamista johonkin uuteen suuntaan. Novellissa "Vieras" vanha nainen ja mies surevat nuorena menehtynyttä tytärtään, kun heidän mökkiinsä osuu vieras, joka on tuntenut tyttären Pietarissa. 

Novellin "Yksi kaikkien edestä" pääosassa on kalastaja Soorun Andres, jonka kyläläiset sanovat sairastuneen pitaaliin. Kylän miesten on päätettävä, miten he suojelevat muita kyläläisiä tartunnalta.

"Lasnamäen valkea laiva" on kokoelman pisin ja perustuu tositapahtumiin. Se kertoo isosta joukosta talonpoikia, jotka myyvät omaisuutensa ja vaeltavat meren rantaan Lasnamäkeen odottamaan profeetan lupaamaa valkeaa laivaa, joka veisi heidät, valitut, autuaammille asuinsijoille. Mukaan tempautuu taikinatiinunsa äärestä kauppiaan vaimo.

Vahvimmin minuun vaikutti novelli "Pimeys" ja sen intensiivinen kuvaus keuhkotautiparantolassa sairastavan henkilön sisäisestä maailmasta. Kallas ei esittele henkilöään juuri muuten, ei kerro nimeä, ikää tai sukupuolta, mutta selvää on, että tämä sairastaa. Potilas tarkkailee lievän kuumeensa muutoksia paperilla, jolle mittauskäyrän pisteitten tanssi kirjataan, ja tunnustelee vointiaan eri päivinä. Jossain sairauden vaiheessa kaikki aistit herkistyvät ja tarjoavat uskomattomia nautintoja. 

Valkoisen talon valkoisessa huoneessa potilas alkaa ajatella kuolemaa: "Kun olemme kaiken muun maailmassa kokeneet, alkaako silloin kuolemanuteliaisuutemme?" Kuumeen hieman noustessa sairaus ja kuolema näyttäytyvät äärettömän kauniina ja aistivoimaisena.

"Jasmiinin tuoksu tekisi kuolemani hiljaiseksi sammumiseksi, ja minun elämäni eroaisi minusta yhtä arvoituksellisesti kuin tuoksu, tämä ääretön joukko äärettömän pieniä ainehitusia, eroaa kukasta yöhön."

Kun kuume laskee, edellisen päivän hurmaavana koettu tauti ja kuolema ovatkin ihan jotain muuta, ja tilalle astuu rumuus,  pimeys ja pelko. Aino Kallas kuvaa sairaan sisäisen kokemuksen ja aistihavaintojen vaihtumista mestarillisesti.

Peukutan novellia "Pimeys" sen näkökulmasta, jonka vaihtumista kirjailija kuvaa sairaan sanoin: "Ja minä tiesin yhtäkkiä, etten mitään tiennyt. En tiennyt vielä mitään taudista enkä kuolemasta."

      Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki, 99 s.

      Kustantaja: SKS (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1995 (1. painos 1913)

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA Kirjojen kamarin Katja luki samasta kokoelmasta novellin "Lasnamäen valkea laiva".
Helmet-lukuhaasteesta kuittaan suorituksen kohtaan "39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama" (Aino Kallas muutti Suomesta miehensä kotimaahan Viroon) sekä osallistun Novellihaaste 2:een, johon saan 7 novellia lisää, kun lasken Intermezzon yhdeksi novelliksi. Rakas Viro -haasteessa tulee tästä lisäpanos naapurimaan 100-vuotisonnitteluihin. #rakasviro

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus

On vuosi 1409, toukokuun aamun Tallinnaa järkyttää uutinen saksalaisen ritariherran surmasta Toompealla. Eikä mistä tahansa surmasta!  Henning von Clingenstainin pää on sivallettu yhdellä miekaniskulla irti poikki ja nostettu kepin nokkaan kaiken kansan nähtäville. Suusta kierähtää maahan vanha kolikko, Gotlannin äyrityinen. Ritari on itse asiassa matkalla sijoituspaikastaan Gotlannista Marienburgiin, mutta matka päättyi nyt Toompealle.

Apteekkari Melchior Wakenstede kuulee pian uutisen apteekissaan, jonne kaupunkilaiset pistäytyvät apteekkisnapsille tai lääkkeitä ostamaan ja kuulumisia päivittelemään. On selvää, että murhamies on paennut Toompealta alas kaupunkiin hirvittävän tekonsa tehtyään. Tuohon aikaan Toompeaa hallitsi saksalainen ritarikunta ja alhaalla olevaa kaupunkia raati. Kummallakin puolella oli vallalla eri lait ja säädökset, ja siksi onkin erinomaisen tärkeää tietää, kummalta puolelta ritarin surmannut oli ja kumman siis pitäisi hänet kiinni ottaa.

Tallinnan oikeusvouti Wentzel Dorn pyytää Melchioria avukseen raadin murhatutkimukseen, sillä Dorn kyllä tuntee oikeuskäytännöt ja kaupungin lain, mutta nyt tarvitaan muutakin:

"... Niin on - aina löytyy joku neuvokas mies, joka osaa lukea rikoksentekijän jälkeensä jättämiä merkkejä ja löytää todistajia myös silloin, kun niitä ei näyttäisi olevankaan. Sillä tavoin ratkeavat mahdottomimmatkin rikokset, ja syylliset saavat oikeutetun rangaistuksensa."

Sitä paitsi: kuka kuulisi enemmän kaupungin asioista ja ihmisten kummallisista kulkemisista kuin apteekkari, joka hövelisti tarjoaa apteekkijuomaansa kenelle tahansa hämmentyneelle tai muuten vain sydäntään purkamaan pistäytyneelle.

Hämmästyttävän moni kaupunkilainen on käynyt Toompealla asialla korkea-arvoisen Gotlannin ritariherra Clingenstainin luona murhapäivänä. Entä sitten kun Olevisten kirkon rakennusmestari, Clingenstainin kanssa samasta kaupungista kotoisin oleva mies, löytyy päätä lyhempänä ja suussaan kolikko, tällä kertaa Tallinnan artig. Samana yönä dominikaaniluostarissakin vierailee kaamea kuolema. Melchiorin päättelykykyä kaivataan peljättävän Tallinnan murhaajan kiinni saamiseksi. Yllättävää loppuratkaisua saa odottaa kirjan loppuun saakka.

Kustantajan mukaan Indrek Hargla on kirjailijanimi, jota käyttää Viron tunnetuin scifi- ja fantasiakirjailiija. Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus on perinteinen arvoitusdekkari, jossa rikos selviää tutkimusten ja oivaltavan päättelyn yhteispelillä. Taustalla elää, hengittää ja juonittelee keskiaikainen Tallinna, sen ulkomailta tulleet sotilaat, raatiherrat, kauppiaat, käsityöläiset ja dominikaanimunkit sekä Liivinmaan virumaalainen oman arvonsa tunteva rahvas. Jälkimmäiseen kuuluu myös apteekkari Melchiorin kelpo vaimo, nuori ja kaunis Keterlyn.

Kirjan taustalla on asiakirjoista löytyvä todellinen saksalaisen ritarin murha vuonna 1409. Rikos jäi ratkaisematta, vaikka eräs apteekkari Melchior pyysi lupaa saada kertoa raadille, kuka syyllinen on. Häntä ei kuitenkaan kuunneltu.

Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus on kelpo dekkari. Parasta siinä on keskiaikainen Tallinna ja sen elämän hyörinä, ja opinpa jotain naapurimaan vanhemmasta  historiastakin. Päähenkilö Melchior ja hänen vaimonsa ovat sympaattisia, eikä rikosjuonessakaan ole vikaa. Vauhtia ja jännitystä kaipaaville tämä saattaa olla liian hitaasti etenevä, minunkin oli ajoittain vaikea tempautua tarinan matkaan, mutta pidän historiasta ja vanhoista ajoista, joten historiallisilla dekkareilla on oma taattu paikkansa lukusydämessäni. Keskiajalle sijoittuvista murhamysteereistä löytyy taruja, kirkkoja, luostareita, linnoituksia, kirouksia ja kansanuskomuksia. Niin tästäkin. Sekä hitunen romantiikkaa, kun kiertelevän lauluniekan repertuaari on niin kovin surullinen, sillä hän on onnettomasti rakastunut rikkaan kauppiaan nuoreen vaimoon.

Olevisten kirkon arvoitus aloittaa apteekkari Melchiorin rikostapauksista kertovan sarjan. Siitä on julkaistu suomeksi viisi ensimmäistä kirjaa. 

        Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus, 349 s.

        Kustantaja: Moreeni 2011

        Alkuperäinen: Apteeker Melchior ja Oleviste mõistatus 2010

        Suomentaja: Jouko Vanhanen

        Kansi: Mikko Rantanen

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA  kirja on luettu ainakin blogeissa Kirjamielellä ("oiva matkakumppani Tallinnan vanhassa kaupungissa"), Morren kirjanurkka ("keskimääräistä viihdyttävämpi ja parempi kirja") ja Eniten minua kiinnostaa tie ("ei vakuuttanut, olipahan joka tapauksessa vähän erityyppinen dekkari kuin yleensä").

HAASTEET: 
Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan "8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja". 
Se on myös (ensimmäinen) panostukseni Rakas Viro -haasteeseen, jossa onnitellaan naapurimaata 100 vuodesta. #rakasviro
Avaan samalla osaltani Jatkumon eli sarjakirjojen lukuhaasteen, johon kertynee ihan yrittämättäkin mukava sarja - heh! - eri kirjasarjojen luettuja osia. #sarjakirjahaaste

Paula Havaste: Maan vihat ja Veden vihat

Kaimani Paula Havaste kirjoittaa romaanisarjaa 1100-luvulla elävästä suomalaisesta pirtin emännästä, jonka elämästä kehkeytyy varsin epätavallinen. Sarjan aloittavassa kirjassa Tuulen vihat Kertte elää nykyisen Varsinais-Suomen alueella, ja kirjan lopussa hän jättää miehensä, perheensä ja pirttinsä ja lähtee toisen miehen matkaan. Helppoa se ei ole, mutta Kertte tekee sen rakkaudesta: se on ainoa keino pelastaa oma mies varmalta kuolemalta.

Toisessa kirjassa Maan vihat Kertte matkaa Suomen saloseuduilta ensin Turukylään ja sitten meren yli Tokholmiin asti. Kertte ihmettelee Turukylän vilskettä, kun markkinoilla näkyy yhtä aikaa jopa tusinan verran kojuja. Tokholmissa on jo ahdasta, väkeä on vielä kaksi kertaa enemmän.

Maan vihoissa on runsaasti loitsuja ja taikoja, joilla Kertte pyytää suojelusta metsän Marjatalta tai veden väeltä, parantaa sairaita ja kysyy neuvoa. Kaikki kirjan loitsut on kerätty vielä yhteen kirjan loppuun. Vahvana teemana on kristinuskon tulo Ruotsiin ja se ristiriita, mikä Kertten mielessä syntyy uuden ja perinteisen uskon kohdatessa, lähtihän hän Arimon, uuden uskonnon piispan sotilaan, matkaan. Paula Havaste esittää kirkon ja kirkonmiehet melkoisen vastenmielisinä ja julminakin, mutta Kerten kokema hämmennys uuden ja vanhan rajalla on kuvattu hyvin.

Tokholmi on iso kylä, jossa kaksikerroksinen piispanlinna  näyttää Kertestä mahtavalta. Kylässä asuu kourallinen suomalaisia, joiden kanssa Kertte voi puhua omaa kieltään, ja hän saa uusia ystäviä, joiden kanssa voi jakaa paljon, vaikkei koskaan sitä, miksi hän Arimon mukaan lähti. Kertte on maahanmuuttaja. Kun ikävä Turukylään ja omaan pirttiin on puristavin ja kun samaan aikaan Kerten pitää paeta Tokholmista yön selkään, avuksi tulee Osmi, joka lupaa viedä Kerten laivallaan Turukylään. Kertte joutuu kuitenkin jättämään Tokholmiin jotain, jota ei voi koskaan unohtaa, osan itseään.

"Teki kipeää ajatella kotipirttiä. Tuulet, vedet, maa - kaikki oli täällä vierasta. Kertte pyyhkäisi poskeaan. Vihasiko tämä maa häntä? Piti jaksaa ajatella toisin. Sama tuuli täällä puhalsi kuin kotona ja maa oli samanlaista sekin, tarjosi viljan, marjat ja yrtit. Piti vain muistaa kiittää siitä ja kumartaa tuulien, veden ja maan väelle, niin täällä tulisi yhtä hyvin kuin kotona."

Sarjan kolmas kirja Veden vihat alkaa merimatkan ja ankaran myrskyn hienolla kuvauksella. Veden väki ja merirosvot vaativat uhrinsa, mutta Kertte ja Osmi selviävät perille - ei kuitenkaan Turukylään, sillä myrsky painaa purjelaivan liiaksi itään. Laiva ajaa karille Osmin kotikaupungin Koluvanin, nykyisen Tallinnan, rantakiviin, ja pahoin loukkaantunut Osmi kannetaan kotiinsa.

Osmi on varakas kauppias, ja hänen talossaan ja luonaan Kertte asustaa mukavasti. Muiden silmien edessä Kertte on Osmin nainen, mutta talon seinien sisällä asiat ovat toisin. Jos Tokholmi oli iso ja meluisa, Koluvan on vailla vertaa: pirtit isoja, markkinat vilkkaita ja tupaten täynnä ihmisiä.

Veden vihat -kirjan Koluvanissa ihmisillä on käytössään monia keksintöjä, joita ei edes Tokholmissa ollut, mutta joista Kertte näkee, että niillä olisi käyttöä hänen kotipirtissään. Yksi näistä on rauta-aura, joka halkoo maata paljon tehokkaammin kuin puinen aura. Toinen on sian rakosta pingotettu suoja seinässä oleva aukon edessä; se päästää päivänvaloa sisään sen verran, että sisällä näkee vaikka ommella ilman, että tarvitsee polttaa pärettä. Kesäksi Kertte pääsee maalle, lähelle metsän Marjattaa, ja kerää voimia Osmin työmiehen ja asuinkumppanin vaimon ja lasten luona. Samaan aikaan Osmin laiva korjataan merikelpoiseksi, sillä uuden syksyn tultua ja syysmarkkinoiden mentyä Kertte lähtee laivan mukana pohjoiseen kohti kotia. 

Paula Havaste kirjoittaa tyylikästä, sujuvaa ja viihdyttävää proosaa, joka valaisee antoisalla tavalla keskiajan ihmisten ajattelua ja arkea. Suuri osa kirjoista onkin tavallisten arkisten askareitten ja käsityöläisten taitojen kuvailua, markkinoilla käyntiä, matkustamista sen ajan kulkupeleillä, luonnonhenkien tervehtimistä ja lepyttelyä, sairauksien parantamista. Minua tuo tavallisen elämän kuvaus viehättää, ja kyllähän kirjat päättyvät aina sen verran koukuttavasti, että on ihan pakko saada tietää, mitä Kertelle vielä tapahtuu ja pääseekö hän takaisin miehensä luo ja millainen heidän kohtaamisestaan mahtaa tulla, sillä paljon sellaista on tapahtunut, mistä kumpikin tahoillaan miettii, voiko toinen koskaan antaa anteeksi.

Olen ihastunut sarjan kirjojen kansiin - ne ovat mielestäni tavattoman kauniita. Niiden(kin) takia halusin kirjat omaan hyllyyni! Kiitos, graafikko Eevaliina Rusanen! 

      Paula Havaste: Maan vihat, 452 s. Gummerus 2015.
      Paula Havaste: Veden vihat, 392 s. Gummerus 2016.
      Kansien suunnittelu: Eevaliina Rusanen

KIRJAT ovat omasta hyllystä, omia ostoksia.

HAASTEET: 
Helmet 2017 (Maan vihat - 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis; Veden vihat - 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt);   100 suomalaista kirjaa (no 5 ja 6);   Muuttoliikkeessä (sillä Kertte muuttaa ensin miehen matkassa Tokholmiin ja pakenee sieltä  Koluvaniin); Aistittavat kirjat (näköaisti, sillä lukemisen lisäksi kirjat ovat kauniita katsella)