Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon. Toim. Päivi Koivisto ja Sinikka Vuola

Sinikka Vuola ja Päivi Koivisto koostivat kirjoitusoppaan, jossa 12 kokenutta kirjailijaa antaa omat vinkkinsä luovan kirjoittamisen tekijöille tai siitä haaveileville. Kukin kirjoittaja saa yhden kuukauden opastukseensa, joka näin voi viedä kirjoittamisen opiskelijan sujuvasti vuodenkierron rytmiin tekemisessään.

Vinkit ovat hyvin käytännönläheisiä, ja lukujen yhteydessä on runsaasti harjoituksia, jopa päivätasolla aikataulutettuina niitä kokeileville. Jokainen kirjoittaja on valinnut erityisen näkökulmansa kirjoittamisen esteiden poistamiseen. Ja he niitä tuntevat jos ketkä, sillä he ovat paitsi painineet itse samojen haasteiden kanssa myös toimineet kirjoittamisen kouluttajana. Hyvin valittu porukka, erilaisine tyyleineen ja taustoineen.

Pauliina Vanhatalo aloittaa vuoden puhumalla, yllätys yllätys, aloittamisen vaikeudesta, joka on ensimmäinen kynnys. 

"Kun ylittää ryhtymisen ja aloittamisen kynnyksen riittävän monta kertaa, kirjoittaminen muuttuu vähitellen tavaksi ja rutiiniksi. Tähän kirjoittamisen vakiinnuttamisen vaiheeseen kannattaa yleensä käyttää mieluummin runsaasti aikaa kuin kiirehtiä eteenpäin. Kirjoittamalla suhde kirjoittamiseen vahvistuu."

Hän saattelee kuitenkin tekstin ja sen kirjoittajan loppuun saakka. Hyviä muistutuksia pitkin matkaa, kuten taukojen tärkeys ja deletoinnin taito. "Tuho kuuluu kuitenkin väistämättä osana luovaan prosessiin." 

Siri Kolu kertoo näkökulman valinnasta. Piilotettu vai kätketty? Ylä- vai alakulma? Missä aikakaudessa, missä ajanjaksossa kaikki tapahtuu? Muuttuuko näkökulman tekstin aikana? Anneli Kanto paneutuu taustan varmistamiseen, tutkimustyöhön, ja antaa siihen vinkkejä eri tietolähteistä arkistoihin (en tiennyt, että olemassa Vaari-Finna!), kirjoista lehtiin ja valokuviin, esineiden ja paikkojen tutkimiseen. Hän sanoo Googlea hyväksi tiedonhaussa, mutta suhtautuisin hieman varovaisesti vain yhden hakupalvelun käyttöön. Kyllä, iso-G antaa tietoa nopeasti ja itsekin käytän sitä jatkuvasti, mutta näinä tekoälyn kömpelöinä alkuaikoina saattaa nettihaku, etenkin sen AI-yhteenveto, puhua ihan höpöä. Joten tärkeät asiat suosittelen tarkistamaan useammasta lähteestä ja linkistä kuin ensimmäisenä ilmestyvästä. 

Sinikka Vuola antaa käyttöohjeen kirjoittajan elämälle. "Merkittävin este tai hidaste tekstikokonaisuuden valmistumiselle ei kokemukseni mukaan ole ajan puute vaan kirjoittajan sisäistämät haitalliset käsitykset." Tämä on kaikille kirjoittajille totta, häpeän yli on mentävä - ja niin monta kertaa, ettei se enää häiritse. Vuolan työtapa on metodinen, ennalta asetettuine toimintaohjeineen. Saattaa kuulostaa rajoittavalta, hän pohtii, mutta perustelee hyvin: 

"Kaikki kirjoittaminen perustuu sääntöihin - jo siitä alkaen että kirjoitettaessa käytetään jotakin kielellistä järjestelmää." ...."Totuus on, että luova mieli rakastaa vastuksia. Kirjoittamisessa hyödynnetyt säännöt paradoksaalisesti buustaavat luovuutta."

Toukokuun eli viidennen tekstin tekijä spefi-kirjailija Anne Leinonen kertoo, miten luodaan maailmoita. Maailma voi olla järjestäytynyt, vinksahtanut, todellisuuteen perustuva tai täysin keksitty, mutta yksi juttu on lukijallekin selvä ja ratkaiseva kirjaa arvioidessa: klaffivirheitä ei saa olla. Kun maailman rakentaa, sen on oltava joka piirtoa myöten uskottava niin, ettei lukija notkahda hetkeksikään maailmasta ulos.

Tapani Bagge esittelee dekkarien rakennetta ja kertoo siitä lukuisia esimerkkejä ynnä vie aloittelevaa kirjoittajaa eteenpäin rikosnovellin tekemiseen tähtäävillä harjoituksilla. Suosittelen jutun lukemista myös dekkarien lukijoille! Marko Hautala kertoo jännitteen rakentamisesta vaikkapa kauhukirjoihin. Hui, tämä oli jännittävää luettavaa. 

Täysin toisenlaista genreä edustaa Matti Kangaskoski, joka puhuu paljon runoudesta ja tajunnanvirrasta ja syötteistä, joita sen tekemisessä voi hyödyntää, mutta myös kirjoittamisen konkreettisista välineistä. Johanna Venho ihmettelee ihmisiä, jotka sanovat, etteivät "yhtään ymmärrä nykyrunoutta." Sillä ei musiikin kuuntelukaan edellytä "ymmärtämistä", vaan ei-musikaalinenkin voi nauttia ja kokea musiikkia, hän sanoo. "Jos ilmoittaa, ettei ymmärrä, voiko kuitenkin rakastaa?" Muttei hän leiju pilvissä vinkkejä antaessaan, vaan toteaa, että "Keinot on siis opittava, jotta ne voi unohtaa." Ja kertoo keinoja niin tuottaa kuin analysoida runotekstejä, esimerkkien kautta tietysti. 

Henriikka Tavi jatkaa runon kirjoittamisen anatomialla. Hän muistuttaa kehollisuudesta, joka on läsnä kaikessa kirjoittamisessa. (Ja myös lukemisessa!) Vinkkejä, esimerkkejä, harjoituksia.

"Ihminen ei koskaan pääse ruumistaan pakoon. Mitä ikinä teemmekin, teemme sen aina kehollamme." 

Monika Fagerholm kertoo oppimispolustaan kirjoittajana ja hyödyntää sitä luovan työn työstämisestä kertovassa luvussaan monin tavoin. Hän on ohjannut luovaa kirjoittamista 80-luvulta asti, "mutta ikinä en ole tavannut kirjoittajaa, joka työskentelisi täysin samalla tavalla kuin joku toinen." Oma pitkä kokemus tekee sanotusta painavaa ja kiinnostavaa. Mitä vaiheita ja metodeja luovassa työssä voidaan havaita?

Silvia Hosseini kirjoittaa viimeisen, 12:nnen luvun, esseen kirjoittamisesta. Essee, tuo hähmäinen termi (oma kommenttini), on hänen mukaansa "pohtiva teksti, jonka keskiössä on argumentointi." "Ajattelijoiden laji", hän sanoo, "ajattelun pukemista kaunokirjalliseen muotoon." Erityistä viisautta esseistiltä ei vaadita, älyllistä uteliaisuutta kyllä, hän sanoo. Myös tässä ansiokkaassa tekstissä on paljon ajatuksia ja vinkkejä, joita voi hyödyntää missä tahansa kirjoittamisessa.

Viime mainittu on yksi syy, miksi luen kirjoitusoppaita, vaikken aio kirjailijaksi. Ajatukset resonoivat myös muuhun kirjoittamiseen, kuten vaikkapa bloggaamiseen tai asiatekstin tekoon, joita molempia olen tehnyt kauan (blogia 15 vuotta harrastuksena, asiatekstejä työkseni pitempään, joten häpeäkynnys ja tyhjän arkin pelko selätetty jo muinoin). Kirjan runsaita harjoituksia tuskin hyödynnän suoraan, mutta ajatuksia jää silti mieleen ja ehkä teksteihinkin vaikuttamaan, uskon. 

Toinen syy on silkka uteliaisuus. Koska rakastan kirjojen lukemista, on kiehtovaa kurkistaa kulissien taakse ja kirjailijoiden maailmaan, tuntea taustoja ja niitä paljon puhuttuja rakennustelineitä (jotka eivät saa näkyä), nähdä keinoja siihen, miten ihailemani (tai inhoamani) kirja tai muu teksti on syntynyt. Ei sillä, että haluaisin syventyä liikaa analyysiin, haluan elää tekstin mukana ja nauttia lopputuloksesta. 

Katson teosta lukijan näkökulmasta, ja kirjoitusoppaat ovat lukijalle antoisia, kuten viimeksi Jani Saxellin Aiheiden kirja, joka innostuneisuudessaan ja tietämyksessään nostatti lukuroihua. Samaan ArtHousen julkaisemien kirjoitusoppaiden sarjaan kuuluu myös Kirjoita vuosi. Sitä ei ole vaikea lukea kenenkään, joka ylipäänsä lukee, vaikken mennyt syviin vesiin harjoitusten myötä enkä tiennyt, mitä tarkoittaa anafora. Vaikka tiedän ilmiön alakoululaisten aineissa tai huonosti editoiduissa aikuisten teksteissä, jos se ei ole tilanteeseen sopiva harkittu tyylikeino. (X kulki pitkin tietä. Hän käveli hitaasti. Hän katseli merelle. Hän kääntyi kadunkulmasta.)

Kirja on luovan kirjoittamisen tekijöille ja harrastajille mainio, käytännönläheinen ja runsaasti harjoituksia tarjoava teos asiansa osaavilta tekijöiltä. Pelkkää omaa osaamista ei esitellä, vaan myös esimerkkejä kirjailijoilta ympäri maailmaa. Pitkät lähdeluettelot lukujen lopussa avaavat lisää tiedon väyliä asiasta kiinnostuneille. Ja koska tekijät ovat kirjoittamisen ammattilaisia, myös lukija saa nauttia täpäkästä, persoonallisesta sanomisesta ja virheettömästä tekstistä, ehkä oppiakin jotain. 

Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon. Toim. Päivi Koivisto ja Sinikka Vuola. ArtHouse 2025. Kansi ja sen maalaus Satu Kontinen.

Kirjoittajat:
Pauliina Vanhatalo, Siri Kolu, Anneli Kanto, Sinikka Vuola, Anne Leinonen, Tapani Bagge, Marko Hautala, Matti Kangaskoski, Johanna Venho, Henriikka Tavi, Monika Fagerholm ja Silvia Hosseini. 

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Nyt on ylevä, pääsiäiseen sopiva otsikko! 

Kolmesta sanasta ensimmäinen miellyttää minua ensivilkaisulla eniten. Matka, reitti, väylä - kyllä! Hosseini kertoo matkoistaan, onnistuneista ja niistä toisista. Hän sanoo rakastavansa matkantekoa, mieluiten yksin, ja pohtii kirjoittaessaan sitä, miksi mieli ja ruumis on tapana erottaa niin tiukasti toisistaan. Esseetä ei synny ilman ruumista, ja "toisaalta kaikki tietävät, että mietiskely on mahdotonta, jos on esimerkiksi ripuli, kuumetta, uupumus tai virtsatieinfektio. Miksi emme myöntäisi, että nautinto ja ilo mahdollistavat ajattelun ja sen myötä kirjoittamisen?"

Ja myös lukemisen, lisäisin. Hosseini mainitsee monia häntä ajatteluttaneita kirjoja. Kerouacin Matkalla on yksi keskeinen; hän uskoo sen puhuttelevan lukijaa, joka on joskus huomannut odottavansa, milloin elämä oikein alkaa. Olli Jalosen Taivaanpallo ja Merenpeitto koskettivat häntä syvästi, eikä hän hyväksy feminismiä, joka sulkee poikien tai miesten tarinat pois. Itse asiassa hän ei kannata feminismiä yksisilmäisenä aatteena eikä innostu naiseuskirjallisuudesta, saati "historiattomista historian arvioinneista", jollaisiksi hän laskee esimerkiksi Saara Turusen tuotantoa, vaikka ymmärtää pyrkimyksen: "...jokaisen sukupolven on sanottava sanansa menneisyydestä." 

Totuus-osio kertoo yllättäen pääomasta. Rahasta siis, kuten siitä, miten Jane Austenin henkilöt pääomiaan käyttävät ja vaihtavat, symbolisia tai realistisia. Sijoitusbloggareista ja luokan vaikutuksesta: "Kertomus luokattomasta Suomesta on myytti, ja yhä useammille luokka on loukku". Tuloerojen huolestuttavasta kasvusta. "Pääoman kasautumisesta on hyötyä vain sille, jolle se kasautuu." Josta hän pääsee pohtimaan omaa luokkaansa luokkien välissä (tunnistan olotilan itsekin) ja paljon sitä, millaista on olla tämän päivän muslimi, hyvine, huonoine ja kummallisine puolineen. Hänen omakuvapeilauksensa tuo virkistävän uutta katsantoa ainakin tälle lukijalle! Se myös toimii muistutuksena siitä, että eurooppalainen kulttuuri pohjaa pitkälti itäisiin. 

Kuolema-osuus kertoo Marcus Antoniuksen, Kleopatran rakastajan, puhuttelun, Konstantinos Kavafiksen runon muodossa, josta Hosseini sanoo: "Runo opettaa, että menetystä on syleiltävä - se on otettava vastaan sitä edeltäneen menestyksen vertaisella arvokkuudella." Tosin Antonius ei tainnut tehdä niin. Kirjailijan omat menetykset limittyvät surun kokemuksen yleisempään pohdintaan. "Pettymykset, sydänsurut, kuoleman murhe. Erilaiset menetykset tihkuvat toisiinsa, kasvattavat toisiaan." Kuvaavatko von Wrightin veljesten lintuteokset todella kuolemaa? "Elävä lintu on elämän symboli, intensiivisen elämän..." Lintujen sukupuutto saattaa enteillä ihmisen sukupuuttoa. "Monimuotoisuuden niukkenemisella on seurauksia, joita emme vielä edes tiedä." Näinpä. 

Lopuksi pääsemme kakkakarnevaaleihin. Niin säveltäjä Mozart kuin runoilija Ginsberg* (sitaatti alla) iloittelivat teoksissaan kakalla, jota pidetään edelleen tabuna. Nyt suolisto on todettu ihmisen "toisiksi aivoiksi", Hosseini muistuttaa. Kakka on ympäristöongelma, mutta pakollinen osa luonnon kiertokulkua. Sitä voisi ehkä hyödyntää nykyistä paremmin, hän pohtii. Aihe nousee esiin siksi, että kirjailijalla on kakan kanssa suuria terveysongelmia. Paska juttu, monin tavoin.  

"Istun etukenossa kyynärpäät polvilla, voi onnea! kyetä paskantamaan!"*

Miten tämä liittyy kuolemaan? Sairauskertomus on hurja, mutta tauti ei lie tappava. Se saa kuitenkin ihmisen muistamaan kuolevaisuutensa. "Saippuoin sormistani elämän kiertokulkua. Ja uutta syntyy tilalle, joka päivä, joka sekunti." Muutumme mullaksi tai tähtipölyksi. "Siinä kaikki". 

Hosseini kertoo pyrkivänsä esseillään raivaamaan isoihin teemoihin ihmisen mentäviä reittejä, jotka kulkevat moneen suuntaan. 

"On tapana sanoa, että hyvä teksti on punnittua, siinä on painavaa asiaa. Keveys taas on turhuutta, pinnallisuutta. Mutta elämässä painava on vain painavaa, se on isoja kiviä ja kauppakasseja, murheita, kilometrien syvyydessä hikoilevia kaivostyöläisiä ja uponneita laivoja. Kevyt sen sijaan: hengityksen ja liikkeen vaivattomuutta, kauniita eleitä, valoa, pulppuavia ajatuksia. K-rauta ja Ellen Thesleff, Shakira ja Joni Mitchell. Banaali ja ylevä, ruumis ja sielu, ilo ja suru. Kevyt, painava."

Kirjailija onnistuu pyrkimyksessään hienosti: nautin fiksujen esseiden lukemisesta ja niiden polveilusta keveydestä painavaan, vakavasta huumoriin. Yllätykselliset suunnat ja asiat, joita ei ole  tullut miettineeksi, pitävät kiinnostuksen yllä, uupuneet aivosolut virkistyvät jumpasta. Vaikka aiheet ovat painavia, yleisvaikutelmaksi jää silti keveys, jopa ilo. Ainakin kirjoittamisen ja ajattelemisen, auliin vapautuneesti pulppuavan tekstin ja lisääntyvän valon ilo. 

Kenelle: Ajatteleville, lukeville, kirjoittaville, matkustaville, surua kohdanneille, tabuja pelkäämättömille. 

Muualla: "Juuri noin, kylläpä osuu ytimeen", tuumii Tuijata. 

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema. Gummerus 2021.

Esseitä ja novelleja

Sirkjärven novellikokoelma on vilahdellut mediassa niin, että nimi jäi mieleen: mistä mahtaa olla kyse?

Kirjoittajansa esikoinen koostuu novelleista, jotka vievät viistolla katseellaan lukijan outoihin tilanteisiin ja kummallisiin paikkoihin. Kauhun elementti on usein läsnä ja iskee yllättäen, eikä se säästä sen enempää aikuisia kuin lapsia tai lemmikkejäkään. Viattomasta Myrna-kahvikuppeja ja vanhoja kodinkoneita myyvästä huutokaupasta saattaa kehkeytyä aivan muuta bisnestä. Tunnollisen kodinhoitajan tausta pelottaa, ja tuleva morsian saa uutta ajateltavaa hääpukuja sovittaessaan. Sirkjärvi ei selitä, mutta hän kuvaa henkilönsä huolellisesti ja takuuvarmasti yllättää. Hänen kielensä on raikasta ja rankkaa, pelottavan osuvaa. Novellit tönivät häiritsevästi lukijan maailmankuvan vakautta.

Kirja palkittiin viime vuonna Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnolla.

Kenelle: Kummaa kaipaaville, kammottavaa kestäville, uuden novellin ystäville.

Muualla: Lukuisan Laura pitää novellikokoelmaa loisteliaana ja kiittää erityisesti Sirkjärven todella kiinnostavia ja erilaisia henkilöhahmoja. Hänellä on myös paljon linkkejä muihin blogiarvioihin.

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja. Teos 2018. Ulkoasu Marika Maijala.

Olen kärsimätön esseiden lukija. Esseeparalla on kova työ lukijan huomiosta kamppaillessa: sen pitäisi nopeasti vakuuttaa kiinnostavuutensa niin aiheensa kuin kirjoittajansa osalta, osoittaa tekstillinen taitonsa tiiviissä tilassa ja ennen kaikkea esittää huomionarvoisia ajatuksia ja mielellään myös jonkinlainen ratkaisu tai loppukuva pohdittavana olevaan kysymykseen. Siinä on urakkaa verrattuna muuhun kaunokirjallisuuteen - vaikka romaaniin, jossa lukijalla on runsaasti aikaa tutustua kerrottuun maailmaan ja mahdollisuus heittäytyä siihen mukaan.

Pölyn ylistyksessä kiinnostivat esikoiskirjailija ja sisältö, sillä myös se sai Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon 2018. Hulvaton teos koostuu kahdeksasta esseestä, jotka käsittelevät enimmäkseen populaarikulttuuria ja taidetta (ja ehkä myös niiden rajanvetoa). Kuten kokoelman nimeksi (mainio sellainen, muuten) nostettu otsikko kertoo, ei puhuta mestariteoksista ja hienoudesta kuin käänteisesti tai sivulta, vaan puhutaan huonoista - tosin Akseli Gallen-Kallelan taulukin voi kerätä pölyä komerossa maatessaan, kuten yksi esseistä huomauttaa.

Aiheet eivät herättäneet suurta kiinnostusta tässä lukijassa: Leonard Cohenin musiikki, väkivallan ja seksin yhdistämisen kiehtovuus tai Dubai - jonne en ikinä haluaisi mennä matkalle, jos ei ole ihan pakko, niin karmelta paikalta se kuvausten perusteella kuulostaa, sekä ulkonäöltään että yhteiskunnaltaan. Kirjoittaja toteaa saman, sanoo  kaupunkia - tuota "kaupunkisimulaatiota" - "rahan ja maallisen kunnian voitoksi käytännöllisyydestä ja viihtyisyydestä" mutta silti viihtyy paikallisen uima-altaan partaalla drinkkeineen. Juuri tuo ristiriita tekee esseistä kiinnostavia. Mikä karmeassa kiehtoo? Mikä kitchissä vetoaa? Sitä Hosseini avaa ansiokkaasti tuomalla esiin monenlaisia näkökulmia kulloiseenkin aiheeseensa reippaalla otteella.

Napakat hyökkäyslauseet sinkoilevat, kuten lifestyle-blogeista puhuttaessa: hän vertaa moisia blogisteja torakoihin. Silti kirjoittaja ei asetu yläpuolelle, vaan myöntää auliisti shoppailevansa itsekin mielellään. Hän tekee itsestään inhimillisen, ja sitä kautta lukijasta, ja saa kerrottua paljon, suorastaan liikaakin jaaritellen ajoittain, myös rennolla huumorilla. Enkä voi olla ajattelematta, että kova kriittisyys on aina ollut yksi ihailun keino.

Esseessä Mitä sivullisuus tarkoittaa? on ajatuksia, joita luin toisin kuin muiden esseiden. Kuluneista kulunein aihe, Camus´n Sivullisesta alkaen, mutta Hosseini tarjoaa tässä vakavampia oivalluksia. Ehkä essee tuntuu erilaiselta ja läheisemmältä siksi, että sen aihe on yleismaailmallisempi? Sivullisuuden kokemus on jokaiselle tuttu, ja ajattelen Hosseinin tavoin sen olevan "ihmisyyteen perimmäisesti kuuluva tunne." Pidin hänen pohdinnastaan rakenteellisesta sivullisuudesta ja nyökyttelen. Myös vastakohta on tasapainon vuoksi mietitty:

"Sivullisuuden tunteen vastakohta on nimittäin kotiin tulemisen tunne, voimakas tunne olemassaolosta ja maailmaan kiinnittymisestä." 

Kiinnostava sukellus esseen maailmaan ja mainio näyttö kirjoittajansa taidoista.

Kenelle: Kirjallisesti suuntautuneille (sillä paljon viittaillaan kirjallisuuteen), pohdiskeluja harrastaville ja niitä lyhyessä mitassa kestäville, nykyesseeseen tutustuville.

Muualla: Tekstiluola analysoi teosta tarkemmin.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä. Savukeidas 2018. Kansi Ville Hytönen.