Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki

Riikka Pulkkisen tiedän todella taitavaksi kirjoittajaksi, vaikkeivat 

hänen kaikki romaaninsa aiheeltaan kutsuneetkaan lukemaan. Nyt kolahti: Psyykeen vaikuttamista! Lapsuuden traumoja! Ihmiskokeita! Scifimäistä tunnelmaa!

Näitä kaikkia sain ja bonukset päälle. Nuori äiti Mai ei tiedä, mitä hänen miehensä Eelis on lapsuudessa kokenut, ja luonnollisesti hätääntyy miehen kadotessa yllättäen. Sillä kaikki oli hyvin, pari rakasti toisiaan ja kahta pientä tytärtään. Vai... menikö se niin?

Tunnelma väreilee tehokkaasti. Näkökulmat vaihtelevat Main ja Eeliksen kesken. Main osuuden hoitaa kertoja, Eelis puhuu minä-muodossa. Mukaan tulee myös Nova, kolmas pyörä, Eeliksen lapsuudenystävä ja ensirakkaus, joka puhuu itselleen sinä-muotoisesti. Nova tietää miehen taustat, myös sen, että tämä valmisteli lähtöä. Hän haluaa tutustua Maihin.

”Aluksi olit ennen muuta utelias. Myönnä pois, Nova: seurasit Maita siksi, että halusit tietää, millaista ihmistä Eelis tätä nykyä rakastaa.”

Eelis kertoo lukijalle päiväkirjanomaisesti hoidoista, joihin äiti on hänet vienyt. Kummallisia kesäleirejä, joilla lapset ystävystyivät, puuhailivat mitä puuhailivat salavalvomisineen, ottivat ilon irti. Vaikka jollain tasolla ja jossain kohtaa alkoivat aavistella, että ”hoidot” eivät välttämättä toimi kuten pitäisi. Ja millä perusteella juuri heidät edes on valittu niiden kohteiksi? Salaperäinen tohtori Ek häälyy taustalla, kun Eelis, Max, Otto, Nova ja muut viettävät kesiään.

Mutta tähän päivään, kun kaikki ovat jo aikuisia: mitä Eelis nyt aikoo, missä hän on? Kun Mai osaa yhdistää katoamisen miehensä menneisyyteen, hän pyrkii saamaan siitä lisätietoja Novalta. Nova ei ole helppo. Fiksu Mai vertaa suhtautumistaan Novaan lastensa kasvatukseen.

"Hänen on päivä päivältä hoivattava heitä niin, että he oppisivat pitämään ison osan tunteistaan ihonsa alla ja kertomaan niistä silti toisille ymmärrettävin sanoin. Novan kohdalla hänen on sen sijaan oltava kuin arkeologi tai konservaattori. Hänen on hellästi mutta säälimättä tehtävä säröjä Novan pintaan, jotta löytäisi sisältä sen, mitä Nova sekä haluaa kertoa että kaihtaa kertomasta. Mutta miten tehdä nuo säröt?”

Pulkkisen kieli on komeaa, helmilauseita ihastelen ja elän tekstin mukana. Pelottavammaksi tarina kääntyy, kun mukaan tulee kolkkoja ilmaisuja. Invasiivinen aivojen syvästimulaatio. Neuromodulaatio. Psyykenlääkintä. Lumehoito. Putoamiset. Ja tieteen julkisuusperiaate, mutta kokeiden salausmahdollisuus.

”Heidän hoitonsa täytti tieteen etiikan kriteerit. Mitä muuta tutkimukselta voisi odottaa?”

Kirja käsittelee lääketieteen valtaa ja luonnetta epätarkkuuksineen sekä kokeiluja uusien menetelmien löytämiseksi psykiatrisessa hoidossa. Tiedämme, että mielen lääkitys on räjähtänyt käsiin yleisyydessään, joten keinot olisivat todella tarpeen. Tiedämmekö edes sen, mikä oikeastaan on sairautta, joka tarvitsee parantamista? Kirja ei ratkaise eikä edes arvota, vaan kertoo tarinan lukijan mietittäväksi. Hyvikset ja pahikset tai loppupäätelmät eivät piirry valmiiksi eteen annettuina dekkarin tavoin, vaikka tunnelma onkin trillerimäinen. 

Kiitän kiinnostavaa aihetta, kieltä, älyä ja tunnelmaa. Ehkä jälkimmäistä olisi korostanut paikoitellen pieni napakoitus ja tekstin kärjen tai parin nosto yli tilanteen yleiskuvauksen, mutta ymmärrän ratkaisun, joka ei halua ottaa osoittelevasti kantaa. Ja ilo tätä oli lukea.

"Eräällä tavalla kaikki on osa suurta koetta, my love, ja kokeen nimi on elämä.”

Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki. Otava 2024.

Riikka Pulkkinen: Vieras

Maria on pappi, joka joutuu pohtimaan uskoaan, juuriaan, avioliittoaan, kaikkea - uskon- ja elämänkriisi siis. Sen laukaisevat monet asiat, etenkin pienen tytön pahoinpitely kotimaassa. (Tiedän, kuulostaa hurjalta.) Hän matkustaa hetken mielijohteesta New Yorkiin, josta hänen jo kuollut äitinsä oli kotoisin. Perspektiivi ja irtiotto auttavat häntä eteenpäin pohdinnoissa, joista kirja kertoo.

Pulkkinen marssittaa tai paremminkin tanssittaa Marian - ja lukijan - mietittäväksi isoja asioita. Miksi hänen äitinsä ei halunnut pitää yhteyttä sukuunsa. Millainen on Marian identiteetti. Miksi hän sairastui nuorena anoreksiaan. Miksi hän hakee pelastusta itsensä ulkopuolelta. Olisiko Maria voinut auttaa pahoinpideltyä tyttöä. Mitä on rakkaus ja mikä on sen vastakohta (vieraus?). Kysymyksiä ei esitetä suoraan, mutta teksti on voimakas ja tunteikas, ja ohjaa taitavasti miettimään ehkä niitä Marian elämästä nousevia asioita, jotka lukijalle itselleen ovat koskettavimpia.

Ainakin minä pysähdyin monesti siihen, että huomasin ajatusten karkaavan kirjailijan lauseesta pidemmälle. Ja tässä se ei kerro tylsistymisestä, vaan tekstin hienoudesta; se on täynnä latausta, täynnä ajatusta. Maria nakertaa suurimpia kysymyksiä pieninä paloina, sillä ne ovat niin suuria, ettei hän pysty niitä kohtaamaan suoraan, eikä lukijakaan. Asioita avautuu vähän kerrallaan - tämä toimii, lukiessa saa hengästyä mutta ei pakahtua. 

Pulkkisen käyttämistä tehokeinoista en kovin välitä - "kokeelliset" runonkaltaiset osuudet ja lapsen kielellä kirjoitetut päiväkirjatekstit - mutta täytyy myöntää, että ne laajentavat tekstiä, tuovat siihen lisää niin, että tunnelmat välittyvät entistä vahvemmin. Ei ihan mene kikkailun puolelle, vaikka rajoilla liikutaan. Jossain kohdassa kyllä mieleen tulivat kritiikit Pulkkisen tekstien ”tekotaiteellisuudesta”; se tietty teennäisyyden, varman päälle laskelmoimisen tuntu oli yksi syy, etten ollut ihastunut Tottaan, mutta onneksi hän on Vieraassa välttänyt tämän aika hyvin. Monet Pulkkisen tekstejä rakastavat todennäköisesti pitävät tuotakin piirrettä vain tyylille ominaisena hienoutena, ja mikäpä siinä. Kyllä Pulkkinen revitellä osaa, ja tässä kirjassa osoittaa laajan skaalansa kirjailijana.

Kaikki aistit ovat käytössä, New Yorkin haistaa, maistaa, tuntee ja etenkin kuulee, ainakin minulla se puoli toimi hyvin. Myös pienten tyttöjen, sen anorektisen ja sen pahoinpidellyn, tuntemukset tulevat iholle. Ja niin monta vierauden eri muotoa. 

Raikas ja painava kirja. Lopusta tekisi mieli sanoa jotain, mutta spoilaamatta ei voi.

Jenni sanoo Pulkkisen löytäneen äänensä ja kunnioituksensa nousseen Pulkkista kohtaan tämän myötä, tähän on helppo nyökytellä samaa mieltä. Jaana kertoo tekstin olevan kirkasta ja loogista. Helmi K. ei pitänyt. Tosiaan, monet Totasta pitäneet eivät näköjään ihastu tähän ja päinvastoin, kuten hän sanoo.

Riikka Pulkkinen: Vieras. Otava 2012.

Totta vai Kauimpana kuolemasta?

Syksyn kuumin kysymys on, kumpi kannattaa lukea, jos valita pitää: Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta vai Riikka Pulkkisen Totta. Kumpi on parempi? Tätä on tädiltä tiedustellut niin kaveri, kollega kuin viereistä laaria penkova täti kirjakaupassa. Joten nyt paljastan, miten asian laita on.

Molemmat ovat tekijänsä toisia teoksia, menestyneiden esikoisten jälkeen. Jos on lukenut esikoiset, ei ylläty: molemmat jatkavat lanseeraamansa tyyliä viemällä sitä entistä enemmän omaan suuntaansa. Molemmilla on oma ääni ja persoonallinen ote tekstiin.

Tyyleiltään he ovat täysin erilaiset. Riikka Pulkkisen teksti on suoraa, selkeää, saunapuhdasta suomalaista. Kuin tasaraita tai koivunrunko, tiedämme mitä se on - siihen on helppo mennä ja tuntea olonsa kotoisaksi, ilman noloutta, sillä teksti on varman päälle tehtyä ja mietittyä. Ehkä liikaakin, koskettaakseen. Totta-kirja kertoo perheen tarinan, eri sukupolvien näkökulmasta. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa, mikä muistoa ja mikä toivetta, jää lukijan päätettäväksi. Tekstistä nauttimisen kannalta sillä ei ole merkitystä. Mennyt ja nykyisyys vuorottelevat, joten lukijan pitää olla tarkkana. Ei jätä kokonaisuutena kuitenkaan suurta muistijälkeä.

Elina Hirvosen kirjassa (kirjoissa) yllätti kansainvälisyyden tuntu ja se, että teksti on niin ”valmista”: kirjat voisivat olla kenen tahansa maailman huippukirjailijan kirjoittama. Mikä on tällaiselle oikea adjektiivi? Maailmanluokkaa? Valmiuden tunne juontanee kirjailijan taustasta tekstityöläisenä,toimittajana, kansainvälisyys ulkomailla asumisesta.

Yllätin itseni välillä pohtimasta, mitä jokin lause mahtaisi olla alkukielellä (joka päässäni olisi ollut englanti − varmaan siksi, että se on ainoa vieras kieli, jota osaan riittävän hyvin verratakseni). Epäsuomalaista siis, mikä ei vielä kerro mitään hyvyydestä tai huonoudesta. Mutta kyllä teksti on todella koskettavaa ja taidokasta. Ei kuitenkaan sentimentaalista: tapahtumat ovat välillä niin rankkoja, niin että niistä teki mieli lukea toinen silmä kiinni. Tässäkin muistellaan, ja rakastetaan. Vähän vaikea oli kuviota jossain kohtaa hahmottaa, kun muistelija vaihtui alinomaa, vasta aivan lopussa kaikki loksahti paikalleen. Joten kirjan voi hyvin lukea heti uudestaan, ja niin tekee mieli tehdäkin.

Hirvosella on outo ja harvinainen taito: hän osaa kaivaa lukijan kipeät pisteet ja painaa niitä terävästi, kerta toisensa jälkeen. Mistä ihmeestä hän ne tietää? Hiljennyin hämmästyksestä ja muutenkin kirjan äärellä. Se teki selkeästi Pulkkista suuremman vaikutuksen. Suosittelisin siis Elina Hirvosta, etenkin paljon lukeville. Täti kirjakaupassa ei lopulta ostanut kumpaakaan, vaan jäi vielä miettimään.

Kaupallisesti Totta-kirja on varma voittaja. Sitä markkinoidaan isosti, kappalemääriä kasvatetaan muun muassa edullisella kirjakerhomyynnillä. Se on niin framilla, että ihme, jos Finlandia ei osu tähän. Mutta vielä on yllätyksen mahdollisuus, en itsekään ole kaikkia ehdokkaita lukenut. Ainakin Haahtela on taitava - myös Rimmisestä olen aina pitänyt, mutta ei iske laajaan lukijakuntaan, kuten Finlandialta ymmärtääkseni odotetaan. Pitää miellyttää sekä kriitikoita että lukijoita, tai ainakin ensinmainittuja. Siinä mielessä ehdokaslista oli iloinen yllätys, että nimet olivat uusia. Kyllä ehdokkaitten pitää vaihtua ja listan uudistua, jotta mahdollisimman paljon hyviä kirjoja saadaan nostettua lukijoiden tietoisuuteen.

Elina Hirvonen, Kauimpana kuolemasta, Avain 2010
Riikka Pulkkinen, Totta, Otava 2010