Yövartiossa. Esseitä unettomuudesta.

Väsyttääkö? Nukuitko hyvin? Uniongelmien vakavuus vaihtelee satunnaisesta valvomisesta jatkuvaan unettomuuteen, josta on jo todellista haittaa niin terveydelle kuin niin sanotulle normielämälle. 

12 kirjailijaa kertoo kirjassa omista uniongelmistaan ja niiden seurauksista. Sekä keinoista, joilla he ovat pyrkineet untaan korjaamaan. Kuka onnistuneesti, kuka vähemmän - onpa niitäkin, joilta ongelma on kadonnut tai sen kanssa on tottunut elämään. 

Useassa esseessä mainitaan kiinnostava seikka: vanhoina aikoina (ennen keinovaloja ja kellon minuuttiviisaria, jonka Jari Järvelä kertoo tulleen 1600-luvun lopulla. Ja sekuntiviisari 1900-luvulla! "Se oli lopullista menoa se! Mitä tarkemmin aikaa pystyi mittaamaan, sitä kiireempi ihmisellä koko ajan oli.") ihmiset saattoivat kuulemma nukkua yönsä kahdessä erässä ja puuhailla niiden välissä samoja asioita kuin päivälläkin, mitä nyt sitten näki tehdä. Oliko oikeasti niin, en tiedä - tuntuu oudolta, että tämä olisikin ihmisen luontainen rytmi. Ja eikö ennen tehty ruumiillista työtä ja oltu paljon ulkoilmassa, joten luulisi, että uni olisi maittanut öisin keskeytyksettä. Mutta mistäs me tietäisimme, kun olemme aina 8 tunnin yöunen saarnausta kuulleet. Ehkä ihmisen varautumisvaisto toimi noin luonnostaan, välillä tsekaten hereillä, että kaikki on lähiympäristössä hyvin.

Vaistosta puhutaan muutenkin; kevyt uni ja tiheä heräily saattaisivat todella olla peruja ajoilta, kun oli levättävä toinen korva pystyssä petojen tai vihollisten varalta. "Lepäävä otus on haavoittuva", sanoo pätkänukkuja Anna Tommola. Luonnonmukaisuus ei lohduta nykynykkujaa, joka ei herää levänneenä. Mikä lohduttaisi?

Kaikkea on kokeiltu, lääkkeitä tietysti. Nukahtamiseen, nukkumiseen, masennukseen - viime mainittua yllättävän usein tarjotaan, kerrotaan. Uniklikat, ratkaisukeskeinen terapia, akupunktio, hieronta, kristallit, yrtit, meditointi. Ehdotus uusista tyynyistä ärsyttää fiksuja ihmisiä; aivan kuin uneton ei tuntisi unihygieniaa - mikä hieno(steleva) sana muuten, ja toisenkin löysin: unitehokkuus. Kuulostaa kidutukselta, että unessakin olisi oltava tehokas. Jari Järvelä kertoo Oura-sormuksestaan, joka nalkutti jatkuvasti ja puhui höpöjä. On siitä joillekin hyötyäkin ollut. 

Lääkekierteen tuntevat niin Sinikka Vuola, Samuli Putro kuin Jani Saxell. Joka on kyllä unissaan saanut hienoja kokemuksia, kuten "villin, katkeransuloisen rakkaustarinan" George Bushin tyttären kanssa. Hän kuvaa itseään, Jani siis, ei Jenna B: 

"Jos minun pitäisi valita oma päänsisäisen genreni ja sopivan sekava alitajunnan taajuus, siinä olisi maailmanpolitiikkaa ja radioaktiivista romantiikkaa sekaisin."

Kuulostaa ihan hänen kirjoiltaan! Unenpäästäjä Florianissa Euroopassa vallitsee unikato. Ja Helsinki Undergroundissa ja sen jatkossa Uuden ihmisen kaupunki on "kyse unten ja painajaisten arkkitehtuurista", hän toteaa. Harmi unettomien kannalta, ettei Floriania ole oikeasti olemassa. Mutta lääkkeistä on apua, vaikka niistä puhutaan yleensä väärinkäytön kautta, sanoo Saxell. "Missä ovat tarinan lääkkeiden oikeinkäytöstä?" No, tässä on yksi. 

Sinikka Vuola kertoo olleensa puolet elämästään riippuvainen nukahtamis- ja unilääkkeistä. "Kaikki riippuvaiset keksivät tekosyitä, jotta minkään ei tarvitsisi muuttua, ja niin keksin minäkin." Hän kävi läpi "raskaan mutta antoisan" terapiaprosessin hoitaakseen itseään. Ei kuulosta helpolta - jo hoidon aloittamisen kynnys on korkea.

Puhutaan myös unennäöstä. Akseli Heikkilän ja Tiina Raevaaran unet ovat karmivia. Molemmat ovat sattumoisin myös kirjoittaneet kauhukirjoja - mikä on syy ja mikä seuraus, he eivät osaa sanoa. Etenkin Heikkilän unikokemukset unihalvauksineen pelottavat. 

Moni siteeraa Nietzschea: kun tarpeeksi kauan katsoo kuiluun, kuilu alkaa katsoa takaisin. Unettomuutta verrataan kuolemaan, vaikka se on välitila. Tai kuten Miki Liukkonen sanoo: Ollaan lähimpänä kuolemista ilman että kuolee. Mäkijärvi kertoo jo alussa, että uni ja kuolema yhdistettiin kansanperinteessä ja mytologioissa toisiinsa. Unet saattoivat olla viestejä jumalilta, vaikka Aristoteles oli toista mieltä: hänen mukaansa ne saattoivat antaa vihjeitä sairauksista. Miksi ihmisen ylipäänsä on nukuttava, sitä ei tiede osaa selittää. Unihäiriöt luokitellaan sentään nykyään sairauksiksi, toteaa Mäkijärvi. Sirpa Kähkönen huomauttaa, että eräässä kielessä (inkeroisen) nukkua merkitsee eläimestä puhuttaessa kuolla, ja selittää muidenkin aiheen sanojen etymologiaa.

Tuuve Aro sai säikyltä äidiltään pelon perintöä, mutta peruskokemus oli oma: "...rintalastani alla hehkui möykky: puristava tunne siitä, etetn ole niin kuin muut, en kuulu mihinkään enkä löydä turvaan." Onko kumma, jos ei nukuta? Hänelle syötettiin jo lapsena aikuisten unilääkkeitä ja myöhemmin milloin mitäkin, lääkärin koekaniinina. Lopulta löytyy toimivampia keinoja, ei vähemmän rankkoja, sillä odotukset ja todellisuus piti sovittaa jotenkin yhteen. Elämänmuutoksia. Alanvaihto. Kirjailijaksi ryhtyminen. Hyväksyminen. 

Suvi Vaarla muistuttaa, että nukkumisen estyminen on kidutusmuoto, jopa tappava: "Kuolinsyy on kuitenkin usein tulehdus, sillä unen puute romahduttaa vastustuskyvyn." Vaarla itse kertoo pystyvänsä valvomaan, vaikkei iloitse "pimeästä kyvystään", sillä "Unettomuus on kauhua. Se on absoluuttista pelkoa. Se on fyysistä kipua." Muun muassa. Onneksi hän ei valvo aivan joka yö. 

Sirpa Kähkönen kertoo Elizabeth Stroutin Lucyn unihäiriöistä, ja omistaan myös. Kun Lucy toteaa unettomuutensa syynsä olevan se paikka "josta tulin". Jos lapsuus on vaikea, voi aikuisena olla vaikea nukkua, huoletta. "Nukkuminen on luottamusta. Nukkuminen on outoa. Ihmiskunta viettää suuria osia elämästään tiedottomuuden tilassa. Eikö ole luonnollista pelätä uneen vaipumista?" 

Esa Mäkijärvi kertoo paitsi omista uniasioistaan myös Miki Liukkosesta, jonka piti olla yksi kirjan kirjoittaja. Hänellä oli hirviöiden öitä, mielenterveysongelmia ja pahoja unihäiriöitä. Mäkijärvi vinkkaa, että romaanissa Elämä: Esipuhe päähenkilö kärsi vaikeasta unettomuudesta, ja lainaa sitaatteja.

"...ja kun kaiken tämän hirvittävän valvomisen ja uupumuksen päälle kuorrutetaan vielä jokaista yötä hallitseva ihmisen epätoivo, on jonkinasteinen maanpäällinen helvetti saatu aikaiseksi, helvetin kuilu, vaikka ei tämä kuilu ole vaan paikka minne sielu katoaa, se ei ole 14,4 kilometrin syvyinen reikä Siperiassa eikä Kuolan supersyvä porausreikä eikä välttämättä mikään reikä ensinkään, se voi olla, näin äkkiseltään ajateltuna, minuus paljastettuna, kyllä, minuus riisuttuna kaikista naamioista ja peleistä, mutta en minä tiedä haluanko koskaan tulla täysin paljastetuksi, ja miten voisin edes paljastua, jos en itsekään tiedä kuka oikein olen?"

Unettomuus ei ole kaunista ja antoisaa kuin Lost in translation -leffassa, kirja muistuttaa. Antologia sisältää vakavaa asiaa, vain väläyksittäin huumoria. Ja loputtomasti lukuvinkkejä ja kulttuuriviitteitä kirjailijoihin, elokuviin ja ajattelijoihin eri aikoina. Karmeat mutta ammattikirjoittajien taitavuudella tehdyt esseet tarjoavat vertaistukea unihäiriöistä kärsiville ja laajentavat ongelman ymmärrystä heidän lähipiirilleen. 

"Toivon, että tavoitan edes yhden, kaltaiseni, joka sanoo: Noin minäkin koen. Noin minäkin ajattelen."

Yövartiossa. Esseitä unettomuudesta. WSOY 2025.

Esa Mäkijärvi, Samuli Putro, Hanna-Riikka Kuisma, Sirpa Kähkönen, Tiina Raevaara, Akseli Heikkilä, Sinikka Vuola, Jani Saxell, Anna Tommola, Tuuve Aro, Jari Järvelä, Suvi Vaarla.

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Jos edellinen postaamani oli helmi, tämä esseeteos on timanttia. Traumakirjallisuutta, kyllä, kipeiden kokemusten purkamista kansien väliin, mutta tavalla, joka ei ole tavallinen. Monet nykykirjojen tekijät oksentavat traumojaan, tuntemuksiaan ja arkensa asioita joskus komean onnistuneella tekstillä, joskus vain tekstillä, mutta eivät välttämättä analysoi tilannetta tai taustoja, tilannekuvausta enempää. 

Tuomas Aitonurmi on ajatellut kertomiaan asioita pitkään ja pitkälle. Punnittuja mietteitä on ilo lukea. Kokeneen kirjoittajan teksti on omarytmistä ja täyttä: vaikka kirja on esikoisjulkaisu, hän on kirjoittanut paljon, niin työssään kuin harrastuksissaan ja koulutuksissaan. Kirjasampo on työ, kirjablogi Tekstiluola blogeja seuraaville tuttu, muutamia foorumeita mainitakseni. Kirjoittamisen ohella paras keino oppia kirjoittamaan on lukeminen, ja siinä hän on sekä asiantuntija että syvällinen harrastaja. 

Hänen traumansa on koulukiusattuna olemisen kokemus, josta hän kertoo mutta johon ei juututa, sillä on paljon muutakin mietittävää. Pitkä piina silti tietysti jättää jälkensä. Se on sysännyt kirjoittajan miettimään omaa olemustaan tavallista syvemmin, analysoimaan itseään. Ja myös vaikuttanut omakuvaan ja käytökseen.

"Sisäinen puhe, jossa trauma saa näkemään itsensä huonona ja haukkumaan itseään, on minulle todella tuttua. En tajunnut itseeni kohdistuvien ajatusteni julmuutta ennen kuin toiset alkoivat huomautella minulle asiasta luettuaan tekstejäni tai kuultuaan minun puhuvan itsestäni."

Seinät: Remontti. Katto: Fyysisyys. Lattia: Trauma. Hienoja asiayhteyksiä, yllättäviä suuntia. Esseistä moneen on helppo eläytyä, vaikkei lukija olisi koulukiusattu tai homomies. Kasvusta ja kehittymisestä on kyse, ja usein tunnen, että kirjoittaja on päässyt monessa pidemmälle kuin itse monta vuosikymmentä vanhempana. Jonkinlainen rauha ja harkittu lopputulos: 

"Voit olla mies omalla paikallasi. Sinulla on tilasi. Älä vie toiselta hänen tilaansa. Käännä kyynärpääsi alas ja ojenna kätesi."

Riemastuttavia havaintoja: "Miksi mukavuuden alueelta on poistuttava yhä uudelleen? Eikö välillä saisi vain olla mukavaa?" Yksi esseistä käsittelee Tuomasta kirjoittajana. Onko autofiktio Seiskan sivistynyt muoto? (Usein on, mielestäni.) Mutta taas mennään pidemmälle:

"Ehkä joskus kehitetään uusi tapa pureutua minään tekstin kautta. Ehkä minä joskus sulautuu kollektiiviseen tajuntaan tai toisiin lajeihin; ehkä juuri se on tarpeen, jos ihmiset ylipäänsä haluavat pysyä hengissä tässä maailmassa tulevat vuodet, vuosikymmenet - kuinka kauan aikaa vielä on? Se pitää kuvitella. Tuomas uskoo näiden kirjoitusten mahdollisuuksien elävän jossain, ne häilyvät maisemassa kuin tiivistyvä sadepilvi ja odottavat toteutumistaan."

Kuolemanpelko äkillisen vakavan sairauden myötä. Se onneksi hoituu, mutta maailmantilanne pahenee. "Mielialani ei parane samassa tahdissa ruumiini kanssa." 

Kirja teki vahvan vaikutuksen harkitulla ajattelullaan, viisaudellaan ja oivalluksillaan. Löi suorastaan hiljaiseksi. Onneksi kirjaan voi palata, niin täysi se on, että ammennettavaa riittää. Toisella lukukerralla löysin paljon uutta mietittävää. Kirjassa on myös laaja lähde- ja viittausluettelo. Ja kannet ovat hienot!

"Tunsin samastumista. Se merkitsee paljon taiteen vastaanotossa."

Kenelle: Ajatteleville, oivalluksia etsivälle, trauman kokeneille, koulukiusatuille, laadukkaan esseekirjallisuuden etsijöille. 

Muualla: Ammattimaista etäisyyttä ei kirjaan voinut pitää Kirjaluotsi, joka toivoo kirjailijalta paljon lisää luettavaa, kuten minäkin. Vahva, kaunis ja taidokas, sanoo 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni. Esseitä. WSOY 2023. Kansi bifu.

Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste

Kirjan lukemisesta jäi hyvä mieli, melkein hymynkare suupieleen. Mikä hämmästytti, olin varautunut nostelemaan kulmia anarkistin, talonvaltaajan ja mielenosoittajan tekstiä lukiessani, näin tätinä, lihatuotteiden syöjänä ja konservatiivisen varovaisena henkilönä.

Toisin kävi: Auvinen on taitava. Kirja onnistuu juuri siinä, missä pitääkin. Se saa kuuntelemaan toisenlaisen henkilön ajatuksia ja maailmankuvaa rauhanomaisesti. Kulmat saivat ansaitun levonsa, kun seurasin esseistä, miten kirjoittaja on ajatuksiinsa ja tekoihinsa päätynyt. Argumentit ovat loogisia, taustat tulevat selviksi, eikä tulevaisuus vaikuta toivottomalta. Kohtelias, itseä korostamaton - no, toki omakohtaisessa kerronnassa kuten esseessä omat mielipiteet ovat keskiössä, mutteivat ärsyttävästi - ja sutjakka, harkitusti rakennettu teksti on kiitollista luettavaa. Tekstityöläinen ja viestijä Auvinen osaa!

Olemme päätyneet hyvin erilaisia reittejä yllättävän monessa samoihin ajatuksiin. Minä en ole kääntynyt uskoon (ja sieltä pois), uhmannut poliisin kehotuksia tai yöpynyt putkassa, en varastanut ruokaa enkä edes dyykannut eli kerännyt poisheitettyjä elintarvikkeita:

"Kukaan joka ei ole dyykannut, ei ole todella katsonut kulutusyhteiskuntaa silmästä silmään. Dyykkaajan ensimmäinen ajatus onkin: me olemme liian rikkaita ja liian hyvinvoivia."

Vaan olen ottanut turvallisemman - ehkä vähemmän pelottoman ja vähemmän tunneperäisen - tien järkeilyn ja toisten kokemusten kautta. Silti ajattelen Auvisen tavoin, että uskonto ei ole ratkaisuni tai että yhteiskunnan ja virkavallan toiminta ei aina ole rationaalista vaan perustuu usein vanhoihin tapoihin ja tottumuksiin enemmän kuin oikeaan tehokkuuteen ja järkeen. Ja siten, että maailma ei pelastu, jos näitä tottumuksia ei olla valmiita muuttamaan, vaikka se pelottaisi tai rikkoisi perinteisiä hierarkioita. 

Kaikesta en ole samaa mieltä, mutta tajuan kirjoittajan ansiosta logiikan, ja se on jo paljon se. Ydinajattelu on kirkasta ja kovaa. Kuten ajatukset väkivallasta ja itsensä huijaamisesta:

"Et sinä tuomitse kaikkea väkivaltaa, lakkaa sanomasta niin. Sinä tuomitset vain sen väkivallan, joka horjuttaa niitä rakenteita, joiden varaan maailmankuvasi rakentuu."

Maailma on anarkistin silmin pahasti rikki, vähintään kesken. Mikä saa jatkamaan, selittämään jatkuvasti samoja asioita "ihmisille, jotka eivät vaivaudu itse hankkimaan alkeellisintakaan tietoa"? Vastaus on toivo.

"Toivo on kamppailulaji, jossa epätodennäköisyydet taklataan, epätoivo otetaan kuristusotteeseen ja toivottomuutta levittävät tahot potkitaan kauemmas. Aktivisti näkee maailman, jota ei vielä ole, mutta joka voisi olla. Jos sen näyn kadottaa, kadottaa toivon. Kadotettu toivo on aktivismin loppu."

Auttamisen realiteeteista voi lukea lisää Mari Mannisen kirjasta. Auvinen puhuu samasta. Globaali köyhyys on täysin muuta kuin suomalainen köyhyys. Auttamisen voi tehdä väärin tai vääristä syistä. Lisäksi hän muistuttaa, ettei aktivismi ei voi rakentua säälille eikä vihalle, vaikka viha on tärkeä voima. "Mutta jos aktivisti haluaa olla tehokas, oma viha pitää niellä." Onko onnellisuus sitten aktivismin loppu, hän pohtii. Kun laiskuus iskee, on kasvettava henkilökohtaisen yli ja käyttää keinoja, jotka ovat ulottuvilla, kuten Suomen Eläinsuojeluyhdistys perustamisaikoinaan teki (tähän liittyy kiinnostava tarina) tai kuten kirjoittaja itse tekee: lahjoittaa hyväpalkkaisesta työstään niille, jotka hoitavat auttamista paikan päällä asiantuntevasti.  

Voiko aktivisti nauttia elämästä kaiken keskeneräisyyden ja epäkohtien keskellä? Nähtävästi, sillä Auvinen kirjoittaa paljon myönteisistä asioista. Rakkaudesta, seksistä. Suorittamisen alta selviytymisestä, mielekkyyden hakemisesta. "Menestystä ei mitata euroilla tai burnouteilla vaan mielekkyydellä." 

"Voittajatunti ei koita aamuviideltä, kun uupunut yksilö yrittää repiä itsestään enemmän tehoja irti. Todellinen voittajatunti on yhdeksän tunnin yöunien jälkeinen aamuhetki, joka vietetään sängyssä rakastajan kanssa ilman puhelimia. En minä ole tekemättä mitään silloin, kun en tee töitä. Minun elämäni jatkuu muumiuden, kirjailijuuden ja konsulttielämän yli, ja virtaa kaikkialla ympärilläni. Ei ole erikseen töitä ja elämää."

Kermaperseistä ituhippeilyä? Kun kaikilla ei ole mahdollisuuksia valita samoin? Vai onko? Seuraako paheksunnan vyöry? Ja mitä väliä sillä olisi? "Elämä on kuitenkin kenraaliharjoitus, eikä ensi-iltaa tule koskaan." Sekin on kirjoittajan mukaan myönteistä, vapauttavaa: "Kuvitelma yleisöstä on harhainen ja saa ihmiset ottamaan itsensä aivan liian vakavasti."

Asioita kannattaa pohtia, ainakin kirjan lukemisen verran. 

Kenelle: Ajatteleville, muiden ajatuksia kestäville, maailman tilaa miettiville, wokeille ja heille, jotka eivät tiedä, mitä sana tarkoittaa.

Muualla: Mitä luimme kerran sanoo: Auvisen nokkeluus ja terävä itsereflektio pitävät kuitenkin huolen siitä, ettei tässä nyt pysähdytä vain huokailemaan yhden aktivistianarkistin elämäntarinalle.

Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste. Kosmos 2021. Kansi Tero Ahonen.

Esseitä ja novelleja

Sirkjärven novellikokoelma on vilahdellut mediassa niin, että nimi jäi mieleen: mistä mahtaa olla kyse?

Kirjoittajansa esikoinen koostuu novelleista, jotka vievät viistolla katseellaan lukijan outoihin tilanteisiin ja kummallisiin paikkoihin. Kauhun elementti on usein läsnä ja iskee yllättäen, eikä se säästä sen enempää aikuisia kuin lapsia tai lemmikkejäkään. Viattomasta Myrna-kahvikuppeja ja vanhoja kodinkoneita myyvästä huutokaupasta saattaa kehkeytyä aivan muuta bisnestä. Tunnollisen kodinhoitajan tausta pelottaa, ja tuleva morsian saa uutta ajateltavaa hääpukuja sovittaessaan. Sirkjärvi ei selitä, mutta hän kuvaa henkilönsä huolellisesti ja takuuvarmasti yllättää. Hänen kielensä on raikasta ja rankkaa, pelottavan osuvaa. Novellit tönivät häiritsevästi lukijan maailmankuvan vakautta.

Kirja palkittiin viime vuonna Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnolla.

Kenelle: Kummaa kaipaaville, kammottavaa kestäville, uuden novellin ystäville.

Muualla: Lukuisan Laura pitää novellikokoelmaa loisteliaana ja kiittää erityisesti Sirkjärven todella kiinnostavia ja erilaisia henkilöhahmoja. Hänellä on myös paljon linkkejä muihin blogiarvioihin.

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja. Teos 2018. Ulkoasu Marika Maijala.

Olen kärsimätön esseiden lukija. Esseeparalla on kova työ lukijan huomiosta kamppaillessa: sen pitäisi nopeasti vakuuttaa kiinnostavuutensa niin aiheensa kuin kirjoittajansa osalta, osoittaa tekstillinen taitonsa tiiviissä tilassa ja ennen kaikkea esittää huomionarvoisia ajatuksia ja mielellään myös jonkinlainen ratkaisu tai loppukuva pohdittavana olevaan kysymykseen. Siinä on urakkaa verrattuna muuhun kaunokirjallisuuteen - vaikka romaaniin, jossa lukijalla on runsaasti aikaa tutustua kerrottuun maailmaan ja mahdollisuus heittäytyä siihen mukaan.

Pölyn ylistyksessä kiinnostivat esikoiskirjailija ja sisältö, sillä myös se sai Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon 2018. Hulvaton teos koostuu kahdeksasta esseestä, jotka käsittelevät enimmäkseen populaarikulttuuria ja taidetta (ja ehkä myös niiden rajanvetoa). Kuten kokoelman nimeksi (mainio sellainen, muuten) nostettu otsikko kertoo, ei puhuta mestariteoksista ja hienoudesta kuin käänteisesti tai sivulta, vaan puhutaan huonoista - tosin Akseli Gallen-Kallelan taulukin voi kerätä pölyä komerossa maatessaan, kuten yksi esseistä huomauttaa.

Aiheet eivät herättäneet suurta kiinnostusta tässä lukijassa: Leonard Cohenin musiikki, väkivallan ja seksin yhdistämisen kiehtovuus tai Dubai - jonne en ikinä haluaisi mennä matkalle, jos ei ole ihan pakko, niin karmelta paikalta se kuvausten perusteella kuulostaa, sekä ulkonäöltään että yhteiskunnaltaan. Kirjoittaja toteaa saman, sanoo  kaupunkia - tuota "kaupunkisimulaatiota" - "rahan ja maallisen kunnian voitoksi käytännöllisyydestä ja viihtyisyydestä" mutta silti viihtyy paikallisen uima-altaan partaalla drinkkeineen. Juuri tuo ristiriita tekee esseistä kiinnostavia. Mikä karmeassa kiehtoo? Mikä kitchissä vetoaa? Sitä Hosseini avaa ansiokkaasti tuomalla esiin monenlaisia näkökulmia kulloiseenkin aiheeseensa reippaalla otteella.

Napakat hyökkäyslauseet sinkoilevat, kuten lifestyle-blogeista puhuttaessa: hän vertaa moisia blogisteja torakoihin. Silti kirjoittaja ei asetu yläpuolelle, vaan myöntää auliisti shoppailevansa itsekin mielellään. Hän tekee itsestään inhimillisen, ja sitä kautta lukijasta, ja saa kerrottua paljon, suorastaan liikaakin jaaritellen ajoittain, myös rennolla huumorilla. Enkä voi olla ajattelematta, että kova kriittisyys on aina ollut yksi ihailun keino.

Esseessä Mitä sivullisuus tarkoittaa? on ajatuksia, joita luin toisin kuin muiden esseiden. Kuluneista kulunein aihe, Camus´n Sivullisesta alkaen, mutta Hosseini tarjoaa tässä vakavampia oivalluksia. Ehkä essee tuntuu erilaiselta ja läheisemmältä siksi, että sen aihe on yleismaailmallisempi? Sivullisuuden kokemus on jokaiselle tuttu, ja ajattelen Hosseinin tavoin sen olevan "ihmisyyteen perimmäisesti kuuluva tunne." Pidin hänen pohdinnastaan rakenteellisesta sivullisuudesta ja nyökyttelen. Myös vastakohta on tasapainon vuoksi mietitty:

"Sivullisuuden tunteen vastakohta on nimittäin kotiin tulemisen tunne, voimakas tunne olemassaolosta ja maailmaan kiinnittymisestä." 

Kiinnostava sukellus esseen maailmaan ja mainio näyttö kirjoittajansa taidoista.

Kenelle: Kirjallisesti suuntautuneille (sillä paljon viittaillaan kirjallisuuteen), pohdiskeluja harrastaville ja niitä lyhyessä mitassa kestäville, nykyesseeseen tutustuville.

Muualla: Tekstiluola analysoi teosta tarkemmin.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä. Savukeidas 2018. Kansi Ville Hytönen.

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Maailmojen loput

Hieman hirvittää alkaa puhua kahden huippusanataiteilijan ja intohimoisen tekstinrakastajan kirjasta, jonka luettuaan tuntee omat sanansa kovin vajavaisiksi, mutta ei auta: ken häpeää pelkää, hänen ei pidä kirjablogia pitämän, sanoo vanha blogistanialainen sananlasku.

Vuola ja Melender pohtivat esseekirjassaan romaanien lopetuksia. He esittelevät itsensä sekä lukijoina että kirjailijoina ja ruotivat 30 esimerkkiromaanin avulla erilaisia lopetustapoja ja miettivät vaihtoehtoisia loppuja ja omia suosikkejaan. Huima paketti romaaninystävälle! Dialogin muotoon tehtynä kuitenkin helppolukuinen täyteydestään huolimatta.

Miksi romaanin lopetus on tärkeä? Myönnän, en kiinnitä niihin huomiota lainkaan yhtä paljon kuin aloituksiin. Loppua lukiessani tiedän jo, mitä kirja on syönyt ja millainen se mielestäni on; harvoin lopetus pystyy enää muuttamaan käsitystäni. Loppu unohtuu helpommin kuin alku, ja se saattaa usein olla pettymys, etenkin jos kirja on ollut erityisen hyvä. Melender toteaa:

"Romaanien alkukuvat vilauttavat tuntematonta mutta kiehtovaa maailmaa, kun taas sen loppukuvat sulkevat tutuksi käyneen ja arvoituksensa paljastaneen maailman. Alkukuvat viettelevät lukijan, loppukuvat pyrkivät tyydyttämään hänet. Jälkimmäinen on paljon vaikeampaa."

"Romaani voi alkaa lähes millä tahansa tavalla, mutta se ei voi loppua miten hyvänsä", sanoo Vuola.

Selvä. Olen monen kirjan kohdalla ajatellut lopetuksen olevan pettymys siksi, että kirjailijalta yksinkertaisesti loppuu puhti. Myös tämän havainnoi Vuola: "Ehkä kirjailijan kontrolli heikkenee, koska hänen voimansa ehtyvät maalin lähetessä." Kirjailijalle voi tulla kiire tai iskeä kyllästyminen, jolloin lopun käy kehnosti, ja tämä voi näkyä jo paljon ennen varsinaista loppua. Tunnistan lukijana ilmiön, jota Vuola kuvaa:

"Niillä main lukijalle alkaa valjeta, että romaani on jo paitsi näyttänyt myös monessa tapauksessa käyttänyt keinonsa, ja romaanin kielellisenkin ilmaisun mahdollisuudet alkavat umpeutua. Voisi myös puhua romaanin sulkeutumisvaiheesta, joka edeltää varsinaista loppua. Sulkeutumisesta oireilevaa kohtaa kutsun romaanin saturaatiopisteeksi."

Postaukseni oireilee sulkeutumistaan: kirjassa on niin paljon kiinnostavaa, etten pysty läheskään kaikkea mainitsemaan. Muun muassa kirjailijoiden omat näkemykset parhaista lopuista. Vuola kaipaa loppuja, jotka eivät vastaa kysymyksiin, vaan herättävät niitä.

"Ollakseen huikea lopun  pitäisi aueta eri suuntiin ja siten mahdollistaa useita, ehkä keskenään ristiriitaisiakin tulkintalinjoja. Avautuminen vaikuttaa siis olevan yksi lopetusmieltymyksilleni ominainen piirre. Onkin johdonmukaista, että tällaisista lopetuksista ei yleensä tule lopun mielikuvaa. Tavallaan en ajattele niitä lopetuksiksi vaan ennemminkin uusiksi aluiksi."

Myös Melender kammoaa suljettuja, reseptinmukaisista loppuja.

"Ne on viimeistelty niin varman päälle, että niiden maailma sulkeutuu viimeisellä sivulla eikä jatku lukijan tajunnassa. Kun romaanin rakenteessa kaikki osat tukevat millimetrin tarkasti toisiaan, minussa herää paranoidi kauhu. Olisi kamalaa, jos elämässä kaikki liittyisi kaikkeen jonkin pirullisen käsikirjoituksen mukaisesti. Yhtä kamalaa se on myös kertomakirjallisuudessa."

Molemmat muistuttavat myös, että lukija tavallaan luo kirjan itse.

TM: "Lukeminen on luomista siinä missä kirjoittaminen, ja siten lukemisen ilo on pohjimmiltaan samaa kuin kirjoittamisen ilo: itse tehdyssä maailmassa seikkailemisen riemua. SV: "Kuten tiedämme, kirjoittaminen ja lukeminen ovat saman asian eri puolet."

Yksi lukukerta ei tälle teokselle riitä; ammennettavaa riittää ja lukuvinkkejä sinkoilee keskustelun tuoksinasta. Lukija saa miettiä omia mieltymyksiään ja lukutapojaan samalla kun sivistyy ja nauttii kirjapuheesta ja asiantuntijakeskustelusta. Vaikka kirjan sanotaan olevan "kaikille kirjallisuuden ystäville", vaatii se ehkä kuitenkin tavallista lukijaa (joksi miellän vaikkapa vanhan äitini) enemmän tietämystä kielitieteestä ollakseen antoisin - ainakin alan termien tuntemusta. Ja keskimääräistä romaaninlueskelijaa enemmän teoriatiedon kaipausta. Mikä ei liene ongelma niille, jotka kirjallisiin opuksiin ylipäänsä tuntevat kiinnostusta tai jotka tätä postausta lukevat.

Myös ruodittujen 30 kirjan tuntemus on hyvä pohja, muttei välttämätön. Itse olen lukenut niistä puolet, useita laitoin lukulistalle. Kaikin puolin syvän antoisa, selkeä ja asiantunteva teos, jota on ilo lukea: esseemuoto henkilökohtaisine otteineen tuo mausteen, jota normioppaissa ei ole, dialogimaisuus suorastaan pakottaa osallistumaan keskusteluun mielessään. Osallistava siis myös, minkä ajattelen paitsi viihdyttäväksi lukijalle, hedelmälliseksi erityisesti kirjallisuuden tai kirjoittamisen opiskelijoille.

Lopuksi lyhyt visa: tunnistatko, mistä kirjoista nämä loppulauseet ovat? Kirja puhuu viimeisistä merkittävistä tekstikappaleista eikä näin simppelisti, oikaisen tässä yhteen lauseeseen, jotta asia ja kirja jäisi mieleesi pyörimään. Lauseista kolme on klassikoista, yksi viime vuosien kirjallisuudesta. Yksikään ei ole kotimainen, huomaan, ei tarkoituksella. Kirjan esimerkeissä on kyllä niitäkin.

1. - Kello on viisi neljäkymmentäyhdeksän.
2. - Onhan huomenna taas uusi päivä.
3. - Alhaalta kuului vaimeita pianon tai viulun ääniä.
4. - Ja kun hän muistelisi omaa lapsuuttaan ja sen onnellisia kesäpäiviä hän isonakin ymmärtäisi pienten kuulijoittensa lapsekkaita ja silti todellisia iloja ja suruja. 

Lue myös kirja aluista: Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito. Avain 2010. (Kas, olen käyttänyt visaideaa jo silloin.)

Kenelle: Taisi tulla sanottua jo edellä.

Muualla: Kirja lunastaa alkusanojensa lupaukset käytännönläheisyydestä, ilosta ja inspiraatiosta, sanoo Tuijata.

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Maailmojen loput. WSOY 2018. Päällys Martti Ruokonen.

Helmet-haaste 2019 kohta 34: kirjassa on usean kirjailijan kirjoituksia. Kirjoittajien omien tekstien lisäksi lainauksia löytyy kymmeniltä muilta.