Näytetään tekstit, joissa on tunniste Clare Mackintosh. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Clare Mackintosh. Näytä kaikki tekstit

tiistai 10. elokuuta 2021

Jännitettävää ja matkustelua

Lasitarha aloittaa uuden sarjan, joka kertoo rikostutkijoiden Elmo Vauramo ja Matilda Metso tutkimista rikoksista Jyväskylän seudulla, jonne Elmo muuttaa Helsingin rikospoliisista uuteen työpaikkaansa. Se heittää lukijan heti syvään päätyyn pahimmalla mahdollisella tapauksella, lapsen katoamisella. 

Eikä vain yhden lapsen, vaan useamman, käy ilmi. Lilja etsii yhä poikaansa, joka on kadonnut ja julistettu kuolleeksi jo vuosikymmeniä sitten. Hän ei voi uskoa tämän menehtyneen - tai ainakin haluaa pitää tapauksen esillä ja puhua siitä ammoisten asianosaisten kanssa. Jos joku muistaisi vielä jotain tärkeää...

Dekkari on laadittu taitavasti lajin taiteen sääntöjen mukaan, jännitys pysyy hienosti yllä ja kasvaa. Suorastaan karmealla tavalla. Henkilöt ovat eläviä: mukavaa, että pääosassa ei ole vanheneva miestutkija ura- ja terveysongelmineen, vaan nuorehko Elmo, jolla on tietysti omat kuvionsa muun muassa naismaailmassa. Matilda jää toistaiseksi hieman vieraammaksi, mutta on persoonaltaan kiinnostava. Siinä on nainen, joka ei turhia lörpöttele!

Lilja tulee tutuksi, sydäntäsärkevästi. Hän on menettänyt pojan lisäksi myös kuulonsa ja miehensäkin, Leosta ei ole enää seuralaiseksi. Paras ystävä Vivian toimii Liljan tulkkina ja tukijana, kun nainen tapaa poikansa katoamisesta ehkä jotain tietäviä henkilöitä, mikä ei lukijasta tunnu kovin turvalliselta.

Tyylikäs ja vetävä dekkari, sitä lajia, joka kantaa jälleen hyvää viestiä suomalaisesta kirjallisesta osaamisesta - se pärjää mille ja missä vain. Luin muuten myös ruotsalaisen Anna Janssonin dekkarin Katoavat jäljet, jossa on sama aihe, paitsi että siinä tutkija Kristoffer Bark yrittää selvittää oman tyttärensä katoamista. Vetävä sekin on, mutta hieman sekavampi kummallisine (hieman epäuskottavine) yhteensattumineen; tosin loppuratkaisu onnistuu yllättämään.

Kumpikaan dekkareista ei kuvaa verta ja väkivaltaa, vaan porautuu enemmän ihmissuhteisiin ja ihmismieleen, mitä arvostan. Sain kirjan kustantajalta.  

Tuire Malmstedt: Lasitarha. Aula & Co 2021. Kansi Tuomo Parikka.

- - -

Heikki Valkamaan ei voi olla törmäämättä, jos yhtään seuraa Ylen kanavia: etenkin Tokion olympialaisten aikaan saimme nautittavia päivityksiä japanilaisesta elämänmenosta. Oli Yleltä niin oikea veto lähettää juuri tämä Japanin-asiantuntija paikan päälle! 

Uusin dekkari Yakuzan kosto kertoo japanilaisesta järjestäytyneestä rikollisuudesta. Sitä en tiedä (en ehkä haluakaan tietää), miten aihepiiri suhtautuu todellisuuteen, mutta muut maasta kertovat osuudet ovat uskoakseni faktaa. Niin avartavaa kurkata toiseen todellisuuteen, jota Valkama esittelee sulavasti ja vankalla tietämyksellä. 

Juoni ei ole ylitsepursuvan yllätyksellinen, paljon kuollaan - etenkin alku on tappamista täynnä niin, että silmissä vilisi ruumiita kuin räväkimmissä toimintaleffoissa - mutta juuri tuo "muu" kiehtoo. Ja suomalainen kokki Riku Mäki, joka on perustanut ravintolan Tokioon! Miehen suuri haave on toteutunut, ja nyt olisi aika rauhoittua ja perehtyä entistä syvemmin japanilaiseen ruokakulttuurin vuoden kymmenine ruokasesonkeineen (niitä on tarkemmin sanoen 74), jos olosuhteet sallisivat. Hänen poliisiystävänsä Matsuzaka on mukana kuvioissa, tai Riku hänen, miten vain: ystävyys tuo lämmintä ulottuvuutta tapahtumiin. Romantiikkaakaan ei tarinassa unohdeta, ja aikamoisia yllätyksiäkin sittemmin seuraa, kun rivakasti etenevää juonta loppuun saakka seurailee.

Hyvin vetää,
sekä kirjailija että kirja. Riku Mäki on jo tuttu aiemmista kolmesta Valkaman dekkarista, mutta kirjan voi hyvin lukea itsenäisenäkin. Sopii niin ruuan, Japanin kuin toiminnan ystäville. 


Heikki Valkama: Yakuzan kosto. Tammi 2021. Kansi Markko Taina.

- - -

Kesän mökkeily- ja perhetohinoissa lukeminen on pätkittäistä ja tapahtuu minulla yleensä yöllä puhkiväsyneenä: siksi on jopa vaikea muistaa, mitä on tullut luettua, vaikka valikoima on ollut "helppoa" juonellista tavaraa (juuri edellä mainitusta syystä). Sellaisen havainnon olin tekevinäni, että monet uutuuskirjoista jännitysosastolla kertovat matkustamisesta, lieneekö syy korona-ajan kotona kökkimisen. Vai valitsenko tiedostamatta sellaisia? Oletko huomannut samaa?

Clare Mackintosh kertoo matkasta, jolle lentoemäntä Mina itsensä järjestää päästäkseen karkuun ongelmia kotona. Kyseessä on ensimmäinen suora lento Lontoosta Sydneyyn, ja se saa paljon mediahuomiota sekä julkkismatkustajia. Mutta pian menee pieleen niin PR-mielessä kuin muutenkin, kone kaapataan. Mina on tiiviisti mukana alusta loppuun, pakotettuna tosin, sillä naista kiristetään uhkaamalla hänen 5-vuotiaan tyttärensä henkeä, jos nainen ei suostu yhteistyöhön. Pelastaako satoja matkustajia vai oma lapsi, kas siinä pulma. 

Kiinnostava kulma on myös adoptio, joka Minan tapauksessa on ollut haastavaa. Avioliitossakin on hankaluuksia, joten on ymmärrettävää, että Mina pakenee työhön, jossa tavallisesti viihtyy, vaikka mies on vastakarvaan. Mutta juuri tämä lento olisi ehkä saanut jäädä väliin. 

MacIntoshin kirjat koukuttavat tehokkaasti niin, että kesken ei voisi kuvitellakaan jättävänsä. Tästä jäi jopa muistijälki, joka tuskin kuitenkaan kantaa siihen päivään saakka, kun itse ehkä saa joskus taas lähteä lentomatkalle. 

Clare Mackintosh. Panttivanki. Gummerus 2021. Suomennos Marja Luoma. 

- - -

Pauliina Suden Seireeni ilmestyi jo jokunen vuosi sitten. Onneksi luin sen vihdoin, sillä viihdyin mainiosti sen kanssa, vaikken mielelläni risteilylle lähtisikään. Oli silti kiinnostavaa kuulla, millaisia ovat todelliset luksusristeilyt. Nyt ei puhuta tallinkeista eikä siljoista, vaan ökymatkailusta Välimerellä paatissa, jossa on 5 000 vaativaa matkustajaa. Laivalla on omat koripallokentät, leffateatterit, kaikki mahdolliset viihtymisen ja hemmottelun palvelut, mikä edellyttää tietysti valtavan määrän henkilöstöä.

Suomalaiset sisarukset Leia ja Ripsa lähtevät mukaan risteilylle Barcelonasta. Kyse ei ole tyttöjen bailausmatkasta - vaikka Ripsa kyllä parhaansa yrittää homman tähän kääntää - vaan aikuisten ja äitien reissusta, jossa on tarkoitus myös katsella maisemia ja historiallisia kohteita satamissa matkan varrella, kuten Pompeijia, jonka näkemisestä Leia on haaveillut. Leian sosiaalinen omatunto kolkuttaa herkästi, eikä hän voi hyvällä mielellä katsella henkilöstön orjamaista aherrusta. Järkytystä herättävät myös uutiset Välimerellä turvattomina seilaavista pakolaisista. Toimen naisena hän pyrkii saamaan niin henkilökunnan kuin pakolaisten huonoa kohtelua tietoonsa ja julki, ja joutuu napit vastakkain laivayhtiön kanssa. Sen intressit kun ovat täysin toisenlaiset. 

Alussa unohdin lukevani dekkaria ja tuudittauduin mukavaan reissuun naisten kanssa. Juhlimista, flirttiä, övereitä laivan tarjoomuksia... kunnes alkaa tapahtua. Vyöry kasvaa, jännitys tiivistyy ja juoni tihenee, toden totta, aivan loppuun saakka! Saattaa olla, että tämän jälkeen mieli tekee risteilylle entistä vähemmän. Ahdistusta aiheuttavat paitsi jännärimäiset tapahtumat myös tieto siitä, että todellisuus on monessa kohtaa läsnä. Mukavuuslipun alla työolot voivat olla surkeat, ja vielä surkeampaa on ihmissalakuljettajien uhreilla. Leian puheet oikeudenmukaisuudesta ja riistosta ovat asiaa, ja sitä puolta on vähintäänkin riittävästi - kyse on sentään viihdekirjasta - mutta pointit tulevat selviksi ja tehokkaasti tunnetasolle saakka. 

Mutta seikkailusta on kyse, ja ennalta-arvaamattomista tapahtumista. Henkilöt ovat uskottavia, ja heistä kuoriutuu mielenkiintoisesti uusia piirteitä pitkin matkaa. Toivottelen hyvää risteilyä sinullekin!
 

Pauliina Susi: Seireeni. Tammi 2017. Kansi Timo Numminen. 

- - -

Risteilystä on kirjoittanut myös ruotsalainen Mats Strandberg. Osuvasti nimetyn kirjan, Risteily, (Like 2016, suomennos Stella Vuoma) luin jo aiemmin, mutta siitä ei mieleen kuitenkaan paljon jäänyt. Väkivaltaa piisasi.  

Ruth Ware on sijoittanut suljetun paikan arvoituksen kirjaansa Nainen hytissä 10 (Otava 2017, suomennos Terhi Kuusisto. Hypistelin tätä joskus, mutten suoraan sanoen muista siitä mitään. Mahdoinko edes lukea, tuskin ainakaan loppuun asti. Kun katson kirjabloggareiden juttuja, jotain kelloja soittaa lainattu ripsiväri ja risteilijä Aurora Borealis, jolla matkalle päässyt tiedottajanainen näkee jotain outoa.

Vesille vie myös saksalainen Sebastian Fitzeck kirjallaan Matkustaja 23 (Bazar 2021, suomennos Sanna van Leeuwen). Kirsin kirjanurkka kuvaa kirjaa niin hyytävästi, että painajaisten pelossa jätän tämän suosiolla väliin. Psykopaattista, iljettävää... Huh!

Taidan jättää jännittävän mutta hajanaisen mielikuvittelumatkailun toistaiseksi ja siirtyä perusromaaneihin kesämoodin jälkeen. Ensimmäinen syksyn uutuus nimittäin putkahti juuri postilaatikosta, joten tästä se lähtee, kirjasyksy 2021. Hyvää sellaista myös sinulle!

 


sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Uutuuksia ulkomailta: Kawakami, Mackintosh, Moyes

Clare Mackintosh tuli tutuksi suomalaisille trillerillään Annoin sinun mennä, ja psykologista jännitystä tarjoilee myös seuraava teos. Tyyli ja rakenne ovat edellisen kirjan kaltaiset: Macintosh kuvaa pikkutarkasti henkilöitään ja heidän lähiympäristöään. Ehkä piirre juontaa juurensa kirjailijan poliisitaustasta?

On kuin lukija sukeltaisi väijymään kiikarein varustettuna naisten - päähenkilöinä on naisia - arkea. Mikä on mukavaa Lontoosta pitäville kuten minulle, koska se on tapahtumien koti, mutta kuvaa myös itse kirjan sisältöä. Naisia vaanitaan. Mutta kuka sen tekee ja miksi? Sitä selvitellään poliisien voimin, kun raiskauksien ja henkirikosten sarja alkaa hahmottua. Asiaan liittyy eräs perheenäiti, eräs naispoliisi ja eräs erikoinen verkkopalvelu...

Kirjailijan tapa kuvata detaljeja on kiinnostava, mutta asioiden pyörittely moneen kertaan tuskastuttaa; hän herkuttelee suoraviivaiselle suomalaiselle liian kanssa kysymyksillä ja mysteereillä, ennen kuin eteenpäin päästään. Henkilöitä on paljon, mutta kukaan ei oikeastaan nouse päällimmäiseksi, he jäävät kaukaisiksi. Ei ole sankaritarta, jota ihailla. Näistä kahdesta syystä en ollut täysin vaikuttunut ensimmäisestä kirjasta, ja huomaan saman toistuvan. Onneksi toistuu myös yllättävien käänteiden määrä - epäilykset kohdistuvat moneen suuntaan - mikä jaksaa pitää mielenkiinnon vireillä. Aiheeltaan Minä näen sinut on edellistä kiinnostavampi, eikä vain #metoo-kampanjan ansiosta: naisena on helppo tunnistaa pelottavia tilanteita omaan arkeen verraten, vaikka kirjan juoni meneekin reilusti yli normikokemusten. Perustrilleriviihdettä, joka ei nouse genren kärkeen omien lukemisteni joukossa, mutta sopii luettavaksi hetkeen, jossa ei kaipaa muuta kuin ajankulua.

Kenelle: Psykologisen perustrillerin ystäville, yksityiskohtien ystäville, poliisityöstä kiinnostuneille.

Muualla: Leena Lumi pitää kirjailijan tyylistä, Kirjakaapin kummitus suhtautui hieman varovaisemmin. 

Clare Mackintosh: Minä näen sinut. (I see you) Gummerus 2018. Suomennos Päivi Pouttu-Deliére. Seuraava Mackintosh-suomennos Anna minun olla jatkaa kolmen sanan otsikkolinjaa ja ilmestyy jo tämän vuoden syksyllä. 

 - - - - - -

Japanilaiseen ajatteluun meitä on opettanut Haruki Murakami, muiden muassa, mutta ainakin minulle yhtenä tärkeimmistä, vaikka hän on ollut yhdysvaltalainen suuren osan elämästään. Ja Nobel-Ishiguro englantilainen jo viisivuotiaasta. Mutta japanilaisuuden tapa ja logiikka, ympäristö, asuminen, tavat, ruoka, tuo kaikki kiehtoo suomalaisia suunnattomasti, mistä kertoo osaltaan kotimaisten kirjailijoiden suosio aiheesta, kuten Mia Kankimäki ja Minna Eväsoja. Suosion myötä käännetään myös uusia kirjailijoita, minkä ilolla vastaanotamme. Kawakamin sanotaan olevan Japanin suosituimpia nykykirjailijoita, ja tämä kirja on käännetty peräti 14 kielelle.

Tsukiko tapaa kantabaarissaan entisen opettajansa, jota hän nimen unohdettuaan kutsuu nimellä Sensei, opettaja. Ikääntyvä mies kiehtoo nuorta naista, ja heillä on yllättävän paljon yhteistä. Ei, romanttisesta tapaamisesta ei ole kyse - ainakaan länsimaiseen tapaan - vaan tapahtuu tai on tapahtumatta jotain muuta. Onko silti kyse rakkaudesta?

"- Ehdotin, että piipahtaisimme juomaan Satorun baariin. - Eikö huomenna ole treffit? - Ei haittaa. - Vai niin. - Niin. Murahtelimme toisillemme siihen tapaan. Nuoret lehdet eivät olleet enää hiirenkorvia, niissä oli jo väkevän tummanvihreä sävy."

Viehättävä, verkkainen ja kiehtova tarina, joka pulppuaa hitaasti ja hiljaisesti, mutta vahvasti. Harmi, että suomen kielen oikoluku on jäänyt puutteelliseksi, tarpeettomat kirjoitusvirheet vievät huomiota itse asiasta ja laskevat tekstin tasoa.

Hiromi Kawakami: Sensein salkku. S&S 2017. Suomennos Raisa Porrasmaa. Kansi ja ulkoasu Satu Kontinen. Arvostan sitä, että painopaikka sanotaan reilusti: se on Latvia, kuten usein kotimaisissa kirjoissa, vaikka sitä usein peitellään mainitsemalla painopaikaksi EU. Jolloin joku ehkä luulee työtä kotimaisemmaksi kuin se onkaan. Painojälki on kelpoa vaikkei priimaa, paperi harmahtavan halvanoloista, mikä myös on jo useimmiten normi kuin poikkeus.

Kenelle: Aasialaisen ajattelun ystäville, pysähtymään pystyville, erilaisen ihmissuhdetarinan etsijälle.

Muualla: Mummo matkalla kuvaa kirjaa kauniisti muun muassa seesteiseksi kokonaisuudeksi ja listaa paljon muita blogiarvioita.

 - - - - - -

Moyesin kirjat ovat oivaa viihdettä: sujuvasti luettavia, vähän jännittäviä jatehokkaasti nappaavia niin, että lukemista on vaikea jättää kesken (onko joku muka jättänyt Moyesin kirjan kesken?). Eikä niistä muista mitään jälkeenpäin.

Tuorein suomikäännös on samaa sarjaa: luin ahmimalla, mutta nyt piti käännellä sivuja, jotta mieleen palautuisi, mitä tuli luettua. Ai niin, tämä on se, jossa on kaksi aikatasoa: Lontoo 2006 ja Ranska 2016. Joita yhdistää eräs nainen ja taulu. Ihan aikatasoja? Yrittääkö Moyes tehdä tällä kertaa älyllistä viihdettä? En tiedä, jaksa enkä ehdi ajatella: riittää että viihtyy, maailma ei järky. Mystinen käsite "lukuromaani" kuvaa tätä hyvin. Näitä tarvitaan.

"- Mitä hittoa tuo oli? Janey kysyy, kun Paul harppoo hänen ohitseen takaisin työhuoneeseensa. - Älä. Älä vain kysy mitään, okei? Paul kysyy. Hän paiskaa oven kiinni takanaan ja istuu kirjoituspöytänsä ääreen. Kun hän vihdoin kohottaa päänsä käsistään, hän näkee ensimmäiseksi Tyttö jonka jätit taaksesi -taulun kopion."

Brittiläisen Jojo Moyesin kirjoja löytyy blogista monia: tässä yksi parhaita.

Kenelle: Aivot narikkaan -lukemista hakeville, takuuvarmaa romanttista viihdettä valitseville, stressaajille.

Muualla: Sopiva kokonaisuus rakkaushömppää ja elämän epäreiluutta, sanoo Maija Kirjojen keskellä.

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta. (The Girl you left behind.) Gummerus 2017. Suomennos Heli Naski.