Helen Walsh: Englantilainen tragedia

Bloggarikaveri lykkäsi kirjan nenän alle. Ei kuulostanut eikä näyttänyt pahalta, joten otin ja luin. Ja sehän vei ihan mukanaan.

Perhe Englannin pikkukylässä, josta tarina alkaa 1970-luvulla. Voi Robbieta, tuota epäonnen kulkijaa - suurimmaksi osaksi omasta syystään, totta kai. Köyhä poika, mutta uskomattoman taitava laulaja ja paikallinen pikkujulkkis, jolle povataan suurta tulevaisuutta.

Kun Robbie tapaa Malesiasta Britteihin muuttaneen Susheelan, se on menoa. When a man loves a woman -biisi toimii, ja rakkaus leimahtaa. He perustavat perheen ja haaveilevat Robbien läpilyönnistä.

"Mikään ei ollut hänelle juuri nyt tärkeämpää kuin kilpailun voitto. Hänen oli pakko voittaa."

Walsh kirjoittaa hienostelematta ja niin, että lukijan on helppo elää mukana: hän kuvaa niukkuuden, siirtolaisuuden ja arkisen pärjäämisen ongelmia ja niin englantilaisen yhteiskunnan kuin ihmisten mentaliteettia, samalla kun kertoo Robbien ja Susheelan koskettavaa tarinaa. Ihmiset ovat inhimillisiä, eivät sankareita. Yhteiskunta on kova ja kasvoton. Pari saa kaksi lasta, Vincentin ja Ellien, jotka kirjan myöhemmissä vaiheissa ovat isoja teinejä ja nousevat tarinassa keskeisiksi.

Jo nimi kertoo, ettei hupikirjasta ole kyse. Aiheet maahanmuutosta koulukiusaamiseen ja erilaisuuden sietämiseen, köyhyydestä ja omien valintojen ratkaisevuudesta - ja ihmisen erittäin rajallisesta kyystä niiden tekoon - puhumattakaan, ovat nyt ajankohtaisempia kuin koskaan. Kirjan tarina ei missään mielessä ole vanhentunut, päinvastoin! Vaikutuin, liikutuin ja tunsin voimatonta raivoa. Ja soisin tätä luettavan edelleen.

Walsh kirjailijana ei ollut minulle ennestään tuttu; hän on näköjään kirjoittanut neljä romaania, joista kaksi on suomennettu. Vuonna 2007 ilmestynyt Lutka vaikuttaa kuvauksen perusteella rajulta ja äärimmäiseltä; sitä nyt kuvaamani kirja ei ole, vaikkei silkkisen sileä sekään.

Tarina haaveista ja todellisuudesta, rakkaudesta ja kauhuista, joita niin aikuisen kuin lapsen eteen saattaa tulla. Ehkä juuri siksi kirja teki vaikutuksen; se tuntuu hyvin todelta.

Kenelle: Koskettavia kohtaloita kestäville, kiusaamisaihetta miettiville, satumaista vierastaville, brittifaneille.

Muualla: Liisaan kirja ei jättänyt syvää tunnejälkeä. Kirjanurkkauksen Zephyr kuvaa kirjan paikkoja ja sanoo tarinaa todella ajankohtaiseksi - vuonna 2011 kirjan luettuaan! Ankia itketti. Noora suosittelee kirjaa niille, jotka hakevat koskettavaa ja monisyistä tarinaa synkemmillä sävyillä.

Helen Walsh: Englantilainen tragedia (Once upon a time in England). Like 2009. Suomennos Jonna Joskitt.

Sinun jälkeesi, Max

Paikkaan blogini vakavan puutteen: Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max, ilmestyi 2009, mutta aloitin blogini vasta seuraavana vuonna, joten arvio kirjasta on puuttunut. Tämä on harmittanut minua, sillä kirja on niin vaikuttava ja hämmästyttävä, etten halua sen unohtuvan.

Mutta nyt minulla oli ilo tavata kirjailija Lukukeskuksen lukupiiritapahtumassa! Sain hyvän syyn kerrata kirjan ja sen myötä muistutella sitä mieliin myös täällä.

Max ja Isaac ovat 1900-luvun alussa eläneet siamilaiset kaksoset. He syntyivät saksalaisessa pikkukaupungissa äidilleen, maalaistytölle, joka vanhempiensa vastustuksesta huolimatta oli avioitunut parempiin piireihin, Puutarhakaupunginosasta kotoisin olevan valokuvaajan kanssa. Äiti oli häiden aikaan jo raskaana, ja synnytykseen asti hänet vastentahtoisesti lopulta hyväksyttiin uuteen sukuun.

"Sitten tulimme me."

Syntyneellä oli kaksi päätä, neljä jalkaa, kaksi sydäntä, kolme kunnollista kättä ja yksi surkastunut. Kaksi poikaa, kyljestään kiinni toisissaan. Kun toisen jalkapohjaa nipisti, toisen jalka potkaisi ilmaa. Kummallinen olio, josta synnytystä hoitanut lääkintäneuvos toivoi saavansa mainetta ja kunniaa, julkaisuja, konferenssikutsuja ja setelitukkoja.

Tuohon aikaan ei siamilaisia kaksosia osattu leikkauksella erottaa, joten vanhemmat ratkaisivat ongelman viemällä pojat hoitoon maalle tätinsä luo, pois silmistä. Täti oli pojille äidin- ja perheenkorvike ja ainoa aikuinen, joka tuntui heihin kiintyneeltä. Mutta hänkään ei pystynyt järjestämään takaamaan kaksosille normaalia perhearkea, vaan he ajautuvat poikkeavuuden rahaksi tekemisen maailmaan, sirkukseen.

He olivat reippaita ja terveitä - perusvammaansa lukuun ottamatta - ja oppivat pian pärjäämisen taidot. Fyysisestä yhteydestään huolimatta Max ja Isaac ovat eri henkilöitä, Max se kokonaisempi ja rohkeampi, tekevämpi, Isaac vieressä, hieman arempana, haaveellisempana. Molempia kiehtoivat tarinat, ja Isaac keksi niitä veljelleen lohduksi ja turvaksi, kun maailma murjoi. Isaac on myös koko kirjan tarinan minä-kertoja.

Pojat opettelivat tanssimaan ja elättämään itsensä esityksillään. Sirkusmaailmassa Eurooppaa kiertäessään he tutustuvat moniin erikoisiin persooniin. On täyteen tatuoitu tyttö, Mona, johon Max ihastuu; Pariisissa on Lucia, joka ihastuu poikiin ja sekoittaa seksin ja äidinrakkauden; Helsingissä on Iris, johon Isaac rakastuu.

"Olimme esittäneet samaa numeroa koko talven ja Max halusi harjoitella uuden kuvion. Olimme valvoneet viime yönä, päätyneet juhliin ja huomasin sekoavani askeleissa. - Mikä on vialla? Max ärähti ja heilutti strutsinsulkaviuhkaa kasvojensa edessä. Hänen kajalinsa oli tuhriintunut ja maali rakoili. - Mmm? Nostin vesikupin huulilleni ja join ahnein kulauksin. - Siitä tytöstäkö on kyse? - En halua puhua hänestä. - Hirveä harakka se on, mutta hauska. Kiinnostunut sinusta. - Tuskin se olisi hyvä pano, jos sitä mietit. Kauniit naiset eivät jaksa nähdä vaivaa. - Äh, älä ole tuollainen. Olet surkea esittämään karkeaa. Tiedän, että pidät  hänestä. Et ole kertonut hänestä yhtään vitsiä ja iltaisin hiplaat sitä savukerasiaa. Viime yönä puhuit unissasi.

Maxin silmät pyysivät. Ensimmäistä kertaa en osannut pukea Maxille jotain sanoiksi."

Muiden erilaisten keskellä on helppo olla. He eivät tiedä normaalista, eivätkä sitä koskaan opikaan. Ihmisten uteliaisuuteen tottuu.

"- Miltä se tuntuu? - Mikä? - Erilaisuus, outous? Se, ettei voi koskaan olla yksin? Kohautan harteitani. - Paha sanoa, kun ei tiedä muusta."

Läheisin on tietysti poikien keskinäinen suhde. He viettävät levotonta elämää, joka sisältää esityksiä, juhlia ja nautintoja, mutta myös paheita, poikkeavuuksia ja hyväksikäyttöä ällötykseen asti, sairauksia ja kuolemaa. Parkkisen kieli on kuitenkin niin kaunista, että tarina on kaikesta rumasta huolimatta loistelias. Sen viehätys on runsaissa, mielikuvitusta kutittelevissa yksityiskohdissa, joiden todenperäisyyden eteen kirjailija on nähnyt paljon vaivaa. Tuo outo maailma muuttuu kirjassa huikeasti eläväksi. (On se niin outo, että jos joku olisi sanonut aiemmin, että kuule, ihastut 1900-luvun alun sirkusmaailman siamilaisista kaksosista kertovaan kirjaan, olisin nauranut kolkosti.)

Parkkinen kertoi, ettei hän näe aikaa lineaarisena, vaan hetkinä, kohtauksina, ja tämäkin tarina liikkuu eri aikatasoilla. Iriksen tarina huipentuu Helsingissä. Hotelli Torni, jossa pojat asuvat, on juuri valmistunut - työnantajani kädenjälkeä* - ja Iris yllättää pojat viimeisen kerran.

Haikeansävyinen, hieno ja kansainvälinen tarina menneestä maailmasta, joka jää mieleen. Se voisi yhtä hyvin olla peräisin Saksasta, Pariisista tai New Yorkista kuin Turusta, jossa Parkkinen asuu. Hän on myös asunut Turun saaristossa, ja vastaavan eristäytyneen yhteisön elämää hän kuvaa syksyllä 2013 ilmestyneessä  Galtbystä länteen -kirjassaan. Kirjoista löytyy paljon muutakin yhteistä: kiinteä sisarussuhde, etäiset vanhemmat, surullinen perusjuonne, eri aikatasot, erilaisuus ja sen sietäminen. Täytyy tunnustaa, että kunnianhimoisen ja kokeilevan Maxin jälkeen Galtby tuntui hieman laimealta, "tavallisempana" tarinana. Laatukirjallisuutta tosin sekin, huolellisesti rakennettu ja taidokkaasti kirjoitettu.

Muualla: Järjellä ja tunteella -Susa vaikuttui. Lumiomenalla paljon linkkejä ja kommentteja kirjasta.

Lukukeskus välittää kirjailijoita tapahtumiin, vaikka oman lukupiirisi vieraaksi. Sivuilta löydät lisätietoja ja hinnaston. Joukko kirjabloggareita toimi pilottina uudelle palvelulle, jossa myös yksityiset voivat tilata kirjailijan vieraakseen. Me saimme tavata Leena Parkkisen. Kokoonnuimme hyvässä, iloisessa kirjahengessä erään bloggarin kotona, söimme hyvää ruokaa ja keskustelimme Parkkisen tuotannosta ja kirjoittamisesta. Voitte arvata, että oli antoisaa kuulla kirjailijan itsensä kertovan kirjojen taustoista ja työskentelytavoistaan, lempikirjoistaan ja muusta, mitä rohkenimme kysyä. Kiitokset kirjailijalle, Lukukeskukselle ja kanssabloggareille kivasta illasta!

Tapaamisesta kertovat sanoin ja kuvin Maria Sinisen linnan kirjastossa, Lumiomena, Linnea ja Kirjavan kammarin Karoliina.
Helmikuussa tapahtumasta kerrotaan myös Kotivinkki-lehdessä.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max. Teos 2009. Kansi: Jussi Karjalainen.

                          * Hotelli Tornin työmaa. Kuvalähde: Lemminkäinen.

Sementtipuutarha

En ole suuri McEwan-tuntija, vaikka olen muutaman kirjan herralta lukenutkin. Vieraan turvan pilasin itse huolimattomalla lukemisella, ja Polte oli odotetusti fiksu mutta yllättävästi hauska!

Sementtipuutarha (The Cement Garden) on McEwanin esikoisromaani, jossa näkyvät jo selkeinä hänen tuotannolleen ominaiset piirteet. Outo vahva, pahaa enteilevä ja vangitseva tunnelma, jossa ei päällisin puolin välttämättä tapahdu paljon - tai tapahtuu, mutta vähäeleisesti. Kuitenkin seuraukset ovat järisyttäviä.

Teinipoika Jack kertoo perheensä tarinaa: hän on jäänyt kahden siskonsa ja pikkuveljensä kanssa orvoksi, ja lapset yrittävät pärjätä kotitalossan miten parhaiten taitavat. Eikä se ole kummoista se. Kun aikuisia huolenpitäjiä ei ole, kaikki alkaa mennä oudoksi. Lapset ovat sydäntäsärkevän heitteillä. Paitsi taloudenhoidon puutteita, he kärsivät psyykkisistä traumoista ja turvattomuudesta, eivätkä he yksinkertaisesti pysty hoitamaan arkeaan kuten aikuisen lukijan mielestä "kuuluisi". Ja ajautuvat toimimaan niin kuin kukaan ei toivoisi lastensa toimivan. Jos kukaan ei opasta eikä ohjaa, niin mitä voi odottaa?

Vanhin tytär Julie on 16, ja pienin Tom vasta kuusi. Tom etsii siskostaan äitiä, ja fiksu Julie ymmärtää sen, mutta ei ole kypsä rooliin. Hän kärsii itsekin - 15 täyttävästä Jackista puhumattakaan, jonka herkin teinivaihe muodostuu painajaismaiseksi. Pari vuotta Jackia nuorempi tytär Sue jää lapsista kaukaisimmaksi. Pieni Tom on perheen "vauva", joka luonnollisesti kärsii äidin menetyksestä eniten tai ainakin välittömimmin ja äänekkäimmin.

Vaurioitta eivät muutkaan selviä. Huolenpitäjän puute saa normaalitkin asiat väärille raiteille lasten elämässä. Kun henkistä tukea ei ole, lihallisuus korostuu - eihän lapsi tiedä muusta. Hän näkee, ettei tarvitse peseytyä, ei siivota, ei hoitaa ns. normaaleja velvollisuuksia. Tämä on aikuisen painajainen siitä, mitä tapahtuisi, jos lapsi jäisi yksin. Äiti ei ollut kovin huolehtiva eläessäänkään, mutta hän oli sairas eikä jaksanut. Ja ilmeisesti edusti sukupolvea, jossa lapsille ei kerrottu "totuuksia". Lapset olivat oppineet omatoimisiksi jo ennen äidin kuolemaa. Isä oli kuollut jo kauan sitten.

Hyvin vaikuttava tarina, tummasävyinen ja koskettava; ihailen tekijää tarkasta psykologisesta silmästä ja uskottavuuden luomisesta eri-ikäisten lasten silmin katsottuna. Hurjasti mutta hätäilemättä etenevän tarinan luki lähes henkeä pidätellen, eikä loppua voinut arvata - tai ehkä voi aavistella, mutta se ei ollutkaan pääasia, vaan lasten kokemus ja reagointi tuossa kummallisessa tilanteessa. Huumoria tai lämpöä tästä on turha etsiä, vahvaa tunnelmaa löytyy sitäkin enemmän.

Muualla: Hanna Kirjainten virrassa asettaa kirjan kategoriaan "kolkko realismi", Erja oli vaikuttunut, Morre ei saanut otetta. Luetut, lukemattomat -blogissa Liisa herätti keskustelun ahdistavista kirjoista, ja myös Sementtipuutarha mainittiin. Tarina on kuitenkin niin kaukana arjesta, että en ahdistunut liikaa kuten joskus pelkäsin. Luulen kyllä muistavani sen pitkään!

Ian McEwan: Sementtipuutarha. Otava 2009 (ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1980). Suomennos Eva Siikarla.

Hevosvarkaat

Per Pettersonin Kirotun ajan katoava virta teki suuren vaikutuksen eikä Hevosvarkaat jää huonommalle. Samoja teemoja: eri aikatasoja, joissa poika/mies kertaa elämänsä tärkeitä asioita. Nyt jo vanha Trond muistelee mökillään pienessä norjalaiskylässä lapsuuttaan, etenkin isäänsä. Muistot ovat antoisia mutta myös kipeitä. Vaikka Trondille on opetettu, että ihminen valitsee itse, milloin tekee kipeää, eivät kaikki haavat parannu koskaan.

Trond on monella tavoin hyvin erilainen ihminen kuin isänsä oli, mutta silti hän vaikuttaa toistavan joitakin isänsä käyttäytymismalleja, huomaamattaan. Emme saa kuulla hänen tyttäriensä tai entisten vaimojensa kertomusta, mutta paljon voi päätellä.

Erittäin intensiivistä tekstiä, jota lukiessa tekee mieli pidätellä hengitystä. Lauseet ovat painavia, tärkeitä, mietittyjä, yllättäviä ja olennaisia – turhia täytelauseita ei ole – mutta silti lukeminen ei tunnu raskaalta, vaikka se on normaalia hitaampaa. Saman ilmiön huomasin jo aiemmin Pettersonia lukiessani.

Ajan vaihtelu ja rauhallinen, kaunis kerronta luo unenomaisen tunnun, johon lukija mielellään kietoutuu. Hieno kirja mestarilliselta kirjoittajalta, ei voi muuta sanoa. Kiitos siitä vinkanneille Katjalle ja Sannalle, myös Sara ja Valkoinen Kirahvi ovat lukeneet kirjan ja moni muu. Liityn tyytyväisten joukkoon.

Per Petterson: Hevosvarkaat. Otava 2009. Suomentanut Katriina Huttunen.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Kaksi naista, vanha, erakoitunut Astrid ja nuori Veronika, asuvat naapureina sattumalta, kun Veronika muuttaa eronsa jälkeen paikkakunnalle. Kumpikaan ei ole parhaassa mielentilassa tutustumaan uuteen ihmiseen, mutta pikkuhiljaa, varovaisesti he ystävystyvät ja pian jo tukeutuvat toisiinsa. Molemmat nuolevat haavojaan ja kantavat isoja suruja, ja toisissaan he kohtaavat ihmisen, jonka kanssa niitä voi käsitellä, eheytyä.

Alussa en innostunut, ajattelin, että tekstissä on aivan liikaa kuvailua ja säätiedotusta. Mutta kävi niin, että vahva tunnelma piti otteensa ja tiheni loppua kohti. Eikä kaikista pilvenhattaroiden ja ruohonkorsien asentojen kuvailuista huolimatta tarina tuntunut lällyltä, vaikka sitä uumoilin. Tapahtumat ystävysten menneisyydessä olivat siihen liian rankkoja. Tunteikas kuvailu kuitenkin pehmensi pahoja asioita, joten kokonaisuudesta muodostuikin tasapainoinen ja tehoava.

Ystävyys nousi pääasiaksi, ja inhimillisyys. Koskaan ei voi tietää, millaisia taakkoja toiset kantavat. Ja jokainen tarvitsee apua omiensa kantamiseen. Kaunis ja koskettava tarina, rauhallisten tunnelmapalojen ystäville.

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Gummerus 2009.

Saako lähettää terveisiä?

Kirjan valitsin hauskan ironisen nimen perusteella, ja K-blogin Jennin runohaastekin päilyi mielessä. Vähän väliä päätän aloittaa runojen lukemisen, vaikka yhden kirjan kuussa. Ihana Runoraati siivitti innostusta, mutta aina se jotenkin unohtuu. Joten Jennin haaste on oikeasti haaste!

Olen sentään jotain lukenut: Mestari Eino Leino on tietysti kaukana korkealla ylitse muiden, mutta myös Claes Anderson ja Lauri Nummi ovat jollakin lailla tuttuja ja sydäntä lähellä. Eeva Kilpi, Tuomas Anhava, Risto Rasa, Mirkka Rekola, nämä ovat nimiä, jotka pakosti putkahtavat lukevan naisen elämään tietyissä vaiheissa. Modernimpi runo on vierasta. Olen yrittänyt, mutta ei nappaa, ei. Tuntuvat tätieläjälle kovin mitäänsanomattomilta, nämä Kotrot ja Kontiot.

Anja Erämajan kokoelmasta Kuuluuko tämä teille pidin. Se kertoo kerrostalon asukkaista, joista jokainen pääsee itse ääneen: siitä nimi ja sen hauska kaksoismerkitys. Kerrostalossahan saattavat yksityisetkin asiat kuulua muille… Runot ovat riemastuttavia palasia erilaisista elämistä. Tosia mutta rentoja, jotain oppineita mutta ei opettavaisia. Hauskan ironisia, mikä tyylilaji näköjään vetoaa tähän lukijaan.

Erämaja on kuulemma tehnyt runot myös CD:lle laulaen. Hurja idea. En tiedä, haluanko kuunnella; entä jos laulutaito ei yllä tekstin tasalle.

Urkeniko Pilvi Pääkkösen kirjasta jotain kiinnostavaa? Kirjan listat, ohjeet ja luettelot ovat hauskoja, lainaan alla "kyselyrunosta" pari kysymystä malliksi. Mutta muuhun osaan kirjasta en päässyt sisälle lainkaan.

Synkkiä sävyjä: kahvin jälkeen ei ketään, musta auto saapuu, suolavesi solahtaa nieluun, pilvi peittää auringon, näytökset ovat ohi. Huh. Vaikuttaa siltä, että kirjoittajalla on hätä, on sattunut jotain ikävää. Silti sympatia ei herännyt, tunteista ei saanut kiinni niin että niihin olisi voinut ottaa osaa, eläytyä. Kustantajan mukaan kokoelma on ”herkullisen humoristinen”. Minä en huomannut sitä (muilta kuin niiden listojen jne. osalta), mikä saattaa kertoa vain lukijan asiantuntemattomuudesta. En tunne runoutta sen vertaa, että pystyisin arvioimaan hyväksi tai huonoksi. Mutta minuun tämä ei kolahtanut.

Pilvi Pääkkönen: Saako lähettää terveisiä? Tammi 2011.
Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille? WSOY 2009.

KYSELY (otteita Saako lähettää terveisiä -kokoelman runosta)

2. Luetko kirjoja
a) ääneen
b) vaivautuneena
c) salaa
d) jotenkin muuten, miten?

3. Mitä etsit kirjoista?
a) murhaajaa
b) pakotietä
c) sielunkumppania
d) tyhjää sivua
---
11. Kumpaan suuntaan kirjoittaisit, jos saisit lähettää elämästäsi yhden kortin?
---
13. Mitä kätket kirjojen taakse?

Puolikas keltaista aurinkoa

Helteeseen sopiva nimi; aurinko Afrikassa on kuitenkin jotain toista kuin meillä. Kuumuus, kuivuus ja köyhyys vallitsivat Nigeriassa 60-luvulla, kun Biafra pyrki itsenäiseksi. Pyrkimys epäonnistui, vaikka hetkeksi valtio syntyikin, tällä hetkellä Biafra-nimistä maata ei ole.

Kirja kertoo tapahtumat sivistyneiden nigerialaisten kautta: meille esitellään kirjassa kaksoset Olanna ja Kainene, ja heidän miehensä. Ns. hyvän perheen tytöt tekevät aikuisina rohkeita ratkaisuja, toisin kuin vielä monet naiset siihen aikaan. Lisäksi tärkeässä roolissa on palvelija Ugwu, joka tuo kansanomaisuutta ja paikallisia tapoja ja uskomuksia tarinaan.

Itsenäistyminen tapahtuu tietysti sodan kautta, ja tietysti sota on julmaa. Nälkä ja äärimmäinen puute tekevät tilanteesta vielä kurjemman. Valittamiseen ei kuitenkaan sorruta: siihen ole kellään aikaa eikä voimia, vaan ne käytetään selviämistaisteluun.

Sodasta on kovin vähän aikaa, ja sillä on varmasti suuri vaikutus vielä tämän päivän nigerialaisiin. Muistan telkkarista 70-luvulla nälästä pullistunein vatsoin ja kärpäsiä kihisevin silmin uutiskameraa katsovat surkeat biafralaiset lapset, joita ajatellen käskettiin syömään kiltisti oma lautanen tyhjäksi.

”Lukuromaani”, sitä tämä järkäle varmasti on, vakavanpuoleinen tosin, hymyyn ei paljon anneta aihetta. Pelkkää sotaa ei kuitenkaan kuvata, vaan suhteita ja rakkauksia riittää, ja todentuntuisia sellaisia, ilman romanttista puuterointia. Kurjissa oloissa jäävät jäljelle vain aidoimmat? Lisäksi lukija saa tietää paljon tarinoita ja yksityiskohtia nigerialaisesta elämänmenosta.

Yleistieto kasvoi, mutta pitkä oli tarina, vaikkakin kaikin puolin hienosti tehty − niin, että kirjoittajan oman kokemuksen ja asian omakohtaisuuden aisti. Kuitenkin sekä aika että paikka pysyivät tälle lukijalle melko kaukaisina, eikä mielenkiinto jaksanut ihan täysillä pysyä yllä alusta loppuun.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa. Otava 2009.

Suoraan sydämestä

Hömppälinja lomahengessä jatkuu: Cecelia Ahern on suurin piirtein pumpulisinta, mitä tiedän. Olen aina sympannut irlantilaisia kirjoittajia, ja siksi tullut tutustuneeksi Aherniinkin. Aina luen, jos kohdalle sattuu.

Häpeämättömän lällärimäistä kamaa, mutta parhaimmillaan mukavaa viihdettä ja hihityttävää tarinaa. Niin nytkin. Juoni on niin älytön, ettei sitä voi punastelematta kertoa, joten parempi antaa olla. Nautitaan vain hauskasta kerronnasta ja irkkutyylisestä maanläheisyydestä, joka pitää jalat maassa älyttömyyksistä huolimatta.

Sen verran voi sanoa, että kyse on nuoresta naisesta, joka avioeron ja keskenmenon jälkeen pyrkii jaloilleen. Tietysti kuvioon ilmestyy mies sekä Ahernin tapaan mystinen, jopa yliluonnollinen, elementti. Tässä Ahernin tarinat eroavat vaikkapa Marian Keyesistä, vaikka muuten genre on sama. Tuonpuoleinen on aina jotenkin läsnä. Muistattehan Ahernin jättimenestyksen, P.S. Rakastan sinua?

Itselleni on jäänyt erityisesti mieleen yksi aiempi kirja, joka onnistui yllättämään todella, taisi olla nimeltään Yllätysvieras. Tämä nyt lukemani (joka ei ole uusin) ei yllättänyt samalla tavalla, mutta kyllä pokkarin parissa muutama hetki mukavasti vierähti, ja pakko oli lukea nopeasti, jotta kärsimätön pääsi näkemään loppuratkaisun.

Cecelia Ahern: Suoraan sydämestä. Gummerus 2009.

Triesten taivas

Pieni tunnelmapala Italian maisemista, olkaa hyvä. Jukka Pakkanen kirjoittaa kauniisti ja intensiivisesti miehen mietteitä, kun hän etsii kadonnutta poikaansa ja potee itse kuolemantautia. Kirja on muistoja, vaikutelmia, tunnelmia, mielikuvittelua ja tuntemuksia, enemmän kuin juonta.

Unenomaista, outoakin. Reunat ovat häilyviä ja sumuisia. Silti teksti on kirkas ja erittäin pelkistetty. Pelko ja järkytys − ehkä pojan katoamisesta, ehkä omasta tulevasta kuolemasta − tuo miehen mieleen toistuvasti lentokoneen, joka lävistää pilvenpiirtäjän. Taivaalla näkyy usein uhkaavia lentokoneita, taivas on muutenkin tiiviisti mukana osana tarinaa.

Henkilöitä ei ole paljon, ja ne vähätkin jäävät etäisiksi, tahallaan. Lukijan oman mielikuvituksen varaan jätetään paljon − ainakaan häntä ei aliarvioida liiallisella selittämisellä. Annetaan viitteitä, heitetään täkyjä. Omaperäinen, fiksu ja hallittu pieni kokonaisuus. Pidin.

Kirja on kolmas Pakkasen sarjassa, jonka aiemmat osat ovat minulle lukemattomia, joten en pysty arvioimaan jatkumoa enkä kehitystä. Kirjojen sanotaan toimivan hyvin itsenäisinäkin ja ainakin tämän perusteella näin on. Aiempia tuskin maltan olla lukematta, jos niitä joskus vastaan tulee.

Jukka Pakkanen: Triesten taivas. Like 2009.

Hänen varjonsa tarina

Haaveilin uppoutumisesta kunnon hömppään - anteeksi, viihteeseen - kun aloitin Hänen varjonsa tarinan. Lupaavan tuhti kirja, jossa täti jättää omaisuutensa perinnöksi sisarentyttärilleen, kaksosille, joita hän ei ole koskaan tavannut. Tytöt muuttavat Amerikasta testamentin ehdon mukaisesti Lontooseen, tädiltä saamaansa asuntoon. Tähän asti kaikki selvää. Mutta lisämausteeksi heitetään se, että täti ei kuoltuaan poistukaan asunnosta, vaan jää sinne kummituksena, näkymättömänä henkenä.

Kaksoset opettelevat itsenäistä elämää ja tutustuvat tätinsä naapureihin, joista pakko-oireisen Martinin ja tädin entisen poikaystävän Robertin myös lukija oppii tuntemaan hyvin. Martin ei paljoakaan liity tädin tarinaan, vaan hänen avioliittonsa ja sairautensa kuvaus ovat erillinen saareke, tosin kiinnostava sellainen. Toinen kaksosista tutustuu häneen paremmin ja yrittää auttaa. Robertin taas on vaikea unohtaa kuollutta naisystäväänsä, eikä tämän liikuskelu aaveena suinkaan kaipausta paranna. Yhteiseksi nimittäjäksi kaikille voisi määritellä rakkauden kaipuun ja kyvyn (tai kyvyttömyyden) raivata sen tieltä oman itsen asettamat esteet – fyysiset tai henkiset.

Täti seuraa kaksosten ja Robertin tekemisiä tarkasti, ja hänen roolinsa kasvaa tarinan myötä. Kuvittelin alussa kirjaan enemmän draamaa ja romantiikkaakin, ovathan kaksoset juuri aikuistuneet. Mutta kyseessä on lähes puhdas kummitus- ja kauhutarina, joka tuo mieleen Stephen Kingin. Kingiä kuorrutettuna monien ihmissuhteiden, persoonien ja yksityiskohtien kuvauksella. Pakko-oireet, kaksosten peilikuvamaisuus, päähenkilöiden mietteet ja pienetkin tekemiset kuvataan pitkästi ja monin sanoin. Itse pidän niukemmasta tyylistä, joten tämä tuntui välillä turhalta jaarittelulta. Ehkä aaveen pukeutumisesta kertominen tuntui tarpeelliselta – tällä osoitetaan hahmon vahvaa tahtoa ja pyrkimystä takaisin elämään? Ja toisen kaksosen astma kuvaa heikkoa elämänotetta, häviötä? Symboleita löytää halutessaan, eikä kirja tylsä ollut paitsi paikoitellen, pieni tiivistys ja jäntevöittäminen olisivat tehneet siitä vaikuttavamman. Nyt lavertelu vei parhaan terän, mutta lopussa Lemmikkien hautausmaan kammottavuus tuli mieleen. Hautausmaa on tässäkin kirjassa tärkeä paikka. Tekisi mieli lähteä kuljeskelemaan Lontoon Highgateen.

Nimi ja kansi ovat hienot. Eikä voi olla mainitsematta myös Niffeneggerin edellistä, Aikamatkustajan vaimoa, sehän oli ihana. Ajassa matkaaminen kiehtoo aina, ja kirja oli fiksu ja koskettava, vaikka ylittikin reaalimaailman rajat (tai ehkä juuri siksi). Yhtä upea ei tämä uusi ole, mutta viihteenä toimii. Edellisen sukseen jälkeen lienee ollut kova kynnys julkaista uutta, ja kirjojen välissä vierähtikin viitisen vuotta.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina. Gummerus 2009.

Valohoitoa, osa 1

Valitsin kirjan täysin ja ainoastaan nimen perusteella. Pohjoista valoa. Kuulostaa kauniilta! Lupaavalta, näin pimeänä vuodenaikana. Ja omanlaiseltaan, kuten pohjoinen valokin on.

Kirjoittaja on kokkolalainen miestoimittaja, jollainen on myös yksi kirjan päähenkilöistä ja kertojanäänistä. Hän vaikuttuu paikallisen itseoppineen taiteilijan Tyyne Eskon maalauksista, jotka muistuttavat tyylillisesti Hugo Simbergiä ja joita lopulta, uskomatonta kyllä, päätyy New Yorkiin Luise Ross -galleriaan. Tyyne Esko puolestaan sai vaikutteita ruotsalaiselta runoilijalta ja laulujen sanoittajalta Dan Anderssonilta, jonka teksteihin monet tauluista perustuvat. Tähän asti kertomus ja henkilöt ovat tosia − niin Esko kuin Anderssonkin ovat olleet oikeasti olemassa. Vaikkakin minulle täysin outoja nimiä, kuten kirjailijakin.

Mutta sitten fiktio-osuuteen. Kirjailija kuvaa, kuinka näiden kolmen (kirjoittaja mukaan lukien) elämä kietoutuu toisiinsa, muistuttaa toisiaan. Välillä kirjassa puhuu kirjailija, välillä Tyyne, molemmat eri-ikäisinä, mutta onneksi lukujen alussa tehdään heti selväksi, kuka on äänessä, mikä helpottaa lukemista.

Todellisten ihmisten ja keksittyjen tapahtumien sekoittaminen ei minua yleensä innosta – mieluummin fakta faktana ja fiktio fiktiona – mutta arvostan kertomisen tarvetta ja mielikuvituksen lentoa. Kirjailijalla on varmasti ollut selkeä näkemys siitä, mitä hän haluaa kertoa, mutta kovin selkeä kirja ei ole. Jää hieman mystiseksi, mikä sopii kyllä tyyliin. Tylsäksi ei kirja kuitenkaan muodostu; siinä on riittävästi yksityiskohtia, jotka pitävät kiinnostusta yllä ja saavat ajatukset raksuttamaan. Hyvistä kirjoista löytää usein yhtymäkohtia omaan elämään. Kuten tässä se, että Tyyne Esko alkaa maalata vasta vanhoilla päivillään: uskottavaa, koska oma mummoni teki samoin, vaikkakin eritasoisella taiteellisella kunnianhimolla. Yksi yhtymäkohta on myös Valamon luostari, jossa vierailin monesti lapsena ja varmaan näin senkin ikonin, jonka kertojan isoisä Konevitsasta pommituksen alta pelasti (en oikeasti tiedä, onko ikoni faktaa vai fiktiota; tässä tyylilajin ärsyttävyys).

Hieman kotikutoinen, mutta persoonallinen kirja. Nimi juontuu Tyyne Eskon maalausten kritiikistä, jossa ”kuvakieltä täydentää pohjoinen valo, joka on aivan erilaista kuin valo Italiassa tai Ranskassa.” Valosta puhuu myös kertojan valokuvaaja-isä, ja ”pohjoisen valon kohtaavat myös muut kirjan henkilöt”, sanoo kirjoittaja.

Nyt pilkottaakin lukemisessani valoteema: luettavien pinossa on vielä kaksi kirjannimeä, joissa loistaa sana valo. Näistä saan kokoon jo mukavan valosarjan.

Seppo Lahti: Pohjoista valoa. Tammi 2009.

Idiootin päiväkirja

Nimi ainakin kolahti heti Marjo Heiskasen viime vuonna ilmestyneessä Idiootin päiväkirjassa. Kolahti se muutenkin: uudenlaista kirjoittamista, hauskaa, älykästä ja monitasoista, tässä ajassa.

Tarina kertoo kahdestaan elävästä äidistä ja esiteini-ikäisestä pojasta. Vaikka he ovat välillä kaukana toisistaan sekä fyysisesti että henkisesti (ja haluaisivat varmaan välillä olla vieläkin kauempana), suhde on luja. Poika, Nisse, on pääosassa. Hän on nokkela koululainen, joka inhoaa kumppareita koulussa mutta riemuitsee huomatessaan, että isän mökille, jonne on pakko mennä viikonlopuksi, saa wlan-yhteyden. Hän saa uhmakohtauksia ja on kohtuuton, kuten lapsen pitääkin. Silti hän liikuttavasti, ja samoin lapselle ominaiseen tapaan, kantaa kovasti huolta Maisa-äidistä, koska tietenkin huomaa, kun äiskällä ole kaikki kunnossa. Selvästi he kuitenkin ovat eri sukupolvea ja lapsi ja vanhempi, eivät onneksi trendikkäästi ”kavereita”. Molemmilla on omat juttunsa, kipeät kohtansa ja inhokkinsa.

Äiti on sekopäinen välillä, mihin saadaankin selitystä myöhemmin kirjassa: suru saa sekoamaan. Poika on SYK:n oppilas ja huippuälykäs, jopa niin, että Jarmo Papinniemi mietti omassa arviossaan uskottavuutta. Mahtaako noin teräviä teinejä olla olemassakaan? Vastaus: On niitä. Jos ei yksi yhteen samoissa asioissa kuin Nisse, niin teräviä kuitenkin. Myös kahden eri kertojan omilla kielillä kuvataan sukupolvien eroja. Nissen blogissa tekstiä leikitetään ja sanoja kehitellään. Äidin suorat tekstiosuudet ovat tylsempiä ja kumma kyllä jotenkin epäuskottavampia, vaikka kirjoittaja on itse Maisan ikäinen. Ehkä kirjoitustyö vaati enemmän paneutumista Nissen kohdalla tai mistä johtunee, mutta pojan puhe on aidompaa, ehkä vähän kirjallista sekin, mutta silti hersyvää. En tätiperspektiivistä osaa arvioida kielen katu-uskottavuutta, mutta tuttavuudesta jäi virkistynyt mieli. Ja Nisselle jäi toivomaan kaikkea hyvää aikuiseksi kasvamisessa.

Marjo Heiskanen: Idiootin päiväkirja. Siltala 2009