Asko Sahlberg: Siunaus

Päätin tänä vuonna nimetä postaukseni ei vain kirjan nimellä, vaan myös tekijän. No, yritän paikata, sillä unohdin päätöksen jo vuoden toisessa postauksessa (se uudenvuodenlupauksista).

Sahlberg-maratonini jatkuu kirjalla, joka kertoo Gustavista. Tai oikeastaan halusta, pakottavasta himosta ja sen lähisukulaisesta, väkivallasta. Gustavin pitkä ja onnellinen avioliitto kokee käänteitä, vaimon vaimojen tapaan aavistaessa jonkin olevan pielessä, ja molemmat osapuolet matkustavat miettimään asioita omiin oloihinsa. Gustav ottaa matkan Tunisiaan, jossa on juuri meneillään itsenäistymistaistelu Ranskan siirtomaavallasta. Tästä saamme aikapaalun, ollaan vuosissa 1956 - 1957.

Gustav kokee Tunisiassa asioita, joista hän ei kotimaassa olisi osannut kuvitella. Silti on kuin vääjäämätön kohtalo, joka vie hänet outoihin tilanteisiin, siivittäisi hänet myös kotimaassa rohkaistumaan asioihin, joita hän ei aiemmin ole uskaltautunut. Perimmäiset halut tulevat ilmi, vaikka kuinka niitä yrittäisi kieltää.

"..kenellekään ei voinut olla salaisuus halujen taipumus hakeutua vääjäämättä omille urilleen, hämäriin uomiinsa ketään säästämättä, ketään palvelematta, kun kerran jokainen oli sen omakohtaisesti kokenut."

Ihmiskäsitys ei ole todellakaan lohdullinen.

"...ja tarkoituksetontahan olisi ollut kanonisoida joka ikinen joskus kohdusta hatkat ottanut ja ihmistaimesta kahdella jalalla kuljeksivaksi katastrofiksi kehittynyt eliömuoto, mutaatio, luontoäidin kauhistuttava virhe..."

Synkkä, pelottava yhden ihmisen tarina, mutta lauseiltaan yhtä hieno kuin Sahlbergilla aina. Sitaatteja riittäisi, mutta päätän pohdintaan, ettei itseään voi paeta missään:

"...juna huusi, huusi uudelleen, ja sen huudossa välittyi kaiken paikasta toiseen johtavan liikkeen perimmäinen lohduttomuus, paon sisäänrakennettu mahdottomuus; yhtä hyvin juna olisi voinut jäädä asemalle ja ihmiset olisivat voineet astua junaan ja istua siellä tunnin ja astua ulos ja näyttää lippunsa vartijoille ja kuluttaa aikaa asemahallissa ja muodostaa jonon ratapihan ovelle ja alkaa kaiken alusta, sopeutuneina tähän tuiki tarpeettoman matkaan lähdön ja perille saapumisen lumeen typistettyyn harhaan."

Siunaus on tarinan nimenä herjaava, ärsyttävä - ennemmin se voisi olla kirous tai rangaistus. Kirjailijan mustaa huumoria? Onneksi sitä lajia on myöhemmissä kirjoissa rutkasti, tämä tarina on yönmusta, ja jos jokin hymyilyttää, ne ovat taidolla asetellut lauseet, sisällöstä piittaamatta. Tarinan löytäminen on siunaus, sanoo Sahlberg jossain haastatteluun; ehkä kyse on siitä. Mestarin työtä, totta kai, mutta rankkaa luettavaa. Nyt palaan takaisin 2015 kirjoihin, joista on vielä monta kiintoisaa lukematta.

Kenelle: Rankkaa kestäville, kauniiden lauseiden ystäville, ihmisen synkästä puolesta kiinnostuneille.

Muualla: Sahlberg vie omalaatuisuudellaan voiton, sanoi Joonas. Sahlberg antaa lukijalle aika vähän köyttä, sanoo Juha. 

Asko Sahlberg: Siunaus. WSOY 2007.

Yövartio

Sarah Watersin löysin kirjablogeista; Vieras kartanossa valittiin 2011 parhaaksi käännöskirjaksi Globalia-kilpailussa. Ja onhan se huiman jännittävä tarina. Jää mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa.

Samoin tekee Yövartio. Se kertoo sodanaikaisesta Lontoosta, ja neljästä ystävyksestä. Sex and the city - neljä naista, mutta useampia rakkauksia. Silti kuvio on täysin erilainen. Paitsi vakavuuden, putoilevien pommien ja pula-ajan myös suhteiden solmimisen osalta. Tuolloin rakkaus saman sukupuolen kesken oli vielä rangaistava rikos, samoin itsemurhayritys (Voiko muuten järjettömämpää olla? Ihminen, joka haluaa kuolla, laitetaan vielä rangaistukseksi vankilaan! Sekö auttaa?), joten tarinan naiset, jotka uskaltavat elää tunteidensa mukaan, oli rakkauden kohde sitten nainen tai mies, ovat huippurohkeita ja ihailtavan päättäväisiä.

Kay, Julia ja Helen eivät anna ympäristön ohjata itseään, vaan pitävät ohjakset omissa käsissään. Kaunis Viv ei valitettavasti ole niin päättäväinen. Vaikka hänkin elää tunteillaan, se ei tuo hänelle pelkästään onnea ja iloa. Hieman osoittelevaa on se, että hän on naisista ainoa, jolla on suhde mieheen. Vivin veli Duncan on myös mielestään olosuhteiden uhri, vaikka itse asiassa molemmat toimivat itse tavalla, joka johtaa, no, lievästi sanottuna ikävyyksiin ja suuriin suruihin. Ehkä juuri tuon liiallisen tunteen mukana menemisen takia. Muut naiset ovat älyllisempiä, vaikka eivät hätkähdä tunnepuoltakaan, saati seksuaalisuuttaan.

Waters osaa luoda henkilöistään todellisia ja eläviä, samoin maailmasta, jossa he elävät. Runsas teksti kertoo paljon, yksityiskohdat muovaavat asiat konkreettisiksi rauhalliseen tapaan. Silti hän ei kerro puhki kaikkea, vaan isojakin asioita jää lukijan oman päättelyn varaan. Upea ja älykäs ratkaisu, joka tekee tarinasta kiehtovan ja nostaa sen lukuromaanien kärkikaartiin. Lisämausteensa tuovat sotahistoria, ajankuvaus ja Lontoo paikkana.

Kirja etenee ajassa taaksepäin. Jännittävä rakenne, välillä mietin, miten juoni olisi toiminut toisinpäin. Ehkä suurin jännite olisi jäänyt puuttumaan. Nyt etsitään selityksiä, ei seurauksia, hieman dekkarityyliin. Lukijalle teksti antaa mukavasti haastetta, usein tekee mieli palata taaksepäin ja tarkistaa asioita. Ainakin kirja pitäisi heti loppuun päästyä lukea uudestaan, uusin silmin.

Yllättävä, antoisa, ajatteluttava ja seksikäs romaani; huumoria se ei tarjoa, mutta viehättävää ja surusävyistä vanhan ajan tunnelmaa ja lukemisen vetoa senkin edestä.

Kenelle? Brittikirjojen rakastajille, rohkeiden ratkaisujen puolustajille, haastavaa lukuromaania etsiville, sotahistoriasta innostuville, vauhtikohellusta vieroksuville, haikeutta kestäville, Lontoo-faneille.

Muualla: Marile on lukenut enemmänkin Watersia. Lumiomena sanoo Watersin rakentavan tarinansa viisaasti. Sanna vähän pitkästyi, mutta kirja jäi kuitenkin mieleen pitkäksi aikaa. Luru ihastui ja sanoo kirjan maailman jatkuvan tekstin takanakin.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen. Olen jo vääpelitasolla!

Sarah Waters: Yövartio. Tammi 2007. Keltainen kirjasto. Suomennos Helene Bützow.

Helsingin alla

Olen ollut alamaissa viime aikoina: en mieleltäni yhtään, vaan kirjallisesti. Möyrinyt suorastaan maan alla.

Ensin luin Helsingin kaupunginmuseon sarjakuvan Helsinki Helsingin alla. Sarjakuvan on sekä kirjoittanut että piirtänyt museon tutkija, arkelologi Jaana Mellanen, monitaitoinen nainen! Hän aloitti sarjan teon museon asiakaslehteen Sofiaan, kun Helsingin keskustan alla kaivauksista alkoi löytyä monenlaista mielenkiintoista. (Lehti on muuten mainio, kannattaa tilata, maksuton).

Löydöt kertovat tutkijoille ja sitä kautta meille muillekin 1600-1700-lukujen elämästä. Suurkirkon portaiden edessä - siis ennen kirkon olemassaoloa - oli kylä taloineen, uuneinen ja navetoineen - ja navettakissoineen. Saviastioita käytettiin, kauppaa käytiin ja posliinipiippuja valmistettiin piipputehtaassa, josta muistona on iso läjä piipunkappaleita. Alueelta on löytynyt mm. kengänraatoja, joista tutkijat näkevät ajan muotia, ja pressanlinnan sisäpihalla kummittelee edelleen tuon ajan kaivo.

Kiehtovaa! Vaikkei Senaatintorista saadakaan museota Aboa Vetuksen tapaan (mistä olen aika kateellinen turkulaisille), hienoa, että saamme edes kirjasta lukea ja tietysti museossa tutustua kaupunkimme ajallisiin kerroksiin. Tuo mukavasti perspektiiviä nykymenoon.

Helsingin alla puolestaan on nuortenkirja, joka kertoo kruununhakalaisesta Alva-tytöstä. Hän ei tunne isäänsä, vaan asuu äitinsä kanssa kahden ja tuntee välillä outoa vierautta kavereiden keskellä. Alva ei muista varhaislapsuuttaan, mutta aavistelee, että olisi jotain tärkeää muistettavaa.

Kun Alvaa alkaa seurailla mustatukkainen, nahkatakkinen pitkä nuori mies, hän tajuaa, että suuri muutos on tulossa. Muistoja alkaa heräillä. Nuori mies, Nide, on linkki Alvan menneisyyteen, ja hänen kauttaan Alva ja Alvaan ihastunut koulukaveri, parkouria harrastava Joel joutuvat hurjaan seikkailuun Alistadiin Helsingin alle. Sinne ovat piiloutuneet todelliset aboriginaalit, Varjokansa sekä suuri joukko haltioita, jotka ihminen julmasti ajoi pois entisiltä asuinpaikoiltaan levittäytymällä joka puolelle asfaltointeineen ja sähköverkkoineen.

Seikkailuun vedetty Alva saa selville taustansa, outouden tunne saa selityksensä. Vauhdikkaassa tarinassa taistellaan, kuollaan, suoritetaan huimia tehtäviä ja ollaan sankareita, klassiseen tapaan.

Helsingin alla on tasokas nuorten kirja, joka ei aliarvioi lukijaansa. Aikuinenkin lukee sen mielellään, vaikka täytyy myöntää, että loppupuolella lukeminen oli melko kursorista, kun väistämätön loppuratkaisu tuntui olevan monen mutkan takana. Helsinkiläisenä oli mukava bongata tuttuja paikkoja, fantasia yhdistyy hienosti realismiin. Kirjassa on runsaasti mielikuvitusta kiehtovaa kansanperinnettä, ja se yhdistää vanhaa ja uutta suomalaisuutta, kuten peikot ja kännykät samaan tarinaan (tosin peikot eivät osaa lukea, tämänkin opin). 

Kirjailija käyttää oivaltavasti teini-iän ilmiöitä, vierauden tuntemuksia, ihastumisia, pelkoja ja tunteiden hallitsemattomuutta. Miten moni nuori jossain vaiheessa miettiikään sitä, mahtaako hän oikeastaan olla näiden vanhempien lapsi. Tai voiko ihmisessä elää sisällä jokin paha? Alva elää tärkeää aikaa, jossa lapsesta alkaa kehittyä nuori nainen, ja paljon muuttuu. Turtschaninoff vie tytön ja lukijan muutoksien läpi tyylikkäästi ja tuo turvallisesti takaisin arkeen, jota tämän jälkeen voi katsoa uusin silmin.

Jaana Mellanen: Helsinki Helsingin alla - Kaupunkiarkeologiaa sarjakuvina. Helsingin kaupunginmuseo 2007.

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla. Tammi 2012. Suomennos Marja Kyrö.

Alamaissa ovat olleet myös Marjis Kirjamielellä ja Valkoinen Kirahvi.

Tutustu Helsingin kaupunginmuseoon ja Sofia-lehteen.

Edit: Turtschaninoff oli minulle uusi kirjailija, joten voin osallistua tällä myös Koen 13 kovaa kotimaista -haasteeseen.

Ihon alla

Marianne Peltomaa on kirjoittanut ruotsiksi romaanisarjan Anna Enbergistä, joka adoptoi kaksi lasta Kolumbiasta. Kirjassa Matka Anna käy hakemassa vanhemman lapsista, Noran, ja seuraava teos (Oikea perhe) tuo perheeseen Pablo-pojan.

Ihon alla -kirjassa vanhempi lapsi, Nora, on jo teini, ja kirja keskittyy ikäkauden haasteisiin, niin tytölle itselleen kuin aikuisillekin. Haastekerroin on normaalia suurempi, kun lapsi ei ole biologinen ja ymmärtää jo miettiä taustaansa, eikä ympäristökään sitä anna unohtaa, kun ulkonäkö poikkeaa normista.

Noran ystävätär Maria, myös adoptoitu, on yhdessä pääroolissa. Hänen kauttaan käydään läpi monia vaikeita asioita syömishäiriöistä päihderiippuvuuksiin, ja tyttöjen vanhempien kautta aikuisten huolia ja kysymyksiä, joiden eteen he adoptiovanhempina joutuvat. Peltomaa kuvaa tilanteita kärjistetysti, jopa pelottelevasti. Lapsi voi joutua ongelmiin, joita adoptoija ei osaa ennakoida. Oma tausta voi hämmentää niin, että mielenterveys järkkyy. Marialla on vaikeaa, ja Nora yrittää tukea häntä. Huomaavatko vanhemmat oikeasti, mitä lasten elämässä tapahtuu? Osaako aikuinen kaataa kulissit omasta mukavasta elämästään? Pystyykö hän ymmärtämään nuoren tuskaa tai auttamaan?

Ei hyvän mielen kirja, mutta kiinnostanee adoptiolasten lähipiiriä – ja ehkä teinien, sillä monet asiat ovat kuitenkin universaaleja syntyperästä huolimatta: uhmat, salaisuudet ja kivulias kasvu. Kuivanpuoleinen ja tosiaan lähes pelottava kuvaus meille muille, joille teemat eivät ole ajankohtaisia. Peltomaan ote on ehkä turhan valistava ja huumoria kirjoista on turha etsiä, mutta hänen vahvuutensa on se, että hän pyrkii kertomaan asioista sekä lapsen että aikuisen kannalta, molempien osapuolten tuntemuksia ja ajatuksia tasapuolisesti.

Isoja aiheita, paljon sanottavaa, eikä perustu tositarinaan, kuten voisi luulla. En osaa arvioida, onko tarina todenmukainen, vähän liian koulukirjamainen sellaiseksi? Tilanteita lienee niin monta kuin adoptoitujakin, tyypillistä tuskin löytyy.

Naivistisesta kansigrafiikasta en pitänyt: luulen ymmärtäväni symboliikan – Intia, erilainen iho, samanlainen sisältö, teinityttökäsialaa muistuttava fontti – mutta se antaa minusta väärän viestin kirjan sisällöstä. ”Aikuisempi” ja tyylikkäämpi vaikutelma olisi tuonut kirjalle lisää uskottavuutta isoista asioista puhuttaessa.

Arvio myös Mari A:lla.

Marianne Peltomaa: Ihon alla. Schildts & Söderströms 2007. Suomentanut Salla Simukka.

Siipienkantamat

Mahtavaa tehdä Jussi Valtosen kaltaisia löytöjä. Kirjailijanimi ei ollut minulle tuttu, ennen kuin blogeista sen nappasin. Olen aivan myyty: näin terävää, todellista ja jatkuvasti yllättävää tarinaa tapaa harvoin.

Kirja kertoo keski-ikäisestä Juhanista, äidinkielen opesta, joka rakastuu oppilaaseensa. Juhanilla on taipumusta vaipua synkkyyteen ja yksinäisen, paljon (liikaa) ajattelevan ihmisen tavoin käpertyä omaan maailmaansa. Takana on avioero, vanhasta koirastakin on luovuttava, eivätkä ihmissuhteet ota onnistuakseen. Fiksuna kaverina hän kyllä tajuaa, mikä olisi hyväksi, ja yrittää tehdä asioita ”oikein”. Suhde alaikäiseen oppilaaseen ei tietenkään sitä olisi, siksi ihastuminen on ongelma.

”Yksinäisyyteen auttaa se että tapaa muita ihmisiä.” Näin neuvoo lääkäri, jolle Juhani menee, kun rintaa puristaa. Ja tekee työtä käskettyä. Mutta ihan helposti asiat eivät suju. Mielialalääkettä tarjoillaan, kun ruoka ei maistu. Pitäisi kuulemma etsiä tilaisuuksia tavata ”luontevasti” (eli Juhanin käännöksenä ”vaikuttamatta säälittävältä”) uusia ihmisiä.

Hän yrittää minglata ja joutuu juhliin, jossa osallistujat ovat häntä nuorempia: ”Tuon minäkin muistan: kaikki on vasta alkamassa, mitään ovia ei ole peruuttamattomasti suljettu. Elämä on muka vielä edessä, tavallaan onkin. Naisten puhuvat lapsistaan, syntymättömistä ja jo lattialla mönkivistä, miehet projekteistaan, vasta käynnistetyistä ja vielä toteutumattomista. Lapsettomat ja projektittomatkin ovat vielä toivoa täynnä, ensimmäiset avioliitot solmittu, sillä ajatuksella että ne kestävät, toisen hankalat tavat ja epärealistiset odotukset ja huutavat lapset ja mahdottomat projektit ja väärin remontoidut puutalot eivät uhkaa vielä mitään.”

Synkkää ja kyynistä? Kieltämättä uhkan tuntu leijuu ilmassa, mutta Juhanin asenne on uskottava. Tarinan myötä selviää menneisyys, avioliiton kariutumisen kuviot. Juhani taitaa myös ironian, joten lukija saa välillä hymähdelläkin.

Kirja ei ole huima sukellus toisiin aikoihin tai maailmoihin eikä se aiheuta taiteellista tai henkistä järistystä kuten vaikka Kallorumpu. Tämä on arkisempi tapaus, mutta teki suuren vaikutuksen. Valtonen ei tarjoile itsestäänselvyyksiä, vaan vähän väliä yllättää lukijan. Hän kirjoittaa napakasti, miehekkään määrätietoisesti, sameita kohtia ei jää.

Tapahtumien ajankohta näkyy Juhanin arjessa, kun keskustellaan mm. Saksasta tuotavista autoista ja tv-ohjelmasta, jossa homot arvioivat heteromiesten ulkonäköä. Silti perustarina tuntuu kestävältä, jopa ajattomalta. Päähenkilön ammatin vuoksi kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat paljon esillä. Lukijana kutkuttivat viittaukset kirjoihin, joista osa mainitaan nimeltä, osa ei, ja niitä tietysti on pakko alkaa arvailla mielessään.

Kertaakaan mielessä ei käynyt, etteikö Juhani olisi todellinen ihminen, vaan hänen mukanaan eli alusta loppuun.

Kiitos Annille jonka blogista tämän ensimmäisen bongasin, ja kun Jori muistutti asiasta, hain kirjan saman tien kirjastosta.

Jussi Valtonen: Siipienkantamat. Tammi 2007.

Kaikki mitä rakastin

Kesähötön jälkeen aivot kaipasivat askarreltavaa. Siksi luin uudestaan Siri Hustvedtin Amerikkalaisen elegian ja muistuttelin mieleen myös Kaikki mitä rakastin. Näistä löytyy niin paljon yksityiskohtia ja tasoja, että tekstiin voi huoletta sukeltaa pää edellä.

On mukava tehdä uusia huomioita jo aiemmin luetuista. Tajusin, että kirjoissa on todella runsaasti omaelämäkerrallisia elementtejä, ja Vapisevan naisen jälkeen huomio kiinnittyy etenkin neurologisiin ja psykiatrisiin häiriöihin, joista Hustvedt tietää paljon. Jonkinlainen buumikin naisten päiden poikkeustiloista taisi olla menossa Kaikki mitä rakastin -kirjan synnyn aikoihin. Suomessa Anna Kortelainen teki oman historiikkinsa hysteriasta, myöhemmin ilmestyi britti Lisa Appignanesin Mad, bad and sad.

Enkä muistanutkaan, että Kaikki mitä rakastin on niin "taiteellinen" - että siinä kuvataan niin paljon taideteoksia niin tarkasti ja että kuvataide on niin olennainen osa kirjaa. Taidehistoriaa tuntevalle varmasti vielä antoisampaa kuin tavislukijalle, mutta onneksi kirjan voi lukea ilman taustatietoakin.

Ainakin tuli perusteellisesti valmistauduttua lukemaan Hustvedtin seuraava, Kesä ilman miehiä. Nimen perusteella päähenkilö onkin tällä kertaa nainen. Odotan suurella kiinnostuksella kirjastojonon etenemistä.

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin. Otava 2007. Suomennos Kristiina Rikman.