James Salter: Kiitävät vuodet

Kirjastossa käteeni osui kiinnostavan oloinen Keltaisen kirjaston kirja, joka takakannen mukaan "henkii aistillisuutta, eroottisuutta ja elämän epätäydellisyyden synnyttämää kaipuuta."

Kyllä vain, mutta toisaalta, tämä vasta on sitä keskiluokkaista kirjallisuutta, josta on näkynyt keskustelua, laiskahkosti tosin, sillä provosoivassa HS:n kirjoituksessa ei tainnut riittää provoa eikä faktaakaan asiaksi asti. Kaikki eivät lue Franzenia, Hustvedtia tai Cunninhamia, joten todistelupuoli jäi kapeaksi.

Otin ilolla vastaan Jussi Valtosen He eivät tiedä, mitä tekevät -romaanin nimenomaan piristävänä poikkeuksena ajanmukaisuudessaan tai jopa tästä hetkestä eteenpäin katsovana, meillä edelleen jyräävälle, sodasta ja kurjuudesta ponnistavalle romaaniperinteelle. Jota sivumennen sanoen toki jumaloin itsekin, mutta kaikkiin se ei iske. Ja luulen, ettei se tulevaisuudessa tunnu monille läheiseltä samalla tavoin kuin nyt, sodan vaikkapa isovanhempiensa kautta kokeneiden lukijoiden käsissä. Mikä ei tietenkään sitä poista kiinnostavien aiheiden listalta - mihinkäs historia häviäisi - mutta lukijasukupolvien vaihtuessa teemakirjo laajenee, luulen. On jo laajentunut.

Mutta kirjaan: Salter kirjoittaa menestyneistä, varakkaista ja koulutetuista ihmisistä, joiden ongelmat ovat muualla kuin aineellisella puolella. Ajassa lähdetään jostain 1960-70-luvuilta. Nedran ahdistus kumpuaa väärästä avioliitosta, tukahtumisen tunteesta, vaille jäämisen aavistuksesta. Hän tekee irtioton Viristä nelikymppisenä. Myös Viri on peruspettynyt, silti vaimostaan riippuvaisempi kuin tämä hänestä. Jotenkin miesmäiseen tapaan, tekisi mieli sanoa, jos se ei olisi iänikuisia sukupuoliroolikäsityksiä pönkittävä lausunto. Kumpikaan ei ole avioliitossa uskollinen - onko se syy vai seuraus? Onnellisuuden etsimisestä joka tapauksessa on kyse.

Nedran ja Virin kokemuksia käydään läpi surumielisen kaihoisasti, enemmän ulkoisten olosuhteiden kuin sisäisten kautta, ainakin Nedran kohdalla. Ehkä Nedra vain ei osaa eritellä tunteitaan - joka tapauksessa hänen naurahdustensa, kommenttiensa ja usein tekojensakin motiivit jäävät lukijan pääteltäviksi. Mikä on hyvä lukijalle, joka haluaa pohtia asioita itse, mutta laiskempi lukija voi ärsyyntyä. Virin osuus on henkilökohtaisempi ja sellaisena koskettavampi.

Ihmisten ulkonäköä ja huoneeseen kajastavan valon väriä kuvataan välillä jopa piinallisen tarkasti. Pariskunta viettää joutilasta elämää, jonka täyttävät ystävät ja seuraelämä; kaksi tytärtä kasvavat ohessa lapsista aikuisiksi, eivätkä he muunlaisesta elämäntavasta tiedä.

Kieli on välillä ärsyttävän hienostelevaa "viinitilkkasineen" ja "Luojan tähden" -huudahduksineen, tuohon vanhanaikaiseen tapaan, joka ei tunnu luontevalta puhekieleltä, vaan kirjalliseen käyttöön säästetyltä. "Miten hurmaava ajatus!" Mutta kaiken ärsytyksen jälkeen on pakko myöntää, että se on myös todella kaunista, oivaltavilla ajatuksilla ja kielikuvilla ladattua, tunnelmaa tehokkaasti luovaa. Suomennos on komea, hienoja maisteltavia lauseita löytyy paljon.

"Päivät lojuivat hajallaan hänen ympärillään, hän oli päivien juoppo."  

"Epätodellinen, kaunis päivä. Herkät usvasormet sipaisevat heidän ylitseen. Elokuu on ohi." 

Nedran itsekkyydestä mainitaan moneen kertaan: se lienee peruskysymys. Onko oikeus tehdä toiselle pahaa, jotta tekee itselleen hyvää? Jotta ehtii käyttää kiitävät vuotensa katumatta lopussa? Jotta pääsee eroon vaille jäämisen tunteesta?

Vaikka nautin kielestä ja näen sen hienouden monessa mielessä, en täysin syttynyt. Liian kaukana - tai ei tarpeeksi kaukana? - elämästä. Ehkä tämän ajan isot akuutit ongelmat ja ilmapiiri vaikuttavat, en voi heittäytyä tunnelmaan täysillä. Henkilöt jäivät kaukaisiksi, vaikka heidän perusongelmansa tulivat tutuiksi. Tarina on kuin mainittu usvasormi, joka sipaisee, muttei kosketa lujaa.

Mutta henk.koht. tasolla koin pienoisen pommin: paljon lukevat tietävät kirjojen oudot yhteydet. Jos muistatte taisteluni Taikavuorella, niin kirjamaagisuus iski jälleen, sillä Taikavuoren jälkeen seuraavassa lukemassani kirjassa - eli Salterissa - on kohta:

"Davosissa?" mies huudahti. "Kammottava kaupunki. Kai te tiedätte, että se oli Taikavuoren tapahtumapaikka? Millaisia suunnitelmia teillä on illallisen varalle?"

Kirjallisuus on ihmeellistä, kiehtovaa ja kummallista. Ei enempää kommentoitavaa.

Kenelle: Laatuproosan lukijoille, naisten valintoja pohtiville, hyvässä elämässä ahdistuneille.

Muualla: Pinnan alla, syvissä vesissä, väreilee ja kuohuu, sanoo Teeretkiä-blogi. Laura Honkasalo kertoo Sinisessä kirjahyllyssään laajemmin Salterista, yhdestä suosikkikirjailijastaan.

James Salter: Kiitävät vuodet. Suomennos Kristiina Rikman. Tammi 1991.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva. Klassikkohaaste 2.

Hieman lintsasin klassikkohaasteessa, sillä olen lukenut kirjan aiemminkin. Mutta en muistanut siitä muuta kuin sen, minkä kirjan lukemattomatkin tietävät, jos yhtään kirjallisuutta seuraavat eli tämän:

Nuori ja kaunis Dorian Gray maalataan tauluun, joka käyttäytyy kummallisesti: mies ei itse vanhene eikä muutu vuosien myötä, vaan taulu tekee sen hänen puolestaan.

Mitä kirjallisuuden lajia tämä edustaa? Spekulatiivista fiktiota, ajalta, jolloin moista termiä ei ollut keksitty? Googlailin, ja tuloksien mukaan se on luokiteltu kauhuun. Selvä, ei kuitenkaan veristä kauhua, vaan hienostuneempaa psykologista sellaista. Kirja on mielestäni myös historiallinen romaani, ajankuva; elämme Lontoossa aikaa, jolloin sir-etuliite tarkoitti aatelista, luokkajako oli selkeä, aatelisten ja rahvaan välillä oli syvä juopa.

Kun Dorian ilmestyy seurapiireihin, hän saa aikaan vipinää niin miehissä kuin naisissa. Ensin hän ystävystyy taitelija Basilin kanssa, joka maalaa hänestä monta taulua, myös tuon kuuluisimman. Basilin kautta Dorian tutustuu sir Henryyn, joka kietoo pian Dorianin pauloihinsa filosofilla lausahduksillaan ja nokkelilla sanankäänteillä, jotka tekevät nuoreen, isättömään mieheen suuren vaikutuksen. Mitkä ovat Henryn motiivit - hänen ihastuksensa Dorianin ulkomuotoon ei jää epäselväksi. Ja hän iskostaa kauneuden ensisijaisuuden Dorianin mieleen.

"Minulle kauneus merkitsee ihmeiden ihmettä. Vain pintapuoliset ihmiset arvostelevat asioita muun kuin niiden näön mukaan."

Ihailusta huolimatta Dorian on yksin. Eivätkä hänen henkiset voimavaransa ole kovin suuret, joten on helppo heittäytyä palvonnan kohteeksi. Hedonistinen elämäntapa vie mukanaan teille, joille ei toivoisi, mutta Dorianilla ei ole maamerkkejä. Häntä käy sääliksi, vaikka hän on täysin itsekäs ihminen. Hän ei ole kokenut läheisyyttä koskaan, joten hän takertuu siihen, mitä hänellä on: kauneus. Hän haluaa säilyttää sen, hinnalla millä hyvänsä.

Taulu alkaa elää: se näyttää kuvaamansa miehen kasvojen piirteissä julmuuden, katkeruuden ja ylemmyyden kaltaisia asioita, joita todellisen Dorianin kasvoissa ei näy. Se muuttuu miehen tekojen ja iän myötä yhä kauhistuttavammaksi. Dorian pitää taulun piilossa, mutta seuraa sen muuttumista tarkasti - ja kauhuissaan.

Kirja tulvii turmiota, huumeita, kiellettyä seksiä, ylivoimaista itsekkyyttä sekä vastapainona ns. sivistyneistön elämää teehetkineen, tanssiaisineen ja kulttuuriharrastuksineen, jonka alta kaikki nuo ensinmainitut löytyvät. Ehkä Wilde halusi kuvata sitä, että juopa ihmisten välillä voi syntyä muustakin kuin yhteiskuntaluokasta. Julkaisuaikanaan 1891 ajatus lienee ollut järisyttävä, ja Wikipedian mukaan kirjaa syytettiin moraalittomuudesta.

Suosio on taattu ja klassikoinnin syy: paitsi aiheeltaan, myös kieleltään kirja on edelleen tuore ja taidokas, kaikessa hillityssä hillittömyydessään. Wilde osaa irvailla tyylikkäästi ja viihdyttävästi, mikä varmasti on ärsyttänyt suuresti aikalaisia.

"Kaikista maailman kansoista englantilaisilla on vähimmän kirjallisuuden kauneusarvojen tajua."

Kenelle: Klassikkojen ystäville, ulkonäköä palvoville, nokkelaa kielenkäyttöä arvostaville.

Muualla: Voi Basil, sinä joka tarkoitit pelkkää hyvää, huudahtaa Kirjaneito tornihuoneestaan. Loistava, upea, ajankohtainen, kuvailee Marile.  Zephyr kertoo myös kirjailijasta. Yksi upeimmista asioista tässä on kieli, toteaa Morre. 

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva. Suomennos Kai Kaila. WSOY 1991.

Osallistun kirjalla Tuijan klassikkohaasteen kakkososaan. Eka osa tässä. Samalla kuittaan Helmet 2016 -lukuhaasteesta kohdan 34: keskustelua herättänyt kirja.