Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Akseli Heikkilän esikoisromaani Veteen syntyneet on niin vahva, että se kietoo tunnelmaansa ja jää mietityttämään pitkäksi aikaa.

Tarina alkaa, kun Eeva saapuu veneellä kotikyläänsä, josta hän on lähtenyt "toisaalle" muutama vuosi aikaisemmin. Hän myöhästyy vähän, äiti on löydetty joesta hukkuneena vain muutama päivä aikaisemmin. Isäpuoli Eino suree ja tekee hautajaisvalmisteluja. Velipuoli Alarik on Eevan poissa ollessa kasvanut pikkupojasta pitkänhuiskeaksi laihaksi teini-ikäiseksi, aivan äidin näköiseksi, ja on nyt surun murtama ja kaipausta täynnä.

Kylän elämälle joki on aina ollut kaikki. Ennen miehet kalastivat ja naiset synnyttivät veneessä joen päällä. Sitten yhtäkkiä kalat olivat kadonneet. Kyläläiset olivat varmoja, että siihen oli syynä jokeen pudonneen pelastaminen. Kun poika oli pieni, hän putosi koskeen, ja kylässä uskottiin, että mikä koskeen joutuu, se koskeen kuuluu. Näinhän Eevan isäkin oli kuollut tytön ollessa vielä pieni. Kun eräs kylän miehistä kuitenkin sai pojan noukittua haavillaan ylös vedestä, koski kosti eikä joki antanut enää kalaa.

"Suru ei harhaile, vaan valitsee paikkansa tarkasti. Suru kämmenissä tekee kosketuksesta tunnottoman ja lopulta saa sormet puristumaan nyrkkiin. Suru jaloissa jumittaa paikalleen tai pakottaa pakenemaan jatkuvasti. Suru rinnoilla saa kavahtamaan kosketusta, tai vaatimaan läheisyyttä keneltä tahansa. Suru pysyy paikallaan niin kauan kuin se haluaa."

Veteen syntyneet -romaanin maisema on Lapista, leveän joen partaalta, jolla elämä on köyhää ja ränsistynyttä. Vanhat uskomukset ovat eläviä, kyläläisille Alarik on edelleen syypää kalojen katoamisen tuomaan surkeuteen. Joku koittaa lepytellä jokea tarjoamalla uhria Alarikin sijaan, mutta kalat pysyvät poissa. Kirjassa on sankkaa kuoleman surua, mutta Akseli Heikkilä tihentää juonta muuhun suuntaan vähittäisin vihjein. Mikä sai Eevan aikoinaan lähtemään kylästä? Elämää suuremmasta surusta nousee valtava viha, joka tihkuu kirjan sivuilta, mutta syytä en alussa tiedä. Viha vaatii koston. Kuin kylän läpi virtaava kalaton joki ja koski.

Heikkilä kirjoittaa kauniisti ja tuoreesti ja rakentaa vahvatunnelmaisen tarinan, joka houkuttelee realismin ja myyttien väliseen lappilaiseen maailmaan. Kirjailija on kotoisin Tornionjokilaaksosta, ja seudun murre kuuluu dialogeissa mukavasti, minulle etelässä syntyneellekin ymmärrettävänä.

Hieno esikoisteos. Suosittelen!

               Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet, 193 s
                 Kustantaja: WSOY 2019
                 Kansi: Jussi Karjalainen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA blogissa Eniten minua kiinnostaa tie, jossa lisää linkkejä, sekä Radio Nostalgian podcast, jossa Akseli Heikklää haastatellaan.

Rikos Hauholla: Vaara vierailee kylässä

Päätän dekkariviikon leppoisalla pehmodekkarilla, joka sopii ajankohtaankin mainiosti. Hanne Dahlin esikoiskirjan Vaara vierailee kylässä tapahtumat alkavat nimittäin kesäkuun kolmannella viikolla, jolloin Hauhon kirkonkylässä valmistellaan juhannusjuhlia.

Sisätautien osastonlääkäri Mauri Yli-Viranko elelee Helsingin Töölössä kaksin kissansa Saimin kanssa vaimon jätettyä hänet jo vuosia sitten ja ainoan pojan työskennellessä matkailualalla Espanjassa. Mies tekee liikaa töitä, uupuu ja saa työpaikallaan sydänkohtauksen. Kollega määrää pari kuukautta sairauslomaa.

Yli-Viranko päättää vuokrata mökin 150 kilometrin säteellä Helsingistä, ja löytää netistä Hämeessä Hauholla sijaitsevan Hellevin Hovin, jolla on kirkonkylässä ravintola- ja majoituspalveluja ja parin kilometrin päässä muutama mökki Pyhäjärven rannalla. Niistä yhteen tohtori muuttaa Saiminsa kanssa toipumaan maaseudun rauhassa.

Rauhasta ei kuitenkaan ole tietoakaan. Tohtori törmää sattumoisin vanhaan tuttuun, sekatyömies Hugo Haapioon, joka aikoinaan on kiristänyt häntä erään nuoruuden hairahduksen takia. Tuo juopotteleva ja väkivaltainen mies on jo pitkään asunut Hauholla perheensä kanssa ja näkee tilaisuuden paikkailla raha-asioitaan tunnistaessaan tohtori Yli-Virangon. Ellei tämä maksaisi, Haapio soittaisi toimittajalle, ja koko vanha juttu olisi kaikkien luettavissa lööpeistä. Myös Haapion kaveri Tauno vihitään kiristyksen salaisuuteen.

Pienellä paikkakunnalla on pienet piirit. Mauri Yli-Viranko tutustuu koko Haapion perheeseen, sillä vaimo ja tytär ovat työssä Hellevin Hovissa ja kymmenvuotias poika kalastelee tohtorin rannan tuntumassa ja viettää aikaa naapurissa asuvan eläinlääkäri-Kaarinan ja tämän koiran kanssa. Kun Haapio sitten löydetään kuolleena kotoaan ja vähän myöhemmin Tauno auton yliajamana maantien ojasta, Yli-Virankoa epäillään näiden aiheuttamisesta, onhan hänellä vahva motiivi päästä eroon miehistä. Epäilyt raukeavat pian, ja lääkärimme päätyy poliisin luottomieheksi auttamaan tätä Haapion kuoleman arvoituksen ja muutaman muun törkeän rikoksen selvittelyssä.

Vaara vierailee kylässä on poliisiromaani, mutta Kanta-Hämeen rikospoliisin Pirkka Juutilaisella on kirjassa väritön rooli. Arvoitusdekkarille tyypillinen ajatustyö ja vaihtoehtojen punninta tapahtuu toipumislomalla olevan Yli-Virangon päässä. Omienkin sanojensa mukaan häneltä löytyy sisätautilääkäriltä vaadittavaa pohdinta- ja päättelykykyä. Rikosten selviämiseen vaikuttaa suuresti myös Haapion lasten aistihavainnot: Ilonalla on paljastava hajumuisto kotoaan hänen löydettyään isänsä kuolleena lattialta ja Vertti muistaa selvästi näkemänsä auton äänen. Ilonan seikkailut kirjan lopussa kyllä ovat melkoisen epäuskottavia.

Hanne Dahl on Anne Syrjän kirjailijanimi. Hänen cozy mystery -tyylinen dekkarinsa on letkeää ja helppoa kesälukemista, jonka parissa kuluu mukavasti tovi ja toinen. Kirjailija kirjoittaa sujuvasti, joskin minua ärsytti alussa melko lailla runsas pilkkujen käyttö. Sen sijaan Hellevin Hovin emännän hauholaismurre oli mukavaa luettavaa. Tunnistin siitä joitain kaikuja sukulaisten käyttämästä murteesta, he ovat kotoisin Hauhon lähialueilta. Ylipäätään kirjan vahva paikallisuus oli sille plussaa.

En malta olla sanomatta muutamaa sanaa kannesta. Järvenrantamaisema on oikein passeli kansi tälle kirjalle, mutta miksi ihmeessä siihen on laitettu mies lääkärintakissa,  stetoskooppi taskusta roikkuen? Mauri Yli-Viranko kirjoittautui rantamökkiinsä kirjailijana, koska peitteli lääkärin ammattiaan pitkään. Missään nimessä hän ei viuhtonut pihallaan lääkärin varusteissa, hänhän oli lomalla ja jättänyt työasiat Helsinkiin.

                  Hanne Dahl: Vaara vierailee kylässä, 237 s.
                  Kustantaja: Mediapinta 2013
                  Ulkoasu: R. Penttinen

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA: Kirjailijan haastattelu Keski-Hämeessä kirjan ilmestyttyä 2013.
Helmet-haasteessa kirja sopii vaikka kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Hauho, Hämeenlinna, Aulangon näkötorni, Linnatuuli kolmostiellä), 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä, 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Puu", sillä kannessa on sekä kasvavia puita että laiturin rakennusaineena puu.

Tällä kirjalla päätän osaltani Dekkariviikon. Kiitos Lukeva peikko -blogille sen luotsaamisesta. Luin kuusi dekkaria, joita luonnehdin yhdellä lauseella:

Arnaldur Indriðason: Saksalainen talo
Vuonna 1941 Reykjavikissa murhataan teloitustyyliin kauppamatkustaja, ja teosta epäillään islantilaisten lisäksi liittoutuneiden miehitysjoukkojen sotilaita tai saksalaisia.

Tomas Gads: Pirulainen
Palkittu yritysjohtaja löydetään merestä kuolleena, ja psykologisessa dekkarissa  tapausta tutkii uusi, taiten koottu ja vasta ryhmäytyvä Ryhmä Halme.

Tiina Martikainen: Surmanpolku
Lenkkipolulta löytyy paikkakuntalainen puukko rintaan iskettynä, ja tuoreeltaan paikalle hälytetään Lohjan poliisista Hanna Vainio ja hänen ohjastamansa poliisikoira Riina.

Christian Rönnbacka: Operaatio Troijalainen
Vauhdikas kirja tutustuttaa ylikonstaapeli Antti Hautalehtoon, joka soluttautuu  kansainväliseen rikollisliigaan peitetoimintatehtävässä.

Christian Rönnbacka: Julma
Vetävässä jatko-osassa Antti Hautalehto joutuu tutkinnanjohtajaksi Porvoossa, missä pedofiili sieppaa pikkutyttöjä öiseen aikaan heidän kodeistaan.

Hanne Dahl: Vaara vierailee kylässä
Leppoisa ja kesäinen murhamysteeri Hämeestä, jossa poliisia auttaa lomakylässä sydänkohtauksesta toipuva lääkäri.

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja

Heli Laaksosen kirja Sylvia, Tuija ja laulava patja on hauska luettava. Seitsemänkymppinen äiti- ja mummoihminen Tuija täyttää vuosia ja ilmoittaa suvulle, ettei halua perhejuhlia. Pitkäaikaisen hyvän ystävänsä Sylvian kanssa hän linnoittautuu nuorisoseurantalon näyttämölle. Sinne kannetaan ilmapatja Tuijan lekoteltavaksi, ja Sylvia hommaa muut tykötarpeet. Siitä viis, että lukitun oen ulkopuolella

Ryskeen pitävät ovet, joita sukulaiset tempovat. Lapsen ääni kiirii postiluukusta "Mamma, avaa, mamma!"

Kirja on kaunokirja, niin on teoksen alkuun präntätty. Erikoinen alkuasetelma selitetään alkusanoissa: Kirjailija mietti vakavasti alanvaihdosta "lähihoitajaks, kuarma-autonkuljettajaks ... taik syrjäytyneeks", kun hän elämänsä viimeiseksi aiotulla kirjakauppakeikalla tapasi näyttelijä Marjatta Rinteen, joka "käsk kirjotta jotta esitettävä hänel ja kaverilles, semmosen kamarinäytelmän-sorttisen kahrel seittemänkymppisel". 

Sellainen kirjasta syntyi. Tuijan ja Sylvian vuoropuhelu on hersyvää ja saa minut paikoin ääneen nauramaan. Dialogi on kirjoitettu Länsi-Suomen murteella ja selitykset ja ohjeet näyttämöesitystä varten "pitkällä suomella", kuten Heli Laaksonen sanoo. Tuija ja Sylvia ovat varanneet pinon runokirjoja mukaansa, ja niistä he valikoivat runoja aivan tiettyä tarkoitusta varten: 

SYLVIA: Näin se sähköpostitti: "Nuorisoseuran satavuotisjuhlan runokavalkadi, kootkaa omalla teatteriporukalla. Kesto: puolisen tuntia. Tyyli: sopiva, kyllä te tiedätte." 

TUIJA: Toi hänen "sopiva". See tarkotta varma sitä mitä ennenki? 

SYLVIA: Mää luulen juu. Pelkkä helilaaksost. Johtaja o senpäiväne fani. 

TUIJA: Tiätyste. Se on nii naivi ihmine. Mut mikäs täsä, meil o aikka plarata.

Runojen plarauksen ohessa jutustellaan seitsemänkymppisille tärkeistä asioista: menneistä työvuosista, miehistä, lapsista ja lapsettomuudesta, vanhuudesta ja kuolemasta. Ja ennen kaikkea ystävyydestä. Välillä nauretaan, välillä vakavoidutaan, välillä pyydetään anteeksi ja ollaan ystäviä hamaan tulevaisuuteen. Ja aina välillä luetaan runoja.

Sylvia, Tuija ja laulava patja on riemastuttava hyvän mielen kirja kenelle tahansa, joka ei pelkää murretta. Minulle tämä on ensimmäinen lukemani Heli Laaksosen kirja, ja vaikkei länsisuomalainen puheenparsi olekaan minulle tuttu, proosatekstissä se oli helppo ymmärtää.

         Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja, 95 s
          Kustantaja: Kynälä 2016
          Kansi: Heli Laaksonen

KIRJA on kirjaston hyllyltä. MUUALLA kirja on luettu vaikka missä. Katso vaikka Elinan, Jonnan, Kirsin, Kristan, Linnean, Main ja Tuijan blogeja. Kirsi on nähnyt kirjaan perustuvan kamarinäytelmänkin.

HAASTEET: Helmet -lukuhaaste 2017 (39. Ikääntymisestä kertova kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 17)

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Antti Heikkisen esikoiskirjalla on sille erinomaisen hyvin sopiva nimi, Pihkatappi, vaikka ymmärsin sen vasta lukiessani kirjan viimeisiä sivuja, joilla nimi saa selityksensä. Sitä ennen teoksesta on moneksi. Se on nuoren miehen kasvukertomus, jossa isänsä kanssa varttunut äiditön poika joutuu repäisemään itsensä rajusti irti isästään itsenäistyäkseen. Se on yhden perheen kolmen sukupolven tarina, jossa kertoja kirjoittaa isoukkinsa vuoden 1918 sotaan, ukkinsa jatkosotaan ja isänsä aikaan, jolloin maaseutu tyhjenee.

Kertoja Jussi on toimittaja, jonka näkemä videonauhoitus Kekkosen hautajaisista saa sekä kaivautumaan oman itsensä ja sukunsa menneisyyteen että myös toteuttamaan unelmansa kirjoittaa romaani. En ole tainnut vähään aikaan lukea kirjaa, joissa kehyskertomuksena ja päähenkilönä on kirjailija työssään, joten se tuntui varsin mukavalta kerrontaratkaisulta. Samalla lukija saa seurata romaanin kirjoitusprosessia vaihe vaiheelta ja kirjailijan matkaa oman itsensä tuntemiseen.

Pidin Pihkatapista! Aika sen lukemiselle oli parahultainen, sillä parin synkän- ja raskaanpuoleisen kirjan jälkeen kaipasin jotain hyväntuulisempaa, ja Antti Heikkisen kirja oli sitä. Se puhuu vakavista asioista, mutta tavalla, jossa on huumoria ja leppoisuutta, joka sai ainakin minut hyvälle tuulelle. Ehkä dialogeissa käytetyllä savon murteella oli paljon tekemistä asian kanssa, sillä siten juttelevat tuttavat ja työtoverit ovat kaikki leppoisia ihmisiä! Muutenkin kieli oli yltäkylläistä, ja kirjan henkilöihin kiintyi. Nautin myös kirjan eri aikatasoilla liikkumisesta. Kirjailija-kertoja eli Petransa kanssa nykyajassa ja kirjoitti toimittajan lomallaan romaania. Valokuvien siivittämänä hän kirjoittaa romaaniinsa omat muistonsa lapsuudestaan ja nuoruudestaan sekä sukunsa tarinat, joista osan hän myöntää olevan mielikuvituksensa tulosta, jotkin asiat kun ovat suvun vaiettuja salaisuuksia.

Pihkatappi  voitti vuoden 2013 Savonia-palkinnon parhaasta savolaisesta kaunokirjallisesta teoksesta. Kirjablogeissa kirjaa on luettu paljon, hauskimmin savon murteella siitä kirjoitti Amman lukuhetki, mutta muutkin ovat kovasti pitäneet kirjasta: Hengityskeinu, Kirjakaapin kummitus, Kirsin kirjanurkka, Pihi nainen, Sallan lukupäiväkirja, Kirjavinkit ja monet muut.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Haasteosallistus: MiMiTuI / Toimittaja-kirjailija.

Antti Heikkinen: Pihkatappi, 276 s.
Kustantaja: Siltala 2013

Graafinen suunnittelu: Pekka Loiri

Orvokki Autio: Viistotaival

Kyselin jokin aika sitten lukuvinkkiä muutamaan Suomen maakuntaan sijoittuvista kirjoista ja minulle suositeltiin Etelä-Pohjanmaalta muun muassa Orvokki Autiota. Kirjailijan nimi oli tuttu, joskus olin käsissäni pyöritellyt jotain hänen kirjaansa, kun olin etsinyt sukuromaania, mutta vasta nyt tartuin hänen Pesärikko-trilogiansa alkavaan Viistotaival-romaaniin.

Viistotaival on kuvaus yhden avioliiton alkuvaiheista. Olavi, pirssikuski ja ison Larvan talon 33-vuotias ainoa poika, iskee silmänsä 18-vuotiaaseen Aholan Armiin, jota kuljettaa nuorisoseuran tanssien jälkeen kotiin muitten likkojan kanssa. On kesä, ja sen kesän aikana Olavi ajeluttaa Armia Pobedassaan naapuripitäjien teillä, tuttujen näkymättömissä. Armi on otettu avatessaan sivuikkunan ja antaessaan tuulen sekoittaa hiuksia. Kesän mentyä Olavi kihlaa Armin sellaista vauhtia, ettei tyttö meinaa perässä pysyä.

Kihlaus, kuulutukset, vihkiminen, kaikki kuukauden sisällä. Armin kotiväki on vastaan, mutta antaa alaikäiselle tytölle luvan, kun luulee tämän olevan pieniin päin. Armi asuu vuottaan Larvan talossa Olavin tomeran äidin ja yhtä tomeran, joskin halvaantuneeena päivänsä sängyssä viettävän, tädin silmien alla ja komennossa. Armi on yksinäinen, Larvassa ei käy vieraita eikä hän pääse talosta mihinkään, mutta samalla hän on elämäänsä ja avioliittoonsa tyytyväinen. Isona asiana hiertää kotiin katkenneet välit, mutta nekin korjaantuvat, kun hän alkaa odottaa vauvaa ja lähtee käymään kotitalossaan.

Yllättäen ja vahingossa Armi saa tietää häneltä varjellun salaisuuden Olavin menneisyydestä. Sen myötä Armi kasvaa lasta odottaessaan aikuiseksi, ja kun vauva on syntynyt, hän tietää, mitä elämältä haluaa.

Pidin Viistotaipaleesta kovasti. Armin ja Olavin tarina imaisi mukaansa ja vei heidän suhteensa arkeen, jonka ymprille piirsivät aitoja vahvat suvut ja talot ja niiden jälkeläisiin liitetyt odotukset sekä sukujen salaisuudet, joita varjeltiin sanomalla, ettei perheessä saanut olla salaisuuksia. Tarinan alkuosa päättyi, kirjan lopussa Armin päätös viittasi tulevaan, ja siitähän on kanssa päästävä lukemaan, sen verran mielenkiintoiseen vaiheeseen Armin ja Olavin elämä tässä jäi.

Kirja on hyvin pohjalainen, siinä on paljoin dialogia eteläpohjalaisella murteella, jota oli mukava lukea, vaikkei itselläni ole samaa murretaustaa. Kieli on selkeää, konstailematonta ja sujuvaa, henkilöiden mielenliikkeet tulevat ilmi heidän teoissaan ja reaktioissaan pikemmin kuin tarkoista mielensisäisistä kuvauksista. Kirja on jaettu osiin, joille on annettu pesäpallosta noukitut otsikot, jotka kuvasivat erittäin hyvin tarinan etenemistä: Kotipesä, Lähtötaival, Ajolähtö, Viistotaival, ja Haava.

Kirja sijoittuu Etelä-Pohjanmaalle, pitäjää ei kerrota, mutta lähin kaupunki on Seinäjoki ja isommat asiat hoidetaan Vaasassa. Orvokki Autio itse on syntynyt Kurikassa. Ajankohta on 1950-luvun loppu, sillä lehdestä luetaan Fagerhomin 3. hallituksen kokoonpanosta 1958-1959.

KIRJAN lainasin naapurikunnan kirjastosta.
Haasteet: Avioliittojuonia; Oi maamme Suomi! (Etelä-Pohjanmaa/Kurikka)


Orvokki Autio: Viistotaival, 250 s.
Kustantaja: Kirjayhtymä 1980
Kannen maalaus: Kari Jylhä
Kuva: Seppo Hilpo
Kannen suunnittelu: Erkki Poutiainen

Eila Kujala: Valkea kissankello

Kaarle on ollut neljä vuotta Amerikassa tienaamassa talorahoja ostaakseen oman maapaikan. Kotona häntä odottavat vaimo Johanna ja tytär Liina sekä poika Olavi, joka oli vasta syntynyt, kun isä matkusti tammikuussa 1916. Eipä tämä tiennyt silloin Suomen suuriruhtinaskunnasta lähtiessään, että palaisi itsenäiseen maahan.

"Olavi seisoo piirongin edessä kamarissa, huomaa Johanna. Mentyään pojan lähelle hän huomaa kuinka poika pitää isänsä valokuvaa kädessään ja silittää pienillä sormillaan kuvan viiksiä. - Mustat viikset, minun isällä on mustat viikset.- Niin on siinä kuvassa ja äiti luulee, että on isällä ne vieläkin.- Siitä sen sitten tuntee, toteaa poika ja Johanna huomaa mitä nelivuotias on miettinyt: miten tuntea isä!"  (s. 190)

Eira Kujalan kirja Valkoinen kissankello on takakannen tekstin mukaan Kaarlen tarina, ja sitähän se on. Kaarle lähtee ensimmäisen kerran Amerikkaan tienaamaan 1906, koska "keisarin nostoväki ei houkuttele" ja koska "se on meillä kotona elämä niin pientä, että ei siinä ole kaikille elämisen mahdollisuutta". Kotipuoleen jää tyttö odottelemaan, ja sen takia Kaarle palaa Suomeen parin vuoden kuluttua.

Uusi lähtö länteen koittaa talvella 1916, koska Kaarle tietää, että vain niin hänen on mahdollista hankkia oma tila juuri syntynyttä poikaansa varten. Toinen reissu venyy neljän vuoden mittaiseksi. Sieltä palattua ostetaan maapaikka, ja perhe elää onnellista elämää, välillä myötämäessä, toisinaan vastuksia kokien.

Kirjan tapahtumapaikkoina ovat Lohtajan ja Kälviän seudut Keski-Pohjanmaalla,  ja se kertoo tavallisten suomalaisten elämästä historian mullistusten keskellä. Vaikka kirja on Kaarlen tarina, sen kertomisessa on hänen vaimollaan melkein suurempi osa kuin miehellä itsellään. Kun Kaarle on Amerikassa, hänen elämästään saapuu välähdyksiä kirjeitse, jotka on kirjoitettu kotimaakunnan murteella, vaikka muuten kirja on yleiskieltä. 

"Täälä on nyt kyllä töitä tarijolla joka puolella. Nyt sitte olemma parhaillans siirtynehet lännemmäs taas kolikaivantohon. Mainareiks meitä täälä suomalaisten joukosa sanotahan. Uuelta vuojelta alotamma." (s. 130)

Sen sijaan kotipuolen tapahtumat kerrotaan vaimon näkökulmasta, samoin jatkuvan ikävän tunteet. Hän seuraa sivusta politiikkaa Suomen itsenäistymistä edeltävinä vuosina ja hän kuulee kapinatalven tapahtumista järkyttäviä uutisia, koska Keski-Pohjanmaaltakin on lähdetty taisteluihin Etelä-Suomeen, niin punaisten kuin valkoistenkin joukkoihin. Myös uskonnollisia pohdiskeluja Johannalla on, kun uusi herätysliike leviää paikkakunnalla ja haastaa kirkon perinteisen uskonkäsityksen.

Valkea kissankello oli mielenkiintoinen kirja. Sen kehystarinana oli Kaarlen pojantytär, joka kyseli tuoraltaan, isoisältään, tämän elämästä ja vanhoista ajoista. Kun Kaarlen tarina sijoittui vuosien 1905-1930 välille, kehyskertomuksen poikkeamat 1950-luvulle itse asiassa vähän häiritsivät minua, ja romaani olisi ollut sujuvampi ilman niitä. Mielenkiintoiseksi kirjan teki todentuntuinen kerronta tavallisten keskipohjalaisten maaseudun ihmisten arkisesta perhe-elämästä, ajatuksista ja kokemuksista sata vuotta sitten, Amerikan muuton taustoista ja vuoden 1918 tapahtumista taisteluja kauempaa seuraavien silmin.

Niin, ja kun olen mukana haasteessa, jossa luetaan kirjoja Suomen maakunnista, tämä kirja kuuluu Keski-Pohjanmaalle.
Lukuiloa kukkien keskellä -lukuhaaste.

Eila Kujala: Valkea kissankello, 239 s.
Kustantaja: Länsirannikko 2011
Kansi: Hannele Peltorinne ja Eila Kujala

Kaarina Sakala: Kylä järven kainalossa

Kun olin 13 kotimaisen kokemuksen myötä päässyt kirjahaasteiden kanssa tutuksi, päätin liittyä myös haasteeseen, jossa tavoitteena on lukea kirjoja Suomen 19 maakunnasta tämän vuoden aikana. Tai itse asiassa itsenäisyyspäivään mennessä. Monen kirjan kanssa olen lyönyt kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun ne ovat sopineet kumpaankin haasteeseeni.

Aivan ensimmäiseksi talvella luin Kaarina Sakalan kirjan Kylä järven kainalossa. Se sattui hyvään saumaan sukuharrastukseni kanssa, joten kirjoitin siitä esittelyn Oton ja Iidan sukua -blogissani helmikuussa.

Vaikka kirjassa tapahtumapaikkakuntaa ei sanota suoraan, olin paikallistavani sen Tyrväntöön (nykyisin Hattulaa) Kanta-Hämeeseen, mistä kirjailija on syntyisin ja minkä seudun murretta osa kirjan henkilöistä puhuu. 

Valloitan tällä kirjalla Kanta-Hämeen (Tyrväntö/Hattula) Oi maamme Suomi -haasteessa.

KIRJAN ostin itse kirjakaupasta.