Riina Tanskanen: Tympeät tytöt osa 2, Luokkakipuja

Sarjakuvapiirtäjä, kirjailija, yhteiskuntakriitikko. Muun muassa näillä sanoilla kustantaja kuvaa Riina Tanskasta, jonka Tympeät tytöt ilmestyi vuonna 2021 ja ihastutti taidokkaalla kynänjäljellään mutta ennen kaikkea raikkailla ajatuksillaan tyttönä ja naisena olemisesta. Joku sanoo kerrankin suoraan!

Toinen osa on vielä upeampi, riemastuttavampi ja tärkeämpi kuin esikoinen, jos mahdollista. (Lainasin adjektiivit itseltäni.) Suorastaan hihkuin lukiessani taustaa sukupolvien edelleen jatkuvalle epätasa-arvolle ja sen ilmentymille, noitavainoineen kaikkineen.  

"Läntiset miesajattelijat ovat viimeiset vuosituhannet näperrelleet parhaan kykynsä mukaan tarinaa, jossa naiset saavuttavat korkeimman onnen kodin piirissä."  

Kodinhoito ja hoivatyö kun ovat ilmaisia näin näppärästi järjestettynä, yhteiskunta kiittää! Tanskanen tykittää ajatteluvääristymiä, joihin lapset jo pienestä kasvatetaan, ja purskauttaa esiin muiden perheenjäsenten ja yhteiskunnan hulluimmat, mutta kaikille tutut, puolet. Emme näe sitä, mikä on liian lähellä? 

Boy meets boy -osiossa patriarkaatti ja kapitalismi solmivat kestävän liiton, joka sinetöi naisen vähemmän ansaitsevan aseman ja sysää päävastuun perheestä vaimo-oletetulle. Kovaa faktaa lukuina isketään pöytään, mutta niin hauskassa ja komeassa muodossa, että ne tulee lukeneeksi kuin huomaamatta, hups! ("En halua, että joudut turhaan rasittamaan suloisia aivojasi.") 

Auttaako naisen tilannetta girl-bossius ja kaikenlainen voimaantuminen? Jos ei, ainakin siitä voi tehdä somesisältöä tai perustaa verkkokaupan! Vaikka asuisi maaseudulla, joka on yksi kirjan teema. Lähdetkö samalta viivalta asuessasi pellon reunassa ja kehkeytyäksesi hulluksi lukijaksi muun tekemisen puutteessa (hikari!) kuin ne, jotka ovat hoksanneet syntyä pääkaupungin ytimeen ja siirtyvät itsestäänselvästi yliopistoon? 

"Mun äiti on lääkäri ja isä toimittaja - eli aika perusperhe." "...mun iskä omisti sen gallerian." "Tajusin, mitä kaikkea sitä voi periä kotoaan ennen kuin vanhemmat ehtivät edes kuolla." "Tuntuu vaan niin tyhmältä koko ajan!" "Jääkiekko-otteluahan voi hyvin ajatella kolmen näytöksen draamana."

Jos suurin taidekokemus ja kulttuurinen pääoma on Twilight, on välimatkaa kurottavana. Ja kun sen tekee, jotain myös menettää, toteaa sarjakuvan tyttö. Luokkahypystä voi seurata haamukipu, hän sanoo. Ei maaseudun väkeä silti hymistellä, se saa hyvinkin osansa kirpeän osuvista huomioista. Ja työelämä, jossa ketjukahvilan myyjästä tulee puolen tunnin perehdytyksellä intohimotyötään tekevä barista. 

Hyvinvoinnin korostamisesta saattaa muodostua myös ikuisen (ja kaupallisen) tavoittelun itsekkyysansa. Eikä nyt puhuta enää vain Insta-kuvien vertailusta tai pinkin lisäilystä sinne tänne. 

"Mut jos me kaikki voidaan huonosti, ehkä ongelma tosiaan on jossain muualla kuin meissä itsessämme."

Pääseekö tympeitä tyttöjä pakoon enää kukaan? Alussa mainittu poikapari tai heidän hyvä kaverinsa AY-pomo? Toivoa sopii, että ei. Riemukasta ja viisasta sanottavaa tyttöjen ja naisten elämästä, aiheen valtavuutta ajatellen hienosti rajatussa kehyksessä (sopii sarjakuvaan), mutta mitään ei voi väittää todenvastaiseksi. Tämän kirjan kohdalla kannattaa swaipata oikealle. 

Samantyyppistä sarjakuvaa tekee Ruotsissa Liv Strömqvist; jostain syystä en ole blogannut hänen kirjoistaan, vaikka olen lukenut muutaman. Yhteiskunnallista, osuvaa ja hauskaa sarjakuvaa on syntynyt tältä Tanskasta parikymmentä vuotta vanhemmalta tekijältä kymmenisen teosta, kuusi suomennettua, jos oikein laskin. Ja jos oikein muistan, hänellä on Tanskasta vahvempi feministinen ja tekstillinen painotus töissään. Tanskanen on vasta uransa alussa, mihin ehtiikään!

Kenelle: Lukio-ikäisille ja hieman vanhemmille tytöille peruskoulutukseksi sekä naisille niin työelämässä kuin kotona, ja kaikkien heidän läheisilleen.

Tympeät tytöt (osa 1): Aikuistumisriittejä 

Tanskasen ja kumppaneiden blogi Vita nuova kertoo tarjoavansa asiaproosaa ilmiöistä, sivistyksen ja paremman tulevaisuuden nimissä. Kukapa meistä ei niitä kannattaisi? (Retorinen kysymys, keksin heti monta vastausta.) 

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt osa 2: Luokkakipuja. Into 2025. Kansi ja taitto Emmi Kyytsönen.

Eveliina Talvitie: Helga

Historiallisten romaanien sankarittaret tuppaavat olemaan täydellisiä: ylivertaisen viisautensa, kauneutensa ja taitojensa ansiosta he suoriutuvat hankalimmistakin tilanteista ja saavuttavat ylenmäärin kunniaa, rakkautta ja aineellista turvaa, kepeästi siinä maailman tautien parantamisen, perheestä huolehtimisen ja aamusarastuksesta iltamyöhään jatkuvan raatamisensa ohessa. 

Helga on virkistävä poikkeus. Hän asuu 1940-luvulla kotikylässään maalaistalossa, jonka työt Helga jättää mieluummin miehelleen, sodasta selvinneelle Fransille, ja emännöinnin tämän sisarelle Suomalle. Lapsista Eemil auttelee jo isäänsä maatöissä, pienempi Matleena pyörii sisällä ja yrittää saada huomiota.

"Välillä Helga oli varma, että se yritti tieten tahtoen ajaa äitinsä hulluksi."

Sillä Helgalla on muuta mielessä. Hänen suuri intohimonsa on ompeleminen, rakkaimpansa uusi Singer, jonka Frans on hänelle hommannut. Erilaiset kankaat kiihdyttävät hänen mielikuvitustaan, vaikka suurin osa työtä onkin arkivaatteiden tekoa ja korjaamista, josta kyläläiset maksavat. Käden taitoa voi aina kuljettaa mukana eikä kukaan voi ottaa sitä sinulta pois, neuvoo Helga tytärtään, jolle jo pienestä annetaan neula käteen tai sauma purettavaksi.

Mutta Helga haaveilee isommasta. Perhe ja välihousujen ompelu saa jäädä, hän lähtee töihin isolle kylälle, pääsee asumaan Fannyn luo. Frans löytää tyhjästä tuvasta selittävän muttei pahoittelevan kirjeen, jossa Helga kertoo haluavansa oppia lisää. "Lasten on parempi täällä maalla, omassa kodissa. Tulen heitä kyllä katsomaan, jos sallit. Ja lähetän rahaa, kunhan onnistun sitä keräämään." Frans toteaa olevansa elävän leski. 

Helga sukeltaa uuteen elämäänsä. Fanny, yliopistoa käynyt itsellinen ja moderni nainen ajan aatteineen, kannustaa ja sivistää suojattiaan. Helga kokoaa uutta Helgaa, sanoo kirja. Huonoa omatuntoa Helga ei ole ikinä osannut tuntea, mistään. En voi välttää ihailua tästä ominaisuudesta - niin paljon naiset häpeävät kaikkea itsessään - enkä määrätietoisesta oman tien ottamisesta. Jos en myöskään pientä paheksuntaa perheen jättämisestä, rehellisesti sanoen. 

"Mistä se alkoi. Uskaliaasta housupuvusta. Raappahousuista. Järvellä viittoilevista puunaisista.
Saatanallisesta vimmasta.
Katumus hipaisi mielen pintaa, mutta Helga pyyhkäisi sen pois.
Lapsilla oli varmasti kaikki hyvin. Huonot uutiset olisivat kantautuneet hänen korviinsa."

Loputtoman kiehtova muodin maailma vie Helgan. Ura etenee, tulee uutta oppia, uusia haaveita. Kun joku kyseenalaistaa vaatteiden merkityksen tärkeiden aiheiden - kuten maan asioiden tai naisasian - rinnalla, Helga toteaa: "Pukeutuminen on tavattoman merkityksellistä. Vaatteet lähettävät viestin ilman että täytyy sanoa mitään." 

Pidän kirjailijan tavasta kertoa paljon selostamatta kaikkea, leikkaukset ajankulussa ovat näppäriä, tarjoavat väläyksiä vuosien varrelta. Arvaan, että moni ei tästä piirteestä kirjassa pidä, kun yksityiskohtia, jopa vuosia, jää kuvittelun varaan, puitteet toki tarjotaan. Ajankuva, erityisesti naisroolit, ovat läsnä muodin lisäksi, ja kirjan lopussa kurkotellaan jo 1960-luvulle. Miten Helgan elämä ja ura etenevät ja miten lapset pärjäävät: niistä saamme tietää Ompelija-trilogian seuraavissa osissa.

Kenelle: Käsityöihmisille, muotia seuraaville, naisten asemaa miettiville, ajankulusta kiinnostuneille. Yksityiskohtaiseen, perhekeskeiseen naistarinaan uppoutumista etsivälle kirja ei sovellu. Arvelen sen kiinnostavan erityisesti niitä käsityön ja muodin ystäviä, joita eivät kiinnosta menneiden sukupolvien lypsy- ja pyykkäyskuvaukset, mutta jotka etsivät naisen ja intohimoksi kasvavan kiinnostuksensa kohteen seuraamisen mallia.

Eveliina Talvitie: Helga. Into 2025. Kansi Timo Numminen.

Aino Pajukangas: Suunnannäyttäjät

Tiesin tekijän aikaansaavaksi viestinnän ammattilaiseksi, mutta silti yllätyin: nyt Aino Pajukangas on kirjoittanut tietokirjan. Erittäin luonteva jatkumo hänen urallaan, totean heti perään. Aino on tehnyt viestintää ja konsultoinut siinä yrityksiä jo pitkään. Osuvalla kynällä, ideoillaan ja somellaan hän on koonnut vakaan seuraajajoukon ja vaikutuspiirin, jossa olen ilolla mukana. 

Kirja syntyi ajatuksesta pohtia ajatusjohtajuutta. Kovin bisnesmäinen termi, jonka hän onneksi vaihtoi suunnan näyttämiseen. Keitä ovat ne henkilöt, joita seuraamme laumana heidän asiantuntemuksensa ansiosta, ja ennen kaikkea, miten he ovat nousseet siihen asemaan? Henkilöksi, jota kysytään oman alansa asioissa mediaan ja tapahtumiin sanomaan painavan sanansa. Mikä luo luottamuksen ja miten suunnannäyttäjän asemaan pyrkivän kannattaisi toimia? 

Tätä kirjassa tutkitaan 20 haastattelun kautta. Haastatelluilla on someseuraajia 15 000:sta 23 miljoonaan per haastateltava, yleisimmin määrä liikkuu noin 30 000 - 40 000 seuraajassa. 

Haastateltujen lista on vaikuttava. Kirjo on laaja tradenomista elokuvaohjaajaan, siivoojasta psykoterapeuttiin, kirjailijasta ICT-asiantuntijaan, filosofista ravintoloitsijaan, rap-artistista asuntomyyjään, lääkäristä taiteilijaan. Onpa joukossa mukana ammattisomettajakin, samoin liikkeenjohdon konsultti. Kun hämmästelin kirjailijalle hienoa saalista, hän kertoi, ettei haastateltavia ollut vaikea saada mukaan: kun kyse on ammattiosaamisesta ja asiallisesta lähestymisestä, ihmiset ovat lähtökohtaisesti mielellään mukana ja esillä, onhan se nykyisin myös osa heidän työtään ja brändiään.

Älyttömän - tai pitäisikö tässä kohtaa sanoa älyllisen - kiinnostavaa! Nyt ei puhuta kohuista tai julkkistyrkyistä, vaan aidosti ammattilaisista, jotka ovat nousseet vaikuttajan asemaansa työnsä ja osaamisensa ansiosta. Eivät siksi, että he olisivat ensisijaisesti tavoitelleet somenäkyvyyttä tai kuuluisuutta, ehkä ammattisomettajaa lukuunottamatta (jolla on oma osaamisensa). Heillä on oikeasti tietoa ja sanottavaa, ja ihmiset ovat sen huomanneet. Mitä he kertovat kokemuksistaan suunnannäyttäjänä niin pahassa kuin hyvässä, se kiinnostaa. Haastatellut jakavat vinkkejä ja kokemuksia, joista uskon olevan monelle hyötyä. 

Sain tietoa ja koin myös ällistyksen hetkiä. Tiesitkö, että Suomen kansainvälisesti tunnetuin YouTube-kanava perustuu ideaan, jossa videolla puristetaan hydrauliikkapuristimella erilaisia esineitä? Lauri Vuohensillalla on noin 23 miljoonaa seuraajaa. En tiennyt.  

Yhdistävä tekijä osaamisen lisäksi ovat muutamat asiat, jotka vaikuttavat monen kohdalla toistuvan. Kuten sen painotus, että somessa (netissä ja muuallakin) on puhuttava tietoa, jolle on perusteet. Ei nopeita tarkistamattomia heittoja, ei väitteitä, joiden taustalle ei löydy faktaa. Kuulostaako kuivalta? Minusta ei, vaan luotettavalta ja yhdeltä suunnannäyttäjyyden aseman tärkeältä perusteelta.

Toisaalta kehotetaan myös olemaan oma itsensä ja tuomaan julki myös henkilökohtaista puolta, mutta erittäin harkitusti. Mielipiteitä saa vaihtaa tiedon kertyessä, mutta on tärkeää ottaa kantaa asioihin ja muistaa, ettei kaikkia voi miellyttää. Joku sanoo, että räväkkäkin mielipide on parempi kuin ei mielipidettä - ymmärrettävää erityisesti silloin, kun tavoite on mahdollisimman laaja lukijakunta, mutta on hyvä muistaa myös se, ettei tämä ole kaikkien tavoite, eikä raha. (Etenkin jälkimmäinen on kirjasomettajan helppo ymmärtää.) Kirjoittaja sanoo:

"Miksi osaajan sitten kannattaisi nähdä vaivaa tullakseen tunnetuksi, jos raha on epäolennaista? Tärkein syy on se, että tunnettu ihminen saa äänensä kuuluviin ja pystyy näin vaikuttamaan alaansa sekä koko yhteiskuntaan. Asiantuntijalla on velvollisuus käyttää asiantuntemustaan eikä pitää tietojaan piilossa. Some ja perinteinen media ovat merkittävä osa yhteiskuntaa: ne muokkaavat ihmisten käsityksiä eri asioista ja ihmisistä. Maailma ei muutu vaikenemalla."

Kirjan luvut ovat napakoita, nopeita ja sujuvia lukea. Faktat haastateltavasta (ammatti, koulutus, seuraajamäärät) sekä tämän vinkit (tämä on tosi kiinnostava osa!) lukijalle on esitetty silmäiltävissä laatikoissa luvun alussa ja lopussa: nämä helpottavat hahmottamista ja etsimistä paljon. Sisällysluettelo on myös kattava, samoin lähdelista haastateltujen tuotannosta. 

Ammattimaisesti rakennettu ja toteutettu tietokirja aiheesta, joka kiinnostaa minua niin henkilökohtaisesti kuin ammatillisesti. Kirja tuskin kestää aikaa sukupolvien ajan, sillä nykyisten vaikuttajien nimet jäävät unholaan nopeasti, ja niin somen kuin vaikuttajuuden käytännöt ja kriteerit muuttuvat vielä nopeammin.  

Mutta tähän hetkeen ja seuraaviin vuosiin se on mainio opas heille, jotka pohtivat asiantuntijuutensa esiintuomista somessa hyötyineen ja haittoineen, heitä konsultoiville sekä sosiaalisen median vaikutusta ja toimivuutta tarkkaileville. Ja tietenkin kaikille tiedonhaluisille ja muille ajan ilmiöistä uteliaille. Erityisen must-luettavaa someviestinnässä työkseen toimiville.  

Haastateltavat kirjan esitysjärjestyksessä: Jenni Puoliväli-Oksala, Emilia Kujala, Mona Bling, Dome Karukoski, Lauri Vuohensilta, Henri Alén, Petteri Järvinen, Jenni Rotonen, Sari Aalto, Katleena Kortesuo, Juha Hulmi, Martin Paasi, Mika D. Rubinovitsch, Anni Marttinen, Mikko Hyppönen, Andrei Koivumäki, Frank Martela, Karri Paleface Miettinen, Auri Kananen, Pauli Ohukainen. 

Aino Pajukangas: Suunnannäyttäjät. Into 2023. Kansi Emma Kyytsönen.

Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä

Japanilaisen Kikuko Tsumuran kirjan herkullinen otsikko on vetänyt lukijoita laajalti, ja kirja palkintoja. Nimettömäksi jäävä 36-vuotias nainen on palanut sosiaalityöntekijänä loppuun, ja nyt hän etsii kapasiteettiaan vastaavaa työtä. Mahdollisimman helppoa. 

Työnvälityksen virkailija Masakado ehdottaa tarkkailua. Se tapahtuisi näytöltä, joka kuvaa salaa erästä kirjailijaa (varokaa vain, alan ihmiset!). Naisella katsottiin olevan kykyä tehtävään ("Onko sitten ihmisiä, joille pelkkä monitorin tuijottaminen ei sovi? kysyin epäuskoisena.") ja homma hoituu hyvin, mutta vakituiseksi hän ei aio jäädä. Uusi työnhaku vie hänet bussikuulutusten laatijaksi. Siinä tapahtuu kummia käänteitä, mutta Masakado ei vaikuta pettyneeltä työnhakijaan tarjotessaan tälle jälleen uutta pestiä, tällä kertaa riisikeksivalmistajan pussitekstien kirjoittajana. Mahtaako Suomessa olla saatavissa yhtä paneutuvaa ja ymmärtävää palvelua työnvälitysvirkailijalta - epäilen. Myös esimiehet vaikuttavat asiallisilta, tosin hierarkia on tarkkaa. 

"Johtaja oli sanonut silmäilevänsä kaikki pussitekstit läpi, ja kun vein tuotokseni hänelle nähtäväksi, hän teki korjausehdotuksia, kuten 'performanssi on vaikea ymmärtää, muuta se kappaleen esittämiseksi' tai neuvoi, miten haven tuli kirjoittaa japanin lainasanoihin sovellettavalla katakana-tavustolla niin että vanhuksetkin sen ymmärtäisivät. Tein työtä käskettyä."

Muutaman muunkin erikoisen työrupeaman nainen ehtii kirjassa käydä läpi, mutta löytääkö hän koskaan täysin vaivattoman ja stressittömän työn? Hänen luonteellaan tuskin, sillä vakava ja tunnollinen puurtaja innostuu helposti liikaa, on kyse sitten keksipussiteksteistä tai julisteiden liimauksesta. Tulkitsen kirjan pääviestiksi sen, että jokaisesta työstä löytää syviä tasoja niin halutessaan, merkitystä ja isompaa tarkoitusta. Ja saattaa löytää, vaikkei haluaisikaan, mikä puolestaan tuo hankaluuksia jaksamisen kanssa. Merkityksen haku on silti olennaista, vaikka tasapainoilu vaikeaa.

Minä otin jutun huumorilla ja hykertelin pitkin matkaa siksi, että nainen on niin tosissaan ja hänen pikkutarkat pohdintansa töiden eri ulottuvuuksista ovat mainioita. Ei uskoisi, millaisia seurauksia pienilläkin teoilla ja niin sanotuissa hanttihommissa saattaa kehkeytyä. Etenkin keksipussitekstien kirjoittaminen puhutteli minua, teenhän tavallaan itsekin samaa työkseni (eli tekstejä kaupallisiin tai tiedonedistämisen tarkoituksiin).

Lukemissani japanilaisissa kirjoissa ruualla on aina suuri rooli, niin tässäkin. Saamme kuulla tarkasti, mitä ihmiset syövät ja kuinka ruokahuolto on järjestetty.

"Töihin tullessa oli niin kiire, etten aina ehtinyt ostaa eväitä matkalla, joten olin tuonut kotoa pakastettuja udon-nuudeleita ja valmistanut niitä valmiissa keittopohjassa, pakastekuivatulla purjolla höystettynä." 

Kulttuuri tapoineen on pohjoismaiselle niin vieras, että arkisetkin asiat tuntuvat kiehtovan eksoottisilta. Työelämän valoisat ja varjoisat puolet näkyvät muun muassa kollegoiden ja esimiesten käyttäytymisen kuvauksina. Sen suuremmin nainen ei analysoi, hän on enemmän käytännön toimija kuin suuri ajattelija, eikä kirja juuri kuvaa muita ihmissuhteita tai haasteita kuin työhön liittyviä. Mutta niitä kyllä riittää, ja arvelen, että nimenomaan Japanissa, jossa on perinne työlle omistautumisesta, aihe on kuuma ja kirja siksi suosittu. 

Muuten, Suomi on mainittu useaankin otteeseen. Lisäksi puistovahti-episodissa ollaan järjestämässä Skandinavia-messuja.

Hauska, erikoinen ja viihdyttävä työelämäkatsaus erään naisen eräästä elämänvaiheesta. Sopii välipalaksi vakavan ahmijoille, ja uupunutkin ehkä jaksaa sen lukea - on sillä tavalla harmiton, vaikka mielekkään työelämän kaltaisesta isosta asiasta puhuukin.

"Maailmassa on vielä töitä, joista minulla ei ole aavistustakaan."

Kenelle: Japanilaisuudesta kiinnostuneille, työuupuneille, työ- ja opiskelumotivaatiota hakeville, fiksua ja kilttiä viihdettä kaipaaville.

Muualla: Unien silta -blogi ruotii teosta ja sen hienoa suomennosta tarkasti. 

Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä. Into 2022. Suomennos Raisa Porrasmaa. Kansi Greg Heinimann & Emmi Kyytsönen.

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt

Nuorten pärjäämisestä ollaan huolissaan pandemia-aikana, tyttöjen uupumisesta paineiden ristitulessa. Kuinka täyttää kaikki odotukset ja mihin rooliin pitäisi pyrkiä solahtamaan, jotta elämä olisi mielekästä ja toiveikasta? Miten huomioidaan heidät, jotka eivät löydä paikkaansa porukoissa tai pysty mahdottomiin suorituksiin? Ylipäänsä, miten tyttöihin suhtaudutaan - mitätöimättä, roolittamatta, ihan vain ihmisinä? 

"Hiljaiset asenteet, arvot ja odotukset elävät meissä kaikissa, ja pidämme niitä luonnollisina. Mutta meidän ei tarvitse tehdä niin."

Tähän iskee terävästi ja taitavasti Riina Tanskanen, joka on tullut tutuksi Instagramin Tympeät tytöt -tilillään. Sekä IG:ssä että ensimmäisessä sarjakuvakirjassaan hän purkaa myyttejä ja uskomuksia, jotka - myönnettävä on - usein jylläävät meidät patriarkaattiin kasvaneiden vanhempien mielessä siitä, millainen ja miten tytön "pitää" olla. Ja vanhemmilta roolimallit ja asenteet näppärästi valuvat perheessä nuoremmille, kun niitä arjessa jatkuvasti noudatetaan ja toistetaan. Mietin usein, mistä monet pojat oppivat horohuutelut ja koko tyttödissauksen, jos eivät kotoa? 

Lutkahuutelusta ja kasvavan tytön kehon pelkäämisestä kirjakin lähtee räväkästi liikkeelle. 

"Mä ymmärrän pelon siitä, että joku saattaa seksualisoida pienen tytön kehon. Mutta koska lasten ylävartaloissa ei ole eroa, tarpeeseen piilottaa pikkutyttöjen nännit on sisäänkirjoitettu oletus siitä, että tyttölapsen keho olisi jo itsessään seksuaalinen."

Tanskanen kuvaa kirjassa aikuistumisen osa-alueita monelta kantilta yhdeksän kertomuksen avulla. Pelot (minusta erityisen tärkeä kohta). Seurustelun (sisältää kotitöiden jakamista). Kiltteyden harhat. Ammatinvalinnan. Naisten ja miesten taiteenteon. Ystävyydet. Lisäksi hän avaa kokonaiskuvaa nappaamalla mukaan ikivanhoja tarinoita ja uskomusten alkulähteitä antiikin saduista raamattuun. Henkilöinä kirjassa ovat monenlaiset tytöt ja heitä seuraileva Pimppienkeli, ja mukana ovat myös Yhteiskunta, Koululaitos, Tolkun ihminen, Kapitalismi ja joukko muita tytön asemaan vaikuttavia tahoja.  

"Kun yhteiskuntamme on toitottanut vuosituhansien ajan sanomaa naisten huonommuudesta, myös naiset omaksuivat tämän 'totuuden' ja alkoivat vähätellä itse itseään."

Kuvilla Tanskanen kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, jotka nekin, sanat siis, ovat kirjassa kirkkaan osuvat, usein huumoria hyödyntävät. Kuten sekin Eevan "omenajupakka" tai "kamalan negatiiviset vaibsit", joita katsoja saa viiltelyjäljistä tytön iholla. Kuvat ovat runsaita, suorasukaisia ja värikkäitä. Ja kansi vaaleanpunainen! Uskon, että ulkoasu houkuttaa lukijoiksi heitäkin, jotka eivät juuri kirjoja lue. Tosin olen kuullut, että ulkoasun vuoksi kirjaa on sijoiteltu kirjakaupoissa milloin sarjakuvahyllyyn, milloin lastenkirjoihin, vaikka kyseessä on mitä terävin yhteiskunnallinen ja tasa-arvollinen kannanotto, joka tulisi nostaa uutuustietokirjojen joukkoon, heti käden ulottuville.

Tämän kirjan voisin ilolla lahjoittaa jokaiselle tuntemalleni teinille (vink, joulukin on kohta): se on rohkea mutta rehellinen, ja tarjoaa tiiviissä muodossa niin ison oppimäärän niin osuvassa muodossa, että en voisi kuvitellakaan pystyväni moiseen opastukseen omin sanoin. Jos kirjan rohkeus pelottaa, huoli pois - arjessaan tytöt kohtaavat jatkuvasti juuri näitä asioita ja haasteita, vaikka kuinka haluaisimme heitä pitää pumpulissa. Eivät tytöt pumpulia kaipaa, vaan tietoa ja opastusta hankalassa maailmassa, ja sitä kirja tarjoaa, samoin kuin myönteistä suhtautumista itseen ja kavereihin, ystävyyden henkeä ja muistutuksen siitä, että kukaan ei ole yksin aikuistumisen haasteiden edessä - yhteisyys tuo voimaa ja energiaa.

"Päivän visailukysymys: Kenen etua se ajaa, että naiset asetetaan toisiaan vastaan? Viiden pisteen vihje: ei ainakaan naisten." 

Upea, riemukas, tärkeä ja viisas kirja, jonka toivoisi olevan pakollista luettavaa toisen asteen oppilaitoksissa. Myös pojille.

Kenelle: Tytöille noin yläkoulun lopulta alkaen, kasvattajille, ajatteluaan tuulettaville, ajan tasalla pysymään pyrkiville. 

Muualla: Herättää runsaasti ajatuksia, muistoja ja tunteita, sanoo Kirjasähkökäyrä.

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt. Aikuistumisriittejä. Into 2021. 

Sain kirjan pyynnöstäni kustantajalta. 

Eveliina Talvitie: Kävin vaan uimassa, sisko

Talvitie kertoo raastavan triangelidraaman Mariesta, Benjaminista ja tämän vaimosta Annasta, joista jokainen kertoo vuorotellen. Kun mies on palvottu rockstara, vaimo itsevarma ja joustava eikä rakastajattarella ole mitään hävittävää, alkaa kuvio muotoutua. Sitä ennen se kulkee Latvian kautta Viron rannoille, viipyy pitkään Pariisissa ja Marseillessa ja sitoo lukijan tiukasti mukaansa.

Lyhyessä mutta rikkaassa tarinassa on voimaa. Henkilöt elävät, eikä lukiessa ei tule miettineeksi yksinkertaisia karikatyyreja tai vertauskuvia - ehkä myöhemmin - sillä kerronta vetää voimakkaasti. Liikuttaa monin tavoin. Henkilöitä painavat suuret kysymykset. Vapauden tarve mutta turvallisuuden toive, rakastamisen pakko tai pakottomuus, lähimpien tunteminen ja hyväksyminen virheistä huolimatta... 

"- Minun pitäisi osata hallita tunteitani, tuskailin. - Vihan tunteen tuomitsevat ne hurskastelijat, joilla ei ole omakohtaista tai yhteiskuntaluokkaan liittyvää syytä vihaan, Emil esitti. Kääntelin ajatusta mielessäni ja pidin siitä." 

Kirjasta on vaikea puhua paljastamatta juonesta liikaa. Ei siksi, että se olisi vaikealukuinen (ei ole), vaan siksi, että se herättää lukijan päässä ajatuksia ja mielleyhtymiä, jotka ovat jokaisen henkilökohtaisia ja lopulta muodostavat kokonaisen romaanin sinällään. Upea suoritus Talvitieltä! Vajaat 200 sivua kertovat tuhansien sivujen tarinan. 

"Ja muista että minä olen sinun, hän sanoi enkä voinut kuin ihailla omahyväisyyden ja hurmaavuuden taitavaa paketointia."'

Vai olenko se vain minä, joka tulkitsen kirjaa näin? Ei, en ole itse kokenut vastaavaa triangelidraamaa tai taiteilijaelämää saati eurooppalaista liikkuvuutta, joita kirjassa kuvataan. Silti tarina koskettaa ja saa mielen liikkeelle, hyvällä tavalla. Jos terapiakieltä sallittaisiin, sanoisin: voimauttavasti. 

"Tunsin, miten kuoreeni tuli halkeama, se tuntui suloiselta ja kipeältä."

Täyteläinen ja vakava teos, joka sopisi hyvin kirjapiirikeskustelun aiheeksi - keksin koko ajan lisää kulmia. Rock-maailman epäterveet piirteet (näistä on puhuttu paljon viime aikoina). Rahan jakautuminen maailmassa. Naisten dissaus, mutta myös naisten vahvuus. Henkilöt jäävät lukijan päähän asumaan. Tarina ei ole sidottu Suomeen: voisi olla baltialainen tai ranskalainen, eurooppalainen ylipäänsä. Onneksemme saamme lukea sen omalla äidinkielellämme. Nyt kun jälkeenpäin mietin, on tarina hyvin totinen. Toisaalta sitä keventävät ranskankieliset lauluriimit ja viittaukset pop-kulttuuriin. Ovatko Marie ja Benjamin kuin John ja Yoko? Vai vain haave samankaltaisesta suhteesta?  

"Syyllinen kiepauttaa itsensä helposti uhriksi, jos on tarpeeksi taitava." 

Suosittelisin erityisesti nuorille naisille, mutta näin iäkkäämmillekin se toimii mainiosti. Myös miehille, jotka ovat oman elämänsä rockstaroja tai jotka haluavat tutustua naisen sielunelämään. Kirjan karikatyyrimainen mieskuva on ohut, mutta luulen, että useimmat meistä tuntevat vastaavat miestyypit omasta tuttavapiiristään. Julmaa, mutta todellista. Ja hienosti esitetty kirjallisessa muodossa. Kirjan mainostetaan saaneen innoituksensa tositapahtumista, ranskalaisen näyttelijän Marie Trintignantin kohtalosta. Yksityinen on yleistä, kokemukset universaaleja. 

Talvitien aiempi kirja: Kovakuorinen

Kenelle: Millintarkan ilmauksen ystäville, kolmiodraamasta kärsiville, voimaa etsiville, naisten välisen ystävyyden puolustajille, kokeneille tai kokemuksia haikaileville.

Eveliina Talvitie: Kävin vaan uimassa, sisko. Into 2021. Kansi Tuomo Parikka.

Helmet-haaste 2021 kohta 39: kirjassa kuunnellaan musiikkia. 

Fang Fang: Kun kaupunki suljettiin - Wuhanin kohtalonhetket

Vuoden 2020 alussa se iski, koronavirus. Wuhanin yhdeksän miljoonan asukkaan kaupunki laitettiin 20.1. karanteenin, joka kesti 76 päivää. Yli sata teosta julkaissut kiinalainen kirjailija Fang Fang alkoi merkitä muistiin tapahtumia ja arkeaan alusta saakka verkkoon kaikkien luettaviksi. Muistiinpanoista tuli huippusuosittuja, olivathan ne sensuurin raskauttamassa maassa lähes ainoa tietokanava siitä, mitä tapahtuu.

Virusta oli havaittu jo joulukuussa, ehkä aiemminkin. Vaikka kiinalaisilla oli kokemusta muun muassa SARSista, ei uhkaan suhtauduttu vakavasti heti alkuunsa, vaan vielä tammikuussa järjestettiin suuria tapahtumia. Tätä Fang Fang kritisoi vahvasti koko tarinansa mitalta: olisiko karanteeni ja viruksen mittava leviäminen koko maailmaan onnistuttu välttämään, jos viranomaiset olisivat tarttuneet toimiin heti? Miksi viivyteltiin? 

Kirjoittaja esittää syyksi salailun kulttuurin ja paikallisviranomaisten epäpätevyyden. Politikointi meni terveen järjen edelle.

"Tämä on nyky-Kiinassa mitä vakavin ongelma: päättäjiemme valintojen keskiössä ei ole ihminen, eikä ongelmia tarkasteltaessa ja ratkottaessa osata seistä tavallisen kiinalaisen saappaissa. Ilmiö ei selity pelkällä byrokratialla, eikä sitä selitä myöskään moraalin puute. Sen sijaan ongelma piilee siinä, että Kiinassa viranhaltijat ovat osa koneistoa. Tämä koneisto pyörii sellaisella nopeudella, etteivät he voi kuin tuijottaa suoraan ylöspäin hierarkian portaikossa, jolloin näköyhteys kansaan katkeaa. Tämä on täydellinen esimerkki siiitä, mitä tapahtuu kun 'ihminen ajelehtii virran vietävänä'".

Kun karanteeni määrättiin ja tietoja sairastuneista alkoi tulla, herättiin. Wuhanin keskussairaala - lähellä alkulähteeksi arveltua toria - otti vastaan suurimmat iskut ja potilasmäärät, ja siellä menehtyi paljon niin kansalaisia kuin hoitohenkilökuntaa. Lääkäreitä, jotka varoittivat vaarasta, sairaanhoitajia, jotka eivät osanneet suojauta. Sillä alkuun wuhanilaisille ilmoitettiin ilman faktatietoa, että "virus ei tartu ihmisestä toiseen, ja sen leviäminen voidaan estää." Kun myönnettiin, että väitteet eivät pidä paikkansa, oli jo räjähtänyt. 

Fang Fang kertoo erityisesti alkupäivien olleen ahdistavia kaupunkilaisille. Tietoa ei saanut, tulevasta ei tiennyt, johto vaikutti neuvottomalta, mutta ihmisiä sairastui ja kuoli, sairaaloihin ei enää mahtunut. Kun 25.1. kerrottiin Kiinan korkeimman johdon ottaneen tilanteen seuraantaansa ja lääkintäjoukkoja saapuvan paikalle perustamaan tilapäissairaaloita, tieto helpotti heti hiukan henkistä tuskaa. Käytännölliset wuhanilaiset olivat heti alkaneet perustaa ruokarinkejä, yhteishankintoja sekä maskien ja tarvikkeiden jakelua kortteleittain, noudattivat tunnollisesti hygienia- ja eristäytymisohjeita ja tekivät kaikkensa pitääkseen ihmiset ruuassa ja turvassa. Aina se ei onnistunut, etenkään alun kaaoksessa. Ja aina on itsekkäitä idiootteja.

"Poikkeukselliset ajat nostavat aina esiin ihmisten parhaat puolet - ja pahimman kuonan. Sitä saa nähdä ja kokea kaikenlaista käsittämätöntä. Se hämmästyttää, surettaa, ja se pistää vihaksi - ja sitten siihen tottuu."

Poliisi jopa nuhteli kahdeksaa asiasta netissä varoittanutta. He olivat lääkäreitä, jotka olivat omin silmin nähneet viruksen vaikutukset. Fang Fang ihmettelee sitä, mikseivät Wuhanin kahden suuren - ja kiinalaisessa kontekstissa suuri tarkoittaa todella suurta - uutismediayhtiön toimittajat tarttuneet aiheeseen. "Mikseivät he ryhtyneet selvittämään, miten virus löydettiin tai oliko se tarttuva? Tai mikseivät he ottaneet selvää, keitä nämä kahdeksan nuhdeltua nettikansalaista oikein olivat ja millaisin motiivein he näitä huhujaan levittelivät? ... Entä jos he olisivat toimineet ammattimaisemmin ja tehneet kaikkensa saadakseen äänensä kuuluviin edustamillaan alustoilla - mitä he silloin olisivat voineet saavuttaa? Olisiko Wuhanissa vielä silloinkin koettu näin pitkäkestoinen murhenäytelmä?" 

Tai koko Kiinassa, koko maailmassa? Hyvä kysymys, johon ei liene muuta vastausta kuin pelon  kulttuuri ja maan tapa. Yllättävän paljon sensori antoi julkaista, vaikka kirjoittajan sometilit välillä suljettiin ja useita tekstejä poistettiin. Ehkä "vapaus" johtui siitä, että katsottiin hieman kyseenalaisenkin tiedotuskanavan olevan tarpeen paremman puutteessa ja seuraajia oli miljoonia, ehkä siitä, että Fang Fang ei kritisoi maan keskusjohtoa - ei aseta "kansallista ylpeyttä" vaaraan - vaan paikallista hallintoa ja muun muassa keskussairaalan johtoa. Tunnettuja henkilönä hänellä on paljon ystäviä ja tuttuja, joiden kautta hän sai paljon informaatiota, mitä tavallisen kansalaisen ulottuvilla ei olisi ollut. 

Teksti on jutustelevaa, henkilökohtaiseen arkeen ja havaintoihin perustuvaa päivän säätilasta alkaen. Silmiinpistävää on myönteisyys, jolla kirjoittaja pyrkii sanomansa siivittämään. Liikuttavaa suorastaan, sillä lähes koko ajan tilanteessa nähdään käännettä parempaan, vähemmän sairastuneita ja kuolemien laskua jo hyvin pian. Ihan niin ruusuinen ei todellinen tilanne tainnut olla, mutta kunnioitan tavoitetta pitää epätoivoisissa kaupunkilaisissa taisteluhenkeä ja toivoa yllä.

"Olen tainnut alkaa pelätä sensoreita, kun tällä tavalla kirjoittelen pelkkiä positiivisia. Ei vaan, haluan täysin vilpittömästi jakaa lukijoilleni näitä hyviä uutisia, sillä niin kauan meistä jokainen on niitä janonnut. Internet on täynnä puhetta, pelottelua, asiantuntija-analyyseja ja tietenkin myös äärimmäisen ikävystyttävää huhupuhetta." 

Hurjaa luettavaa. Ja nyt tiedämme, että tämä kaikki oli vasta alkua viruksen voittokululle. Muun maailman tämä kirja mainitsee vain ohimennen, ehkä sensuurisyistä, ehkä siksi, ettei tietoa oikeasti ollut. Kun Fang Fang miettii, mitä koko asiasta pitäisi oppia, hän summaa:

"Ihmiset hyvät, älkää olko niin ylpeitä ja ylimielisiä, älkääkä kuvitelko, etteikö tässä maailmassa olisi mitään teidän veroistanne; älkää ylenkatsoko viruksen kaltaisia, ensisilmäykseltä pieniltä ja harmittomilta vaikuttavia asioita, älkääkä koskaan aliarvioiko niiden tuhovoimaa. Virus on ihmiskunnan yhteinen vihollinen, ja sen tarjoama oppitunti koskee meitä kaikkia."

Kirja on kertomus korona-ajan alusta sekä kuvaus kiinalaisesta yhteiskunnasta, suurkaupungista asukkaineen, hallintoineen ja medioineen. Fang Fang on siivottu pois julkisuudesta kotimaassaan, mutta onneksi muistiinpanot ehdittiin tallentaa ja kääntää englanniksi yhdysvaltaisen kustantamon (HarperCollins) tuottamaksi kirjaksi Wuhan diary, josta se on levinnyt käännöksinä muualle. Suomennoksen on Rauno Sainio tehnyt suoraan kiinan kielestä. Vastaavia "Wuhan-päiväkirjakirjoja" on muitakin, muilta tekijöiltä, mutta tätä sanotaan suosituimmaksi kansainvälisesti. HS kertoo Kiinan sensuurista tarkemmin: sitä hoitaa valtion internet-virasto, käsinään kymmeniä miljoonia tekijöitä. Edelleen, hurjaa luettavaa. 

Kenelle: Valtion ja kunnan päättäjille, yhteiskuntia ihmetteleville, Kiinasta ja median toiminnasta kiinnostuneille, koronaviruksen leviämistä miettiville. 

Muualla: Koko maailma - Kiinan poliittista johtoa lukuunottamatta - kiittää Fang Fangia koskettavasta ja tärkeästä päiväkirjasta, sanoo Kirjojen kuisketta. Kirja sisältää tarinoita, joita Kiinan kansantasavalta ei halua meidän missään nimessä lukevan, sanoo Amma.

Fang Fang: Kun kaupunki suljettiin - Wuhanin kohtalonhetket. Suomennos Rauno Sainio. Into 2021. Kansi Emmi Kyytsönen.

Anu Patrakka: Häpeän aukio

Portugaliin reissulle? Sopii minulle!

Anu Patrakan Portugaliin sijoittuvat dekkarit ovat erinomaisia nojatuolimatkaan (ja paikkojen googlailuun). Koska kirjailija on itsekin sijoittunut kyseiseen maahan, autenttisuuden tuntu on vahva; merenrannat, vanhat ylväät rakennukset, kiviset kadut kujineen, portaineen ja kulkukissoineen sekä herkulliset ruuat tulevat kätevästi tarjolle rikostarinan ohessa.

Rikosetsivä Rui Santos selvittää jälleen murhatapauksia pohjoisessa Portugalissa. Hänen suhteensa entiseen kollegaan Ritaan on edennyt suotuisasti, mutta muiden ihmisten väleissä riittää selvittelemistä. Kun viisikymppinen, viiniinmenevä rouva löytyy kuolleena pienen kylän historiallisen häpeäpaalun juurelta, käynnistyy tapahtumaketju, jossa mahdollisia tekijöitä ja motiiveja sinkoilee poliisien tarkistaessa pienimpiäkin yksityiskohtia. Lukija saa yllin kyllin arvailla syyllistä - tai syyllisiä - matkan varrella, virusvapaasti ja muutenkin turvallisesti kotioloissa, veri ei lennä matkanojatuoliin saakka. 

Motiivit ja ihmisten käyttäytyminen ovat antoisia pohdittavaksi noin ylipäänsä: mikä lopulta on rikosten ja väärinkäytösten vahvin motiivi? Eivät portugalilaiset eroa muista pyrkimyksineen. Henkilöt ovat inhimillisiä, jopa arkkityyppejä, joita voi mielessään sijoitella vaikka omaan tuttavapiiriinsä. Vallanhimo, kateus, raha, pakit rakkaudessa, välinpitämättömyys, itsekorostuksen tarve, häpeä, johon kirjan nimikin viittaa; ainakin viimeksi mainittu on suomalaisellekin hyvin tuttu. 

Vaikka pääosin hommat sujuvat, kokee Rui Santos välillä riittämättömyyttä ja turhautumista, etenkin työn ja yksityiselämän yhdistämisessä. Tuttua ja inhimillistä sekin. 

"Omat huolet oli työnnettävä sivuun, työt oli hoidettava, tapahtui yksityiselämässä mitä tahansa. Sillä hetkellä poliisin työ tuntui rangaistukselta."

Patrakka kirjoittaa koukeroimatta fiksun sujuvasti ja tarjoaa lukijalle vaivatonta viihdettä, juuri tähän aikaan sopivasti. Kirja on jo viides dekkari sarjasta, josta olen lukenut muutaman aiemman, ainakin Syyllisyyden ranta -nimisen. 

Kenelle: Etelänmatkalle halajaville, aivolepoa kaipaaville, psykologisten dekkareiden ystäville. 

Muualla: Kirjojen kuisketta pitää Patrakan tunnelmanrakentamisesta ja sanoo olevan "ilo lukea tekstiä, joka on loppuun asti mietittyä ja josta näkee, että siihen on panostettu. Portugalinkieliset ilmaisut siellä täällä ovat kiva lisä tekstissä." Samaa mieltä, myös siitä, että sarja vain paranee edetessään. 

Anu Patrakka: Häpeän aukio. Into 2021. Kansi Perttu Lämsä.

Helmet-haaste 2021 kohta 46: kirjassa syödään herkkuja. 

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

Isomäen ekotrillerit ovat pelottavia; vaikka ne ovat fiktiota, kirjoittajalla on niin paljon vakuuttavaa tietoa ja näkemyksiä siitä, miten ihmisen toiminta on vaikuttanut ja vaikuttaa maapallon olosuhteisiin, ettei niitä uskalla väliinkään jättää, jos iso kuvio kiinnostaa. 

Vedenpaisumuksen lapsia mainostetaan jatkona Sarasvatin hiekkaa -teokselle, mutta sen voi hyvin lukea, vaikkei aiempaan olisi tutustunutkaan. En itsekään muistanut aiemmasta juuri mitään, eikä se haitannut. Nyt googlatessani totean, että kirjojen yhteinen teema on mannerjäätiköiden sulamisen uhka. Sarasvatin hiekassa Isomäki oli todellinen visionääri; hän kirjoitti muun muassa tsunamivaarasta juuri kohtalokkaan Thaimaan tsunamin edellä (kirja tosin ilmestyi vasta seuraavana vuonna) ja paljon ennen Fukushiman ydinvoimalaonnettomuutta, kuten Jokke kirjoittaa. 

Jos jäätiköt sulavat, mitä se tarkoittaa ihmisille? Kun globaali sähköverkko kaatuu, Golf-virta Euroopan lämmittäjänä katoaa, vedet ja jäävuoret vyöryvät... Onko missään enää turvallista, selviääkö ihmislaji?  

Lajien muodostus on toinen kirjan teema. Entä jos onkin niin, että ihmiset eivät kehittyneet maalla elävistä apinoista, vaan jäljet johtavat veteen eri tavoin kuin aiemmin on uskottu? Miksi ihmisvauva osaa luonnostaan sukeltaa? Miksi meillä ainoana maanpäällisenä lajina on samanlainen rasvakerrostuma ihon alla kuin vedessä elävillä, kuten hylkeillä ja valailla? Isomäki esittää monia mielikuvitusta kiehtovia kysymyksiä kertoessaan Manno Annista, joka eli noin 7 000 vuotta eaa. Hänen kalaverkkoonsa takertuu olento, joka hämmentää silloisen yhdyskunnan täydellisesti. 

Kirjan toisessa aikatasossa ollaan meidän aikaamme hieman (vain hieman!) edellä. Grönlantilaisella tutkimusasemalla seurataan jäätikön liikkeitä. Toisaalla, tarkemmin sanoen Rautalammilla Kuopion lähellä, eräs ryhmä tutkii outoja kivimuodostelmia ja syvää järveä. Molemmissa sijainnissa yllätytään, kun jäätiköillä alkaa tapahtua. No, tuo oli vähätellen sanottu: ihmiset joutuvat taistelemaan henkensä edestä. Kuten Mauno Ann aikanaan. 

"Mauno Ann katseli lähestyvää hyökyaaltoa pelon lamauttamana. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt juosta pakoon, mutta hän ei saanut jalkojaan liikahtamaan, sillä heitä kohti vyöryvä aalto oli jotakin täysin käsittämätöntä. Sellaisia aaltoja ei yksinkertaisesti voinut olla olemassa."

Kirjailija yhdistelee vanhoja myyttejä, nykytietoa ja mielikuvitusta tehokkaasti. Jos ja kun tarkoitus on havahduttaa lukija miettimään ihmisen ja maapallon tilaa faktat tarinamuotoon muunnettuina, se toimii. Tekstillisesti tai ihmiskuvaukseltaan kirjoittaja ei ole vahvimmillaan, mutta sanoma korvaa kömpelyydet. Kunpa hänen näkemyksensä eivät tällä kertaa osuisi yksiin todellisuuden kanssa! 

Isomäen kirjat lienen lukenut kaikki; kiehtovin on minusta Viiden meren kansa. 

Kenelle: Rohkeille lukijoille, luonnonvoimaa kunnioittaville, jännityksen ystäville.

Muualla: Antoisa ja tuuhea teos, sanoo Mummo matkalla.

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset. Into 2020. Ulkoasu Jussi Karjalainen.

Kustantajan lukukappale.

 

Viljami Puustinen: Veljekset Gallén

Uno Gallén oli paremmin tunnetun Axelin isoveli, vanhin sisarussarjasta, jonka kasvatti aikuisuuteen varhain leskeytynyt äiti Mathilda. 

Perhe asui Tyrväällä Lounais-Suomessa. Kun Mathildan mies ja lasten isä menehtyi, joutui rouva myymään tiluksensa - kaupassa häntä huijattiin raskaasti - ja muuttamaan katraansa Helsinkiin, aivan nykyiseen ytimeen. 

"Tiedon etsintä oli Gallénin perheen henkinen perusta." Näin summaa kirjailija Puustinen, joka asian parhaiten tietää: Uno oli nimittäin hänen iso-ukkinsa, hänen isänsä isoisä. Tiedon etsintää kirjailija on saanut itsekin tehdä kirjan eteen hurjan ja kunnioitettavan määrän, kuten jälkisanoista ja lähdeluettelosta käy ilmi. Unosta nimittäin on aiemmin kerrottu vain vähän, verrattuna Akseli Gallén-Kallelaksi nimensä myöhemmin muuttaneeseen veljeen. Isä Peterin perheen alkuperäinen nimi muuten oli juuri Kallela, talon mukaan kuten tapa oli, mutta koska viransaanti suomalaisella nimillä ei ennen maamme itsenäistymistä luonnistunut, se vaihdettiin. 

Äidiltään pojat perivät taipumukset henkisyyteen ja taiteisiin, oppishalua ja käden taitoja lienee tullut molemmilta vanhemmilta, sillä niitä veljeksillä riitti maailmanluokkaan saakka. Jo pienestä Unon laji oli musiikki ja viulunsoitto, Akselin piirustus. Akselin poikkeava lahjakkuus havaittiin jo pienenä, mikä jätti Unon varjoon, myös äitinsä mielessä. Uno jätti tämän kauhuksi opintonsakin kesken niin musiikin kuin yliopiston ja sotavoimien saralla - tekniikka kiehtoi, joten hän oli suorittanut "fyysillis-matemaattisia opintoja" Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa sekä haaveillut upseeriurasta Pietarin sotakoulussa - kun taas Akselin reitti vaikutti selkeämmältä. Häntä kannustettiin ja koulutettiin kaikin mahdollisin tavoin taiteilijan uralle.

Uno osoittautui enemmän bisnesmieheksi kuin taiteilijaksi. Pietarin kautensa jälkeen hän perusti oman yhtiön, mikä askarrutti äitiä. 

"Mistä Uno olikaan saanut idean firmaansa, äiti mietti. Isä Gallén oli ollut etevä asianajaja ja tilanhoitaja, ja vaikka äidin puolelta Wahlroosin suvussa oli ollut laivanvarustajia ja apteekkareita, Unon liikeidea tuntui hataralta. Välittää papereita ja toimittaa paketteja?"

Myöhemmin Uno toimi muiden palveluksessa, melko menestyksekkäästi, ymmärsin, (vaikka oma yritys tekikin konkurssin) sekä Tukholmassa että lopulta New Yorkissa, jossa hän myös kuoli. Iän myötä hän löysi varsinaisen kutsumuksensa; soitinten korjaamisen ja rakentamisen, ja sen merkitystä Unolle kirja kuvaa kauniisti. 

Tämä työelämästä, johon en Axelin osalta tarkemmin puutu, mutta kansallistaiteilijan vaiheet kirja ansiokkaasti kuvaa. Ei kumpikaan veljeksistä ollut henkilökohtaisessa elämässäkään kylmä tai kalsea, vaan romanttinen, väkevästi rakastava ja sitoutuva puoli oli vahva heissä molemmissa. 

"Äiti näki vanhimmat poikansa ajattelevaisina kaunosieluina, mutta siinä missä Uno vetäytyi tukalina hetkinä kuoreensa Axel leiskui tulta ja karaktääriä."

Uno rakastui Elleniin Tukholman Gamla Stanissa, aikana, jolloin tuntemamme nyky-Tukholma oli vasta rakenteilla. Liitto oli pitkä ja onneton; onnellisena seurauksena siitä syntyi Lullan-tytär, kirjan kirjoittajan isoäiti. Akselin valittu oli lapsuudenystävä Mary Slöör, josta saamme oman elämäkerran ensi vuonna, Helena Ruuskan tekemänä. Tämä liitto toimi paljon paremmin. 

Unon side Elleniin oli suorastaan häiritsevän vahva, miehen omaa hyvinvointia ajatellen. Ellen vaikuttaa kirjan mukaan omapäiseltä ja välttevältä vaimolta. Uno-parka! Tosin tuskin hänkään oli helppo kumppani, ainakaan naiselle, joka tarvitsi jatkuvaa ihailua ja läsnäoloa. Mutta ei säälitä miestä, joka valitsi tiensä itse, ja tie oli enemmän henkinen kuin fyysinen, vaikka maalla kasvaneina molemmat pojat hallitsivat monet käytännön taidot metsästyksestä rakentamiseen ja kaikenlaiseen käsin tekemiseen. Uno suuntautui tuolloin muodissa olleiden vapaamuurareiden filosofiaan ja sai siitä elämäänsä henkisen sisällön. Myös pikkuveli oli veljeskunnan tunnettu jäsen myöhemmin. 

Tavattoman hieno kirja, niin sisällöltään kuin ulkoasultaan, kuvineen ja mittavine lähde- ja kirjallisuusviitteineen. Se kuvaa paitsi erästä perhettä myös Suomen taiteen kultakautta ja piirtää ajankuvaa, jossa tämän päivän lukijalle riittää ihmeteltävää. Kuten vapaamuurarien organisaatio, ajan kiinnostus "tuonpuoleisiin" tai se, miten kansainvälisiä silloin oltiin ja miten paljon matkusteltiin.

Voisi kuvitella, että tuolla sukuperinnöllä kirjailija Puustisella - jonka itse tunnen suurena musiikinrakastajana ja musiikkitoimittajana, joka on tehnyt muun muassa laadukkaan Kingston Wall -tietokirjan - on ollut paineita tehdä erityisen hyvää jälkeä, ja se on onnistunut.

Tiivistys toimii, mutta silti kirja kertoo todella paljon, mielenkiintoisella tavalla ja omaäänisellä kielellä. Kirjailijalla oli käytössään paitsi suvun omat muistot myös arkistot, joista puuttuu paljon Unon kirjeitä, jotka tyly vuokraisäntä New Yorkissa oli hävittänyt muun irtaimiston mukana! Mikä vahinko! Mutta onneksi saimme tämän kirjan, jonka uskon löytyvän monesta joulupaketista tänä vuonna. 

Kenelle: Suomalaisuuden historiaa ahmiville, taiteen ystäville, lapsia kasvattaville, lahjakirjaa etsivälle. 

Muualla: Luimme kirjan yhdessä Tarukirja-blogin kanssa. Näin nappaamme Helmet-haasteeseen 2020 kohdan 19. 

Viljami Puustinen: Veljekset Gallén. Like 2020. Komea ulkoasu: Tommi Tukiainen.

Hauskoja kirjoja

Otsikko on tietysti ironinen. Hauskuus kirjassa on vaikea laji. Alunperin halusin kirjoittaa oikeasti hauskoista kirjoista. Kun niitä ei ilmaantunut tuskaantuneesta hakemisesta huolimatta, otsikko muuttui ironiseksi. Mutta yllätys: lopulta se muuttuu ihan tavalliseksi otsikoksi, ilman ironiaa! Mikä ei tarkoita sitä, että kaikki hauskoina markkinoidut kirjat olisivat hauskoja. 

Kari Hotakaisen tunnemme hauskana. Sen lisäksi terävänä ajattelijana ja kynäilijänä. Käsitystäni ei muuta, vaikken Tarinaan ihastunut. Alussa julistetun julmankomean kaupungistumiskuvauksen jälkeen kirjailija vuodattaa katkeria kyyneleitä maaseudun puolesta. Ymmärrän, ymmärrän, mutta en ymmärrä - ei ole hauskaa irvailla yhteiskuntamuutoksesta, joka on jo tapahtunut ja totta. Vaikka ei ehkä aivan kirjassa kuvatulla tavalla. Alun jälkeen tuleva vain toistaa samaa vitsiä, joka ei oikeastaan ole vitsi. Syyt jäävät käsittelemättä, seurauksia liioitellaan eikä ratkaisuvaihtoehtoja esitetä. Romaanin sijasta näppärä novelli aiheesta olisi ajanut saman asian. Ei ole hauska. 

Kari Hotakainen: Tarina. Siltala 2020. Kansi Elina Warsta.

Antto Terras räjäytti hauskuuspankin hulvattomalla kirjallaan etsiväajoistaan Stockmannilla.

Sittemmin puolivirolainen Terras on pyrkinyt yltämään osaansa kirjataivaassa monin tavoin, Tallinnan matkaoppaasta verisimpiin rikostarinoihin, mutta mitä äärimmäistä vielä keksisi? Totta, nolot julkkikset! Jos tämä ei vedä, mikä sitten! Tiedäthän amerikkaisen roast-formaatin idean - siinä grillataan sanan voimalla julkisia hahmoja todellisten ja keksittyjen ominaisuuksien voimin niin kovalla liekillä kuin uskalletaan ja pyritään herättämään grillattavassa näkyviä tunteita. Hyväntahtoisesti, kertoo roastmaster Terras, joka on alan uranuurtaja Suomessa.  

Kirjailijan aukkoinen suomalaisen kulttuurin tuntemus ja lukijoita aliarvioiva ote ovat omaa luokkaansa. (Huomasitko, yritin roastata.) Olisin toivonut kirjaan kovia nimiä presidenteistä yritysjohtajiin, ja kun roustaus-esimerkkien yritysosio alkoi, virkistyin, mutta ei. Sillä kiinnostavimpien roastettujen nimiä ei kuulemma saanut mainita, vaikka kohderyhmä on vastaanottavaisin, minkä voin hyvin uskoa. Monissa liemissä keitetyt pomot tuskin hätkähtäisivät herjanheittoa, jopa nauttisivat siitä. Kuulisimmepa roasteissa toimareita, pääjohtajia, pormestareita... 

Terras on nokkela ja sujuvakynäinen tekijä. Roast-kirja paitsi perehdytti minut kyseiseen taidesuuntaukseen myös viihdytti ja ainakin kerran nauratti ääneen. Tietomäärältään ja tekstin sutjakkuudeltaan se on hyvin koottu. Melko hauska, jos aihe yhtään kiinnostaa.

Antto Terras: Roast. Into 2020. Kansi Tiia Javanainen.

Jussi Seppänen kertoo kirjassaan Jussi Seppänen henkilöstä nimellä Jussi Seppänen.

Kirjailijuudesta kertovat romaanit ovat usein tylsiä pelkojen, ihmiskontaktien vaikeuksien ja luomisen tuskan kuvauksia, mutta tämä ei ole, mikä ilahduttaa suuresti: päähenkilön onnellisuus elossaolosta (johon on hyvä syy) näkyy lämpimänä katsantona ja humoristisina huomioina Jussi Seppäsen arjesta, maneereista ja kirjaideoista, muun muassa. Kummempaa juonta ei tarvita.

Kerrankin kirjailija, joka ei kammoa esiintymistä eikä puhumista! Hänellä on myös läheisiä, jotka tukevat, mikä auttanee itsetunnon kanssa. Seppänen suhtautuu nöyrästi asioihin, joita ei tiedä, ja niitä hän toteaa olevan paljon. Kyynisyys loistaa poissaolollaan, samoin teennäiset vitsit. Aitouden vaikutelma on vahva.  

Kirjamessuilla käyviä naurattaa kuvaus HS:n esikoiskirjapaneelista. Vaivaannuttavat kirjailijahaastattelut ovat tunnistettavia (huom. kyseiset paneelit ovat kuvatusta jo kehittyneet). Ja ihana Ella Kanninen, jaan täysin Seppäsen ihailun hänen ammattitaitoaan kohtaan! Samoin Minna Joenniemen, vaikka itselleni ei tulisi mieleen kuvata häntä esimerkiksi "käveleväksi seksiksi". Unijaksot olisin tiputtanut pois - fiktiossa tai autosellaisessakaan ne harvoin antavat lukijalle lisää. Mutta kokonaisuutena, ainakin kirjallisille ihmisille erittäin hauska kirja, josta jää hyvää kupliva mieli.  

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen. WSOY 2020. Kansi Tommi Musturi. 

Yllätysbonuksena löysin vielä yhden: 

Mahdoton elämä on toinen trilogiasta, jonka aloituksen Täydellinen näytelmä olen missannut. Kirjan Alina on nelikymppinen teatteriohjaaja, joka taistelee uran ja perheen yhdistämisen ja taiteentekijänä naisena vakavasti otettavuuden kanssa. Saako aviomiehelle olla kateellinen? Totta kai, jos asetelma on niin epäreilu kuin kirja kuvaa. 

Alina suhtautuu asioihin käytännöllisesti vaikka naiselle tyypilliseen tapaan sopivasti silmiä sulkien. Mutta hän kehittyy, eikä suostu jyrättäväksi, ainakaan ihan aina. Hän selviää monesta chick-litmäisestä tilanteesta kummallisen helposti, mutta hienoisesta sadunomaisuudesta (joka oikeastaan on toimiva tyylikeino sekin) huolimatta hänen tarinansa on raikkaan virkeä. Uskon kiinnostavan viihdettä hakevaa lukijaa, etenkin teatterikäyntejä harrastavaa. On hauska. Trilogian kolmas osa ilmestyy ensi vuonna. 

Elina Kilkku: Mahdoton elämä. Bazar 2020. Kansi Susanna Appel.

Kaikki kirjat kirjastosta paitsi Roastin sain kustantajalta.

Kirjabloggarien joulukalenteri 2019, luukku 19

Joulusta en juuri stressaa, vapaapäiviä odotan - ja lukuaikaa. Pinossa odottaa monta kiinnostavaa opusta, kuten Ian McEwanin Kaltaiseni koneet ja Jessikka Aron Putinin trollit, niistä lisää myöhemmin. Kaikki kirjat ovat joulukirjoja, jos minulta kysytään!

Aiheeseen liittyvä teema kuitenkin muodostui itsestään kolmesta äskettäin lukemastani tämän vuoden kirjasta: eikö jouluun liitetä yleisesti ilo sekä toivo paremmasta? Siis selviytymistarinoista, jollainen on Antti Röngän Jalat ilmassa. Koulukiusaamisen kokemuksia kuvaava teos on raadollisen rehellisenoloinen, silti muistelen sitä nyt hetken päästä ihmeen valoisana tekstiltään, raskaasta aiheesta huolimatta. Tekijä on osaava.

Aaroa on kiusattu vuosia koulussa. Hänen päähänsä on iskustettu ikuinen huonous ja nolous. Kun hän pääsee yliopistoon, ei hän pääse eroon sisäisestä äänestään:"Sä olet ihan tyhmä. Sä olet helvetin tyhmä ja ruma. Sua pitäis vetää turpaan." Kotonakaan hän ei saa myönteistä huomiota eikä hyvää palautetta, vaan arvostelua ja komentoa, mikä vahvistaa tunnetta entisestään.

Häpeä halvaannuttaa. Se ei anna tutustua kehenkään, ei luottaa, ei olla oma itsensä. Arkuus tietysti näkyy, kunnes vihdoin joku kysyy:

- Mä vaan mietin että mistä toi kaikki tulee? - En mä tiedä, sanon. - Mä vaan lähden aina siitä että kukaan ei tykkää minusta. - Mutta miksi? Mikä siinä on taustalla? - En mä tiedä, sanon.

Kotona Aaro ei ole puhunut kiusaamisesta mitään, koskaan. Ennen kuin on pakko, ja silloin on kyse jo hengenhädästä. Lukijan sydäntä puristaa Aaron yksinäinen kamppailu, hapuilevat yritykset hakea apua terveydenhuollosta tai tutustua uusiin ihmisiin. Ikävintä tarinassa on se, että se on totta. Oli kirjoittajalle, on varmasti monelle koululaiselle jatkuvasti ja koko ajan. Yhteiskuntamme ei juuri osoita panostuksia koulujen tai terveyshuollon resursseihin, joilla näitä kohtaloita voitaisiin taklata, jos taklaajia löytyisi. Kirja on konstailematon ja taitava tekstiltään; se tuo esiin sekä tunnetta että faktaa niin, että viestin perillemeno on vastaanpanematonta.

Kenelle: Vanhemmille, kiusatuille, kiusanneille, koulutus- ja terveydenhoitoalojen päättäjille: onko meillä varaa hukata nuoria?

Antti Rönkä: Jalat ilmassa. Gummerus 2019. Kansi Jenni Noponen.

Luin myös Nina Honkasen Pohjakosketuksen (Into 2019), joka kertoo kammottavasta avioliitosta ja siitä selviytymisestä. Vaikka pidin kirjaa liian selittelevänä, osin suorastaan jaarittelevana (en ole psykologisten syntyjen syvien perusteellisten sanoitusten ystävä), uskon sen antavan vertaistukea monelle kurjassa liitossa jumittavalle tai jopa saavan kenen tahansa välillä epätyydyttävän avion tuntumaan suorastaan taivaalliselta, niin hankala ihminen kirjan mies on. Sitä paitsi vaikeissa tilanteissa vatvominen kuuluu asiaan, jotta ihminen pääsee ylipäänsä mihinkään päätökseen.

Ei voi väittää naisenkaan toimineen aina järkevästi: he kaksi olivat toisilleen pahin mahdollinen pari, toinen kärsimätön alistaja ja narsisti, toinen alistuva ja mykäksi menevä silloin, kun olisi tarvittu jämäkkyyttä. Mutta kun tilanne menee riittävän pitkälle, sillä on taipumus ratketa, niin tässäkin. Takakannen mukaan tarina on sävytetty mustalla huumorilla. Se oli niin mustaa, etten lainkaan huomannut, jos nyt loppuratkaisua ei katsota sellaiseksi. Todella toivon, ettei tällä kirjalla ole tositaustaa; epäilyttävän tarkasti Honkanen erityisesti dominoivaa miestä kuvaa, joten ehkä hän on kuitenkin tavannut tämäntyyppistä ihmislajia ja kirjailijana osannut tehdä tarkkoja havaintoja.

Kolmas selviytymistarina taas on ensimmäisen tavoin tositarina, jonka kirjoittaa Riina Mattila. Hän sanoo kirjansa Eloonjäämisoppi (Kosmos 2019) alussa olevansa kyllästynyt olemaan hiljaa. Hänet on raiskattu lapsena, ja elämään tai ylipäänsä mihinkään on vaikea sellaisen kokemuksen jälkeen luottaa. Hän sanoo, ettei kirja ole oppikirja eikä syytös, vaan "yhden ihmisen kertomus siitä, millaista on selviytyä, kun omat rajat revitään nuorella iällä." Tietoa kirja kuitenkin antaa paljon, traumoista ja hoidoista, psykologisista käsitteistä ja omista tuntemuksistaan, sekä listaa lisää tietolähteitä kirjan loppuun avuksi niitä tarvitseville.

Rankka, kuten arvaatte, raskas lukea. Itsemurha-ajatukset, viiltelyt - kirjailija ei säästele itseään kertoessaan, yhdistää siten tieto- ja kokemuskirjan, mikä onkin tehokas tapa, vaikuttaminen sekä tunteen että tiedon kautta. Mattila tulee myös osin selittäneeksi Honkasen kirjan naisen reaktion, hyytymisen ja alistumisen, joka välillä ihmetytti. "...juuri noinhan minä olin vaaratilanteissa toiminut: lakannut liikkumasta, ollut vaiti ja vähän niin kuin leikkinyt kuollutta." Perusinhimillinen tapa paeta siis. Mutta nyt Mattila päätti luopua pakenemisesta. Toivon, että tie on edessä sileämpi ja että kirja auttaa vastaavan kokeneita tai heidän läheisiään, kuten muutkin edellä kerrotut selviytymistarinat.

Mahdolliset normijoulustressit tuntuvat näiden jälkeen pieniltä. Hilpeämpiä joulujuttuja olen kirjoitellut kirjabloggareiden joulukalenteriin vuonna 2015 (Miina Supisen Mantelimaa on edelleen joulukirja numero 1), ottanut kevyesti vuonna 2012 mutta vakavoitunut vuonna 2013.

Kauheita joulukuvauksia olen lueskellut vuonna 2011, ja jos vielä yhden jouluun edes löyhästi liittyvän kirjavinkin ujutan mukaan, Markus Nummen hienossa Kiinalaisessa puutarhassa puhutaan "pakettijuhlasta", vahva suositus!

Juttu on osa kirjabloggarien joulukalenteria 2019, jossa eilen avautui luukku blogissa Kirjarouvan elämää ja huomenna Yöpöydän kirjoissa. Koko tämän vuoden kalenterilistaus löytyy Oksan hyllyltä -blogista, joka avasi hauskan luukun numero 1. Kalenterin logo: Niina Tolonen.

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen

Eeva ja Mira kasvavat samassa kerrostalossa pikkukaupungissa, jossa leijuu kaljamaltaan haju ja jonka 60-luvulla rakennettuun lähiöön muutti aikanaan väkeä maalta kaupunkiin töihin. Kotona tuoksuu tupakansavu ja halpa punaviini, harvemmin ruoka. Lattioilla lojuu barbinukkeja ja tytöt hoilaavat Freemanin Tandemia ja muita hittejä sydämensä kyllyydestä. Lähipihat ja naapurit ovat tuttuja.

"Mun äiti on tämän kaupungin suurin huora, Mira julisti kovaan ääneen lähikaupassa ja jatkoi yhtä kovalla äänellä juomukondomeista. Näyttää pahalta, mutta ooh, tuntuu hyvältä, hän voihki. Muut asiakkaat yrittivät vaivautuneina pitää katseensa tiukasti seinissä tai tomaateissa tai lihatiskissä. Eevan mielestä tiskin porsaankyljyksistä yksi nytkähti hieman."

Riemastuin värikkäästä ajankuvasta ja ihmisistä, joista Talvitie piirtää eloisia, hienostelematta muttei kurjuuksilla mässytellen. Äidit, isät ja niiden korvikkeet sekä kaveripiiri ovat läsnä lasten kokemusmaailman mukaan. Tosin en tässä vaiheessa vielä tiennyt, miten tarina jatkuu, vaikka viitteitä auliisti tarjoiltiin. En arvannut, että tarinasta muodostuu moniulotteinen, psykologinen kasvukertomus, jossa on trillerimäisiä piirteitä, sukupuolten välistä jännitettä ja kirpaisevaa huumoria.

"Eevaa naurattaa. Hänelle käy usein niin. Kun ei ole mitään syytä, juuri silloin häntä naurattaa. Sopimattomassa tilanteessa päässyt nauru on on saanut monet raivostumaan. Se on tulkittu ylimielisyydeksi eikä ylimielinen ihminen ole miellyttävä. - Voi olla, että tuo sun piirre on mielenvikaisuutta. Hysteerisyyttä. Naisillahan esiintyy sellaista, Mira on analysoinut." 

Tyttöjen 1970- ja 80-lukujen lapsuudesta edetään uuden vuosituhannen alkupuolelle asti. Nainen istuu tutkijan haastateltavana:

"Isäsi mukaan olit jo lapsena hyvin itsenäinen. Tosin hän oli vähän huolissaan siitä, että jouduit olemaan niin paljon yksin. Kärsitkö yksinäisyydestä, Honko kysyy, koska arvioi, että on otollinen hetki yrittää yllättää keskustelukumppani jotenkin. Kerro minulle, tohtori, miksi poikkeavien ihmisten lapsuus pitää väkisin arvioida onnettomaksi. Pelottaako normaalikiimaisia ihmisiä, ettei heidän todellisuutensa olekaan ainoa mahdollinen."

Luonnollisesti kuvioon on astunut mukaan miehiä. Erityisesti Mies. Josta kertoja tekee niin herkullisen äklöttävän, että kummallista kyllä, hänkin tuntuu elävältä ja todelliselta. Siinä vasta setä!

"Hän tuntee taiteen ja kulttuurin mutta on perillä myös ulkopolitiikasta, sisäpolitiikasta, taloudesta, urheilusta ja globaaleista teemoista. Impivaaralaisuudesta häntä ei voi syyttää, vaikka hän onkin asunut koko ikänsä samassa kaupungissa ja vieläpä sen eteläisissä kaupunginosissa. Mies tietää, tänään ja aina, täsmälleen minne on menossa ja mitä aikoo siellä tehdä. Hänellä on tarkkaan viilattu aikataulu ja agenda."

Miehessä on "paljon samaa kuin autossa. Tarkasti mietittyjä yksityiskohtia, erityisyyttä, herkkyyttä." Jopa hiukset vaikuttavat olevan miehen puolella, kun tämä pohtii omaa ja päivänsä erinomaisuutta. "Hänen päivänsä ovat kaikki klassikkoja omalla erityisellä tavallaan." 

Mutta miten Mies liittyy Eevaan ja Miraan ja mitä tapahtuu - se on jokaisen luettava itse. Arkisen isoa asiaa eri- ja tasa-arvoisuudesta, kehityksestä ja kehittymättömyydestä, ystävyydestä ja rakkaudesta tai niiden puutteesta. Painavaa mutta ei lainkaan raskasta; teksti onnistuu hienosti taiteilemaan rajan oikealla puolella, samoin kuin yhdistämään eri aikatasot luontevaksi, intuitiiviseksi kokonaisuudeksi. Olen lukenut aiemmin Porissa syntyneen toimittaja-kirjailija-viestijä Talvitien Keitäs tyttö kahvia -tietokirjan, joten hänen asiallinen feministinen otteensa oli tuttu. En toivo lukijoiden sulkevan tätä, hänen ensimmäistä romaaniaan, pelkästään feminismi-otsikon alle, niin paljon elämää kirja onnistuu kattamaan.

Lukemisen tueksi voi vilkaista jonkin kirjassa mainituista leffoista. Vaikka Scarface, Kuka pelkää Virginia Woolfia, Baby Doll tai James Bondit. (Lukuisiin kirjaviitteisiin en edes ala.) Kirpeän nautinnollinen lukukokemus, lupaan.

Kenelle: Naisille, Miehille, kasarilapsille, ystävyyteen uskoville, rakkautta etsiville, kuorta kasvattaneille.

Muualla: Kirjahullu-Ruusa toteaa tekstin olevan aitoa ja tunnelmaan helpon päästä. Omppu tykkäsi kerroksellisuudesta.

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen. Into 2019.

Kansi Mika Tuominen, kannen kuvat Jyri Pitkänen. Ennakkokappale kustantajalta.

Tim Peake: Kysy astronautilta

Avaruus kiehtoo, myös käytännön tasolla: miten ihminen toimii ja miten olemme ottaneet haltuun avaruutta tähän saakka? Oiva kertoja asiasta on henkilö, joka tekee avaruusasioita työkseen ja on jopa elänyt siellä lähes puoli vuotta, kansainvälisellä avaruusasemalla ISS:llä.

Amerikkalainen Tim Peake pääsi Sojuz-raketin kyytiin ISS:lle joulukuussa 2015. Samassa miehistössä oli muuten suvultaan suomalaistaustainen Tim Kopra (suomalainen isänisä), josta aikanaan paljon Suomen mediassa puhuttiin, etenkin hänen Suomen-vierailunsa yhteydessä 2017.

Peake kokosi kokemuksensa kirjan muotoon, joka matkakertomuksen lisäksi kertoo yksityiskohtaisesti teknologiasta, astronauttikoulutuksesta ja astronautin työstä, minuutintarkkaan päiväaikatauluun ja viikkoruokalistaan asti. Asiat on jaoteltu teemoittain (Laukaisu, Koulutus jne.) ja ne esitetään kysymys-vastausmuodossa: kirjaan on kerätty Peaken vuosien varrella saamia kysymyksiä ja niitä haettiin kirjaa varten somessa lisää. Tekstiä havainnollistavat monet kaaviot, kuvat (usein piirroksina) ja faktaboksit. Eikun matkaan siis!

Teos on täynnä tietoa, mistä pisteitä: lukija saa mitä tilaa, eikä kirjoittajan tietämyksen tasoa tarvitse epäillä. Yleistajuisuus on myös plussaa, kirjan voi lukea ilman teknistä koulutusta. Itse asiassa monet kysymykset ovat tulleet lapsilta tai nuorilta, ja uskoisin Peaken halunneen kertoa aiheestaan nimenomaan heille, ehkä tuleville astronauteille.

Muilta osin on hyvä muistaa, ettei kyse ole kirjailijasta eikä ammattikirjoittajasta, joten varsinaista taidenautintoa ei kannata odottaa. Vieraannuttavinta on amerikkalainen suomalaiselle teennäisen oloinen hymistelytyyli, jossa kehutaan tuon tuostakin hyvistä kysymyksistä ja ollaan yltiöpositiivisia. Jutustelu ei ihan vaikuta luontevalta - ja alkuperäistä lukematta voisin veikata, ettei syy ole käännöksen. Näyte alla:

"Minä nautin aina siitä, kun päivän työt oli tehty ja tuli tilaisuus valokuvien ottamiseen, ikkunasta katselemiseen tai ystäville tai perheelle soittamiseen. Työpäivät olivat hyvin palkitsevia, mutta jouduimme kaiken aikaa kamppailemaan tiukkojen aikataulujen kanssa, ja aina kun saimme jotain valmiiksi, odottamassa oli paljon muita tehtäviä. Se on kuitenkin erinomainen asia; tiivis aikataulu tekee työympäristöstä haastavan ja innostavan, ja mehän olimme lähteneet avaruuteen paiskimaan töitä!" 

Mutta jos tästä pääsee yli ja malttaa keskittyä itse asiaan, kiintoisaa faktaa on paljon tarjolla. Miltä avaruudessa haisee? Mikä tuntui oudoimmalta maan painovoiman piiriin palaamisen jälkeen? Mikä edesauttaa astronauttikoulutukseen pääsyä? Ja tietysti se useimmin kysytty asia: miten avaruudessa käydään vessassa? Sieltä sekin selvitys löytyy. Minuun teki suurimman vaikutuksen tutkimustyö. Paitsi että avaruusolot opettavat paljon uutta ihmiskehon toiminnasta, painottomassa tilassa pystytään testaamaan muun muassa lääkkeitä tai tutkimaan proteiineja ja muita pienenpieniä ainesosia ilman painovoiman vaikutusta, mikä tekee tuloksista tarkempia. Esimerkiksi syöpäpotilaille kehitetyissä mikrokapseleissa aineet lääkeaineet sekoittuvat ja kohdistuvat paremmin.

Vankka tietopaketti, joka on helppolukuinen ja selkeä. Ja erittäin ajankohtainen: lähes päivittäin saamme lehdistä lukea avaruustutkimuksen tuloksista, milloin kiinalaisten, milloin venäläisten tai amerikkalaisten tekeminä. Kirja tarjoaa hyvää yleistietoa, nyt kun ihmiskunnan tulevaisuutta mietitään - jos ja kun maapallo ei kestä, mitkä ovat vaihtoehtomme? Välillä ihailen ihmisen kekseliäisyyttä ja edistyksellisyyttä, välillä suren sitä, kuinka alussa vasta olemme. Peake positiiviseen tapaansa sanoo: Enää ei ole kysymys siitä, perustammeko siirtokuntia Kuuhun ja Marsiin, vaan siitä milloin se tapahtuu. 

Kenelle: Avaruushulluille, teknologian ystäville, tulevaisuutta pohtiville, kehityksestä kiinnostuneille.

Muualla: Kirsin Bookclubille kirjan arvioi Martti peräti neljän tähden arvoiseksi.

Tim Peake: Kysy astronautilta. Into 2019. Suomennos J Pekka Mäkelä. Kansi Elina Salonen. Kustantajan lukukappale.

Kevyesti viikonloppuun

Portugalissa olen viihtynyt monet lomat, joten ilahduin sinne sijoittuvasta dekkarista. Rikosetsivä Rui Santos Porton poliisista tutkii suomalaisen taiteilijan katoamistapausta, joka näyttää ensin selvältä, mutta mutkistuu matkan varrella.

Mukavan yllättävästi etenevä, matkakuumetta nostattava tarina, jossa on perinteiseen tapaan niin romantiikkaa kuin jännitystäkin, molemmat sopivasti annosteltuna kieron ihmisluonteen kuvaamisen lomassa. En ole kovien dekkarien ystävä, joten tämän kanssa viihdyin mainiosti. Ja huomasin tässä googlettaessani, että kirja on Portugaliin muuttaneen Patrakan kolmas Rui Santos -dekkari. Pitänee kaivaa edellisiäkin lukuun, viimeistään seuraavalla Portugalin-lomalla.

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta. Into 2019. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2019 kohta 2: kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä.

Ruotsalainen Jungstedt on konkaridekkaristi, ja kirja on osa Gotlantiin sijoittuvaa pitkää sarjaa, johon tutustuin nyt ensi kertaa. Tarina täyttää kaikki (ruotsalaisen) perusnykydekkarin oletukset: henkilöt hyviksistä pahiksiin tuodaan esiin henkilökohtaisine ominaisuuksineen, pahuus väreilee hulluuden rajojen yli, ympäristö kuvataan tarkasti ja ajassa ollaan tiukasti.

Porilaisen SuomiAreenan esikuva, politiikkojen ja yritysmaailman näkyvyydelle tärkeä Almedalen-viikko on käynnissä, kun samanaikaisen purjehduskilpailun osanottajat löytävät ruumiin merenrannasta. Tapahtumaa selvittää komisario Anders Knutas apunaan Karin, joita yhdistää työkaveruuden lisäksi henkilökohtainen seurustelusuhde. Mukana on myös - totta kai - aina valpas media, toimittajien Johanin ja Pian hahmoissa. Päähenkilö on Knutas, mutta tapahtumia kuvataan monen muunkin silmin, kuten Karinin. Karin nousee silti jotenkin keskiöön, sillä häntä nimitetään tuttavallisesti etunimellä pitkin matkaa, toisin kuin Knutasia. Vieläkö dekkarissa elää miesten vanha tapa kutsua toisiaan sukunimin?

Perusdekkaria, helppoa ja sutjakkaa luettavaa. Ja tämän kanssa iskee Visbyn-matkakuume!

Mari Jungstedt: Pimeys keskellämme. (Ett mörker mitt ibland oss) Otava 2018. Suomennos Emmi Jäkkö.

Vielä romantiikkaa hauskalla twistillä. Nimittäin joka tytön (tai vähintään joka toisen) unelma muuttuu todeksi suomalaisen Noran elämässä. Hän matkustaa Brittein saarille sisarensa häihin. Ihmetys seuraa toistaan: siskon mies on aito aatelinen, joka ystäviensä tavoin asuu valtavassa kartanossa. Nora solahtaa sujuvasti kartanomaailmaan, vaikka ihmettelee eroja kotimaan pikku kämppäänsä ja koko elämäntapaan. Täällä puhuvat perinteet ja sivistys sukupolvien ajalta, etenkin kirjallinen sellainen, joka Noraa on aina kiehtonut. Ja vaikuttaa siltä, että myös Nora on erittäin tervetullut tuohon ympäristöön, josta löytyy sopivan naimaikäisiä jaarleja... 

Yllätyksiä ei kannata odottaa, kuvion näkee viimeistään sivulla 26 tai niillä main. Mutta se ei haittaa viihtymistä lainkaan, suomalaisen nuoren naisen ja peribrittiläisen perinteen yhteensattumusta on hauska lukea. Tekstin tyyli on minun makuuni turhan monisanainen ja toisteleva, mutta huumorilla ja kirjallisilla viittauksilla - jälkimmäiset tuntuivat osaksi hieman turhan näkyvästi rakennetuilta - ryyditetty tarina iskenee monen kirjahullun lukuhermoon tai ainakin osoittautuu mukavaksi luettavaksi, joka hymyilyttää ja haaveiluttaa. Aito prinsessasatu tässä päivässä.

Niina Mero: Englantilainen romanssi. Gummerus 2019. Kustantajan lukukappale.

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Muinaishistoria kiehtoo jo sanana. Muinaisuus, muinainen... Alan nähdä silmissäni korkeita kallioita, väikkyviä vesiä, silmänkantamattomiin koskematonta luontoa mutta myös pieniä ihmisryhmiä, jotka omaa omituista kieltään puhuen ja toisistaan tietämättä etsivät elantoaan vaeltamalla paikasta toiseen, lapsia synnyttäen ja jumaliaan palvoen, ennennäkemättömiä maisemia ihmetellen ja merkkejään jättäen.

Siinä missä Juha Hurme kutoi yksiin kansiin suomalaisen kulttuurihistorian Niemi-kirjassaan, Isomäki puhuu maantieteestä ja ihmisistä, jotka niemen aikoinaan asuttivat, merkittävistä tapahtumista aikoina paljon ennen kirjoitettua historiatietoa (mikä on muuten varmaan yksi muinaisen kiinnostavuutta kasvattava seikka).

"Ensimmäiset asukkaat saapuivat Suomeen jo noin 11 000 vuotta sitten. Vanhimmat esinelöydöt ovat Perämereltä ja Lahden seudulta. Ensimmäiset suomalaiset tulivat Pyreneiden niemimaalta, nykyisen Espanjan ja mahdollisesti myös Portugalin alueelta, ja he saapuivat Suomeen olosuhteissa, jotka olivat kovin toisenlaiset kuin olemme pitkään olettaneet."

Teos yhdistää uusinta tutkimustietoa fiktiivisiin tarinoihin, joiden kiehtovuus on siinä, että ne voisivat olla totta. Jäiset rannat -tarina saattaa olla valokuvantarkka kuvaus ajasta, kun ensimmäiset asukkaat saapuivat sulavan jäätikön reunan tuntumaan. Hylkeiden kansa kuvaa Stonehenge-tyylisten monumenttien, jätinkirkkojen, aikaa viitisentuhatta vuotta sitten. Yli-Iissä sijaitsi tuolloin kivikautinen kaupunki, Kierikki, jonka tiedämme kadonneen todennäköisesti veden viemänä.

Eestin Saarenmaalla on monelle turistille tuttu paikka, Kaalin kraatteri, jonka synnytti pudonnut asteroidi aikoinaan. Kalevala-runoissa on arveltu olevan tapahtumaan viittauksia, ja kraatteria käydään ihmettelemässä edelleen - minäkin olen käynyt - mutta ajatelkaa, millainen näky ja ihme aikalaisille tuo tapahtuma on ollut! Putoaako aurinko? Vai onko se auringon poikanen? Palaako koko maailma nyt? Tarinaan Lemminki ja lohikäärme liittyy myös Seppä Ilmarinen ja ajanjakson oudon kalliit hinnat miekoille, jotka oli taottu taivaalta pudonneesta metallista: meteoriitit sisältävät yleensä rautaa, joten olisiko putoamisen aiheuttama kuumuus karkaissut siitä terästä, ennen teräksen keksimistä...

Naisilla on ratkaiseva rooli etenkin tarinoissa Skyytit ja Paholaisen tyttäret. Karsikkopuun kuolema versioi jälleen kerran Lallin ja piispa Henrikin kohtaamisen. (Erään) maailman loppu on surullisen verinen sotatarina Riianlahdelta. Lopuksi Isomäki kertoo faktoista ja oletuksista, joiden varaan hän on kertomukset rakentanut. Toisin kuin Hesarin toimittaja tämän päivän lehdessä, minä pidin selitysosasta; se tulee tarpeeseen ja tiedon nälkään, jonka tarinat nostattavat.

Äärettömän kiehtovaa! Etenkin alkuosan tarinat vievät mukanaan ja kiihdyttävät mielikuvituksen hurjaan laukkaan, tuhansien vuosien taa. Taas tajuaa, miten uusi nyky-yhteiskuntamallimme on ja miten sattumanvaraisesti kansat ovat muodostuneet, asuinpaikoista puhumattakaan. Isomäki on sitonut tositapahtumiin jännitystä, romantiikkaa ja arkista elämää, joten tieto on lukijalle helposti nieltävässä muodossa, kuten olemme hänen kirjoissaan tottuneet. Samoin kuin siihen, ettei tekstien pääansio ole kirjallinen hienous, vaan asian esiintuominen. Niin tässäkin. Sykettä nostattava kirja, esihistorian ystävien must.

Kenelle: Muinaisesta lumoutuville, taustastaan kiinnostuneille, suomalaisuutta pohtiville, faktan ja fiktion yhdistämistä kestäville, historiallisia seikkailuja hakevalle.

Muualla: Erkki Tuomioja arvostaa Isomäen poikkitieteellistä otetta ja aktiivista omistautumista elintärkeiden asioiden ajamiseen.

Risto Isomäki: Viiden meren kansa. Into 2018. Kansi ja ulkoasu Jussi Karjalainen.

Helmet-haaste 2018 kohta 28: kirjassa on lohikäärme.

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

Kolmikymmenvuotinen suhde, avioliitto, perhe - ja nyt ollaan tässä. Hirvittävässä henkisen ja fyysisen väkivallan suossa, josta poispääsy vaikuttaa yhtä mahdottomalta kuin rauha Lähi-idässä. He eivät ole kauniisti "kasvaneet erilleen", vaan seisovat rotkon reunalla, sen eri puolilla, ja puivat tilannettaan sanoiksi, naisen aloitteesta, oletan.

Ymmärrätkö mitä kunnioitus tarkoittaa?
Tai yhteisymmärrys?
Ymmärrätkö sanan avioliitto?
Ja perheen parhaaksi?

Mies sanoi:
Tuo nyt oli ihan turhaa.

Kerronnan muoto - jolle en tiedä oikeaa kirjallista termiä, runoproosa? - ei lavertele eikä kuorruta, vaan esillä ovat vain ajatukset ja sanat, jotka kertovat tunteiden tilanteesta. Kun pehmusteita ei ole, lukija saa silmilleen paljaan, karun tarinan, jota on helppo lukea tekstillisesti. Sisällöllisesti se ahdistaa. Miten voi olla noin paha olo, miten rakastava pari on ajautunut tähän - siitä on raskas lukea. Silti tarina on karuudessaan kiehtova, karmeudessaan aito. Se sanoittaa tunnekirjon, joka on monelle tuttu mutta josta harvoin saa lukea näin tarkkaa analyysia. (Eikä usein haluaisikaan.)

Mies sanoi:
Minun seksuaalisuuteni on
suoraviivaista ja raakaa mutta vahvaa.
En aio pyydellä
sitä anteeksi.
----
Olen tehnyt vain sen mikä jokaisella
miehellä on elämässään oikeus tehdä.

Päätökseni eivät kuulu sinulle.

Keskustelijat ovat sivistyneitä, kirjoittaja vielä sivistyneempi: hän heittelee sekaan sitaatteja kirjoista, näytelmistä, oopperoista, runoista, virsistä, lehtihaastatteluista, vaikka mistä. Lukeneisuus auttaa myös lukijaa, joka saa riemastua tutun säkeen tunnistaessaan. Huokaisin jo mielessäni googletusurakkaa, mutta kiitos kirjailijan, sitä ei tarvittu. Lähteet on listattu kirjan lopussa. Ilmiselvän innoittajan, Märta Tikkasen, lisäksi ne polveilevat Knausgårdista Topeliukseen, Raamatusta Beatleseihin.

Siis.
Siis meidän on ehkä 
lopulta kuitenkin
elettävä erillämme.
Sinä elät oman mielesi mukaan
minä omani.

Nainen sanoi:
Ketä yrität vakuuttaa?
Juuri tuota olen koettanut
takoa päähäsi kymmenen vuoden ajan.

Anna minun mennä.

HUGO RASKILLA EI OLLUT VELVOLLISUUTTA RAKASTAA HÄNTÄ

Vahva, tehokas rakkaustarina tai paremminkin epärakkaustarina, joka vie lukijan epämukavuusalueelle: niin syviä viiltoja pari toisiinsa tekee. Ja niin kaukana he ovat toisistaan, että alakuloa heidän puolestaan ei voi välttää.

Mies sanoi:
Naisen tehtävänä on olla
miehen elämän aurinko ja lämpö.
Avioliiton äkilliset säänvaihtelut
ovat minulle arvoitus.

Mihin aurinko katosi? 

Nainen sanoi:
Auringonpimennys ilmeentyi
ilmapiirin myrkytyksen seurauksena.

Saatana
minä mitään päivänpaistetta ole.

Kenelle: Suhdetarinoita ahmivalle, lukeneille, omaperäisen ilmaisun ystäville.

Muualla: Mrs. Karlsson valottaa ruotsalaisen kirjailijan ja kirjan taustaa kiinnostavasti Tukholmasta käsin. Kirjasta kanteen pitää rakennetta jäykkänä ja kaipaa draaman kaarta.

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota. Into 2018. Suomennos Jaana Nikula. Kirjailija on pohjoismaisen kirjallisuuden professori, ja teos on hänen kaunokirjallinen esikoisensa.

Helmet-haaste 2018 kohta 24: surullinen kirja.