John Galsworthy: Forsytein taru. Klassikkohaaste 21.

"Ne, joilla on ollut onni päästä perhejuhlaan Forsyteille, ovat saaneet nähdä tuon viehättävän ja opettavaisen näyn, ylemmän keskiluokan perheen täysissä hepenissään. Mutta kellä ikänänsä näistä etuoikeutetuista on ollut sielullisen erittelyn lahja - rahallisesti arvoton taito, josta Forsytet niin ollen eivät mitään tiedä - hän on saanut olla todistajana näytelmässä, joka ei ainoastaan ole itsessään ihastuttava, vaan myöskin antaa valaistusta hämärään inhimilliseen ongelmaan. Selvemmin sanoen, nähdessään koolla tämän suvun, jonka haaroista yksikään ei tunne mieltymystä toiseen ja jossa kolmen jäsenen välillä ei vallitse mitään mitä kannattaisi nimittää myötätunnoksi, hän on tajunnut sen salaperäisen konkreettisen sitkeyden, joka tekee perheestä peloittavan ykseyden, selvän pienoisjäljennöksen yhteiskunnasta."

Kirjan alku naulaa upeasti saagan sisällön ja tekstin tyylin. Forsyten mahtiperheen tarina alkaa 1880-luvulta Jolyon Forsyten talosta Lontoon Stanshope Gatella, jonne on kokoontunut Jolyonin sisaruksia ja näiden lapsia puolisoineen. Joylon on kirjan alussa yli 80-vuotias, 86-vuotias sisko Ann on suvun vanhin. (Forsytet eivät usko kuolemaan. Joku saattaa kyllä "eritä elämästä", jos on pakko.)

Kokoontumisessa on tarkoitus juhlistaa Jolyonin lapsenlapsen Junen kihlausta arkkitehti Bosinneyn kanssa. Perheellä on pennittömästä miehestä paha aavistus. Mikä hullunkurisinta (ainakin Hester-tädin mielestä), Bosinney oli käynyt Junen tätien luona velvollisuusvierailulla pehmeä harmaa huopahattu päässään! Tapaus herättää suuria epäilyjä. Mahtaako mies edes ripotella kölninvettä nenäliinaansa, ajattelee lukija. Mutta June pitää päänsä. Hän jopa suostuttelee setänsä Soamesin rakennuttamaan talon, jonka kihlattu saisi suunnitella. Näin toimitaan. Mutta Soamesilla ei ole onnea komeasta talosta huolimatta: hänen vaimonsa rakastuu toiseen mieheen. 

"Niinkuin kaikissa itseäänkunnioittavissa perheissä, niin oli Forsyteillakin paikka, missä perhesalaisuuksia vaihdettiin, perhearvoja noteerattiin. Forsyten juorupörssissä tiedettiin, että Irene katui naimistaan. Hänen katumustaan ei hyväksytty. Hänen olisi pitänyt ajoissa tuntea mielensä, riippuvaisessa asemassa oleva nainen ei saanut tehdä tuollaisia erehdyksiä."

Forsytet ovat ovat rikastuneet sijoittamalla kiinteistöihin ja yrityksiin Lontoossa pyhänä tehtävänään kartuttaa omaisuuttaan ja jättää se jälkipolville mieluiten vähintään tuplaantuneena (olisivatpa he minun esi-isiäni!), tuottamatta itse mitään muuta kuin varojaan. He käyvät tunnollisesti kirkossa ja oopperassa ja tuntevat kirjallisuuttakin sen verran kuin etikettiin kuuluu, mutta raha on heidän tärkein kiinnostuksen kohteensa. Urheilu tai muut fyysiset harrastuksetkaan eivät heitä kiinnosta, vaikka vanhasta Jolyonista sanotaan:

"Hän oli tottunut viettämään loma-aikansa vuoristossa, vaikka todellisena Forsytena hän ei ollut koskaan yrittänyt mitään kovin seikkailurikasta tai tyhmänrohkeata, ja piti vuoristosta intohimoisesti." 

Nyt tiedän, miksi Forsytein taru on pysyvästi klassikkokirjallisuuden listoilla. Se on komea ja tarkka kuvaus suuresta murroksesta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, siirtymästä viktoriaanisesta ajasta moderniin. Kapitalismin, kaupungistumisen ja teknologian nopea kehitys muutti maailmaa, säätyerot ja monarkian valta alkoivat murtua, teollistuminen käynnistyi. 

Kirja on paitsi oivaltava ja laaja yhteiskuntakuvaus myös perhe- ja sukupolvikertomus, josta ei dramatiikkaa puutu. Kolmen sukupolven tarina esittelee terävästi ja osin kuivan brittihuumorin pilkkeellä aikaansa ja ihmisiään. Vaikka tekstin runsaus ja tarkkuus välillä rasitti ja toi toistoakin, nautin suuresti lukemisesta tuosta ajasta, tuntemamme yhteiskuntajärjestelmän muotoutumisesta ja Lontoon kehityksen seuraamisesta sellaiseksi kuin sen olemme oppineet tuntemaan.

Määrätietoinen rahan haaliminen näyttäytyy kaikessa, ja lukija voi itse päättää, miten siihen suhtautuu; kirja ei moralisoi, vaan kertoo. Surkuhupaisaa on, että sijoittamista sanottiin joskus keinotteluksi, pahamaineisella klangilla, mutta nyt se on normaalia, jopa toivottavaa toimintaa kenelle tahansa, ja taito, jota voi opiskella jo kouluissa.

Ihmiskuvaus on säälimätöntä ja monisanaista. Forsytet eivät menesty ihmissuhteissaan yhtä hyvin kuin taloudessaan, vaikka saattavat tuntea kiihkeää, jopa pakkomielteistä intohimoa. Vai onko sittenkin kyse silkasta ahneudesta ja omistushalusta? Kuten eräästä sanotaan:

"...sillä hänellä oli huomattava määrä tuota 'omistamisen vaistoa' joka, niinkuin tiedämme, on forsytelaisuuden koetinkivi ja hyvän moraalin perusta."

On kiinnostavaa tarkastella myös sitä, muuttuvatko Forsytet sukupolvien vaihtuessa ja miten suhtaudutaan muun muassa Englannin käymiin sotiin: on asioita, joilta eivät välty edes rikkaat. Ikääntyminen on niistä yksi, ja eräiden persoonien kehitystä vuosien myötä on havaittavissa pehmeämpään suuntaan. 

Sisällysluettelo on mainio, usein kaipailen sitä nykyromaaneihinkin. Lyhyehköt luvut on nimetty sisältönsä mukaisesti: June huvittelee. Nuori Jolyon tekee diagnoosin. Soames istuu portailla. Juoni muistuu mieleen vilkaisulla, ja on helppo palata kohtaan, josta haluaa tarkistaa jotain. 

John Galsworthy: Forsytein taru (The Forsyte Saga). WSOY. Suomentanut Tyyni Tulio. 

Alkuperäinen sarja ilmestyi vuosina 1906 - 1922.

Luin ensimmäisen osan 11. painoksen vuodelta 1976 ja toisen osan kuudennen painoksen vuodelta 1966, kirjastosta lainattuna. Postauksen kuva on Antikvariaatista, jossa teoksia on ostajalle näköjään hyvin saatavana. 

Kirjabloggaajien klassikkohaasteesta on menossa osa 21, ja sitä vetää bloggaaja Oksan hyllyltä.
Haastekuva: Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

Eeva Joenpelto: Lohja-sarjan osat 2 ja 3

Eeva Joenpellon syntymästä on 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tutustuin vihdoin Lohja-sarjan kahteen seuraavaan osaan, ykkösen Vetää kaikista ovista luin jo aiemmin.

Osissa Kuin kekäle kädessä ja Sataa suolaista vettä eletään 1920-luvun loppupuolta. Itsenäistynyt maa hakee linjaansa, vasemmisto nahistelee keskenään - kommunistit ja sosiaalidemokraatit - eikä oikeistossa juuri enempää keskinäistä sopua tai yhtenäisyyttä näytä muodostuvan. 

Matti Reima kärsii vankilatuomionsa pirtukaupoista, Hännisten Inkerin avioliitto hänen kanssaan jatkuu, vaikka vaimo jo kyseenalaisti koko liiton. Toinen tytär, Anja, puolestaan kulkee erään valokuvaajan seurassa, eronneena Julinin Laurista. Salme yrittää huolehtia tytöistään miten taitaa. Lapsia ne ovat aina, vaikka jo keski-ikäisiä rouvia. Ja anopistakin pitää huolehtia, siinä sitä onkin hommaa! Salmea väsyttää. 

"Kevään oikullinen lupaileminen ja peruuttaminen, tulo ja meno, otti joka vuosi entistä raskaammin voimille. Ruumis laahasi eteenpäin talvisesta oleilusta pöhöttyneenä, jalat hikoilivat ahtaantuntuisiksi käyneissä kengissään, päätä painoi - toisina päivinä. Sitten kimmo palasi ja usko myös, oli aivan kuin uudet jäsenet."

Ihailen komeita lukujen alkulauseita. Kun nykyisin puhutaan cliffhangereista, koukuista lukujen tai kirjan lopussa, Joenpellolla ne ovat aluissa. Henkilöistä samastun Salmeen eniten; tyttäret ovat omanlaisiaan. Isäntä Hännnisestä, tuosta kaikkien setämiesten isästä, puhumattakaan! Toisaalta hänkin herättää sympatiaa kyvyllään ohittaa ikävät asiat, vaikka laittamalla korvatulpat korviin. 

Nuoremmat miehet suunnittelevat uraansa omilla tavoillaan. Enää eivät pelto ja maatila jaksa kiehdo Lauria, muuta oppia ja kokemusta pitää saada. Matti Reima jatkaa bisnesmiehen uraansa - häntä voinee sanoa kaikkien kepulien liikemiesten isäksi! Ja Grönroosin Vienoa kutsuu aate ja yhteiskunta. Salmen ajatuksista löydän eniten tuttua ja myös naisasiaa, onhan hän sitä mieltä, että omaa rahaa pitää naisella olla. Ajan kulumista hän oman ikääntymisensä myötä pohtii paljon. 

"Kaikkeen kyllästyy kun sitä on kestänyt tarpeeksi kauan. Eikä mikään maku tule takaisin juuri sellaisena kuin sen ensimmäisen kerran tunsi."

Aika hoitaa, mutta ihmisen pitää hoitaa itsensä, ja lähimmäisiäänkin, tuntuu Joenpelto sanovan. Vaikka naapurin isäntä Julin jurnuttaa:

"Mä en sairastamaan rupea, enkä pillerei syömään. Toiset syököön, ne, joil elämä on niin kallis paikka. Tai jokka luulee ittes niin välttämättömiks. Mä en ol koskaan luullu mitään."

Joenpelto kuvaa henkilönsä iskevän osuvasti, tarkalla katseella ja rikkaalla kielellä. Tosin välillä murteella vähän liikaakin, kun Gröönruuska eli Hännisten ikipalvelija, käytännössä perheenjäsen Mari, innostuu pauhaamaan Salmelle näkemyksiään. Samoin mukana on roimasti politiikkaa, joka hieman vieraannuttaa mutta toisaalta tuo näkemystä paitsi historiaan myös puoluekentän vertailuun nykypäivään. Yhtäläisyyksiä löytyy paljon! 

Elävä henkilökuvaus ja ajankuva ovat sarjan ehdottomia vahvuuksia. Esimerkiksi naisen asemasta ne kertovat paljon. Tämän jutun kansikuvat samannäköisinä kuin ne itse näin on otettu divareiden Salpakirja (oho, sieltä saisi kirjailijan itsensä signeeraaman kirjan!) ja OllinOnni sivuilta. Olen varannut myös sarjan viimeisen osan kirjastosta. Sitä odotellessa siirrytään blogeissa Dekkariviikkoon, joka alkaa 7.6.2021.

Liitän jutun osaksi Tuijatan #joenpelto100-juhlavuoden lukuhaastetta. 

Kenelle: Sukutarinoiden ystäville, kotimaisen historian harrastajille, taustastamme uteliaille, suomalaisuuden suuntaviittoja luoneesta kirjailijasta kiinnostuneille. 

Muualla: Jokke on kirjoittanut Lohja-sarjasta. 

Eeva Joenpelto: Sataa suolaista vettä. Lohja osa 3. WSOY 1978.

Eeva Joenpelto: Kuin kekäle kädessä. Lohja osa 2. WSOY 1976. 

Lue myös: Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto 

Henrik Tikkanen: Mariankatu 26

Blogistaniassa luettiin kimpassa Märta Tikkasta (tarkemmin Jennin blogissa), mutta minulla vuoroaan oli odotellut jo tovin herra Tikkanen, jonka osoitetrilogian luin nyt. Ja olen tyytyväinen, että luin. Monipuolinen taiteilija ja kulttuuripersoona Tikkanen kertoo muistelmansa kulloisenkin osoitteensa mukaan nimetyissä kirjoissa, alkaen ensimmäisistä lapsuusmuistoista Kulosaaressa. 

Hän kuvaa suomenruotsalaista perhettään ja äveriäistä elinpiiriä raadollisen rehellisesti. Tämän päivän ihmistä ällistyttävät luokkarajat ja olot, joissa työnteko rahan eteen on arveluttavaa ja noloakin, vain peritty raha on oikeaa ja kunnollista. Ja vain Kulosaaressa asui näitä oikeita ihmisiä.

Tikkasen isä oli aikansa kulttuuripersoona hänkin. Varmasti lahjakas ja älykäs mies, rikkaan suvun köyhtynyt vesa, joka sisusti muun muassa Mannerheimin kodin ylipäällikön suureksi tyydytykseksi ja joutui tai pääsi lopulta Stockmannille mattoja myymään. Viina maistui eivätkä lapset saaneet juuri huomiota, vaikka niitä neljä siunaantuikin, kahden eri vaimon kanssa. Henrik Tikkasen äitiä sanoivat kaikki hienoksi naiseksi, mikä epäilemättä oli totta, mutta huuruista elämää hänkin vietti. Kulissit olivat tärkeimmät näissä piireissä, joissa hyvä käytös silotti vilpit ja väärinteot ja erotti ihmiset rahvaasta. Isänisästään Tikkanen puhuu paljon; Albert Edelfelt oli kehottanut tätä ryhtymään taiteilijaksi. Mutta hän oli vastannut, ettei halunnut olla keskinkertainen taiteilija.

Älyn, charmin ja taiteellisuuden Henrik sai siis perintönä, yläluokkaisen ylimielisyyden lisäksi, samoin myös valitettavasti taipumuksen ylettömyyksiin, oli sitten kyse alkoholista tai seksistä, jotka määrittelivät Henrikin elämää, kirjojen perusteella. Oikeasti hän oli myös tuottelias toimittaja ja taiteilija ja teki monenlaisia töitä. Mutta se nautinnon halu… seksi oli suorastaan pakkomielteistä, lieneekö ollut tarkoitus korvata sillä puuttunut vanhempien rakkaus. Hän kertoo mitanneensa elimensä toimivuudella asioidensa tilan: ”Ja jos se kääntyi kohti napaa kun sitä hiukan naputteli, kaikki oli hyvin.”

Vaikka Tikkanen on ärsyttävän ylimielinen, hän riisuu aseista avoimuudellaan ja myöntää puutteensa. Jos niitä sattuu huomaamaan. Mutta hän osaa olla myös hauska, etenkin kirjasarjan edetessä. Wikipedia sanoo terävän ironian ja sarkasmin leimaavan kaikkea Tikkasen kuvausta, ja tähän ei ole lisättävää.

”Minä taas en halunnut tulla keskinkertaiseksi taidehistorioitsijaksi, halusin tulla maailman parhaaksi sanomalehtipiirtäjäksi.  Tässä kohdin minulta puuttui isänisän ankara itsekritiikki. Olivathan kyllä ajatkin toiset, nykyisin voivat keskinkertaisuudetkin olla neroja.”

Poika kasvoi, kävi koulua, ehti piipahtaa jatkosodassakin ennen aikuisuuttaan, jonka hän päätti elää täsmälleen päinvastoin kuin sanonta What is pleasant is not good kehottaa. Ja niin hän tekikin. Isänsä jalanjälkia hän toteutti sekä perheenpäänä että alkoholistina. Mutta myös kulttuurintekijänä, joka perhesuhteidensa ansiosta tunsi aikansa merkkihenkilöt. Kirjat vilahtelevat tärkeitä nimiä presidentti Ståhlbergista alkaen. Timo Sarpaneva, Arvo Turtiainen, Jörn Donner ja liuta muita taiteilijoita, professoreja ja muita (taide)historiamme henkilöitä käväisee kirjassa milloin ryyppykavereina, milloin opettajina ja tukijoina. Amos Anderssonista, HBL:n omistajasta, Tikkanen ei anna mairittelevaa kuvaa työnantajana, Erkko tarjosi töitä Hesarista.

Jos Henrik vietti levotonta elämää, muutkaan perheenjäsenet eivät saaneet otetta ns. tavallisesta elämästä. Oli itsemurhia, konkursseja, avioeroja. Ensimmäiset kaksi osoitetrilogian kirjaa jättivät kaiken kaikkiaan melko synkeän jälkimaun, mutta viimeisessä, Mariankatu 26, kirkastuu. Pidän sitä trilogian parhaana. Teksti on leikillisempää, toiveikkaampaa, tunteikkaampaa. Syy lienee klassinen: rakkaus. Hän tapasi Märtan, joka vei Tikkaselta jalat alta ensi näkemältä.

Tosin Tikkanen oli naimisissa, mutta tilannetta kohennettiin siten, että Märtakin avioitui - näin molemmat olivat yhtä syntisiä. Lopulta kuitenkin avioerot otettiin ja parista tuli pari virallisestikin, lapsiakin tehtiin. Heistä ei kerrota sen enempää, ja hyvä niin. Mariankatu 26 on miehen ja naisen rakkauden ylistystä, rakkauden, jota viina raateli. Mutta Tikkanen kirjoitti vielä myöhemmin muutaman osoitekirjan, jotka ovat lukulistalla, samoin Märta Tikkasen tuotanto: kiinnostavaa lukea tarina toiselta puolelta. Tietysti kaikki lukijan tulkinnat ovat subjektiivisia, kuten kirjailijan tekstikin - mikä kirjoissa on totta ja mikä ei, sitä emme voi varmasti tietää, edes kirjailija itse ei ollut aina varma.

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8, Majavatie 11, Mariankatu 26. WSOY, Kotimaiset kirjavaliot 2004. Ensimmäiset painokset 1976-77. Suomentanut Elvi Sinervo.