Kaari Utrio: Viipurin kaunotar

Nautinto on lukea ammattilaisen hersyvää tekstiä, jollaista löysin mökin kirjahyllystä. En muistanutkaan, miten viihdyttäviä ja hauskoja Kaari Utrion romaanit ovat! Viipurin kaunotar on Elina, Folke Eskelinpoika Tavastin tytär, joka isänsä, äitinsä Mette-rouvan ja sisarustensa kanssa asui Viipurissa, kun vihavenäläiset sinne ankarasti hyökkäsivät Vanhana Vihana myöhemmin tunnetussa sodassa.

Lukija temmataan mukaan tapahtumien tuoksinaan niin vauhdikkaasti, ettei siinä ehdi kuin yrittää pysytellä kärryillä. Herra Folken ominaislaatu tulee pian tutuksi, ja varsinainen persoona hän onkin! Hänen loistava naimakauppansa päättyy rouvan kuolemaan jotenkin oudon äkkiä, mutta se ei tapahtumien virtaa katkaise. Kaksi kaunista tytärtä on sentään kelpo omaisuus, jotka onnistuneesti naittamalla saattaisi ansaita hyvinkin. Pojista ei juuri tarvinnut huolta kantaa tuona aikana.

Siksi teos sopii erityisen hyvin naistenviikolle: on hyvä tuntea historiaa sen verran, että osaa arvostaa nykyisyyttä (vaikka tekemistä tasa-arvossa vieläkin on). Naiset olivat vielä muutama vuosisata sitten miehen omaisuutta, joita isä, veli tai aviomies sai pitää kurissa miten tahtoi ja päättää heidän elämästään. Fiksuimmat naiset varmasti oikeastikin, eikä vain Utrion kirjoissa, osasivat sumplia olonsa haluamaansa suuntaan, mutta vaikuttamisen mahdollisuudet olivat olemattomat, varsinkin, jos nainen ei täyttänyt tiettyjä kriteereitä tai syntyi köyhään kotiin, jolloin saattoi päätyä keltahameiseksi portoksi tai raatajaksi kituvalle tilalle väkivallan ja raskauksien kahleissa. Kirjassa liikutaan paremmissa piireissä, mutta sielläkin naisten ainoa toivo päästä naimisiin ja luostatarikohtalosta hyvään taloon olivat kunnon myötäjäiset ja ylhäinen sukutausta.

Herra Folkella ei ole tarjota varsinaisesti kumpaakaan tyttäriensä kosijoille, mutta jotenkin asiat lutviutuvat, kuten hänellä melkein aina. Vanhempi tytär, Cecilia, päätyy pian leskeksi ja sen jälkeen Eerik Tuurenpoika Bielken - joka on todellinen historian henkilö - sänkyyn, synnytyksiin kyllästyneen Gunilla-rouvan armollisella suostumuksella ja toiveesta.

Nuorta Elinaa pidettiin hieman omituisena, mikä oli omiaan säikyttämään arimmat kosijat, tytön kauneudesta huolimatta.

"- Elina on kyllä valmis naimaan kenet tahansa päästäkseen eroon herra Folkesta ja Maunusta, Cecilia sanoi. - Entä jos lähettäisimme hänet Turkuun, rouva Gunilla ehdotti. Hän voisi matkustaa Sten Sturen ja rouva Ingeborgin kanssa kun he palaavat Turkuun ja sieltä Tukholmaan."

Näin tehtiin, mutta herra Folke katsoi Elinan harmiksi aiheelliseksi matkustaa itse mukana, Viipurissa kun "harvat osasivat hänelle sen arvon joka hänelle rälssimiehenä ja suurten piispojen sukulaisena kuului. --- Tosiasia oli, että herra Folken piti päästää tarkastamaan miten asiat tätä nykyä Turussa olivat ja voisiko hän käyttää tilannetta jotenkin hyväkseen."

Turussa herra Folke alkoi heti solmia suhteita ja hankkimaan ystäviä; näin järjestyi myös asuminen Frillen talossa, "erinomaisella paikalla jos tarkoituksena oli tutustua vaikutusvaltaisiin henkilöihin, mikä herra Folken tarkoituksena tietenkin oli." Vanhaa Turkua rakennuksineen ja katuineen kirjailija kuvaa pikkutarkasti, samoin ajan vaatteita ja ruokia, joten lukija saa kunnolla uppoutua keskiaikaan, vuoden 1500 tienoille.

"- Niin tosiaan, Sven Myre sanoi puraisujen välillä ja heitti puhtaaksi kalutun kanansiiven pöydän alle - teillä on kaunis tytär, hänestähän puhuu koko Turku. - Puhuuko? Herra Folke oli tosissaan hämmästynyt." 

Kaupunkia koettelevat niin mahtavien porvareiden keskinäiset valtataistelut kuin rutto, jota herra Folke pelkää erityisesti ja hoitaa sitä normaaliin tapaan porttolan saunalla sekä tervavoiteella ja viinalla. Kun Elina joutuu hakemaan isänsä edellä mainitusta paikasta, hän tapaa komeasti pukeutuvan humalaisen jättiläisen, Henrik Punaparran, jonka puheet ("- Synnin laakso maailma voi kyllä olla, mutta vain liika hurskaus tekee siitä murheellisen!") ja suorasukaiset teot saavat Elinan sydämen hakkaamaan tavallista tiuhemmin. Kun Henrik yrittää päästää Elinan neitsyyden vaivasta, huomaa herra Folke erinomaisen tilaisuuden arvon.

Vaikka Henrikillä ei ole kiire avioon eikä etenkään romanttisiin riippuvuussuhteisiin - naisia hän toki tarvitsi, ja paljon - arvannette, kuinka käy. Elina on pian rouva ja asuu hienossa Karhunpään talossa Viipurin seudulla. Ja ärsyttää miestään minkä ehtii! Miehen elämänohje
on koetuksella Elinan kanssa, mutta ehkä siitä oppii Elinakin jotain:

"Nautinto on elämän varsinainen tarkoitus: emme nauti mitään päämäärän takia, nautinto on itsessään päämäärä!"

Kunnes tapahtuu dramaattinen käänne, josta riittää pohdittavaa niin Henrikille, Elinalle ja kansalle ympäri kaupunkia ja maata. Ja loppu on sellainen kuin kuuluu, tai jopa enemmän. Hymy huulilla kirjan luin ja ihailen jälleen kerran ammattilaisen työtä. Utrio ei anna tunnelman notkahtaa eikä pitkästytä hetken vertaa. Tempo ja rytmi ovat kohdillaan eikä dramatiikkaa ja yllätyksiä puutu, vaikka perusjuoni on selkeä. Kielenkäyttö on herkullista, ja sitä piti maistella monessa kohtaa. Kun Knuut Posse meni "kaiken lihan tietä", niin sanotusti repesin - näinkin voi kuolemista kuvata!

Ohessa lukija saa osuvan terävää ihmiskuvausta, faktaperäisen ajan- ja paikankuvauksen sekä lämpimän katsannon henkilöihin; raukat rämpivät, sotivat, rakastavat ja vihaavat, tuhoutuvat tai pärjäävät, aivan kuin mekin teknologioidemme ja muun kehityksemme kanssa, he tekevät samaa vain hieman pienemmissä ympyröissä.

Kenelle: Historiallisen viihteen ystäville, ajankuvan tarkkuutta tarkkaileville, humoristisen lämmintä ihmiskuvausta arvostaville, naisen asemaa pohtiville.

Kaari Utrio: Viipurin kaunotar. Tammi 1979. 7. painos. 

Liitän postauksen osaksi Naistenviikko 2020 -haastetta, jota vetää Tuijata.

Lisäksi voisin ilmoittaa tämän The Kirjamiehen #kannestahuolimatta-haasteeseen. Onneksi kirjassani ei ollut kansipaperia jäljellä, kun sen löysin, vaan kirja on kauniin tumman lila, kultaisin tekstein - tuo alussa näkyvä piirroskuva on aika lailla etäännyttävä nykylukijalle, vaikka retro ja hieno jo sinänsä (vaikka kamala). Valitettavasti tekijän nimeä en löytänyt.

Italo Calvino: Tämä vaikea elämä. Novelleja.

Kollegat lukevat tänään 24 tunnin novellimaratonia - postaus löytyy Ompun blogista Reader why did I marry him - enkä ehtinyt siihen mukaan, mutta noita urheita lukijoita tukeakseni luin Calvinon kolmesta novellista koostuvan kirjan.

Calvino on mestarillinen kirjoittaja, ja novellimuoto toimii niin hänen taitojensa, huumorinsa kuin viisautensakin esittelyssä mainiosti. Ensimmäinen novelli, Argentiinanmuurahainen, on tarina uudelle paikkakunnalle muuttavasta avioparista vauvoineen. Heille selviää pian vuokraamansa talon vitsaus. Muurahaiset ovat ongelma koko naapurustossa, ja niihin löytyy erilaisia suhtautumistapoja surmanhaluisista tutkimukseen asti.

En tiedä, oliko Calvinolla mielessään jokin tietty asia, johon muurahaiset vertautuvat, vaikkapa poliittinen, vai haluaako hän kuvata yleisesti vitsausten lailla arkeen tiukasti kiertyviä ongelmia ja etenkin sitä, miten eri tavoin niitä ratkomme, kukin persoonansa mukaisesti. Ja miten helposti suostumme antamaan periksi, sopeutumaan, ikäviinkin ilmiöihin... Ajaton ja aina ajankohtainen teema, jonka Calvino suveerenisti esittelee absurdissa novellissaan.

Toinen novelli riemastutti minua eniten. Rakennuskeinottelua kuvaa äitiä ja kahta aikuista poikaa, jotka päättävät myydä isosta tontistaan osan rakennusurakoitsijalle ja rakennuttaa siihen talon vuokra-asuntoineen, koska raha on tarpeen. Heitä varoitetaan urakoitsijasta, Caisottista, jonka maine ei ole puhtain, mutta toinen nuorista miehistä, Quinto, mieltyy mieheen ja ihailee yksityistä yrittämistä.

Arvannette, että vaikeuksia alkaa kertyä, kun rakentaminen on saatu käyntiin. Rahat pysyvät näkymättömissä ja vekselit erääntyvät, kun työmaalla on ongelmaa toisensa perään. Milloin puuttuu työmiehiä, milloin sementtiä, jonka toimittaja antaa ymmärtää, että...

"..tietyissä olosuhteissa sementti puuttui mutta joillekin muille sitä oli, kysymys oli maksamisesta."

Onko Casetti pohjimmiltaan kunnon mies, kuten notaari sanoo, vai sittenkin rikollinen keinottelija, joka...

"tekee kaikille kanavarkaan temppuja, häntä ei koskaan onnistuta saamaan kiikkin sillä hän ei milloinkaan tee niin kuin olisi loogista odottaa... Mutta tällä menetelmällä hän pysyttelee pinnalla, hän on mies joka maksattaa meillä laskunsa..."

Rakentaminen on suoraviivaista toimintaa, mutta jokainen itse rakennushanketta vetänyt, taloaan tai mökkiään tai vaikka autotallia, tietää, että se voi kummasti mutkistua. Eikös avioero ole yleinen kodinrakentamisen aikana - en ihmettele yhtään! Kaupallisesta rakentamisesta puhumattakaan, jossa osapuolia on paljon, kuten tässä. Calvino kuvaa kiemuroita ihmistensä kautta, eikä mikään ole itsestään selvää, vaan lukija saa ottaa tonttikaupan tuloksen selville aivan itse.

Kolmas novelli puhuu ilmansaasteista. Saastepilvi leijuu teollisuuskaupungin yllä, kun päähenkilömme muuttaa sinne asumaan saatuaan työpaikan toimittajana lehdestä nimestä Puhdistus. Mies on yksin, vaikka hänellä on tyttöystävä, jonka kanssa hän ylläpitää suhdetta puhelimitse. Hän kertonee itsestään pohtiessaan:

"On ihmisiä jotka tuomitsevat itsensä keskinkertaisimpaan elämän harmauteen koska he ovat saaneet kokea tuskan, onnettomuuden, mutta on myös niitä jotka tekevät niin koska heillä on ollut enemmän onnea kuin pystyvät kestämään." 

Mies kirjoittaa töikseen ilman saasteista ja taistelusta niitä vastaan, ja omassa arjessaan huomaa tavaroidensa ja käsiensä olevan jatkuvasti likaiset. Vahvaa symboliikkaa: puhdistautumisen tarve, mutta ei tarvetta poistaa saastumisen syytä, teollisuutta, josta kaupunki elää. Sitä paitsi löytyy vielä suurempi pelko, atomisäteily.

Tarkka ja uskottava ihmiskuvaus, arkisten ongelmien ovelamainen esittäminen ja absurdi huumori vastapainona syvälle melankolialle ovat Calvinon tarjoamia herkkuja. Ja kuten parhaissa kirjoissa aina, aiheet ovat aina ajankohtaisia ja ikiaikaisia. Näissä kolmessa novellissa on monta yhteistä teemaa: uuteen ympäristöön muutto tai kotiympäristön muuttuminen; ongelma, jota ratkotaan, mutta ei puututa sen aiheuttajaan; ulkopuolisuuden kokemus...

Nautittavaksi! Minä ainakin nautin suuresti ja olen tosi iloinen, että kirja osui kirjastossa silmiini. Sitä paitsi, jälleen yksi Tammen Keltaisen kirjaston kirjoista luettu. Joskus olen haaveillut lukevani ne kaikki! Ei taida riittää elämä...

Kenelle: Hömppää kaihtaville mutta hauskaa haluaville. Italian ystäville. Ihmiskuvauksista kiinnostuneille.

Muualla: Minna Ja kaikkea muuta -blogista pitää Calvinosta. Ideanus blogista Kirjan nurkkaan rakastui Calvinon novelleihin. Leena Lumi esittelee napakasti Calvinon, jonka muita teoksia löytyy blogeista paljon.

Italo Calvino: Tämä vaikea elämä. Tammi 1979. Suomennos Jorma Kapari.

Osallistun tällä postauksella Ompun novellihaasteeseen, jossa luetaan novelleja koko ensi kevät. Novellien määrä tähän asti: 3.