Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Iäkäs eteläkorealainen pariskunta saapuu maan pääkaupunkiin Souliin lastensa luo. Nämä ovat kukin junan saapuessa kiireisiä eivätkä pääse rautatieasemalle vastaan, mutta isä ja äiti vakuuttavat kyllä isekin löytävänsä tien ison veljen perheen kotiin. Tavanomaiseen tapaan isä kulkee nopeasti edellä eikä pienikokoinen äiti pysy vauhdissa mukana. Metrojuna saapuu ruuhkaiselle laiturille, ovet avautuvat, isä astuu täpötäyteen vaunuun, ja juna kiihdyttää uuteen vauhtiin. Vasta seuraavan pysähdyksen jälkeen isä huomaa, ettei äiti olekaan hänen selkänsä takana. Hän on kadonnut.

Perheen 67-vuotiaan äidin katoamisesta ja etsimisestä palkittu kirjailija Kyung-shook Shin kirjoittaa kiinnostavan romaanin. Pidä huolta äidistä rakentuu neljästä osasta sekä jälkisanoista. Kirjan rakenne on kiehtova: Jokaisessa osassa äidin häviämistä tarkastelee eri perheen jäsen, joka etsii äitiä, ja samalla muistot tästä tulevat mieleen. Jo aikuiset lapset palaavat lapsuuteensa ja kouluvuosiin, muistavat kaiken sen, mitä äiti teki heidän hyväkseen silloin ja myöhemmin aikuisuudessa, ja kokevat syyllisyyttä siitä, miten vähän ovat äitiä kiittäneet tai pitäneet häneen yhteyttä. 70-vuotias aviomies muistaa häänsä ja koko pitkän avioliittonsa, sen miten on pitänyt vaimoaan itsestäänselvyytenä, odottanut tämän palvelevan itseään ja hoitavan sairaana. Jälkisanoissa äiti itse saa puheenvuoron.

"Kuinka pitkälle muistot tietystä ihmisestä ulottuvat? Muistot äidistä? 

Unohtuneita muistoja ajalta, jolloin äiti oli vielä vierelläsi, pulpahtelee kaikkialla mieleesi. Siksi et ole pystynyt keskittymään yhteenkään ajatukseen minuuttia kauempaa sen jälkeen, kun kuulit äidin kadonneen. Muistot tuovat mukanaan myös katumuksen. Olisi pitänyt sovittaa sitä mekkoa. Kyykistyt paikkaan, johon äitisikin kenties istahti." 

Usean henkilön ristivalotuksessa äidistä, So-nyo Parkista, muodostuu monitahoinen kuva viisaasta ja rakastavasta naisesta, joka, vaikka on ollut kouluja käymätön ja lukutaidoton, on tottunut selviämään kaikista tilanteista, joita perheen jäsenet ovat kohdanneet köyhässä ja vaatimattomassa elämässä. Äitiä etsiessään jokainen kuulee asioita hänestä, joista ei aikaisemmin tiennyt. Yllättävämpää silti on, että maalaiskylässä asuvalla äidillä on ollut sellaista elämää ja sellaisia ihmisiä, joista kukaan heistä ei vieläkään tiedä mitään.

Ensimmäistä osaa lukiessa tuli tunne, että tässä kirjassahan on jotain samaa kuin loppuvuodesta lukemassani Elizabeth Stroutin romaanissa Nimeni on Lucy Barton. Kummassakin on aikuinen tytär, joka on kouluttautunut huolimatta varattomasta lapsuudesta ja joka on kirjailija. Kummassakin tytär muistaa lapsuuttaan ja äitinsä roolia elämänsä merkittävissä tapahtumissa. Kerronnassakin on toistensa kaltaisuutta. Mutta sitten teoksen toisessa osassa vuorossa on perheen esikoisen, kiinteistöbisneksessä työskentelevän ison veljen, näkökulma, ja samankaltaisuuden kupla haihtuu. Puhumattakaan 70-vuotiaan aviomiehen muistoista.

Kirjassa näkökulmien vaihtelu pitää yllä sopivaa jännitettä, mutta tarkkaavaisuutta lukeminen vaatii, kun kirjan eri osissa myös kerronnan persoona vaihtelee. Yleisimmin käytetään sinä-kerrontaa, kuten yllä olevassa lainauksessa, jolloin välillä on pakko pysähtyä ja miettiä, kuka tässä kertoo ja mistä. Ison veljen osuus on kuitenkin hän-muodossa ja pitkä epilogi minä-muodossa. Minulle ei selviä, mistä vaihtelu sinä- ja hän-kerronnan välillä juontuu. Selviäisikö se uudella lukukerralla? Tai jos tuntisin korealaista kulttuuria tai tapaa kirjoittaa? Tai onko sillä edes merkitystä? En tiedä. 

Kirja on antoisa ikkuna korealaiseen kulttuuriin ja sen muuttumiseen kaupungistumisen ja vaurastumisen myötä. Se on myös ikkuna erään naisen elämään, joka poikkeaa täysin omastani. Ennen kaikkea kirja on äidin rakkauden ylistys ja kertomus erään perheen keskinäisistä suhteista, tunteista, syyllisyyksistä ja välittämisestä, velvollisuudestakin.

Korealainen kirjallisuus on jäänyt minulle melko vieraaksi, onhan sitä suomennettukin vasta vähän. Pidä huolta äidistä on kustantajan mukaan ensimmäinen suomeksi käännetty eteläkorealainen romaani, ja se julkaistiin vasta neljä vuotta sitten. 

Aiemmin luettu korealainen - Sun-mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää

            Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä, 142 s. (e-kirja)
            Kustantaja: into 2017 (paperikirja 2015)
            Alkuperäinen koreankielinen: Ommarul putakhaet 2008
            Suomentaja: Taru Salminen
            Kansi: Ninni Kairasalo

E-KIRJA on laina Ellibs-kirjastosta.
HAASTEET: Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii ainakin kohtiin 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä, 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria, ja 31. Kirjassa kuljetaan metrolla.
Kuukauden kieli -haasteessa tammikuun kieli on korea.

Akram Ailisli: Kiviset unet

Tämän vuoden viimeiseksi kirjaksi sattui mielenkiintoinen opus, azerbaidžanilaisen kirjailijan Akram Ailislin pienoisromaani Kiviset unet, jonka hän kirjoitti venäjäksi ja joka ilmestyi ensimmäisen kerran venäläisessä kirjallisuuslehdessä. Sen tapahtumien aika on 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa, neuvostovalta horjuu ja perestroika myllertää Neuvostoliittoa. Pääasiallisena tapahtumien paikkana on Azerbaidžanin pääkaupunki Baku ja unihoureissa Ailis-kylä Nahitševanissa. 

Kirjan päähahmo on tunnettu näyttelijä Sadai Sadygly, muslimi azeri, joka pahoinpidellään huonoon kuntoon eräällä aukiolla Bakussa. Sadyglyn ystävä kertoo tätä hoitavalle lääkärille, että pahoinpitelijät ovat jerazeita, Jerevanista Armeniasta paenneita azereita, ja pahoinpitelyn syy on se, että Sadygly oli rientänyt auttamaan naapurissaan asuvaa vanhusta, armenialaista.

Sairaalassa unihoureissaan Sadai Sadygly kulkee synnyinkylässään Ailisissa, muistelee sen armenialaisen kirkon raunioille johtavia portaita ja kirkon pihan kukkaloistoa, jota yksi harvoista kylään jääneistä armenialaisista hoitaa ja kastelee. Sadygly muistaa kylän aiempaa armenialaisväestöä hyvällä, ajattelee heitä työteliäinä ja siisteinä naapureina. Ja mieleen nousee vanhojen kertomat siitä, miten turkkilaiset surmasivat heitä ja miten he pakenivat vainoa kylästään.

Nyt sama on toistumassa Bakussa. Koko Kaukasuksen alueella islaminuskoiset azerit ja kristityt armenialaiset ovat asuneet yhdessä vuosisatoja. Perestroika on herättänyt kansanryhmien väliset jännitteet. Ensin armenialaiset vaativat Vuoristo-Karabahia itselleen ja karkoittivat sieltä sukupolvien ajan asuneet azerit. Sitten Sumgaitissa, ei kovin kaukana Bakusta, kansallismieliset azerit hyökkäsivät armenialaisten koteihin ja ajoivat heitä väkivalloin kaupungista. Useita kuoli. Kiviset unet päättyy tammikuulle 1990, kun azerit sytyttävät tulipalon armenialaisessa kirkossa Bakun keskustassa ja järjestävät armenialaisten pogromin, jonka neuvostoarmeija kukistaa verisesti.

Azereitten ja armenialaisten väliset konfliktit ovat kirjassa yksi asia, toinen on pitkissä Sadai Sadyglyn monologeissa esiin tuleva kriittisyys hallinnon ja sen virkamiesten korruptuneisuutta ja politiikkaa kohtaan. Siksi ei ole oikeastaan ihme, että Kivisiä unia ei ole koskaan julkaistu Azerbaidžanissa, vaikka se on siellä aiheuttanut runsaasti kohua. Kirjan julkaisemisen jälkeen Akram Ailisli (s. 1837) menetti Azerbaidžanin kansalliskirjailijan arvon ja presidentin myöntämän eläkkeen.

Kirjaan sisälle pääsemistä auttanee, jos tietää jotain Azerbaidžanin historiasta, sillä sitä ei kirjassa avata kovin selkeästi, vaikka siihen tavan takaa viitataan. Näin on tietysti luontevaa, sillä tapahtumat tunnettiin hyvin Neuvostoliitossa/Venäjällä. Vuoristo-Karabahin tilanne kärjistyi aseellisiin yhteenottoihin Neuvostoliiton hajottua, ja vaikka aselepo Azerbaidžanin ja Armenian välillä solmittiin 1994, rauhansopimusta ei ole vieläkään allekirjoitettu. Suomen uutisissa ei oikeastaan mitenkään näy se, että siellä rajalla edelleenkin partioivat sotilaat ja että aselevosta huolimatta aseellisissa yhteenotoissa kuolee jatkuvasti yksittäisiä sotilaita. Pitkä, muualla maailmassa vaiettu sota, joka jatkuu ja jatkuu.

Akram Ailisli on ollut ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.

Mattokauppaa Bakun vanhassa kaupungissa

          Akram Ailisli: Kiviset unet, 150 s.
          Kustantaja: into 2015
          Alkuperäinen: Акрам АЙЛИСЛИ: Каменные сны. Дружба Народов 2012, 12
                  (Kirjana venäjäksi 2013.)
          Suomentanut: Liisa Viitanen ; Kansi: Elina Salonen
  
KIRJAN lainasin kirjastosta. 
MUUALLA: Kiiltomato/Eeva Salonius, Mari A:n kirjablogi, mtv uutiset/Janne Hopsu
HAASTE: Kuukauden kieli -haasteessa joulukuun kieli on venäjä.

Luiz Ruffato: Lissabonissa muistin sinut

Viimeksi lukemani kirjat näyttävät muodostavan tutkielman muistista ja muistamisesta. Vai mitä mieltä olette: 1918 - Matkoja muistin rintamilla, Talvisodan aika - Lapsuusmuistelma, Jään muisti, Lissabonissa muistin sinut. Vakuutan, ettei tämä ole suunniteltua!

Viimeisin on brasilialaisen Luis Ruffaton kirjoittama pienoisromaani Sérgiosta, joka muuttaa unelmiensa perässä Eurooppaan, Lissaboniin. Elämä kotikaupungissa Brasiliassa on alkanut tympiä, vaimo joutuu hermojensa takia lepokotiin, pientä poikaa hoitavat appivanhemmat. Arki on yhtä työntekoa, mutta rahaa ei silti tunnu kertyvän. Sérgio haaveilee helpommasta elämästä, kiinteistöjen ostamisesta ja niiden koroilla elämisestä. Naapurien ja ehkä jopa koko kaupungin arvonannosta. 

Kun Sérgio joutuu lankonsa pettämäksi, hän päättää matkustaa Portugaliin ja luoda oman onnensa - ja rikkautensa - siellä, tulla takaisin vauraana miehenä ja nauttia kaikkien kunnioitusta.

... ohikulkijat tervehtisivät minua kunnioittavasti, Päivää, Serginho, ei, vaan Hyvää päivää, senhor Sérgio, ei vaan Oikein hyvää päivää, tohtori Sérgio, kuka ties asettuisin ehdokkaaksi kaupunginvaltuustoon, liittyisin Leijoniin tai Rotareihin, olisin tärkeä henkilö, ...

Lissabonissa muistin sitä jakaantuu kahteen lukuun: aika Brasiliassa ennen muuttoa ja aika Lissabonissa muuton jälkeen. Kummassakaan maassa ei ole helppoa. 

Uusi alku vanhalla mantereella ei ole auvoinen. Työtä ei löydy niin helposti kuin tuttavat Brasiliassa kertoivat. Matkakassa hupenee euro eurolta. Portugalilaisille hän on yksi monista siirtolaisista, heitä tulee Brasiliasta, Angolasta, Mosambikista, Guinea-Bissausta, ja juuri eri maista tulleisiin maahanmuuttajiin Sérgio tutustuukin. Vähitellen hän saa työpaikan ravintolassa tarjoilijana, ja asiat luistavat hetken. Vuoden kuluttua hän saa potkut, asiakkaat nyt vain haluavat, että heitä palvelevat vaaleatukkaiset ja sinisilmäiset ukrainalaiset.

Luiz Ruffato kirjoittaa Sérgion tarinaa hyödyntäen tajunnanvirtaa, joka on minulle aina haastava tekniikka, mutta tässä sitä ei viljellä äärimmäiseen asti. Ajatuksen logiikka säilyy, ja asioista juontuvat sivupolut avaavat päähenkilön historiaa, muistia menneistä tapahtumista. Toiveikkaaksi ei kirjan lopetusta - ja Sérgion tilannetta erinäisten pettymysten jälkeen - voi sanoa, ja näen jotain kovin vertauskuvallista siinä, miten kirjailija on otsikoinut kirjansa kaksi lukua: "Kuinka lopetin tupakanpolton" ja "Kuinka aloitin tupakanpolton uudelleen".

Kirjan aihe on tärkeä. Ja ajankohtainen Suomenkin maahanmuuttotilanteessa.

Lukiessa ihmettelin sanojen lihavointeja ja kursivointeja. Kustantajan sivulta löysin suomentajan vinkin, että kirjailija käyttää niitä osoittaakseen brasilianportugalin kirja- ja puhekielen eroja ja toisaalta eri portugalinkielisten maiden käyttämän kielen erilaisuutta. Portugalia en osaa yhtään, mutta ihastelen suomentaja Jyrki Lappi-Seppälän käyttämiä suomen kielen variaatoita hänen tavoitellessaan alkukielen luomia merkityksiä ja tunnelmia.

          Luiz Ruffato: Lissabonissa muistin sinut, 130 s.

          Kustantaja: into, 2018

          Alkuteos: Estive en Lisboa e lembrei de você  2009

          Suomentaja: Jyrki Lappi-Seppälä

          Kansi: Tuomo Parikka

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA sitä on luettu ainakin blogeissa Aina joku kesken, Kieltenopen kotiblogi, Kirjojen kauneudesta, Mummo matkalla, Oksan hyllyltä.
Kuukauden kieli -haasteessa luetaan huhtikuussa portugalinkielisiä kirjoja.