Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Intialaisen Arundhati Royn kirja on niin eksoottisen mausteinen ja sakea keitos, että sen ainesosia on yritettävä tunnistaa yksitellen, jotta kokonaisuuteen pystyisi pureutumaan edes jotenkin. Maistellaanpa.

Kirjassa on paljon:

• Uskontoja
• Ihonvärejä
• Sukupuolia
• Rannerenkaita
• Hautoja
• Sotilaita
• Väkivaltaa
• Rakkausliittoja
• Köyhyyttä
• Hajuja
• Valtataisteluita
• Pyhiinvaelluksia
• Kasteja
• Rukouksia
• Kannanottoja
• Puhuttuja kieliä
• Lapsia ilman vanhempia
• Vanhempia ilman lapsia
• Ihmisiä ilman oikeuksia
• Ihmisiä, joilla on liikaa oikeuksia

Kirjassa ei ole:

• Valkoisia cis-miehiä
• Nokkavia nokkeluuksia
• Nettiriippuvuutta
• Ehjiä kenkiä (paitsi sotilailla)
• Euroviisuja
• Gluteenitonta ruokavaliota
• Juonta, joka alkaa ja loppuu
• All inclusive -matkoja
• Kelaa, sotea, kikyä
• Martti Lutheria
• Laskettelua
• Lopullisia ratkaisuja
• Hiljaisuutta
• Rauhaa

Aineksista muodostuu Intia, nykyajassa: historian tarkempi tunteminen auttaisi ymmärtämistä, mutta ilman sitäkin saa häivähdyksen maasta ja valtavasta - maailman toiseksi suurimmasta - kansasta, joka uskontonsa, kielensä ja kastinsa mukaan hajoaa satoihin ja tuhansiin ja kymmeniin tuhansiin osajoukkoihin, jotka kihisevät, poreilevat, kituvat ja elävät (ja kuolevat) parhaansa mukaan. Taistelevat elintilasta ja elämisen oikeuksista.

"Maailman, Duniyan, tavalliset ihmiset - mitä he tiesivät siitä, mitä vaaditaan, jotta voi elää hijran elämän? Mitä he tiesivät säännöistä, kurista ja uhrauksista? Kuka tänä päivänä edes tiesi, että oli ollut aikoja, jolloin he kaikki, myös hän, ustad Kulsoom Bi, olivat joutuneet kerjäämään almuja liikennevaloristeyksessä? Että he olivat rakentaneet itsensä sellaisesta asemasta pala palalta, nöyryytys nöyryytykseltä?

Ja myös vallasta, kun sotilaista ja valtionjohtajista puhutaan. Vaikka kirja keskittyy yhteiskunnan alempiin kerroksiin ja kadun ihmisiin, heihin, tai nimenomaan heihin, vaikuttavat kaukana vallan huipulla tehtävät poliittiset päätökset. Kirjan henkilöt ovat mukana todellisissa, Intiassa koetuissa tapahtumissa, kuten mielenosoituksissa ja selkkauksissa hindujen ja muslimien välillä. Roy ei kannata nykyistä hindunationalistista valtionjohtoa ja tuo sen selvästi esiin.

"Kolmekymmentätuhatta sahraminkeltaista papukaijaa, joiden kynnet olivat terästä ja nokat veressä, ja kaikki rääkäisivät yhteen ääneen: --- Yhteen paikkaan musulmaani! Hautaan taikka Pakistaaniin!"

Eräänlainen päähenkilö on transnainen Anjun, jota vanhemmat rakastivat, mutta joka valitsi oman tiensä kaltaistensa hijrojen joukossa. Toinen päähenkilö voisi olla Tilotta eli Tilo, joka myös tekee itsenäisesti päätöksensä. Häntä rakastavat miehet: journalisti Naga, taistelija Musa ja virkamies, joka vuokraa Tilolle asunnon. Nousevia sukupolvia edustavat Zainab ja Saddam Hussein sekä pieni neiti Jeeben II. Henkilöitä saamme tavata runsain määrin, kuten väkirikkaassa maassa on luontevaa. 

Seuraan länsimaisin, ihmettelevin silmin Amjumin ympärille kerääntyvän joukon elämää heidän hautausmaalle perustamassaan yhteisössä ja sen liepeillä. Päätapahtumapaikan Delhin lisäksi Kashmir on esillä: Musa taistelee sen itsenäisyyden puolesta. Hindujen ja muslimien väliset taistelut jatkuvat siellä edelleen.

"Näin kapina alkoi. Kuolema oli kaikkialla. Kuolema oli kaikki. Ura. Halu. Unelma. Runous. Rakkaus. Itse nuoruus. Kuolemisesta tuli yhdenlainen elämäntapa. --- Turistit lensivät pois maasta. Toimittajat lensivät tilalle. Häämatkalaiset lensivät pois. Sotilaat lensivät tilalle. --- Vain haudankaivajilla oli tauotta työtä."

Miltä keitos maistuu? Se houkuttelee, vaikka välillä polttaa, jopa pelottaa. Ja hämmästyttää: miten näin monista aineksista koostuva kokonaisuus ylipäänsä pysyy koossa? Puhun nyt sekä Intiasta että kirjasta. Jotenkin käsittämättömästi niin tapahtuu, mutta hetkeäkään seos ei pysy paikallaan, vaan sakenee ja saa uusia vivahteita. Kirja on paneutunut, moniulotteinen, ylitsepursuavan täysi ja kiehtova katsaus johonkin ”ihan muuhun”, joka on arkea miljardeille. Tekee hyvää katsoa kauemmas täältä lintukodostamme - ja googlata tekee mieli ahkerasti lukemisen ohessa.

Teos on kirjailijan toinen: ensimmäinen, Joutavuuksien jumala, voitti Booker-palkinnon 1997. Sen jälkeen Arundhati Roy on työskennellyt ihmisoikeuksien puolesta.

Kenelle: Kotikoloa kauemmas katsovalle, Intian nykypäivästä kiinnostuneelle, sotimista säikähtämättömälle.

Muualla: Runsas kirja, toteaa Kirsin Bookclub, joka on perehtynyt kirjailijaan enemmänkin.

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö. Otava 2017. Suomennos Hanna Tarkka.

Helmet-haaste 2017 kohta 38: kirja kertoo Intiasta.

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta

"Kyse on vain tunteista." 

Lyhyt lause kuvaa komeasti kirjaa. Sana vain on tietysti ironinen; mistä muusta kuin tunteista rakentuvat ja hajoavat ihmissuhteet ja avioliitot, noin pääsääntöisesti, läntisessä maailmassa. Lause kuvaa myös kirjoittajan pelkistettyä, mutta lukijaa ajattelemaan herättelevää tapaa ilmaista asiansa konstailematta, silti kauniisti ja merkityksellisesti.

Miksi ihmeessä en ole aiemmin lukenut Gulliksenia? Spontaanin ihmettelyni jälkeen kävi googlettaen selväksi, että tämä on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Gulliksen on tuota Karl Ove Knausgårdin menestyksen myötä noussutta norjalaista kirjoittajakuntaa, jota edustaa myös Tore Renberg. Knasu-koulukuntaa. Vaikka kaikilla kolmella on oma tunnistettava tyylinsä - Knausgårdilla vimmainen ja (itseään)ruoskiva rönsyävyys, Renbergillä velmu ronskius, Gulliksenilla pelkistys ja tyylikkyys - heissä on myös paljon samaa. Detaljien tarkka havainnointi ja kuvaaminen. Tunnetilojen vahva läsnäolo arkisimmissakin tapahtumissa, mikä nostaa tavanomaisen isoksi. Kunnianhimoinen ote ilmaisun tarkkuuden ja aitouden eteen. Gulliksen on muuten knasulainen työkseen; hän on Karl Oven kustannustoimittaja Norjassa.

Jon ja Timmy ovat olleet naimisissa 20 vuotta. He pitävät liittoaan onnistuneena, fyysistä ja henkistä tyydytystä ja turvaa tuovana kotina, jossa voi olla juuri sellainen kuin on. He ovat toisilleen läheisimmät ihmiset ja voivat jakaa kaiken, pahimmista peloista hurjimpiin unelmiin. Mikä tuuri, että juuri he kaksi tapasivat. Pariskunnan lapset kasvavat elimellisenä osana tuota rakkautta.

"- Onkohan kaikilla tällaista? - Ei, minä luulisin, että meillä on käynyt onni." 

Molemmilla on kokemuksia parisuhteesta.

"- Mutta sinun kanssasi kaikki on niin uskomattoman paljon parempaa. Mutta mitä jos kaikki muuttuukin kerta kerralla paremmaksi? Jos meille kahdelle tulisi ero ja sinä alkaisit olla jonkun toisen kanssa, jos sinulla voisi mennä vielä paremmin yhdessä sen uuden kanssa. - Yhdessä kenen kanssa? - Jonkun. Jonkun jota et ole vielä tavannut. - Mutta haluatko sinä sitä? - En, en todellakaan. Mutta rakastaisin kyllä sinua silloinkin, vaikka löytäisit jonkun toisen."

Tarinaa kertoo Jon, mies, joka osaa tulkita vaimonsa ilmeitä ja reaktioita ja tunteita paremmin kuin Timmy itse. Ainakin hän tarkkailee enemmän - tai emme oikeastaan tiedä sitä, koska vain mies on äänessä.

"Kaikki ne tunteet, jotka hän luulee havaitsevansa minusta, näkyvät hänessä jo ennen kuin hän tietää niiden tarttuneen häneen minusta."

Jon on myös se, joka näkee ensimmäiset merkit siitä, ettei liitto olekaan niin vakaalla pohjalla kuin he molemmat ovat kuvitelleet. Vai onko niin, että juuri Jonin jatkuva tarkkailu tuo heidät tilanteeseen, josta tuhoisa vyöry alkaa - vyöry, joka lopulta johtaa eroon.

"Ja vaikuttaa siltä, että minä olen hänen tiellään. Seison aivan konkreettisesti juuri nyt hänen edessään keittiön lattialla ja odotan, että hän selittäisi tai puolustelisi, miksi hänen pitää mennä tapaamaan miestä taas tänäkin iltana."

Tyylikäs, alakuloinen ja millintarkka kuvaus parisuhteen onnesta ja onnettomuudesta. Täsmälleen nimensä mukainen - jos Ingrid Bergman kertoi avioliitosta kohtauksia, Gulliksen kertoo tarinan alusta loppuun.

Kenelle: Laadukkaan pohjoismaisen proosan ystävälle, parisuhdekertomusten ahmijalle.

Muualla: Yhtäaikaa kiehtovaa, surullista ja painostavaa, kuvaa Helmi Kekkonen.

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta. Siltala 2017. Suomennos Hanna Tarkka. Graafinen suunnittelu Mika Tuominen.

Kirja oli ehdolla Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon saajaksi 2016, samalla kerralla kuin Sirpa Kähkösen Graniittimies. Palkinnon muuten sai ruotsalainen runoilija Katarina Frostenson, mutta jo ehdokkuus on voitto kirjalle - toki voittaja saa lisäkunniaa ja merkittävän rahallisen tunnustuksen. Tämän vuoden ehdokkaamme on Laura Lindstedtin Oneiron. Voittaja ratkeaa marraskuussa.

Sopii Helmet-haasteessa 2017 ainakin kohtaan 23, käännöskirja. Eikä tässä kuole kukaan, kohta 25, vaikka loppumista ja luopumista käsitellään.

Klas Östergren: Twist

Onpa kiinnostavaa lukea uutta ruotsalaista proosaa! Östergrenin Twist kuvaa pojan, sittemmin miehen, tarinaa lapsuudesta kypsään ikään, lähes näihin päiviin saakka.

Menneiden vuosikymmenien Tukholma ja ruotsalaisen yhteiskunnan suuret muutokset ovat läsnä, sekä liike-elämässä että politiikassa, henkilökohtaisen kehitys- ja rakkaustarinan lomassa. Vaikka äskettäin hehkuttelin episodiromaanien tehokasta tunnelmanluontia, huomaan pitäväni paljon myös tästä tavasta käsitellä elämänkaaria pitkältä aikaväliltä, rikkaasti. Kaari koostuu kiinnostavista hetkien ja henkilöiden kuvauksista.

"...hän teki salaa ilmeitä, kun hänen poikaystävänsä yritti vaikuttaa sivistyneemmältä kuin oli. ---Tommy ei todellakaan ollut mikään huuliveikko, mutta niin kuin monet vaativina esiintyvät tosikot hän oli varma, että tajusi huumoria paremmin kuin useimmat."

Tarina alkaa hautajaisista, tai muistoillallisista. Ami, miehemme (jonka nimi ei taida näkyä kertaakaan?) entinen rakastettu, on kuollut, ja mies muistelee aikojaan tämän kanssa. Nuoruudenrakkaus, josta tuli aikuinen rakkaus, vaikkei pysyvä. Tommy ja Nina ovat miehen vanhoja ystäviä, pitkin matkaa tarinassa mukana. Amin isä Sigge on myös tärkeä tekijä, ja tietysti Jeff, venäläinen bisnesmies, jonka osuus tarinassa on paitsi taloudellinen, myös moraalinen kysymys.

"Hän oli tilassa, jolle ei varmaan edes ole kliinistä termiä mutta johon olin törmännyt ennenkin, varsinkin ihmisissä, joilla on takanaan kovia koettelemuksia ja jotka ovat niin vaikeassa tilanteessa, että yleisten näkökohtien on väistyttävä jonkin ehdottoman elintärkeän takia. He elävät jonkinlaisessa kuplassa ja puhuvat ikään kuin toisten ohi, joskus aivan käsittämättömältä vaikuttavan logiikan mukaan."

Miehemme on paitsi innostunut kalastaja, myös tarkkailija, josta tulee näytelmäkirjailija, osittain juuri tarkan havainnointinsa ansiosta, uskon. Hän on myös fiksu ja naisten suosiossa, ja tuo mieleen suomenruotsalaiset intellektuellimme. Nuo käytöstavat ja sosiaaliset taidot... Ja lukeneisuuden arvostaminen, kirjoitetun tekstin taju ja sen suuri vaikutus.

"Olin ällistynyt. Yllättynyt. Ja kaiken lisäksi tuli tuo omituinen tuttuudentunne, jollainen syntyy harvoin, eikä ole edes toivottu eikä välttämätön, jotta kirja tuntuisi mielekkäältä."

Hyvin monipuolinen ja moderni tarina; toi mieleeni Jussi Valtosen He eivät tienneet -kirjan moninaisuudessaan, vaikkei tässä ole spefi-tyyppistä tulevaisuuskierrettä. Katse on enemmän taakse kuin eteen.

Östergren kertoo luontevalla, ajatusvirtamaisella minä-kerronnalla, joka nykyään on suosittua (Knasun ansiota?). Tekstiä on helppo lukea, ja sen parissa viihtyy, vaikkei kyse ole ns. viihdekirjasta, vaan laaturomaanista. Ja jos mies on pääosassa, eihän silloin voi kyse olla viihdekirjasta... Tunteilla ei mässäillä, mutta suuria sellaisia koetaan, vaikka niiden palo jää hillityksi, lukijan pääteltäviksi.

Ja se twist? Paitsi erään aikakauden tanssin, sana tuo mieleeni käänteen, muutoksen, muuttumisen. Se kuvaa hienosti kirjan sisältöä, mutta eikö tämä ole kuin elämän itsensä metafora:

"Twist oli toisenlaista kuin mikään tanssi. Siinä ei ollut askeleita, vartalo kääntyili ja taipuili kuin koukussa kiemurteleva mato, ja kun kappale loppui, oltiin hiestä märkiä ja täysin tyhjiä ilman että oli oikeastaan liikuttu mihinkään."

Kenelle: Ruotsalaisuuden ystäville, yhteiskunnalllisen romaanin lukijoille, miehen näkökulmasta kiinnostuneille. Ja ehdottomasti myös perspektiiviä kunnioittaville mieslukijoille.

Muualla: Kas, olemme Ompun kanssa valinneet saman teemasitaatin! Myös hän piti kirjasta ja sen nimestä ja sanoo sitä upeaksi teokseksi, joka palkitsee lukijan vaivannäön moninkertaisesti. Muista blogeista en löytänyt - vielä, mutta uskon tilanteen muuttuvan.

Klas Östergren: Twist. Siltala 2016.

Anthony Doerr: Davidin uni

Kustantajalta oli oiva veto julkaista Doerrin esikoinen vasta suursuosioon nousseen Kaikki se valo jota emme näe -kirjan jälkeen: saattaa olla, että tämän lukemisen jälkeen kynnys seuraavaan tarttumiseen olisi ollut isompi, sillä tämä ei ole helposti lukaistava tarina.

Davidin unessa on paljon samoja elementtejä kuin Valossakin: viehättävyys, monipolvisuus, mielikuvituksen kutkuttelu ja erityisesti luonto, tuo outo lainmukaisuus ja fysiikka, joka palloa ja sen asukkaita pitää koossa. Kirjan nimi suomeksi on osuva. Hydrologi David Winkler nimittäin näkee unia, etenkin yhtä tiettyä, joka sysää hänet outoon kohtaloon, jättämään vaimonsa Sandyn ja pienen tyttärensä Gracen, vaikka he ovat onnellinen perhe. Syynä on tulva, jolta pakenemalla David ajattelee pelastavansa tyttärensä hukkumiselta - jos uni on enne.

David matkaa Clevelandista, Ohiosta, Saint Vincentiin Karibialle, ja myöhemmin Alaskaan.

"- Olo on kuin Einsteiden astronautilla, Winkler sanoi. - Sellaisella, joka matkaa valon nopeudella ja palaa Maahan, ja kaikki hänen ennen tuntemansa ihmiset ovat ikääntyneet tai kuolleet. Hänellä on, hetkinen, jäljellä yksi tyttärentytär? Mutta nainen on niin vanha, ettei edes muista häntä. - Naaliyah katsoi häntä tuimasti. - Tuo on naurettavaa."

Valon sijaan tässä tutkitaan vettä. Vettä joka pitää elossa, vettä joka tappaa. Joka kylmenee lumikiteiksi, jäätyy mikroskooppisen pieniksi jääkiteiksi, tappavanteräviksi jääpuikoiksi tai valtaviksi jäävuoriksi, ja sulaa, haihtuu ja tiivistyy, mutta ei koskaan katoa.

"...niin kauan kuin muistia oli ollut, ihmiset olivat kantaneet sitä jossakin sydämensä sopukassa: ajatusta, että kotinamme on ikivanha merenpohja. Me kannoimme sitä pelossamme, että hukumme, ja tarinoidessamme esivanhemmista, jotka selvisivät tulvista."

Kylmyyttä David kokee myös, ystävänsä tyttären Naaliyahin kanssa Alaskassa: tyttö opiskelee hyönteistutkimusta, ja he viettävät niukan talven pakkasessa. Luulen, että pakkaseen tottumattomille tuo osuus on antoisampi, meille suomalaisille siinä ei ole samanlaista eksotiikkaa. Mutta arvatkaa, mistä tuo juonne kumpuaa: Suomesta tietysti! Davidin äiti - kirjassa jo ajat sitten kuollut - oli nimittäin alunperin suomalainen, joka oli muuttanut 13-vuotiaana perheensä kanssa Uuteen maailmaan ja istuttanut jääkiteiden ihailun poikaansa. "Äiti, jääkuningatar. "

David on poissa vuosikymmeniä. Hän ei tiedä, elääkö tytär vai ei; selvisikö tämä tulvasta. Jos selvisi, antaako hän isälleen koskaan anteeksi äkillisen katoamisen?  Vasta vanhenevana miehenä hän alkaa uskaltaa ottaa selvää. Tähän viittaa kirjan alkuperäinen nimi About Grace, joka viittaa yhteen kirjaa - Davidin tekemisiä - hallitsevaan teemaan.

"Kukaties aika voi läikkyä, jäätyä ja vetäytyä; ehkä aika on kuin vesi, joka kiertää loputtomiin eri olomuodoissa."

Tarina on outo ja pelottava, muttei kauhua: enemmän psykologista jännitystä ja piinaa, jota ainakin tämä lukija tunsi pelokkaan Davidin pitkän paon vuoksi. Miestä tekisi mieli tönäistä eteenpäin! Noin puolenvälin paikkeille luin sujuvasti, mutta sitten alkava loputtoman odotuksen ja erilaisen matkanteon, päättymättömien arkisten vaikeuksien ja kaikenlaisen toheloinnin ja empimisen kuvaukset alkoivat puuduttaa. Koko ajan yllä leijuu uhan tunnelma, kuin unessa - painajaisessa - ikään.

Mutta lopulta, lopulta David palaa, etsiäkseen tyttärensä, saadakseen vastauksia.

Kiitän erikoista aihetta, isoa taustatyötä ja tietomäärää, innostuneen uppoutuvaa otetta, jolla lukija temmataan veden pyörteeseen. Ja kansi on hieno! Kaipasin happea etenkin loppupuoliskolla, samoin muiden henkilöiden tarkempaa kuvausta - he jäävät nyt kirjaimellisesti sivuhenkilöiksi - ja jonkinlaista konkreettisempaa selitystä siihen, mikä viivytti Davidia kaikki nuo vuodet.

Kenelle: Lue jos pidit Valosta (pidät todennäköisesti tästäkin, vaikka tämä ei ole yhtä vetävä); jos kestät pientä piinaa: jos olet kiinnostunut luonnonlaeista, vedestä, ääriolosuhteista, hyönteisistä, oudoista unista ja ajan luonteesta. Tai jos vaikutut komeasta, jopa ylikauniista kielenkäytöstä.

Muualla:  Kaisa-Reetta putoili kerronnan imusta. Jonna arvelee monen viehättyvän kirjan runsaudesta, vaikkei se hänen makuunsa ollutkaan. Mai ihaili kaunista kieltä.

Anthony Doerr: Davidin uni. WSOY 2016. Suomennos Hanna Tarkka.

Kuiva kausi

Loistava aihe kirjalle: parikymmentä vuotta naimissa ollut aviopari alkaa kirjoittaa toisilleen vanhanaikaisesti kirjeitä. Kirjeiden syy on se, että lakinainen Jocelyn saa huipputyöpaikan Ottawasta valtion hankkeessa - jossa tutkitaan naisten köyhyyttä ja sen syitä - ja Charles jää perheen kotiin Vancouveriin koti-isäksi. Hän on työtön arkkitehti, joka jo isojen lastensa kanssa alkaa elää äiditöntä ja vaimotonta kymmenen kuukauden jaksoa, jonka Jockiksi kutsutun Jocelynin pesti kestää. Raha on tiukalla, puhelut kalliita, joten pari päätyy paperikirjeenvaihtoon.

Pidän kovasti Shieldsin lukemisesta, vaikkei Ruohonvihreää ollut näköjään ihan nappiosuma, Pikkuseikkoja taas oli, ja sitä vanhemmat suomennokset. Mary Swannista en näemmä ole blogannut, mutta se oli muistaakseni vaikuttava ja riittävän shieldsmäinen, vaikka vähän turhan arvoituksellinen, ehkä kokeilevampi kuin kirjailijan muu tuotanto. Shieldsin tapa kuvata arkisia asioita tarkasti ja älykkäästi on vain niin nautinnollinen. Juu, hän kirjoittaa "tekstimäisesti": eli lauseissa esiintyy puhekielelle vieraita sanomisen tapoja, tosielämään siirrettyinä sievistelevänkin oloisia ("tiedäthän", "varsin", "silminnähden", "vanha kunnon" ja niin edelleen) mutta ne vain korostavat henkilön persoonaa, eivät latista. Usein muuten Shieldsin kirjojen päähenkilö käyttää "laadukkaita villakankaisia hameita ja kauniita silkkipuseroita", joten tuo puhetapa sopii kuvioon.

Sanon edelleen, kuten Ruohonvihreän arviossa, että aion vielä joskus kasata kaikki Shieldsit kunnon pinoksi ja lukea ne nautiskellen alusta loppuun. Ehkä laadukkaaseen silkkiaamutakkiin pukeutuneena.

Tämäkin kirja on nautinto - eikä vaikealukuinen. Lukija saa seurata avioliiton tilan kehittymistä pakollisen fyysisen eron myötä. Kuiva kausi on suomennos nimestä A celibate season, osuva käännös. Kirjailijaystävykset tuottivat tekstin yhdessä: Howard vaimon ja Shields miehen kirjeet. Toimii!

Jockia jännittää uusi työ, ketäpä ei, ja hän epäilee kykyjään siinä, kukapa nainen ei (puhumme nyt reilusti keski-ikäisistä ihmisistä, ei nuorista uraohjuksista), vaikka varmasti on pätevä ja kykenevä. Chas kipuilee omaa työttömyyttään, rahapulaansa ja kuivaa kauttaan, vaikka kumma kyllä näyttää lopulta pärjäävän vaimoaan paremmin, vastoin odotuksia. Tilanne elää ja kehittyy kirjeiden myötä kutkuttavasti, ja kuten he itse toteavat, ainakin Jock, asioiden ja tunteiden paneminen paperille on mitä parasta terapiaa ja suhteen käsittelyä. Isot lapset Greg ja Mia ovat tietysti teksteissä mukana, mutta kuitenkin sivuhenkilöinä (kirjassa, eivät vanhempien elämässä), kun nyt keskitytään kahdenkeskiseen suhteeseen (vierastan sanaa parisuhde).

Ja miksi aihe on niin fiksu? Kirjoittaminen tuo esiin asioita, joita ihminen ei koskaan sanoisi ääneen. Vaikka pariskuntamme hyödyntää kirjoittamista pakon edessä, he ehkä tietävät tämän faktan. Eikä kaikkea kirjoitettua ole pakko näyttää toiselle; he tietävät senkin. Lukija saa kirjeiden myötä elää mukana intiimeissäkin hetkissä, mutta silti erillisenä - siisti ratkaisu, jota arvostan. Ei tarvitse mennä liian iholle (se voi olla joskus raskasta). Hän voi myös itse muodostaa käsityksen avioliiton tilasta, eikä ole yhden kaikkitietävän kertojan armoilla.

Jockissa ärsyttivät suunnattomasti tietyt piirteet, kuten heittäytyminen työhön niin, että nainen lähes unohtaa miehelleen tärkeät asiat. Ja toisinpäin: miten pöllö mies voi olla? Voiko toisen asemaan asettua ja ymmärtää mokailut, joita väistämättä tapahtuu? Ja miten pitkälle voi mennä, mokailussa ja ymmärtämisessä? Hirveästi kiinnostavia kysymyksiä vajaassa kolmessasadassa sivussa.

Kenelle: Paperikirjeitä kaipaaville. Pitkän avioliiton tilasta kiinnostuneille. Ihmissuhteita vatvoville. Nautinnollista ja nopeaa laatuluettavaa etsiville.

Muualla: Poplaarin Pekka luki kirjan alkukielellä jo 2012 ja ihmetteli, mikseivät miehet lue enemmän Shieldsiä. Kirjainten virran Hanna ei oikein innostunut, toteaa kyllä, ettei kirjasta huomaa, että se on kahden kirjailijan tekemä (ei todellakaan). Herkullinen ja tarkkanäköinen, vähän pelottavakin kuvaus siitä, mitä pitkän parisuhteen takana voi piillä, sanoo Leena Lumi.

Carol Shields, Blanche Howard: Kuiva kausi. Suomennos Hanna Tarkka. Otava 2015.

Kaikki se valo jota emme näe

Kaikki se valo jota emme näe kuljettaa lukijan ajasta ennen toista maailmansotaa aina 2000-luvulle saakka. Pääasiassa eletään ennen sotaa ja sen aikana - tuona suurten muutosten ajankohtana.

Marie-Claire on vielä pikkutyttö, kun sota alkaa. Hän asuu isänsä kanssa ranskalaisessa Saint-Malon kaupungissa, sen vanhassa osassa, joka kirjan mukaan pommitettiin lähes täysin maan tasalle. Alunperin he tulivat sotaa pakoon Pariisista tuohon isosedän taloon. Isosetä harrasti radiolähettimiä ja lähetti itsekin ohjelmia omatekoisella laitteistollaan.

Lähetyksiä sattuu sisarensa kanssa kuuntelemaan Werner, saksalainen poika, joka osaa korjata mitä tahansa - ainakin radioita. Taitojensa vuoksi hänet värvätään ensin Hitler-jugendiin, sitten armeijaan, mikä tuntui voitolta köyhästä, orvosta pojasta, jonka ainoa vaihtoehto olisi muuten ollut kaivostyö. Hän on nuori mutta viisas, ja huomaa pian, ettei armeijassa olo tunnukaan voitokkaalta.

Sotatapahtumien vyöryessä Marie-Clairen isä joutuu vangiksi: hän on töissä museossa ja saanut tehtäväkseen viedä saksalaisilta turvaan arvokkaan timantin, Liekkien meren, joka legendan mukaan tuo onnettomuutta omistajansa läheisille, mutta omistaja itse elää ikuisesti. Timantin tarina limittyy kiehtovasti tytön omaan elämään, samoin kuin radion voima ja vaikutus tiedotusvälineenä.

Tarina on viehättävä ja monipolvinen. Kirjailijaa maalaa komeaa kuvaa ajan tapahtumista, välillä pienellä siveltimellä tarkentaen, välillä isolla kädellä laajoin kaarin. Hän väläyttelee valoteemaa taitavasti ja käyttää kiinnostavia kielikuvia - pojat nukkuvat makuusalissa "kuin kultaharkot kassaholvissa" - ja huolella harkittua kieltä. Liiankin kaunista ja satumaista suomalaisen (sota)realismiin tottuneelle. Jopa kuolema tai raiskaus kuvataan kauniisti. Ehkä tästä syystä kirja ei tunnetasolla kolahtanut kyyniseen lukijaan, vaikka se "tuotteena" on moitteeton paketti, käännöstä myöten. Luvut ovat lyhyitä, mikä auttaa lukijaa. Silti olin hilkulla jättää kesken, mutten kehdannut, ja täytyy sanoa, että loppupuolella jotain liikahtikin. Kaukaiseksi tarina henkilöineen kuitenkin jäi: kuin katselisi hienoa kuvaa muovin takaa. Mutta Pulitzer-palkitsijat ja sankat lukijajoukot ovat olleet toista mieltä.

"Kuunvalo hohtaa ja väikehtii, pilvenrepaleet kiitävät puiden yllä. Lehtiä lentää joka puolella. Mutta kuunvalo pysyy liikkumatta tuulessa, kulkee pilvien läpi, ilman läpi, Wernerin silmissä mahdottoman hitaina, järkkymättömän levollisina säteinä. Ne riippuvat lakoon painuvien heinien yllä. Miksei tuuli liikuta valoa?"

Kenelle: Lukuromaanin ystäville, realismia kaipaamattomille, haikeankaunista ja helppolukuista tarinaa etsiville.

Muualla: ...sen askelkuvio on hidas, surumielinen valssi, kuvaa Leena Lumi. Häkellyttävä, sanoo Taika. Kaisa Reetta käyttää valoaihetta hienosti omassa postauksessaan ja hänellä on lisää linkkejä.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe. WSOY 2015. Suomennos Hanna Tarkka.

Kotiinpalaajat

Afrikka tunkee tajuntaan monelta rintamalta. Valtionvarainministeri Katainen vieraili vastikään suomalaisten yritysten edustajien kanssa mantereella, koska sitä pidetään lupaavana tulevaisuuden talouskumppanina. Keski-Afrikan ja Etelä-Sudanin uutiset ovat sotaisia, tilanteet epävakaita. Tänään Hesarissa Pekka Mykkänen kehottaa laittamaan mieleen Nigerian, "sillä tästä Länsi-Afrikan maasta saatte vielä kuulla." Hän viittaa lähinnä ongelmiin, kuten hallitsemattomaan väestönkasvuun.

Kirjapuolella Afrikka näkyy myös vahvasti. Etenkin naiskirjailijoita nousee maailmankirjallisuuden huipulle - näitä listaa kiinnostavasti Karoliina Kirjavassa Kammarissa. Hän kertoo myös Taiye Selasin lanseeraamasta käsitteestä afropoliitti: se kuvaa taustaltaan afrikkalaisten, mutta sittemmin muualla, usein isoissa kaupungeissa, opiskelevien ja asuvien globaalimpaa maailmankatsomusta.

Sellaista edustaa Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Kotiinpalaajat-kirjan päähenkilö Ifemelu. Hän on nigerialainen nuori nainen, joka pääsi opiskelemaan unelmiensa Amerikkaan, Princetoniin, mutta päättää 13 vuoden jälkeen muuttaa takaisin Nigeriaan. Vähäisin syy ei ole toive tavata nuoruudenrakkaus Obinze, joka puolestaan oli viettänyt vuosia Englannissa, josta joutui lopulta karkotetuksi viisumin umpeuduttua.

Ifemelu piti Amerikassa blogia, jossa hän käsitteli rotukysymystä ja rasismia Yhdysvalloissa. Blogi oli suosittu, Ifemelun mielipiteet ja näkemykset selkeitä ja arvostettuja. Yllätyksekseen hän Nigeriaan palattuaan huomaa, että pitkä oleskelu muualla on muuttanut niin maata kuin häntä itseään, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kirja on kaikilla mittareilla hyvä; se on sujuva lukea, vaikka osa blogiteksteistä on tiukkaa asiatekstiä, joka ei aivan saumatta tunnu istuvan muuten hersyvään lukuromaaniin. Se antaa paljon tietoa rasismin tyypillisistä muodoista, nigerialaisista tavoista ja kehityksen haasteista, sekä ihmisoikeus- että talousrintamalla. Lisäksi henkilökohtaiset elämäntarinat luovat tarkkoja kuvia tämän päivän ihmisistä, niin Nigeriassa asuvista kuin muualle muuttaneista. Romantiikkaakaan ei puutu, vaikka Adichie kirjoittaa reippaan realistisesti eikä pinkkien pilvien alla.

Silti koin kirjan itselleni kaukaiseksi, ja se jätti minut miettiväiseksi, mutta ei kosketetuksi. Syytä en osaa selittää. Luulen, että yksi syy on asian ja elämäntavan vieraus, vaikka maantieteellinen etäisyys ei vaikuttane, sillä olen mennyt täysillä mukaan niin Japaniin kuin Alaskaan kirjojen myötä. Mutta olen hitaasti lämpiävää laatua, ja kokemukseni afrikkalaisista kirjoista ovat niukat.

Rotukysymyksen ikuisuuteen tuskastuminen on varmasti yksi iso vieraannuttava tekijä. On vaikea hyväksyä, että se edelleen on niin suuri ongelma maailmassa. Että ihmisiä jaotellaan rankasti pelkän syntyperän perusteella. Ja etenkin siellä, jossa ongelmia on paljon muutenkin. Mutta kehitys etenee, ja nimenomaan sellaisten yksilöiden kautta, joista Adichie kertoo. Kuten Selasi Ylen haastattelussa sanoo:

"Rotuidentiteetti on myytti. Jaottelu mustiin ja valkoisiin ihmisiin on absurdia. Jos tällaisen konseptin pintaa rapsuttaa hieman, huomaa sen kestämättömyyden. ... Järjestelmä yrittää jaotella ihmisiä eri lajeihin, kuten eläimiä, ja se on aivan absurdia. Odotan vain päivää, jolloin voimme päästää irti tästä ajattelusta."

Niinpä. Tähän ei mitään lisättävää. Adichien vakava kirja avaa kuitenkin lukijalle uusia näkemyksiä ja päivittää tiedot nigerialaisuudesta ajan tasalle; maa alkaa hahmottua omanaan, ei vain "Afrikkana". Mafalala-blogista löytyy linkki yllä mainittuun haastatteluun ja pohdintaa "afrikkalaisuudesta" - onko sitä?

Kirjaa on luettu blogeissa paljon; se sijoittui toiseksi Blogistanian Globalia -kisassa, jossa valittiin viime vuoden paras käännöskirja. Arvioita löytyy muun muassa näistä blogeista: Tuijata, Pihin naisen elämää, Morren maailma, ja P.S. rakastan kirjoja, jossa on pitkä ja perusteellinen arvio sekä paljon linkkejä muihin blogeihin. Kirsin kirjanurkka kertoo Adichien suomennetusta tuotannosta.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat. Otava 2013. Suomennos Hanna Tarkka.

Ruohonvihreää

Tätä odotin koko alkuvuoden, ja hienoa, se tulikin nopeasti, uusin Carol Shields. Tiedämme, miten käy, kun kovasti odottaa: pettymyshän siitä seuraa. (Niin, sysisuomalaisen mielensäpahoittajan asenne.)

Olen aina pitänyt kovasti Shieldsin kirjoista; niissä on aivan omanlaistaan tehoa ja koukuttavuutta. Puhutaan pienistä asioista, ”arkisista sattumuksista”, kuten hän tässä kirjassa laittaa päähenkilönsäkin kuvaamaan tämän omaa kirjoittamista. Päähenkilö Charleen on runoilija, ja mielelläni aina pohdin, miten paljon kirjailija siirtää omia ajatuksiaan ja piirteitään henkilöihinsä. Tiedän, ammattilainen osaa kirjoittaa muustakin, mutta jotenkin Shieldsin tapauksessa voisi kuvitella näin tapahtuvan paljonkin, etenkin kun tämä on vasta hänen toinen romaaninsa ja ilmestynyt jo 1977, vaikka se nyt vasta suomennettiinkin.

Mutta siis, mietittävää ja havainnoitavaa riittää, juuri sentyyppisiä asioita, joita itsekin saattaa pohtia. Vaikkapa miksi joku haluaisi olla vanhempi kuin on tai miksi joku haluaa naimisiin, vaikka selvästi ei viihdy ihmisten kanssa, ja miksi ei tullut kysyttyä hiustenleikkauksen hintaa etukäteen (tämä oli hauska kohta). Charleenin - joka muuten on Pikkuseikkojen Judithin sisko, luin blogeista, en olisi todellakaan tajunnut itse - äiti aikoo yllättäen avioitua, ja Charleen matkustaa häihin Torontoon miesystävänsä kanssa. Suhde äitiin on ristiriitainen, samoin ero ex-miehestä tuntuu olevan vielä kesken. Teinipoika, Seth, sentään on ihana ja äidilleen yksiselitteisen rakas.

Edellinen suomennos Pikkuseikkoja oli ihana ja vaikuttava, siksi suuret olivat odotukset nytkin. Mutta tämä ei ollut parasta Shieldsiä. Pienten asioiden pohdinta alkoi jo – apua, tuntuu pyhäinhäväistykseltä sanoa näin – tuntua vähän vatvomiselta. Aivan kuin tekijä olisi joutunut keksimällä keksimään jotain mietittävää. Kyllä, Shieldsille ominainen teho ja tunnelma olivat ajoittain läsnä, etenkin kirjan puolivälin paikkeilla, ja se pelasti paljon. Mutta en pitänyt niistä uskomattomista tapahtumista, joita tähän oli ympätty, on draamaa lapsen kanssa ja nimetöntä viisasta pappia ja muuta, mikä ei minusta istu ”arkisista sattumuksista” kertovaan tarinaan.

Silti. Olen jo ajat sitten päättänyt lukea vielä joskus lukea kaikki Shieldsin kirjat uudestaan. Ehkä joskus eläkkeellä, ehkä jo parin vuoden kuluttua – joka tapauksessa sillä kertaa hotkimatta ja nautiskellen.

Carol Shields: Ruohonvihreää. Otava 2012. Suomennos Hanna Tarkka.

Lisää kirjasta ja kirjailijasta: Maria, Leena Lumi, Ilselä, Lumiomena, Kirjava kammari, Poplaari