Finlandia-spekulointia! Pirkko Saisio: Passio.

Mikä sen hauskempaa kuin miettiä vuoden parhaimpia kotimaisia kirjoja - ja spekuloida kirjakisojen voittajista! Huomenna julkaistaan Finlandia-palkintojen saajat ja spekulointi jatkuu siihen saakka (seuraa kirjabloggarien somea), viikonloppuna 4.12. julkaistaan Tulenkantaja-voittaja, 9.12. Savonia-palkittu. 

Mitä näitä muita on: Runeberg-palkinto helmikuussa, parhaan suomennoksen Agricola-palkinto maaliskuussa, molemmat edellisen vuoden töistä. Lasten ja nuorten kirjoille on monia muitakin palkintoja kuin Finlandia. Kirjasomen oma äänestys, Blogistanian Finlandia, tehdään alkuvuonna. HS:n esikoispalkinto myönnettiin jo, ja aiheesta, Meri Valkamalle. Lisää palkintoja löytyy esim. Piki-verkkokirjaston sivulta. Kattavin listaus lienee Wikipediassa. 

Mutta jos nyt keskitytään aikuisten kaunokirjallisuuden näkyvimpään, rahallisesti suurimpaan ja myös siten kirjailijoille vaikuttavimpaan palkintoon: olen lukenut Finlandia-ehdokkaista neljä kirjaa kokonaan, kahdesta puolet.

Matias Riikosen Mataran jätin kesken. Niin hieno kirjoittaja kuin hän onkin, lasten roolileikin maailma ei puhutellut minua, kaikesta hyvästä huolimatta. Olisin toivonut Riikosen olevan ehdokkaana vuonna 2019, jolloin ilmestyi hurmaava Iltavahtimestarin kierrokset.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto, tuo himmeli ja hämähäkinverkko kirjaksi, riemastutti. Se saisi mieluusti mielestäni voittaa, vaikka Viikilä on jo kerran saman palkinnon saanut, Akvarelleilla Engelin kaupungista. Hyvä kysymys on, onko reilua, että sama henkilö voi osallistua, jopa voittaa useamman kerran. Mutta mikä olisi peruste sille, ettei loistokirja olisi loisto, vaikka palkinto olisi jo takataskussa? Olen ollut huomaavinani, että palkinnon joskus saa kirja, joka ei ole tekijänsä paras, joten olen tulkinnut kisan enemmän urapalkinnoksi kuin yhden kirjan nostoksi. Luulen, ettei tuomaristokaan aina ole aivan varma - eikä ainakaan joka vuosi vaihtuva diktaattori - kumpaa palkitaan. Uraa vai yhtä teosta? 

Rosa Liksom sai Finlandiansa vuonna 2011 kirjastaan Hytti nro 6. Väylä on jo valittu tämän vuoden voittajaksi Varjo-Finlandia-äänestyksessä, johon saivat osallistua kaikki kansalaiset ja lukijat. Diktaattorin saattaa olla vaikea sivuuttaa kansan mielipide, mutta tämän vuoden diktaattori Zaida Bergroth tuskin pelkäisi yllättää. Helsinkiläisenä karja ja Lappi tuskin ovat hänen sydäntään lähinnä, vaikka tytön kasvutarina varmasti kiinnostaa, ehkä myös tarinan elokuvalliset mahdollisuudet. Mutta mahdollisesti hän taiteilijana kuitenkin pitää kokeellisemmasta? 

Siihen katsantoon sopisi Viikilän lisäksi Marjo Niemi ja Kuuleminen. Tämä saattaa hyvinkin olla voittaja, kirja on hillitön, hullu, terävä ja hauska. Mutta vielä enemmän tuota kaikkea (ja lisäksi pohjattoman surullinen) oli Marjo Niemen edellinen, intensiivisyyttään koko ajan kasvattava Kaikkien menetysten äiti. Se voisi saada palkinnon takautuvasti! Voisiko kategorioihin lisätä sarjan "Palkinnot, jotka olisi pitänyt jakaa"? 

Joel Elstelän Sirkusleijonan mielestä bloggasin juuri, ei lisättävää. Mutta mitä ehdokaslistalta puuttuu? Sillä onhan selvää, etteivät valitut kuusi ehdokasta voi olla absoluuttisesti parhaita - sellaiselle ei ole kriteereitä - vaan valinta riippuu aina valitsijoiden mieltymyksistä. Ja omat mieltymykseni sanovat, että:

Ihmettelen isosti Anneli Kannon Rottien pyhimyksen puuttumista listalta. Se on hurmannut lukijat, myynyt hyvin ja saatellut sadat lukijat fyysisesti Hattulan kirkkoa katsomaan. Mahtaako olla ketään, joka ei kirjan luettuaan olisi Pelliinan puolella ja hämmästelisi tuota historian aikaa ja sen meille edelleen näkyviä tuloksia? Yksi kuudesta vuoden parhaasta, jos ei parhain, jos minulta kysytään (ei kysytä).

Tilanne muistuttaa vuotta 2016, jolloin lukijoiden suosikki, Minna Rytisalon Lempi, ei päässyt ehdokkaaksi. Niin väärin sekin! (Lisätään edellä keksittyyn uuteen F-palkintojen kategoriaan.) 

Tämän vuoden ehdokkaisiin olisin nostanut Emma Puikkosen Mustan peilin. Se on viisas, ajankohtainen ja ajatteluttava, kaikin puolin pätevien romaaniominaisuuksiensa lisäksi. Pakenemmeko  historiaan - jota edustavat ehdokkaista Elstelä, Saisio, Liksom ja Riikonenkin tavallaan - kun emme uskalla katsoa nykyisyyttä tai tulevaa? 

Jos Finlandia-säätiö julkaisisi pitkän listan, vaikkapa 12 kirjaa, jo aiemmin, vaikka paria viikkoa ennen varsinaista, suurempi määrä kirjoja saisi näkyvyyttä. Keneltä se olisi pois? Media julkaisee ehdokkaat joka tapauksessa, ne saisivat lisää kirjoitettavaa, me lukijat enemmän jännitettävää, kirjat kysyntää. Toki valitsijoiden lukuaikataulu saattaisi tiivistyä, osa kirjoista jäädä kisasta pois, jos ilmestymisaika osuisi liian myöhään. Toisaalta, lukijoita ei haittaisi aikaisempi ilmestyminen. Joulumarkkinoilla parhaat kirjat olisivat silti kova sana, lisänäkyvyys buustaisi myyntiä. Kirja-alan sesongit ovat vanhat ja vakiintuneet, ehkä niitä voisi ravistella hieman. (Toinen, palkintoihin liittymätön toiveeni olisi kirjamessujen sijoittaminen pitkin vuotta nykyisen syyssuman sijaan.) 

Leikin, että pitkä lista on olemassa. Lisään sinne heti myös Katja Kallion Tämän läpinäkyvän sydämen. Mitä muita? Juha Itkosen Kaikki oli heidän ja Taina Latvalan Torinon enkeli ovat tekijöidensä parhaita. Esikoisista Joonatan Tolan Punainen planeetta ansaitsi jonkin palkinnon tai ainakin ehdokkuuden. Oliko siinä jo kaksitoista...

Mutta olen unohtanut täysin jännityksen ja dekkarit! Niin ovat kyllä Finlandia-valitsijatkin. Tuo kirjallisuudenlaji on jo niin suuri, että se ansaitsisi oman kategoriansa, jos sitä ei katsota sopivaksi kaunoon. Kirjailijoita löytyy kymmeniä tai satoja, lukijamäärää en tiedä, mutta somen ja muun median perusteella se on suuri. Suomalaiset dekkaristit ovat näyttäneet kyntensä kansainvälisestikin. Tälle listalle nostaisin ainakin Martta Kaukosen trillerin Terapiassa, ja vaikea olisi ohittaa Arttu Tuomista ja keitä heitä nyt on, tätä genreä en itse lue kovin paljon. Tuomas Niskakankaan Roihu koukutti alkuvuonna. 

Pirkko Saision Passiosta olen kuunnellut nyt hieman yli puolet. Se kulkee pitkin Eurooppaa, kertoo erilaisten ihmisten elämänkohtaloista (ja nimensä mukaisesti heidän kärsimyksistään, ehkä iloistaankin), pulppuaa tarinoita nuorista, vanhoista ja keski-ikäisistä, miehistä, naisista, rikollisista ja pyhistä, eri ammattien edustajista ja eri uskontojen tunnustajista. Tarinoita yhdistää sukupolvilta toisille siirtyvä koru, joka lähtee ajallisesti ja kilometrimäärällisesti pitkälle matkalleen 1400-luvun Firenzestä, kuulemma Suomeenkin päätyen.

Ihmisten ja kohtaloiden kirjo on laaja, mikä lienee yksi kirjan viesteistä. Heidän (meidän) syynsä toimia, kuten toimivat, ovat kirjavia kuin räsymatto. Raidat tässä matossa ovat suorassa, Saision määrätietoinen eteneminen, mutta erimittaisia, yllättävän värisiä (usein tummia) ja erilaisista aineksista kudottuja. Uskonnolla on suuri rooli, kuten ihmisten elämässä on ennen meidän aikaamme ollut. 

Koska minulla ei ole paperikirjaa, vaan kuuntelen sitä kirjailijan itsensä miellyttävällä, tummalla ja selkeällä äänellä luettuna, on pakko myöntää, että osa menee ohi. Kun joku keskeyttää välihuutelulla, kun oma ajatus ei pysy kuuntelussa, kun tarina vähänkin luiskahtaa epäkiinnostavan puolelle (ja pituudessaan se niin tekee välillä väistämättä). Mielipide ei ole niin paneutunut kuin paperikirjan kanssa. Aluksi ihmettelin erilaisia tarinoita ja etsin yhtymäkohtia, kunnes vain koukutuin kuuntelemaan enempiä miettimättä. Mutta pitkiä ja perusteellisia tarinat ovat, eikä keskittyminen aina pysy kirjassa, vaikka teksti on komeaa. Tällä kertaa rönsyävää ja komeilevaa, kuin näytteenä siitä, että ammattikirjailija hallitsee tyylin kuin tyylin. Eipä siihen ole vastaansanomista.  

Kenelle: Euroopan, historian, ihmisten ja runsaiden tarinoiden ystäville. 

Muualla: Saisio on kirjoittanut huikean romaanin, sanoo Satunnainen ohilukija.

Pirkko Saisio: Passio. Siltala 2021. Lukija: Pirkko Saisio. 

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

Tuli muistikuva, että Katja Kallion olen joskus sanonut vain parantavan kirja kirjalta. Ainakin olen ajatellut niin, ajattelen edelleen Tämän läpinäkyvän sydämen luettuani. Niin hiottua ja voimakkaasti tunteisiin vetoavaa kieltä hän käyttää, että sydän lyö lujempaa pitkään lukemisen päätyttyä.

Hangon sataman kautta Suomeen tuotiin saksalaista sotaväkeä, kun vielä olimme Saksan liittolaisia sodan aikana. Venäläisiä sotavankeja käytettiin raskaisiin töihin, olivathan omat miehet pääosin rintamalla. Outo ajanjakso Suomen historiassa! Sotaa ei Kallio varsinaisesti kuvaa kuin puitteina kertomukselle Beatasta ja tämän perheestä, joka on päässyt muuttamaan takaisin kotiinsa Hankoon siinä vaiheessa, kun venäläiset valloittajat on karkotettu, niitä vangeiksi jääneitä lukuunottamatta.

"Sota oli olemassa ja syypää kaikkeen, mutta nyt se mölysi jossakin loitolla, kuten alunperin pitikin. Naiset surivat poikiaan ja miehiään ja pelkäsivät heidän puolestaan, mutta elämä jatkui väkisinkin, ja he piipahtelivat toistensa luona ja kauhistelivat yhdessä talojen kuntoja ja kutsuivat toisiaan kylään, olkoonkin ettei mitään tarjottavaa ollut."

Perheen talo on suurinpiirtein kunnossa, tosin varastot tuhottuina, irtaimisto hävitettynä. Uusi arki Hangossa alkaa saksalaisten komeita paraateja ihmetellessä samalla kun paikalliset yrittävät raapia kasaan syömäkelpoista ruokaa. Beatankin pieni tytär Agnes laihtui sodan aikaan huolestuttavasti, mutta kiitos aikuisten sinnikkyyden, alkaa pulskistua ja kasvaa kuten kuuluu. Hänen äidillään ja tämän kahdella siskolla on toisenlainen nälkä: läheisyyden ja rakkauden, ja kukin alkaa purkaa sitä tavallaan. 

"Sydämeni jyrisi että vihdoinkin sain osakseni oikeutta. Olin jäänyt paitsi kaikesta niin monta kertaa, niin pitkän aikaa. Ja vihdoin oli minun vuoroni."

Beata rakastuu sotavankiin. Mahdoton tilanne, edes yhteistä kieltä ei ole, ja tapaamiset voivat olla hengenvaarallisia. Miksi hän silti lumoutuu miehen silmistä? Ehkä kyse on jännityksen hausta, ehkä katoavan pienestä toiveesta siitä, että toisenlaistakin elämä voisi olla kuin ankea arki, ehkä fyysisistä pakottavista tarpeista tai unelmasta olla hetken joku muu, olla rakastettu ilman menneisyyden painoa, tai kaikista näistä ja muista syistä. Onko ihme, jos nuori nainen haaveilee? Ja yrittää hakata yksinäisyyttä hengiltä, vaikka sitten mattopiiskalla?

"Mattopiiskasta huolimatta yksinäisyys paineli ovesta sisään kuin se olisi omistanut koko talon ja minut ja Agneksen mukana. Päivät pitkät me hoidimme taloutta, istuimme sen tuoleilla ja söimme sen lautasilta. Mutta samaan syssyyn se omisti myös pihan ja peuranpolun ja seisoi hellittämättä verannalla vartioimassa niitä. Tiesin, että yksinäisyyden vahtivuorolla ei kukaan huomaisi, jos tulisit toistamiseen kokeilemaan onneasi."

Kirjailija kertoo tarinaa yhtä aikaa konkreettisesti ja kuvaannollisesti, kertoja-päähenkilö Beatan ajatuksiin pääsee sisään. Näkymät Hangosta muodostuvat tarkoiksi, ajankuva selkeäksi siltä osin kuin sen Beatan elämää koskettaa. Subjektiivinen katse huomioi vain ne seikat, joita suostuu katsomaan. Joutuu katsomaan, tarkemmin sanoen, sillä on paljon sellaista, josta mieluiten kääntäisi silmänsä pois. 

Haluaisiko Beata nähdä sisarensa Sylvan seurustelevan saksalaisen kanssa, rakastettunsa nälissään tai lapsensa viihtyvän paremmin tätinsä Harrietin luona kuin kotonaan? Agneksen isä ei ole kuvioissa, mitä seikkaa ei anneta anteeksi, ei ainakaan unohdeta pienessä yhteisössä. Beata on joutunut kasvattamaan nahkansa paksummaksi. Hirvittää hänen puolestaan; luuleeko nainen nyt kestävänsä mitä vain?

Tarina on täynnä houretta, himoa, hurjuuksia ja mahdottomia unelmia - toisaalta toiveikasta romantiikkaa raunioilla, vetävää ihmiskuvausta ja voimallista tunteiden tulkintaa. Intensiteetti pitää, vaikka vain yhden hiuskarvan varassa - sen hiuksen, jonka Beata löytää talosta. Taitavaa lukijan viettelyä! Tulkitsen kannen kuvaavan heittäytymistä (hääpuvussa?), usvaisuus ja tumma tausta kertovat omaa viestiään tarinan luonteesta. Ja kyllä, tekisi mieli heti piipahtaa Hangossa ja Tulliniemessä, tapahtumapaikoilla.  

Aiempia Katja Kallion romaaneja mm: 

Yön kantaja

Säkenöivät hetket (jossa mm. Beata ja Harriet esiintyvät ensi kertaa, lapsina)

Kenelle: Ihmisten outouksia ihmetteleville, poikkeusoloja sietäville, komean koskettavan kerronnan ystäville. 

Muualla: Viiltävän kaunis, sanoo kulttuuritoimitus.fi

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän. Otava 2021. Kannen suunnittelu Piia Aho. 

Onko muita viikkoja kuin lukuviikkoja?

Käskettiin vinkata lukemista, kun on kuulemma jokin Lukuviikko. Minä äimistelemään, mitä muita viikkoja ihmisen elämässä voi olla? En ole vielä keksinyt, ideoita vastaanotetaan!

Sellaista mietin (kovasti pinnisteltyäni), että voisi olla kirjatapahtumien viikko. Kirjamessut tietysti on täynnä ympäripyöreitä vuorokausia kirjahässäkkää. Niistä löytyy hakusanalla blogista juttuja kilometrikaupalla Frankfurtista Helsinkiin ja päänsärkyyn asti, mutta kirjabloggaaja tietysti käy paljon myös muissa kirjallisissa häppeningeissä, joista tulee surkean vähän täällä mainittua. Paikataan pikkuisen!

Richardinkadun eli paikallisten kesken Rikun kirjastossa olin kuuntelemassa mainiota keskustelua Mahdottomat naiset. Stagella Katja Kallio (kuvassa vasemmalla) ja Venla Hiidensalo, jotka molemmat julkaisivat uutuuskirjansa äskettäin. Tilaisuuteen tuli reilut parikymmentä kuulijaa, mikä on kirjastotilaisuudelle huima määrä, ja keskustelu oli niin kiinnostavaa, että harmitti nousta penkistä sen jälkeen. Kallio kertoi Yön kantajasta, kirjoitustyöstään ja vierailuistaan Seilin saarella niin innoittavasti, että heti aloin suunnitella reissua paikkaan. Upea kirja, viisas kirjoittaja!

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi -kirjan tausta on kiehtova: Albert Edelfeltistä on kirjoitettu paljon aiemminkin, mutta Hiidensalo saattaa oikeasti olla Edelfeltin jälkeläinen. (Itse olen vakuuttunut, että jälkeläisiä on useitakin, mutta varmaksi emme voi tietää.) Historian ystäville kirja on herkkua. Mutta tämä keskustelu keskittyy otsikkonsa mukaisesti kirjan naisiin, Edelfeltin sisareen ja vaimoon, jotka olivat minusta kiinnostavampia kuin itse päähenkilö.

Mikä parasta: keskustelu uusitaan 3.5. Pasilan kirjastossa ja 10.5 Kirjasto kympissä Helsingissä, molemmat klo 18. Jos sinulla on mahdollisuus mennä paikalle, suosittelen! Yleisö Rikussa oli innolla mukana, kysymyksiä ja kommentteja tulvi niin, että aika venähti pitkäksi. Nimmarijonokin oli pitkänpuoleinen. Kirjoja sai myös ostaa paikan päältä.

Eilen kuuntelin radio Helsinkiä ja Suurta hesalaista kirjakerhoa, kirjahullu Taru Torikan vetämänä. En radiosta, vaan livenä Helsingissä Bar Hemingwayssä. Aiheena Miki Liukkosen O (lausutaan ympyrä), joka kertoo kaikesta kaiken olennaisen, sanoo alkulause (en muista sanatarkasti, mutta tällä ajatuksella). Nuoren kirjailijan mietteitä oli ilo kuulla: hän ei pyri kertomaan tarinaa, vaan olemaan realistinen. Kaikki mieleentulevat (= kirjoitetut) asiat eivät ole merkityksellisiä, vaan ne tulevat ja menevät - kuten kun selaat nettiä, katsot ensin kiinnostuneena jotain ja kohta uppoat muualle. Tiiliskivi noudattaa tätä ajatuksenomaista logiikkaa, ja odotan sen lukemista täpinässä. Huomenna kirjakauppaan!

Mistä saan hyvän aasinsillan Kirjan ja Ruusun päivään. Kirja-alan perinteen mukaan päivän aikana kirjan ostanut saa kytkykauppana kirjan, jota ei myydä missään, etkä saa sitä muuten kuin kuluttamalla ostokseesi vähintään 15 e. Minulla on näitä jo kunnon rivi hyllyssä. Nyt aikaa on venytetty viikonlopuksi, eli jos mielessä on kirjaostos, se kannattaa tehdä 21. - 23.4. Silloin saat kaupan päälle tämänvuotisen teemakirjan, suomalaisuutta kuvaavan Roope Lipastin kirjan Elovena-tyttö.

Olin ihan äskettäin Teos-kustantamolla kuulemassa, kun Mikko Rimminen, kuvassa vasemmalla, kertoi uutuskirjastaan Maailman luonnollisin asia (siinä kirjassa ei muuten ole mitään luonnollista). Satu Taskinen kertoi kirjastaan Lapset (joka on tarkoitettu aikuisille). En ole kirjaa vielä lukenut, mutta aion pian, ja jos se on Täydellisen paistin linjaa, vaikuttaa lupaavalta. Tuomas Nevanlinna, kuvassa oikealla, kertoi Elimäen tarkoituksesta, jonka kahden kirjan kokonaisuudesta on julkaistu yhteispokkaripainos Elimäen koko tarkoitus. Tuossa se nököttää yöpöydällä. Säästän herkutteluun ja hetkiin, jolloin kipeästi kaipaa hölmönfiksua huumoria. (Onko teillä sellaisia hetkiä?)

Tiedättehän idean? On hurja määrä paikannimiä, hyviä sanoja, joilla ei ole tarkoitusta, paitsi että nyt on. Kuten Vantaa, joka tarkoittaa oikeasti sitä kampausta, joka hiuksissa hiihtoretken jälkeen pipon poistamisen jälkeen vallitsee. Idea on Douglas Adamsin, ja Suomeen sen ovat lokalisoineet Nevanlinnan lisäksi Silja Hiidenheimo, Kirsti Määttänen ja Tanja Roinila, joka myös oli mukana tapahtumassa kertomassa nimien taustoista. "Rakastan elimäkeä. Georg Ots."

Näin rankkaa on kirjabloggarin elämä. Mutta edelleen kaipaan ehdotuksia siitä, mitä muita kuin lukuviikkoja ihmisellä voisi olla? Enkä nyt kaipaa hää- tai synnytysviikkoja, joita nyt parhaimmillaankin on vain muutama elämässä, vaan niitä joita satunnainen kirjabloggarikin voisi kokeilla ihan normiarjessa. Vastaa idealla, parhaat palkitaan vapaavalintaisella (siis minun) kirjalla. Ja paras ja toteuttamiskelpoisin idea: lupaan toteuttaa viikon ja raportoida täällä.

Hyvää lukuviikon jatkoa!

Katja Kallio: Yön kantaja

Niin kaunis nimi kirjalla, joka kokoaa yksiin (hurjan kauniisiin) kansiin valtavan määrän totta ja mielikuvitusta, jäämistä ja irtautumista ja niin monia syvältä koskettavia teemoja, etten edes jaksa niitä listata kuin alusta: nainen, hätä, avuttomuus, lapsuus, historia, yksinäisyys, meri ja kaukana sen takana siintävä kaupunki...

Seilin saari herättää jo nimellään puistatusta. Siellä sijaitsi spitaalisten sairaala ja myöhemmin naisten mielisairaala, eikä siitä tule mieleen äkkiseltään mitään hyvää. Sinne joutuu Amanda Aaltonen, kurjan lapsuuden ja nuoruuden seurauksena. Uhmaavaa, tottelematonta ja huonosti voivaa nuorta naista ei osattu muuallekaan laittaa, kun virkavalta hermostui jatkuviin rikkeisiin. Perhe oli luovuttanut jo ajat sitten.

Jos on tottunut nälkään ja lyönteihin ja siihen, että voi ansaita rahaa sillä, mitä naisella on tarjota, ei elämältä suuria odota. Mutta ei sentään sitä, että joutuu mielisairaalaan ja että siitä tulee koti, jonkinlainen. Mutta yllättäen käy niin, että Amanda alkaa potilaana voida paremmin; hitaasti, mutta kuitenkin. Koko siihenastisen elämänsä hän oli purkanut pahaa oloaan hakkaamalla päätään seinään - eihän hän muutakaan osannut.

Sairaalan rutiinit, kerrankin pysyvät ja pääsemättömät ihmissuhteet ja ankara arkikuri sääntöineen ovat vankila. Alkuun hämärtyivät ruumiin rajat, ja yösellissä tunsi tippuvansa koko maapallolta. Eikä ketään kiinnostanut, sielläkään.

"Kukaan ei halunnut tietää. Elämä oli kovaa joka paikassa ja täällä varsinkin, oli aina ollut, näissä olosuhteissa eivät pärjänneet kuin kaikkein lujimmat, joten parempi oli kun ei alettu kaiken maailman asioita hullutella."

Mutta outoa on, että Amanda sopeutuu - no, sopeutuu ja sopeutuu, mutta oppii kuitenkin noudattamaan sääntöjä. (Nyt vasta, kiemurtelee lukija tuskissaan! Jos olisi vähän aiemmin, koko tätä kurjaa episodia ei olisi tarvittu. Tämä meni nyt ihan väärinpäin!) Ja päätyy ensimmäisen kerran elämässään osaksi yhteisöä, olijaksi, jolla on paikkansa ja tehtävänsä. Jopa lähentyy potilaskollegoita ja henkilökuntaa, etenkin Sofiaa, jos ei nyt ihan sydänystävyyteen tai mihinkään tasa-arvon tapaiseen asti kuitenkaan.

Sydäntä särkevät potilaiden kohtalot. Jonkun oli mies jättänyt, kun vaimo oli viimeisillään raskaana; toinen, raiskattu tyttö synnytti salaa, ja tietäessään olevansa syytetty tapauksesta kunniallisesti aviossa olevan lapsen isän sijasta väänsi vauvaltaan niskat nurin; eräs yhdeksän pienen lapsen äiti ei vain eräänä aamuna jaksanut enää nousta sängystä ylös. Mielisairaalaan vain!

Jos ja kun Seilissä oli varakkaita, he olivat umpihulluja (anteeksi epätieteellinen termi): niiden rikkaiden perheiden naisten, keiden kanssa pärjättiin kotona, ei sairaalaan turvauduttu. Vain köyhät joutuivat Seiliin, heppoisistakin syistä. Ankara järkytys Amandalle on tajuta, ettei kukaan saarelle päätynyt ole päässyt sieltä pois; hänhän tuli vain lepäämään ja toipumaan. Hän on sentään käynyt Pariisissakin, kuumailmapallolla!

Amanda yrittää vähän lentää Seilin saarellakin, ainakin mielessään ja ainakin ihollaan, kun hän tutustuu Isakssoniin, saaren yleismies-Jantuseen.

"Isaksson oli vähän erinomanen puumies, ja kalamieskin, vaikkei nyt mitään kahdeksankymmenen hauen saaliita tuonutkaan. Mutta hän tiesi merenpohjan laadun ja vielä ilmankin laadun, ja sen mitä reittiä kala rakasti kulkea. Muunlaisilla rakkauksilla ei ollut väliäkään."

Mutta Amanda on potilas, ei nainen, vaikkei hän oikein itse ymmärrä sitä mennessään miehen avuksi kalaverkkoja korjaamaan. Saattaa se mieheltäkin mennä vähän sekaisin.

"Jäinen hameenhelma kopisee lautoja vasten hänen tullessaan. Muuta koputusta ei tarvita."

Kirja lumoaa lukijansa. Kallion kieli on rikasta ja lukijaa palkitsevaa. Aiheiltaan hän iskee mielen arimpiin ja varjelluimpiin kohtiin. Kylmät väreet kulkevat monta kertaa lukemisen aikana. Millainen nainen on hullu ja kuka sen määrittää; miten ja mitä nainen saa haluta; onko pakko olla äiti ollakseen nainen; onko ylipäänsä jokin normaaliuden määritelmä olemassa. Seilin naisporukassa tuumitaan:

"Ei sellaista naista olekaan joka ihan oikeasti kelpaisi, ja jota arvostettaisiin."

Niin, se kuumailmapallolento. Kirjailija kertoi Kirja vieköön -tapahtumassa kokeneensa sellaisen, ja minäkin olen. Se on elämys vailla vertaa. Ylhäällä on täysin tyyntä. Ja täysin hiljaista. Hiljaisuuden rikkoo vain säännöllinen polttimen tohahdus. Ja kanssamatkustajien huudahdukset, jotka nekin ovat ihmetyksestä kumman vaimeita. Maisema muuttuu yllättävän nopeasti, äänettä. Ja alhaalla kaikki vilkuttavat.

"Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä."

Kenelle: Laatuproosan lukijoille. Eläytyville. Historiasta kiinnostuneille. Tunnelmista ja taitavista ajan- ja henkilönkuvauksista nauttiville.

Muualla: Pysäyttää ajatukset ja ajan, sanoo Tuijata. Riitta Kirja vieköön rakastui Amandan tapaan ajatella ja Katja Kallion kieleen. Nautittavaa luettavaa ja vahva tarina herkästi haavoittuvasta ihmisyydestä, kuvaa Lumiomena.

Katja Kallio: Yön kantaja. Otava 2017.

Säkenöivät hetket

Kallio vie lukijan pikkukaupunkiin meren rannalle, Suomen etelään, Hankoon. Tarina alkaa vuodesta 1914, jolloin Hanko eli kultakauttaan: siellä oli kuuluisa kylpylä, jossa maan hienosto ja suuri joukko venäläisiä vieraili, ja satama oli vilkas ja tärkeä niin tavaroiden kuin ihmisten kuljettamisessa. Kun lähdettiin Amerikkaan - kuten silloin paljon tehtiin - lähdettiin yleensä Hangon kautta.

Myös Elly Inga-äiteineen tulee kylpylälomalle kotoaan Vihdistä. He eivät ole hienostoa eivätkä edes varakkaita, mutta äidillä oli suojelijoita, jotka auttoivat. Isäänsä Elly ei tunne. Hän tutustuu kylpylässä Peppiin, aatelistyttöön, mutta ystävyys saa ikävän äkkilopun. Kun samaan aikaan Saksa julistaa sodan Venäjälle, alkaa Hangossa kaaos, jossa joutuu Elly eroon äidistään ja tapaa Theon.

Elly aikuistuu, menee naimisiin ja saa lapsia: seuraavaksi tapaamme hänet äitinä neljälle lapselle, joista tarina seuraa rauhallista Harrietia ja tunteikasta Beataa. Sisarusten tapaan he ovat läheisiä, mutta erilaisuus ja oma tie kuitenkin lopulta voittavat ja vievät heitä eroon niin toisistaan kuin äidistäkin.

Katja Kallio on onnistunut tavoittamaan historian lumovoiman ja luomaan hieman salaperäisen ja kiehtovan menneen ajan tunnelman. Hän kuvaa henkilöidensä tuntemuksia ja ajatuksia tarkasti, zoomaa tiettyihin kohtiin, mutta jättää toiset kohdat sumeiksi. Tarina ei selosta henkilöidensä elämää muilta osin kuin ne sattuvat linssiin osumaan. Tarkkailet hetken yhden henkilön kulkua, mutta seuraavassa luvussa hän onkin jo muualla, ehkä kokonaan poissa.

Kirjaa on luettava huolellisesti ja ajatuksella, sitä ei voi silmäillä eikä pikalukea, muuten joutuu kohta palaamaan takaisinpäin, kun kirjailija heittää yllättäen jonkin yksityiskohdan, joka liittyy johonkin aiemmin kerrottuun. Ja tarina on runsas; se tarjoaa ajatuksia ja mielleyhtymiä niin paljon, ettei nopeasti lukemalla ehdi kaikkea omaksua.

Kallio on tarkka ihmisten havainnoija, joka piirtää taitavasti naisten erilaiset luonteet ja tekee heistä uskottavia, joskaan ei ole kovin läheisiä, sillä näkökulmat tosiaan vaihtuvat nopeasti, ja sekä ajallinen että kulttuurinen harppaus on suuri - lukija pidetään taitavasti katsojan penkissä, korrektin välimatkan päässä, mikä sopii kirjan hillittyyn tyyliin. Sukupolviromaaneja riittää, mutta tämä ei ole tavallisin lajinsa edustaja, vaan käsittely on omaäänistä ja viehättävällä tavalla etenevää. Jos Kalliosta on jotenkin kepeä käsitys viihdekirjailijana, tämä työ todistaa, että hän pystyy erinomaisesti tuottamaan myös vakavaa ja vakavasti otettavaa proosaa.

Hangon historiaa ja muutakin faktatietoa tuon ajan elämästä kirja tarjoaa myös paljon; taustatyötä on tehty kunnioitettava määrä. Teki heti mieli lähteä Hangon rannalle upeaa maisemaa katselemaan ja yöpymään jossain sen ihanissa puuhuviloista - vinkkinä, että olen sen tehnytkin ja suosittelen, ihan kuin ulkomailla olisi! Hyviä ravintoloita ja merenrantaa riittää.

Rauhallisen lukemisen ja ihmiskuvauksen ystäville, menneestä lumoutuville, ajattelemista arvostaville.

Muualla: Lumiomena sanoo osuvasti tarinan olevan "sekoitus viihdeproosaa, vakavaa historiallista romaania ja nautittavaa ja fiksua kertomusta," Ilselässä oltiin vähän pettyneitä. Susa ihastui miljööseen ja ilmaisuvoimaiseen tekstiin ja olisi halunnut tietää lisää Ingasta. Samoin minä!

Katja Kallio: Säkenöivät hetket. Otava 2013.