Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut

Joonatan Tolan omaan lapsuuteen pohjautuva kirjasarja jatkuu toisella osalla, joka on yhtä sydäntäkivistävä ja hurjahuumorinen kuin ensimmäinen, Punainen planeetta. Jos ei jopa vahvemmin vaikuttava, sillä lapsille tässä osassa on tapahtumista isommat seuraukset.

Ensimmäinen osa keskittyi isään, tällä kertaa pääosassa on perheen äiti. Hän kärsii MS-taudista ja monesta muusta vaivasta, kuten nyt leskenä miehettömyydestä. Siitä aiheutuu sossun kanssa ongelmia, sillä äidin kykyä huoltaa ja hoitaa neljää lastaan aletaan epäillä. Vähintäänkin syystä. 

Kertoja on esikoislastaan syntyväksi odottava nuori mies, tarinan aikaan pieni poika, jolla on vielä pienempi pikkuveli ja kaksi vanhempaa sisarta. Lapset eivät ole ns. normaalia perhettä nähneetkään, joten he ovat oppineet omatoimisiksi ja etsineet kukin omat selviytymiskeinonsa kotiympäristössä, jossa ruokaa ei ole kovin usein tarjolla, alituinen rahanpuute riesana ja mielikuvitus, kuten koko elämä rajoittamaton. 

Äiti on pyörätuolipotilas, jota lapset hoitavat wc-käynneistä harrastusapuun asti, ja rakastavat tätä niin hyvin kuin pystyvät. Kun äiti haluaa kirjoittaa, hänelle hommataan kirjoituskone, ja kun hän haluaa kirjoittaa kylvyssä, hänen sähkökirjoituskoneelleen rakennetaan lautapöytä ammeen ylle (kuulostaa hengenvaaralliselta, ja onkin sitä). 

"Lopulta vanhempi sisko tuli koulusta. Huomattuaan että äiti oli tuskin tajuissaan, hän antoi meille kunnon palautehöykytyksen. Piti soittaa joku aikuinen yöksi, jotta äiti ei saa heitteillejättösyytöstä, mikäli hänet pantaisiin letkuihin. Piti käydä ruokaa kaappeihin, jotta köyhyys ei paljastu. Ja piti siirtää pikkuveljen neuvola-aikaa."

Äiti on nyt kuitenkin vietävä lääkäriin. 

"Joku kylpytakkiakka tuli käytävään korviaan pidellen, luuli kai että Neuvostoliitto on viimeinkin hyökännyt. Hän hipsi tohvelit jalassa ulko-ovelle ja roskakatokselle ja pöntön takaa kurkki, miten kaksi alakouluikäistä tyttöä työnsi äitiään mutavellissä kohti keskussairaalaa, perässään pulkkaa vetävä kuusivuotias ja pulkassa nelivuotias taapero - tuli taas juoruttavaa!"

Tuossa kuvassa tiivistyy jotain olennaista. On hämmästyttävää ja kummallista, että lapset selvisivät edes jotenkuten, käytännössä keskenään. Fiksuja he ovat, huomataan. Äidin uusi poikaystävä Markku ei ole juuri avuksi, lähinnä päinvastoin. Viranomaisapu vaikuttaa lapsen silmiin yhtä mielettömältä kuin perheen normielämä. Mutta lopulta lapset laitetaan perhekotiin. Äitiä ei voi enää auttaa. 

Upeasti kirjoitettu kirja, joka törmäyttää hulluuden, lapsuuden viattomuuden ja järjestäytyneen maailman yhdeksi ällistyttäväksi todellisuudeksi. Jossa on paljon huumoria, jolle tuskin uskaltaa itkemättä nauraa. Samaan tapaan kuin palvomani Karin Smirnoffin trilogiassa, mutta vedän kotiinpäin ja pidän kotimaista vaihtoehtoa vielä parempana. Se esittää enemmän arkea ja samastuttavuutta, ja autofiktiona siinä on paljon totta; ehkä kaikki ei ole, ehkä kaikki on, mutta lukijalle sillä ei ole juuri väliä. Kokonaisuus on hengästyttävä ja menee tunteisiin. Sarjasta kasvaa trilogia, kunhan kolmas osa ilmestyy.

Kenelle: Perhetarinoita ahmiville, lapsuuden merkitystä pohtiville, sairauksien tuomia ongelmia perheessä miettiville, vaikuttavan teoksen etsijälle, muistelmien kuluttajille.  

Muualla: Hullut ihanat linnut voisi olla ankeaa sosiaalipornoa, mutta Tola panee mustalla huumorilla lukijan nauramaan, vaikka itkuunkin on kosolti aineksia, sanoo Jorma Melleri.

Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut. Otava 2023. Kansi Tuomo Parikka, kannen kuva kirjailijan kotialbumista.

Joonatan Tola: Punainen planeetta

Isoäiti ei halua muistella poikaansa, mutta pojanpoikaa kiinnostaa. Miten isästä tuli hullu?

Kirjailija kertoo lapsuutensa tarinan, ja samalla isoisänsä ja isänsä hullut tarinat. Käytän tahallisesti kansanomaista h-sanaa, sillä niin tekee myös kirjailija itse, ja se kuvaa täydellisesti olosuhteita, joissa Tolan perheen lapset joutuivat elämään. Kerronta perustuu todellisiin tapahtumiin, vaikka kaunokirjallisin keinoin somistettuna, mutta ei laimennettuna, tuskin liioiteltunakaan.  

Isoisä oli niitä, joita saatetaan arvella neroiksi sopivissa olosuhteissa. Äijä oli lääkäri - lääketieteen ja kirurgian tohtori, tarkemmin sanoen - ei huonoin naimakauppa upporikkaan kauppiassuvun tyttärelle.  Mies osallistui sotaan, kohosi 1950-luvun kirurgien kulta-aikana (kaikkiin sairauksiin oli keino: leikkaus!) kovatasoisimpiin virkoihin, kuten Helsingin Kirurgille. Viimeisin polioepidemian vaihe koitui hänen kohtalokseen siten, että halvaantuminen pakotti jättämään työt. Mutta aivokirurgina mainetta niittänyt isoisä ei luovuttanut.

"Viisi vuotta sairastumisensa jälkeen isoisäni tienasi elinikäisen sairauseläkkeen päälle jo enemmän kuin hänen tennistä pelaavat entiset kollegansa. --- Isoisäni vastoinkäymisten selättämisvimmassa oli lähes yli-inhimillistä sisukkuutta, tapaus oli niin poikkeuksellinen, että isoisästä kasvoi vuosien mittaan jonkinlainen halvauspotilaiden kansainvälinen ikoni."

Pääosa kirjasta kertoo kirjoittajan isästä. Siinä vasta tapaus! 

"Siinä tapauksessa sallinette minun ilmoittaa, että nimeni on Mikko J. Tola alias Ringo, ja minä tulen punaiselta planeetalta, siellä on minun todellinen kotini ja sinne minä lennän pian takaisin. Minä uneksin persoonallisuutta rajoittamattomasta elämäntavasta. Kannatan vapaata ihmistä jolla ei ole mitään yhteyttä niin sanottuun normaaliin ihmiseen. Kuuteentoista ikävuoteen mennessä olemme aivopesseet lapsesta puolihullun olion, enemmän tai vähemmän sairaaseen maailmaan sopeutuneen normaalin ihmisen."

Hän ei tuntenut minkäänlaisia rajoja - vaimonsa asettamia joskus noudatti sentään - vaan eli omassa mielikuvituksessaan ja aatteissaan todellakin irrallaan normaaliudesta; hämmästyttävää kyllä, hämmentävän usein todellisuus taipui hänen mielensä mukaan, esimerkiksi hänen päättäessään ryhtyä taiteilijaksi. Mihin älykkyys olisi johtanutkaan, jos mieli olisi pysynyt terveen puolella? 

Hirvittää ajatella pieniä lapsia  kaiken keskellä. Mutta eiväthän he muusta tienneet, saati että olisivat tunteneet skitsofrenian kaltaisia hienoja diagnooseja. Heille vanhemmat olivat vanhempia, jumalankaltaisia, ja he oppivat syntymästä asti siihen, että itse piti pärjätä, löytää ruokaa jos sattui onnistamaan ja pitää huushollia kunnossa jos  tuntui tarpeelliselta. Jo kuusivuotiaana vanhin tytär johti taloutta, muut kasvoivat ohessa miten kasvoivat.

Kenenpä meistä suvusta ei löytyisi kansantauteja, joiksi myös skitsofrenian voinee laskea. Tuttua, ei ole omakaan sukuni sitä ohittanut. Tolan perheessä tauti saa massiiviset mittasuhteet. Isoäiti ei halunnut myöntää pojassaan olevan mitään vikaa, ainakaan sairautta, ja selitti tämän käytöstä omilla tavoillaan.

"Tjaa, isoäitini mutisi itsekseen, pojalta sydän särkynyt, ei se nyt niin kamalalta kuulostanut. Sinnehän se sopi listan jatkoksi: hänellä oli jo tärähtänyt pikkusisko, alkoholisoitunut pappa ja hysteerinen aviomies. Enpä usko, että hän aavisti millainen noitavaino, oikein kunnon loppuelämän jahti häntä odotti."

Kirja on vahva, elävä, kauhistuttava ja viisas kuvaus perheestä ja lapsuudesta, ja kaikessa hirveydessään erinomaista luettavaa, joka jättää jäljen. Kirpakka huumori, jota voi syntyä vain matkan päästä asioita tarkastellessa ja niitä ymmärryksellä muistellessa, keventää kerronnan inhimillisiin mittoihin. Ei surkuttelua eikä sääliä, näytä, älä selitä -periaate toimii hienosti. 

Muistelmissa on tapana etsiä tasapainoa muistojen luetteloinnin ja kerronnan sujuvuuden välillä eritasoisin tuloksin: jos kirjan on tarkoitus olla sekä jälkipolvien tietokirja että yleisöä kiinnostava luettava, painotuksen on oltava oikea ja tekijän osaava. Tässä siihen on ylletty hienosti, ja jään odottamaan tulevia osia, joita on kuulemma tulossa trilogiaksi saakka. Ei tämän perheen tarina yksiin kansiin mahdu! Paitsi itse tarinaa odotan myös Tolan taitavan työn jatkoa kirjailijana. Taiteellisia taipumuksia suvussa on siis edelleen, onhan kirjailijan lisäksi yksi sisaruksista näyttelijänä ja ohjaajana ansioitunut Pamela Tola. 

Kirja tuo mieleen vahvasti Nina Wähän Perinnön samoine teemoineen. Molempia voin suositella luettavaksi, joka ei jätä kylmäksi. 

Kenelle: Perhetarinoita ahmiville, lapsuutta pohtiville, mielenterveysongelmia perheessä miettiville, vaikuttavan teoksen etsijälle, muistelmien kuluttajille.  

Muualla: Amma piti teoksesta tavattoman paljon. Eikä kyse ole pelkästään uskomattomasta tarinasta, vaan ennen kaikkea siitä, kuinka se on kerrottu. Hätkähdyttävä, humoristinen ja pohjattoman surullinen, hän sanoo. Mummo matkalla ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa.

Joonatan Tola: Punainen planeetta. Otava 2021. 

Kansi Tuomo Parikka, kannen kuva kirjailijan kotialbumista.

Helmet-haasteessa 2021 kirja sopii muun muassa kohtiin 4, omat muistot, 6, kertoo rakkaudesta (kyllä, siitäkin ja siihen kohtaan sen itse sijoitan), 11, kertoo köyhyydestä, 49, julkaistu tänä vuonna.