Talvipäiväkirja

Paul Auster katsoi 64-vuotiaana olevansa sopivan ikäinen muistelmien julkaisuun. Mikäpä siinä, kyllä meitä Austerinsa lukeneita kiinnostaa kuulla, miten mies tähän jamaan on päätynyt. Ja miten perus-nykkiläinen elää. Toivottavasti muisteluinnostus ei enteile huonoa kuntoa tai muuta uran- tai elämänmuutosta - lienee vain sopiva aika, kun vielä muistaa jotain muisteltavaa. Kuten hän itse sanoo: "Puhu nyt ennen kuin on liian myöhäistä ja toivo sitten voivasi jatkaa puhumista, kunnes mitään sanottavaa ei enää ole."

Muistelmia lukiessa minulle tulee usein seiskapäiväinen olo; tirkistelen tässä jonkun intiimeihin asioihin. Mutta lohduttaudun sillä, että taiteilija itse on julkaistavat asiat valinnut ja halunnut jakaa.

Eikä Auster turhia kursaile. Hän kertoo elämäntarinansa alusta tähän asti - myös niitä intiimejä ja hyvin fyysisiä yksityiskohtia - räväkästi, hauskasti, haikeasti ja jopa rehellisen tuntuisesti, niin mokat kuin muuten vain harmittavat asiat (tietenkään emme tiedä, miten paljon jää kertomatta). Hajanaisia mielikuvia kolmen, neljän iästä alkaen. Kolhuja, lääkärireissuja, tappeluita, ikuisia arpia. Baseball-innostus. Tärkeistä tärkein äiti ja yksi hullu isoäiti - mutta etenkin muut naissukupuolen edustajat, joista Auster oli kiinnostunut jo nuoresta, ja selvästi usein heidän suosiossaan. Ensimmäiset tyttöystävät, abortti, joka kalvaa vieläkin mieltä, opiskeluja, kirjoittamista, muuttoja. Paljon osoitteita, joita Auster listaa, ja kuvailee asuntoja muistiinpanomaisesti.

Ensimmäinen puolisko on tavanomaisempaa pojan kasvutarinaa. Toinen puoli kirjaa on minusta kiinnostavampi: enemmän aikuisen elämää ja suuri rakkaus, toinen avioliitto (ensimmäinen oli nopea nuoruuden kokeilu), Siri Hustvedt. Rakkaudentunnustusta on hienoa lukea. Auster ei jätä epäilyksen sijaa siitä, etteikö tämä ole hänen elämänsä nainen. Äidin lisäksi: äidin kuolemasta alkavat paniikkikohtaukset. Kirja ei kuitenkaan etene tylsän kronologisesti, vaikka se löyhästi ikäkausia seuraileekin; ajatuksia ja siirtymiä eri aikakausista on kautta kirjan. Sen jaksaa lukea, kun jaksottaa lukemisen sopivasti, teksti on yhtä pötköä, ilman lukuja ja kappaleita.

Tuttuja ikääntymisen merkkejä ja mietteitä. Heräilyä aamuyöllä, sukulaisten muistelua, jotain kaduttavaakin, kun tajuaa nuoruuden tyhmyytensä. Kiitollisuutta perheestä. Säikähdys liikenneonnettomuudessa, joka olisi voinut tappaa rakkaat. Sen jälkeen Auster ei ole ajanut.

Isoäidin sanat tyttärelleen isoisästä huvittivat häntä - ja lukijaa - suuresti. Miten monesta miehestä voisi sanoa samaa! "Isäsi olisi suurenmoinen mies - jos hän vain olisi toisenlainen."

Talvipäiväkirja on yllättävän vähän "kirjallinen". Auster keskittyy henkilökohtaiseen elämäänsä, ei uraansa. Ikään kuin kirja olisi omille jälkipolville tehty, ei kirjallisuuden tutkijoille - ne tiedot löytyvät muualtakin. Älykästä jutustelua muistelemisen lomassa. Hän kertoo tarinan miehestä, joka sai kuulla kuolevansa pian - pahaenteistä? Paheistaan, viinistä ja tupakasta, hän ei silti aio luopua, vaikka ajan rajallisuus selvästi mietityttää.

Kirjasta jäi sympaattinen ja hymyilevä jälkimaku, vaikkei se suuria järistyksiä herättänytkään. Tuulia on kirjoittanut hienon arvion hurmaavana pitämästään kirjasta. Sanna tunnustautuu Auster-faniksi Luettua-blogissa. Leena Lumi löysi paljon yhteistä omaankin elämäänsä, kuten hyvän avioliiton aineksia.
  
Paul Auster: Talvipäiväkirja. Tammen Keltainen kirjasto 2012. Suomentanut Erkki Jukarainen.

Sunset Park

Sunset Park kertoo Milesista, nuoresta miehestä, joka onnettomien sattumusten jälkeen jätti perheensä ja lapsuuden maisemansa ilman selityksiä, ilman yhteydenottoja, vuosikausiksi.

Hän asuu ja työskentelee Floridassa ja rakastuu. Pilar on fiksu ja kaunis kuubalaistyttö, mutta Miles joutuu jättämään tämän, sillä tyttö on liian nuori, jotta seurustelu olisi laillista. Täysi-ikäisyyteen on vielä tovi, ja sen aikaa parin on oltava erossa. Ainainen rahapula vaivaa, ja Milesin kaveri Bing tarjoaa hänelle ilmaista huonetta vallatusta talosta New Yorkista. On tullut aika palata kotikaupunkiin: tarkoittaako se myös sitä, että on aika kohdata menneisyys ja vanhemmat?

Vallatun talon asukkaat ovat Milesin ja Bingin ohella tarinan keskiössä, samoin Milesin vanhemmat, jotka eivät olekaan täysin tietämättömiä poikansa edesottamuksista katoamisen aikana. Pilar puolestaan on pimennossa Milesin taustasta, mutta Miles aikoo oikaista tämänkin asian, kunhan yhteinen elämä asettuu pakkoeron jälkeen ja hän on solminut uudelleen yhteydet perheeseensä - minkä hän aikoo ilman muuta jonain päivänä tehdä.

Reilut sata sivua luettuani aloin ihmetellä, miksi minun oikeastaan pitäisi olla kiinnostunut näistä ihmisistä. Se ei ollut hyvä merkki, ja tilanne vain paheni. Miten kuten sain kirjan luettua läpi, mutta työläästi, kun ottaa huomioon, miten taitava kirjoittaja Auster on ja että suomennos on taattua erinomaista työtä.

Epäilemättä Mr. Austerin pään sisältö on hyvin poikkeuksellinen, ehkä jopa nero, mutta tässä kirjassa hän ei onnistunut esittelemään ajatusten lentoaan niin, että lukija olisi saanut niistä kiinni. Henkilöt eivät heränneet eloon eikä heihin voinut samaistua.

Tosin Austerin henkilöihin ei yleensäkään voi, mutta näissä hahmoissa ei ollut mitään tunteita herättävää tai mielikuvitusta kiihottavaa, vaan ne jäivät ulkokohtaisiksi tuttavuuksiksi. Pikkutarkkoja yksityiskohtia kyllä tarjoiltiin, mutta ihmisiä oli niin monta, että tipottaisista tiedoista ei muodostunut vahvoja henkilökuvia. Lähinnä detaljit vaikkapa isän ystävän perheen tyttärestä alkoivat ärsyttää: miksi minun pitäisi tietää tästä. Lisäksi kerrottiin paljon baseballista ja mm. PEN-järjestöstä; tietoa ja vapaata assosiaatiota, kyllä, ja ajankohtaisia ja isoja aiheita, kyllä: taloustilanne, nuorten pärjääminen, sukupolvien erot, arvovalinnat, valintojen vaikutukset… veto ja imu vain puuttuivat.

Luulen, että kirja paranisi uudelleen lukemalla, mutta nyt ei jäänyt tunnetta, että sen haluaisi tehdä. Harmittaa. Ehkä palaan tähän kymmenen vuoden kuluttua.

Paul Auster: Sunset Park. Tammi 2011. Suomentanut Erkki Jukarainen.