Kaari Utrio 80 vuotta!

Kaari Utriota onnittelen 80-vuotispäivänä osallistumalla kirjabloggareiden yhteishaasteeseen, jonka käynnisti Kirjasähkökäyrä. Utrion romaaneista lähes kaikki olen lukenut aikanaan, mutta ne ovat aina yhtä kiinnostavia historian ja jännittävien romanttis-humoristispainotteisten juonien ystäville. Naispäähenkilöt taisivat tulla muotiin kotimaisessa kirjallisuudessa nimenomaan Utrion kirjoissa, nuo neuvokkaat tai hupsut, jotka pyristelevät miesvaltaisen yhteiskunnan kurimuksessa omaa paikkaansa etsien. 

Aatelisneito, porvaristyttö kuvaa kahden naisen elämänpolkua: toinen perustuu 1400-1500-lukujen vaihteessa eläneeseen aateliseen Margareeta Vaasaan, kun taas varakkaan porvarin tytär Ursula Särkilahti on fiktiivinen hahmo, vaikka hänen sukunsa on todellinen. Kiukku-Nikuna tunnettu Turun pormestari oli mahtava herra, mutta hänkään ei mahtanut mitään kiukkuiseksi ja uppiniskaiseksi tunnetulle tyttärelleen, jonka ominaisuuksista isä oli ylpeä. 

Ursula ei totisesti antanut miesten häiritä liikaa omia suunnitelmiaan, kunnes rakastui onnettomasti. Margareetalla ei ollut sanomista aviomiehensä valintaan, olihan hän kuningas Kustaa Vaasan sisar, jonka avioliitto oli politiikkaa, kuten tapana oli. Ursulan kohdalla kysymys oli lähinnä taloudellinen. 

Ajankohta oli levoton: Lutherin opit levisivät, mikä hämmensi hartaat katoliset ja aiheutti riitoja, väkivaltaa ja monenlaisia uusia järjestelyjä hallinnossa ja kansan käskemisessä. Kauppaa käytiin Hansa-liiton kanssa: Rääveli kilpaili Tukholman kanssa ankarasti. Kruunu linnanherroineen ja huoveineen verotti alamaisiaan kovalla kädellä, mikä piti kansan nöyränä ja köyhänä. Kulkutaudit, tulipalot ja muut vitsaukset, kuten lasten varhaiset kuolemat, eivät säästäneet edes rikkaita. Ei vielä tiedetty keinoja niitä juuri estääkään, vaan elettiin miten parhaiten taidettiin - sen aikaa kun elettiin.

Kirja vetää vastustamattomasti mukanaan tuohon aikaan, etenkin tekeväisen Ursulan vaiheikkaaseen elämään: silmät pyöreinä ja henkeä pidätellen lukija seuraa, miten hän tästä ja tuosta tilanteesta selviää. Margareetan elämä vaikuttaa yllätyksettömämmältä, mutten usko sen olevan hauskempaa. Utrion kuiva huumori tasoittelee ja suo lukijalle lepohetkiä välillä karmeiksi äityvistä tilanteista. Eläväiset kuvaukset tuon ajan Turun ja Rauman kaupungeista tuovat lukijan eteen historialliset kadut ja rakennukset, ja Kuusiston linnan kauhistuttava hävitys käydään läpi tarkasti. Kaikkiaan reipasta menoa, josta ei romantiikkaa ja seksiä puutu, ei myöskään valtataisteluita, juonitteluja tai naisen aseman kuvausta.

Jälkimmäisestä kertoo laajasti Utrion yksi pääteos tietokirjapuolella, Eevan tyttäret, joka on kuvaus naisten historiasta aikojen alusta (no, se vähä mitä tiedetään) 1900-luvulle saakka. Haasteen myötä sain tekosyyn lukea kirjan uudelleen nyt, vaikka hankin sen jo ilmestymisvuonna. Edelleen erittäin pätevä ja värikkäästi helppolukuiseksi kirjoitettu historiikki. 

Kirja sai valtavasti huomiota aikanaan, olihan se ainutlaatuinen kooste aiheesta, josta ei aiemmin vastaavaa ollut olemassa. Sitä kiitettiin ja moitittiin: lukijat ihastuivat (myyntimäärät olivat huimat), kun taas tutkijat olivat kriittisempiä, jos ja kun löysivät teoksesta seikkoja, jotka eivät istuneet tieteellisen tutkimuksen käytäntöihin. Se ei liene ollut tarkoituskaan, vaan antaa yleiskuva naisen aseman ja naiskäsityksen kehityksestä, ja sen se tekee, ehkä hieman raflaavastikin, mutta faktoihin perustuen. "Kaikkea" ei yksi kirja tietenkään voi sisäänsä mahduttaa. Riittävästi voi.  

Miellyttäväksi teosta ei voi sanoa: en suosittele herkimmille etenkään sivuja 260-270, jossa puhutaan lasten kohtelusta ennen kuin heidät alettiin ymmärtää hoivaa tarvitseviksi ihmisolennoiksi. Lapsia tuli ja heitä kuoli, se oli normaalia, vielä senkin jälkeen, kun oli  ymmärretty isän osuus lapsenteossa - vaikka olisi voinut luulla, että kaikkea hallitsevat miehet olisivat olleet tarkempia "omaisuudestaan", jota naiset ja lapset ovat heille pitkään olleet. 

Utrio kertoo historian naisten rooleista suvussa, yhteisössä, kirkossa ja uskonnoissa, heidän toimistaan kotona mutta lopulta myös kouluissa, palkkatyössä ja nykyaikaisessa perheessä: naiskäsitys on vuosisatojen myötä hitaasti muuttunut, ja etenkin länsimaisilla naisilla on oikeus päättää itse seksielämästään ja esimerkiksi mahdollisista raskauksistaan. Historian valossa se on ainutlaatuinen etu. Jopa raiskaus avioliitossa tunnistetaan nyt rikokseksi, toisin kuin vielä kirjan kirjoittamisen aikaan. 

Jos kirjaa haluaisi täydentää 2000-luvun tapahtumilla, ne eivät olisi naisten kannalta pelkästään myönteisiä. Sodat, terrorismi ja paluu entisaikojen miesylivaltaan esimerkiksi Afganistanissa ovat kovia iskuja: tyttöjen koulutuksen estäminen on tehokkain alistamisen keino. Ja vaikka lukutaito on kehittynyt huimasti viimeisten reilun sadan vuoden aikana, on tässä vielä tekemistä etenkin Afrikassa ja Aasiassa. 

Romaani ja tietokirja täydentävät hienosti toisiaan, ja Utrion vetävää tekstiä - usein sarkastisine kommenteineen - on aina ilo lukea. Hänen tuotantonsa sisältää kymmeniä romaaneita ja tietokirjoja, joista suuri kiitos! Uusia kirjoja ei ole enää kuulemma tulossa, mutta Facebookissa kirjailija jakaa historiatietoja edelleen. 

Kuvassa Kaari Utrio Helsingin kirjamessuilla 2021.

Mainitut kirjat:

Aatelisneito, porvaristyttö. Tammi 1974. Uusittu kansi: Mika Kettunen. 

(Onneksi ne entiset, vähäpukeisten naisten kuvilla "koristellut" kannet on vaihdettu!)

Eevan tyttäret. Tammi 1984. Taitto Kai Linnilä ja Kristiina Ojanen. 

(Itseltäni on kadonnut kirjan kansipaperi, jossa mahdollisesti olisi kannen tekijän nimi; oletan taittajien olleen siinäkin asialla.)

Kannattaa lukea myös Kaari Utrion kiinnostava elämäkerta:

Anna-Liisa Haavikko: Kaari

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Uutuuskirjat vievät niin vastustamattomasti mukanaan, että paljon vanhempaa kirjallisuutta on jäänyt lukematta. Kuten Eeva Joenpellon uran huippu, Lohja-sarja, joka alkoi ilmestyä 1974 ja nosti kirjailijan aikansa suurten menestyjien joukkoon.

Miksi? Uteliaana yritin selvittää asiaa aloittamalla Joenpellon elämäkerrasta. Aiemmin olin lukenut muutaman yksittäisteoksen. Nyt otin esiin Vetää kaikista ovista, Lohja-sarjan avauskirjan.

Aivan alku tuntui tylsältä ja vanhanaikaiselta. Sodanjälkeinen Suomi ja sen maaseutu, köyhyys ja niukkuus. Mutta jotain tapahtui, henkilöt alkoivat elää. Oskari Hänninen Salme-rouvineen ja tyttärineen, myöhemmin vävyineen, Grönruuska ja hänen poikansa Vieno. Hännistä Joenpelto kuvaa herkullisesti, ja samalla aikansa isäntämiehen persoonaa ja ajattelutapaa yleisemminkin. Talous on hallinnassa, naisten kanssa kinkkisempää.

"Hänninen mietti kesällä usein mitä hänen oikein olisi pitänyt tehdä, ettei onnettomuutta olisi sattunut. Tai eihän se nyt edes ollut mikään onnettomuus, naisen kiusallista metkuilua vain."

Salme on vahva ja viisas nainen, Joenpellon kirjoille tyypilliseen tapaan. Hän mukautuu olosuhteisiin ja on realisti, rakastaa ja kasvattaa kahta tytärtään aikuiseksi parhaansa mukaan, eikä se ole vähän.

"Oli liian paljon naisia talossa, Salme ajatteli. Toisesta toiseen heijastuivat samat toiveet ja pettymykset, paisuivat ja kimposivat kahta pahempina takaisin."

Joenpellon teksti on täynnä hienoja, suorastaan aforismimaisia lauseita, joilla hän kuvaa ihmisiään ja yhteiskuntaa, jossa eletään. Kovaa yrittämistä parempaan taloudelliseen hyvinvointiin ja tulevaisuuden turvaamiseen, nöyryyttä sotakurituksen jäljiltä, pieniä mutta konkreettisia haaveita, perheen ja kodin perustamisen tarvetta, iloja ja pettymyksiä.

"Mutta ihminen erehtyi surkeasti. Ylimalkaankin piti suhtautua varovasti siihen mitä ei tiedä ja koputtaa vain empien vieraille oville."

Isännät Julin ja Hänninen tuovat herkullisesti mieleen miehet Alastalon salissa. Samaa näyttämisen halua, puhumattomuutta ja itsepäisyyttä - ja kun jotain sanotaan, se on painavaa. Ajatuksia sen sijaan on paljon.

"Olisiko sitten parempi, ettei kukaan yrittäisi mitään, olisi vain määrätyn aikansa sillä kohdalla mihin oli sattunut syntymään, älyttömän naudan tavoin märehtien hinkalossaan? Ei mitenkään voinut olla. Talojen, suurten ajatusten rakentaminen oli välttämätöntä, ei vain pitänyt odottaa, että se tekisi ihmisen onnelliseksi. Ei mikään tehnyt, ei mikään rakennus, ei maan päälle nouseva, eikä aivoituksissa kypsyvä.Ja silti oli rakennettava vain, istuttava kokouksissa, laulettava lauluja, uskottava voimiinsa, pyrittävä oikeaan, pidettävä puoliaan, seistävä joukossa tai kyyhötettävä kolossaan, miten asiat milloin vaativat. Sillä vain siten elämä meni eteenpäin, maailma parani rahtusen."

Lämmintä huumoria - jos kipeyttäkin - tuovat Salmen ja Grönruuskan keskustelut siitä, miten elämä meni kuten meni. Kun ikää alkaa kertyä, näitä alkaa pohtia. Pidin Hännisiä vanhoina ihmisinä, kunnes tajusin, että itse asiassa hehän ovat kirjassa minua nuorempia! Grönruuska muistelee Salmelle tämän seurusteluaikaa Hännisen kanssa. Murre tuo oman hauskan lisänsä mainioine sanoineen, jotka asiayhteydestä on helppo ymmärtää, vaikkei sanaa olisi koskaan kuullut.

"Ja sit se rupes hommaamaan omaa puarii ja sää olit nii töötteelläs ja tälleelläs ja kekkava et."

Mainion elävä tarina ja vahva teksti vielä tänäkin päivänä: aion lukea myös sarjan jatkon ilman muuta.

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista. WSOY 1974. Yläkuvassa pokkarina 11. painos, 2010.

Postaus on osa kirjabloggaajien Eeva Joenpelto -haastetta, jonka käynnisti Tuijata ja jonka postaukset julkaistaan tänään 17.6, Joenpellon syntymäpäivänä. Tuijan blogista löytyvät linkit muihin Joenpeltoa muistaviin blogeihin.