Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö

Kirja on antoisaa luettavaa kirja-alaan intohimoisesti tai edes kiinnostuksella suhtautuville; se kertoo yhden viime vuosikymmenien tärkeimmän vaikuttajan uratarinan. Leena Majander-Reenpää on toiminut kustantajana kahdessa maan suurimmassa kustantamossa, Otavalla ja WSOY:llä, lisäksi hetken Weiling & Göösillä sekä kirjallisuuden vientikeskuksessa FILIssä.

Huikea kirjallinen ura - ei voi kuin ihailla määrätietoisuutta ja ammattitaitoa, joka on kirjatyttöä eteenpäin vienyt ja kokemusta kerryttänyt matkan varrella. Pikkutyttönä kirjakauppiasta leikkinyt Leena ei ole koskaan miettinyt mitään muuta alaa, kirjarakkaus on häneen sisäänrakennettu ominaisuus. Hän aloitti kustannustehtävissä vuonna 1980 ja siirtyi niistä pois 2015. Työvuosien kuvaus tiivistää kirja-alamme kehityksen neljällä vuosikymmenellä kiinnostavasti.

Ja työkulttuurin: miten alkuaikoina naiset, ne harvat, istuivat takkahuoneessa odottelemassa saunassa kokoustavia herraseurueita; miten työtä on tehty intohimolla vuorokauden ajasta riippumatta - no, se taitaa taas olla arkea monelle, etenkin asiantuntijatehtävissä - miten kirjailijoita palveltiin tai päätöksiä tehtiin kustannuksia miettimättä nykyisen tiukan kulukurin sijaan, ja niin edelleen. 

Suurin käänne uralla oli lähtö Otavasta, kotipesästä, jonka perustajasuvun jäsenen, Antti Reenpään, kanssa Leena avioitui. Selväksi tehdään, että tässä valinnassa on kyse rakkaudesta, ei politiikasta. Molemmilla oli perhe ennestään, joten aikamoista myrskyä lienee ollut muutoksen aika, vaikka välit ensimmäiseen mieheen Pekka Tarkkaan pysyivätkin kunnossa. Reenpään suvun patriarkka, Antin isä, ei pitänyt miniää arvossa, joten lähtö Otavasta oli kipeä, mutta kääntyi voitoksi, kun Bonnier Suomeen tuloa suunnitellessaan palkkasi Leenan neuvonantajakseen, sittemmin kustannusjohtajaksi ostamaansa WSOY:hyn. Dramaattisia käänteitä!

Kirja-alan kehitys näkyy kustannettavien kirjojen valikoimissa sekä etenkin kirjamuodoissa ja jakelussa. Siinä missä äänikirjat ovat nyt huipputrendi, jokunen vuosikymmen sitten sellainen olivat pokkarit. Pehmeäkantisuus ei ollut läpihuutojuttu konservatiivisella alalla, mutta kuluttajat innostuivat edullisemmista kirjoista niin, että kustantamot perustivat omia pokkarisarjojaan, jopa yhteisiä jakelukanavia. 1960-luvun lopulla aloittaneet kirjakerhot olivat tärkeä jakelukanava pitkään, kunnes buumi taittui 2000-luvun puolella verkkokaupan alkaessa vallata alaa. Digikirjat löivät voimalla läpi 2010-luvulla meilläkin, samoin fyysisten kirjojen markettimyynti. 

Muutoksia mahtuu tarinaan paljon. Ja messu- ja työmatkoja, neuvotteluja, päätöksentekoa, hauskoja ja vähemmän hauskoja sattumuksia, mutta etenkin ihmisiä. Kirjoittaja lienee yksi verkostoituneimpia Suomessa, paitsi kirja-alalla myös muiden silmäätekevien keskuudessa - pitihän muistelmia ja muita teoksia etsiä laajalla katsannolla. Julkisuudesta tutuista taiteen, politiikan ja elinkeino-elämän nimistä tuli tuttavia, monesta myös ystäviä. Ja nimiä on kirjassa paljon, ikonisista kirjailijoista valtiojohtoon, yrittäjistä oman alan kollegoihin. Arvostan asennetta, jolla kirjoittaja nostaa osaavia tekijöitä, etenkin naisia; onhan kirjoittaja ollut tienraivaaja myös sukupuolelleen ylimmän johdon tehtävissä.

Perhe on tärkeä, eikä se jää sivuun. Omat ja bonus-tyttäret mainitaan usein - ja hilpeitä lasten kommentteja ajalta, kun he olivat vielä pieniä - sekä aviomies, joka jätti Otavan, perheyhtiönsä, vaimonsa kanssa. Ilmeisesti pariskunnan välit isän ja apen kanssa eivät ole koskaan korjaantuneet. 

Luottamusta on löytynyt muualta: kirja-alan järjestöjen lisäksi kirjoittaja on vaikuttanut pitkään muun muassa Suomen Kansallisteatterin hallinnossa. FILIn vienninedistämisen vetäjän tehtävistä hän jäi sairauseläkkeelle 2017, mutta usein häntä näkee kirjatapahtumissa edelleen (tai näkisi jos niitä olisi, jos aivan viime ajoista puhutaan). Vanha rakkaus ei ruostu. 

Onko muistelmakirja hyvä? Kyllä on, itsekirjoitetuksi teokseksi, jotka usein tuppaavat olemaan pelkkää hymistelyä ja luetteloa. Kirjatyttö ei ole sitä. Vaikka toki sisältää pakolliset taustan selvitykset ja sopivat suun kiinni napsautukset asioista, joista ei kerrota. Vaikka olen varma, että herkullisimmat tarinat jäävät kirjoihin ja kansiin laittamatta etenkin kun kirjoittaja on muistelija itse, on teos silti hieno katsaus yhteen uraan ja suomenkielisen kirjallisuuden kehitykseen sekä persoonaan, joka sen sivuilta piirtyy. 

Tällaisia tarinoita ei löydy monta, mutta kyllä, kiinnostuneena lukisin muidenkin alan ihmisten kertomuksia työstään. Jokos kirjan kustantaja Touko Siltala on kirjoittanut omansa? Tai Niko Aula? Ja toivottavasti Anna-Riikka Carlsonilla on hyvät muistiinpanot ja päiväkirjat tallella. Entä kaikki huippukustannustoimittajat, siitä vain muistelmaa tiskiin, alan näkyvyyttä kohottamaan, opiskelijoita innostamaan ja meidän muiden uteliaisuutta tyydyttämään. 

Muita kirja-alan muisteloita: Kaari Utrio, Hannu Mäkelä, Anita Konkka 

Kenelle: Kirja-alasta kiinnostuneille, kustantajan työtä ihmetteleville, uratarinoiden ystäville.

Muualla: Elämäkerrassa on hymyilyttäviä hetkiä ja haikeutta, sanoo Kirjakaapin kummitus. Kirsin Book Clubin Airi ruotii kirjaa perusteellisesti, ja vielä perusteellisemmin Anneli.

Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö. Siltala 2021.

Risto Siilasmaa: Paranoidi optimisti

Nokia on on yli 150-vuotisen olemassaolonsa aikana tuottanut sadoille tuhansille suomalaisille niin maallista hyvää - työpaikkoja, osinkoja - kuin legendaarista mainetta ja kunniaa aina kumisaappaista ja autonrenkaista lähtien maailman suosituimpien matkapuhelinten kautta nykyiseen tietoliikennetekniikkaan asti.

Ja tuhansittain tarinoita! Joista mieleeni historiasta ovat jääneet erityisesti sodanaikaiset  puhelinkaapelien asennukset - ei vaikuta olleen ihan iisiä puuhaa - ja josta ajasta edelleen muistuttaa Kaapelitehdas Helsingin Salmisaaressa, sekä elektroniikkayhtiö, jossa minäkin aloitin työurani kiihkeällä 1980-luvulla, sittemmin Fujitsulle myydyssä tietokonebisneksessä. Jo silloin huhuttiin ja vitsailtiin taskupuhelimista sekä testailtiin myöhemmin sähköpostina tunnettua uutta keksintöä. Huimaa aikaa, ja siitä se vasta lähti, maailmanvalloitus.

Tiedämme, miten mahtavalle puhelinbisnekselle kävi: yhtiö ei nähnyt ajoissa laitteiden muutostarvetta älypuhelimiksi ja myöhästyi sovelluspuolensa kanssa niin, että homma ei enää kannattanut. Muitakin ongelmia oli, kuten organisaation sekavuus ja tehottomuus. Tämän totesi yhtiön hallitus, jota vuonna 2012 alkoi johtaa Risto Siilasmaa. Hänen vahtivuorollaan (kirjan termi) Nokia myi puhelinliiketoiminnan Microsoftille ja keskittyy nyt tietoliikenneteknologiaan.

"Uskalla unelmoida suuria. Kun aloitimme työn, pyysin jokaisen yksikkömme johtajaa laatimaan sisäisen strategian, jolla maksimoidaan yksikön arvon luominen: Millainen maailma oli heidän mielestään kymmenen vuoden kuluttua? Mitä he halusivat siinä maailmassa tehdä ja miten he halusivat siihen vaikuttaa?"

Miten tähän suomalaisia järisyttäneeseen päätökseen päädyttiin ja miten uusi Nokia muodostettiin? Siilasmaa, kirjoitusapunaan Fredman, kertoo koko jännitystarinan napakasti, tarkasti ja kansantajuisesti, vaikka kyse on monimutkaisista liiketaloudellisista kuvioista ja lukemattomien suurten ja pienten asioiden käsittelystä. Teknisten (tarkoitan sopimusteknisiä, juridisia, organisatorisia, liiketaloudellisia jne. määrämuotoisia tai laskettavia seikkoja) ratkaisujen lisäksi psykologialla ja tunteilla oli prosessissa tärkeä rooli, eikä sitä unohdettu. Työ on ollut valtava ja varsinaista vuoristorataa, mutta Siilasmaa pilkkoo sen sopivan ymmärrettäviin osiin perusteluineen ja johtopäätöksineen. Rauhallinen kerronta ei revittele eikä rakenna draamaa: sitä syntyi tosielämässä liiankin kanssa, vaikkei kukaan olisi toivonut.

"Paranoidi optimismi tarkoittaa sitä, että kaiken pelon ja hämmennyksen keskellä voi olla optimisti, koska on vakuuttunut siitä, että käsillä oleviin ongelmiin on olemassa ratkaisu. Samalla on kuitenkin oltava paranoidi sen suhteen, mikä voi kenties mennä vikaan. Näin varaudutaan ongelmiin, sillä ongelmia on aina, myös silloin kun muut väittävät, ettei niitä ole."

Herkullisinta antia ovat listaukset työvaiheiden opeista, kuten neuvottelutaktiikoista - Siilasmaa kertoo olevansa ahkera asioiden listaaja muutenkin - ja keskustelut Steve Ballmerin ja muiden vaikuttajien kanssa. Jorma Ollilan kanssa ne jäivät niukanpuoleisiksi; tämä ei nähnyt muutostarvetta ajoissa, vaan toimi hallituksen puheenjohtajana "kuten ennenkin" silloinkin, kun ongelmia alkoi ilmetä, mikä oli tietysti yhtiölle kohtalokasta pikakelauksella elävässä kilpailuympäristössä. Tämä yhtään Ollilan aiempia ansioita mitätöimättä, mutta ajat muuttuvat usein nopeammin kuin ihmiset niiden mukana - se ei ole virhe, vaan inhimillistä, suorastaan luonnon laki.

Siilasmaa avaa ratkaisujen taustoja, neuvotteluja eri osapuolten kanssa ja itse työskentelyä yksityiskohtaisesti, mikä tekee kirjasta mainion bisnesoppaan kenelle tahansa yritysmaailmassa toimivalle. Hän tuo esiin myös vaihtoehtoiset ratkaisut ja virheet, joita itse katsoo tehneensä. Kirjan lukeneeseen kollegaani teki erityisesti vaikutuksen Siilasmaan rehellinen tapa myöntää, ettei hän ymmärtänyt asioita, joita Nokian hallituksessa puhuttiin hänen siihen liityttyään vuonna 2008. Jargon ei enää toiminut.

Inhimillisen sävyn lisäksi kiinnostusta lukemiseen lisää vanha kunnon cliffhanger-tekniikka: luvut alkavat koukuttavasti ja etenkin loppuvat lauseisiin, joista on pakko jatkaa lukemista. Kaiken kaikkiaan vetävästi ja selkeästi koottu ja kirjoitettu tarina, jota luin kuin parasta jännäriä. Visuaalisesti minua hämää isosti Nokian logon käyttö tekstin osana kirjan kannessa: aina on opetettu, ettei omaa logoa saa "syödä" käyttämällä sitä muuten kuin logosääntöjen mukaan. Nokialla yhtenä maailman tunnetuimmistä brändeistä on ehkä tähän varaa, ja kirjan maailmanmyyntiä ajatellen veto voi olla viisas (ja on varmasti harkittu).

Siilasmaa on muovannut johtajuudesta oman näkemyksensä, ja hänellä jos kellä on rahkeita sitä esitellä - onhan hänellä nyt parasta ja tuoretta kokemusta, vaikkei hän kokematon ollut Nokiassa aloittaessaankaan. Ja menestyksestä on selkeät todisteet: hän onnistui joukkoineen viemään Nokian uuteen vaiheeseen ja pitämään sen merkittävänä pelaajana maailmanmarkkinoilla. 

'"Nokian liiketoiminnan arvo on yli kaksikymmenkertaistunut vuosina 2012-2016."

Kenelle: Yrityspäättäjille, yritysten työntekijöille, bisneksenteosta kiinnostuneille.

Muualla: Kirsin Book Club pitää Siilasmaan kirjoittamistapaa miellyttävänä ja analyyttisena.

Risto Siilasmaa, Catherine Fredman: Paranoidi optimisti. (Transforming Nokia). Tammi 2018. Suomennos Markku Päkkilä.

Helmet-lukuhaaste 2019 kohta 1: kirjan kannessa on ihmiskasvot.

Hannu Mäkelä: Muistan. Vapaus

Hannu Mäkelän Muistan-muistelmasarja on edennyt viidenteen ja viimeiseen teokseensa, jonka nimi on itsenäisyyspäivään sopiva, suomalaisille tärkeä sana Vapaus.

Hektisen palkkatyöputken katkaisee päätös aloittaa vapaana kirjailijana. Mäkelä vuokraa työhuoneen, kuskaa sinne kirjoituskoneensa ja alkaa odottaa vapauden iloja. Aluksi niitä ei juuri ilmaannu, tekstiä ei ala pulputa, huonekin on jääkylmä. Silloin on helppo turvautua kavereihin ja kapakoihin.

"Mutta voiko ihminen olla vapaa? Viini, jonka pitäisi nostaa mielialaa, alkaakin tummentaa sitä."

Vapauden toinen puoli, vastuu, on vielä opittava ja rankan kautta. Kun alkoholista on jo enemmän haittaa kuin hyötyä, mies kokeilee muita keinoja olemisen tuskansa lievittämiseen. Näistä monenlaisista kokeilusta - terapeuteista ilokaasuun - hän kertoo avoimesti. Osa auttaa, suurin osa ei. Yllättäen löytyy myös liikunta, lajina tennis. Työtkin alkavat sujua, tuottelias ja tekemään tottunut mies on sinnikäs.

Tulee kirjoja, jotka eivät nouse suurmenestyksiin. Mutta tulee myös Eino Leino ja Mestari-kirja, joka saa Finlandia-palkinnon 1995. Ei yksi pääsky kesää tee, tuumii kirjailija jäädessään julkisuudesta sivuun jo seuraavalla kirjallaan, jonka HS:n arvio "murskaa joka tavalla." Mutta jatkuvasti löytyy uutta kiinnostavaa tutkittavaa.

Tulee myös uusia ihmissuhteita ja nopeita avioliittoja. Mäkelä ei näitä ruodi, eikä pidäkään. Kahdenväliset asiat pysykööt sellaisina.

Runot annetaan ja romaanit kirjoitetaan, on Mäkelän vakiolausahdus. Miten lie kokoelmien ja elämäkertojen laita, ne varmaan sinnikkäästi tutkimalla kaivetaan ja kirjataan? Leino-kiinnostuksen myötä löytyy myös L. Onerva, jonka valtavasta julkaisemattomasta tuotannosta Mäkelä kokoaa runokokoelmia. Ja löytyy Casanova! Hänestä Mäkelä suunnitteli suurteosta, mutta lopulta päätyi tekemään kaksi kirjaa: romaanin Syksy Venetsiassa (2006) - on muuten tyylikäs romaani, sanoo lukija - ja elämäkerran Casanova (2007).

Moninaisia ovat miehen kiinnostuksen kohteet. Se näkyy tuotannon määrässä ja laajuudessa. Paitsi kirjallisesti, hän kerää päänsisäistä aineistoa matkustamalla. Pariisi oli jo nuorena suuri rakkaus, myöhemmin seuraa Venetsia, mutta myös paljon muuta. "Mitä enemmän matkustaa, sitä ahneemmin haluaa nähdä lisää, ainakin vielä." Ainakin on mainittava Venäjä ja Aleksander Pushkin, jonka jäljillä hän nykyisen vaimonsa Svetlanan kanssa matkustaa.

Kokemus ja laaja tietomäärä näkyvät kirjassa ja petaavat syyn sitä lukea. Ja se jatkuva tiedonjano! Elämää akateemikko kommentoi kiinnostavasti, eikä paikalleen jämähtämisestä ole häivääkään; sekin opiksi nuoremmille. Kun kaikki näyttää liittyvän kaikkeen ja ihmiskunta kaikista uhkakuvista huolimatta vielä sinnittelee, sanoo hän, ettei sittenkään usko ihmiskunnan tuhoon, ei halua uskoa.

"Jos ihmiselle on annettu järki, miksei hän viimein käyttäisi jopa sitä? Oltuani 70 vuotta pessimisti, olen viimein päättänyt muuttua optimistiksi." 

Hienoista selittelyn makua löytyy myös, etenkin avioliittojen suhteen. Maku tulee siitä, että sanoja on paljon, mutta vaikea on väittää vastaankaan:

"Kiihkeimmätkin rakkaudet, jotka kohisten tulevat, myös mumisten menevät. Sen olen kokenut, syystä ja syyttä. On kestettävä kylmyys ja kyynisyys, on ennen kaikkea kestettävä itsensä, omat vikansa, tajuttava että on vain yksi ihminen jonka kanssa ensin pitää elää sovussa: oma itse. Kun se onnistuu, onnistuu sama muidenkin kanssa, ehkä."

Kirja on kuin jutustelua, moniaalle polveilevaa, paljon aiheita ja huomioita sisältävää: rakkaudesta teksteihin, kirjoista ja kirjallisuudesta, kirjailijuudesta ja kirja-alasta, ihmisistä ja niiden suhteista, elämisen ja työn eri tavoista.

Mäkelä ei kunnioitettavasta tuotannostaan huolimatta asetu ikoniksi eikä patsaaksi kaapin päälle, vaan on vahvasti ihminen ja kertoo siitä muille rohkeasti. Perimmäinen pessimistinen ja taiteilijamielikuvalle tyypillinen itsekeskeinen synkkyys, johon joskus oli vaara uppoutua, näyttää olevan sivussa. Kirjassa tullaan lähes tähän päivään, joten muistelmia ei ihan heti saatane lisää, mutta varmasti jotain muuta.

Aiemmat osat

Muistan. Lapsuus. 
Muistan. Nuoruus.
Muistan. Elämän oppivuodet (tätä en ole lukenut, joten Kirjavinkit vinkkaa)
Muistan. Otavan aika

Kenelle: Kirjailijaurasta kiinnostuneille, elämänviisautta etsiville, rauhallisen kerronnan ystäville.

Muualla: Kaikki päivät tulevat -blogin Jaana viihtyi Mäkelän lämpimässä ja lempeässä ilmapiirissä.

Hannu Mäkelä: Muistan. Vapaus. Tammi 2016.

Rajoilla

Sympaattinen taistelija Eva Wahlström osoittaa kirjoittajan kykynsä muistelmateoksessaan. Hän kertoo urastaan nyrkkeilijänä, äitiydestään, vaikeista vammoistaan ja uran lähes keskeyttäneestä hengenvaarallisesta sairastumisestaan niin rehellisesti ja aidosti, että lukija on äkkiä riisuttu aseista.

Teksti on niin luontevaa, että lukeminen tuntuu siltä, kuin kuuntelisin kirjailijan juttelua, juuri minulle. Teos on paitsi karu kertomus urheilu-urasta, myös ehkä terapiaa kirjoittajalleen, joka on kokenut isoja ja kulkenut jyrkkiä mäkiä ylös alas tuona aikana, jota hän kirjassa kuvaa; Euroopan mestaruuksista todelliseen kuolemanpelkoon, yksinäisyydestä äidiksi, nuoresta tytöstä aikuiseksi.

"Mutta onneksi on urheilu. Se kelpaa kaveriksi, pitää minut järjissäni. Se ei ole minulle koskaan vihainen."

Se ei ehkä ole vihainen, mutta se voi tappaa. Eva sai keuhkoveritulpan molempiin keuhkoihin ja munuaislaskimotukoksen - yhtä aikaa. Silti hän treenasi ja kilpaili, sillä jatkuvat kivut ja muut oudot oireet menivät "normaalien" urheiluvammojen piikkiin. Kuten sanotaan, urheilija ei tervettä päivää näe, ei etenkään urheilija, jonka pitää pystyä sietämään kipua jo lajin luonteen vuoksi.

"Harva jättää menemättä kilpailuihin, vaikka kärsisikin vammoista. Harva jättää menemättä harjoituksiinsa, sillä joku muu voi aina viedä paikkasi. Motivaatiosta ja kyvyistä on annettava osoituksia jatkuvasti."

Nyrkkeily ei katselulajina monia miellytä, ei minuakaan, mutta kirjan myötä hieman ymmärrän sen viehätystä. Itse asiassa, laji voisi olla mikä vain, kun kilpaillaan verissäpäin mestaruuksista, tosin tässä lajissa verta konkreettisesti roiskuu enemmän. Kyse on enemmän asenteesta ja intohimosta. Uskon, että monet urheilijat ja heidän valmentajansa voivat samaistua Evan juttuihin rankoista treeneista, uskosta ja uskonpuutteesta, ravinnon ja ruumiintoimintojen fanaattisesta tarkkailusta ja kaikenlaisista hulluista keinoista suorituksen vauhdittamiseksi - laillisista sellaisista.

Evan kiihkeys ja intohimo nyrkkeilyyn on jotain totaalista. Hänen kilpailuviettinsä on supervahva, ja hänen on aina pitänyt todistaa olevansa hyvä, parempi kuin muut. Hän on tehnyt harjoituksia toisia enemmän, salaa, valmentajan määräämien lisäksi tai lääkärin kiellosta huolimatta. Kuten hän toistuvasti korostaa, asiat on hoidettava kunnolla ja loppuun asti. Tuo pakkomiellettä lähentelevä asenne on pelottava, mutta herättää myös kunnioitusta ja ajatuksen siitä, että ihminen tosiaan pystyy mihin tahansa, kun on riittävän päättäväinen ja valmis tekemään töitä. Siitä Eva Wahlström on hyvä esimerkki.

Mutta huippu-urheilu kuluttaa. Fysiikan lisäksi on huomioitava julkisuus, hankittava sponsoreita, siedettävä onnenonkijoita ja hyväksikäyttäjiä - niistäkin kirjailija kertoo ikäviä esimerkkejä - ja lähes uhrattava normaali perhe-elämä. Evan onneksi hän tuli raskaaksi eräällä sairastumisjaksollaan (lue: kisatauolla): pieni poika on ainoa asia, jonka hän sanoo asettavansa urheilun edelle. Olen iloinen urheilijan puolesta: vaikka hän rakastaa nyrkkeilyä ja antaa mielellään sille kaikkensa, vain yhdelle asialle perustuva elämä tuntuisi rajalliselta, ja ehkä hän jossain kohtaa katuisi kaikkea kokematonta.

Ennen blogiaikoja luin Evan aiemman kirjan Homma hanskassa, joka kertoo nuoremman naisen suulla lapsuudesta ja teini-iästä, poikaystävistä ja urheilijan uran alkuvaiheista. Sujuva ja kiinnostava teksti sekin, mutta uudemmassa kirjassa kirjoittaja on kypsempi, kokeneempi - ja huomattavasti pohdiskelevampi ja vakavampi, mikä raastaa sydäntä. En kuule lukiessani enää korvissani Evan hersyvää hihitystä yhtä vuolaana. Hän on käynyt läpi kovan koulun - omien valintojensa tuloksena, minkä hän kyllä itse hyvin ymmärtää - ja joutunut miettimään asiat loppuun asti.

"Olen hyväksynyt ajatuksen, että voin kuolla kehässä. Se on äärimmäisen epätodennäköistä, mutta mahdollista."

Kirjaa kirjoittaessaan Eva oli väsynyt ja pettynyt niin urheiluun kuin ehkä itseensäkin ja mietti uutta suuntaa, jos fysiikka ei enää kestä urheilua. Lopussa selviää jo, että urheilu-ura jatkuu. Kirjan kirjoittamisen jälkeen hän uusi Euroopan-mestaruutensa.

Ja nyt kaikki jännittämään! Sillä netti kertoo, mitä tapahtuu ensi perjantaina:

"24. huhtikuuta 2015 Wahlström ottelee avoimena olevasta ylemmän höyhensarjan WIBF- ja WBF-liittojen maailmanmestaruudesta bosnialaista Irma Balijagic Adleria vastaan."


Kirja on kiihkeä, vaikuttava tositarina ja "ei-ammattikirjoittajan" tekemäksi yllättävän hyvä ja raikas kieleltään ja sujuvuudeltaan; luistaa loistavasti, koskettaa tunteita. Sen etuja ovat avoimuus, persoona, lämpö ja luottamus lukijaan; hän kertoo asioista kuin ystävälle, tai ainakin kuin ihmiselle, jolle hän haluaa vain hyvää. Yksi kirjoittamisen motiivi onkin kertoa nuorille, millaista huippu-urheilu voi olla. Pitkät treeni- tai ottelukuvaukset pitkästyttivät välillä urheilua tuntematonta lukijaa, mutta teos on perusteellinen ja kunnioitettavan laaja kuvaus huippu-urheilusta, sen viehätyksestä ja suuresta annista elämään, mutta myös sen ikävistä ja rankoista puolista.

Toivon Evalle lämpimästi hyvää jatkoa ja menestystä! Tuolla asenteella pärjää missä vain ja millä uralla vain: hieman anteeksiantoa itselle tekisi jossain vaiheessa hyvää, mutta ilmeisesti vielä ei ole se vaihe.

Kenelle: Urheilijoille ja sellaisiksi haluaville, urheilun piirissä työskenteleville, penkkiurheilijoille, suomalaisen sisun ja osaamisen esimerkkejä hakeville, vahvoja persoonia ihaileville.

Muualla: Anneli sanoo kirjaa hurjaksi ja maagiseksi. Notkopeikko, joka ei ole koskaan tykännyt urheilusta, katsoi nyrkkeilyotteluita kirjan myötä. Linnea kiinnostui nyrkkeilystä Million Dollar Baby -leffan myötä. Kirjakirppua Evan tarina on kiehtonut aina.

Eva Wahlström: Rajoilla. SKS 2014.
Kustantajan lukukappale.

Kirja on osa lukemaani Elämäkertahaastetta.

Päivälehden mies

Jos olet allerginen politiikalle ja varovaisille sanankäänteille, tämä ei ole sinun kirjasi. Suomen suurimman lehden Hesarin päätoimittajana 1991 - 2010 toiminut Janne Virkkunen kertaa uramuistelmissaan noiden vuosikymmenien Suomen johdon ja talouden - osin maailmankin - merkittävimpiä käänteitä ja ilmiöitä, kuten suhteitamme suurvaltoihin, EU:hun ja Natoon, mutta myös muun muassa Sonera-kohua ja WTC:n terrori-iskun uutisointia.

Lisäksi hän kuvaa muutamia tärkeitä henkilöitä ja suhteitaan heihin erikseen kirjan loppupuolella; presidenttejä, pääministereitä ja muita vaikuttajia - tietysti tärkeimpänä Aatos Erkko, joka seurasi tiiviisti Hesarin tekoa taustalta ja antoi kantansa kuulua päätoimittajalle, sekä reippaiden haukkujen että kiitosten muodossa, joskus myös tekojen, jotka eivät aina olleet mukavia yllätyksiä.

Minua kiinnosti eniten lehden tekeminen ja kehittäminen tuotteena. Virkkusen aikana perustettiin Nyt-liite 1995, joka oli virkistävä avaus nuorten lukijoiden suuntaan. Reetta Rädyn ansiosta Nytillä oli alkuun oma ääni ja huumori, joka harmi kyllä on hävinnyt vuosien saatossa. Suuri uudistus oli koon vaihto tabloidiksi, jota kannatan lukijana entisen hankalasti käsiteltävän broadsheetin sijasta. Sisällöiltään HS on kunniakkaan taustansa velvoittamana (viittaan nuorsuomalaisten perustamaan Päivälehteen) pyrkinyt jatkuvasti Virkkusen mukaan puolueettomuuteen ja sananvapauden edistämiseen sekä laatujournalismiin. Kukin arvioikoon itse, miten siinä on onnistuttu.

Politiikan lisäksi talous on vahvasti läsnä, kun yritystoiminnasta puhutaan. Ennen nettiaikaa luimme talouden tilan siitä, miten paljon Hesarissa julkaistiin työpaikkailmoituksia. Huippuaikoina lehti joutui jättämään jopa 14 sivua ilmoituksia pois, koska teknisesti sivumäärä oli rajoitettu. (Sitten keksittiin liitteet). Taantumissa taas ilmoitukset vähenivät dramaattisesti, jolloin lehti joutui säästämään ja päätoimittaja kokemaan kustannuspaineita.

Virkkunen on kirjaimellisesti otsikon mukaan läpikotaisin Hesarin mies. Hän opiskeli HS:n toimittajakoulussa, josta siirtyi politiikan toimitukseen, ja sille tielleen jäi. Hänellä oli ja on laaja kontaktiverkosto, mutta ei työkokemusta lehden ulkopuolelta, luottamustoimia kyllä, myös kansainvälisesti. Jo hänen sukunsa kietoutui lehden perustajien sukuihin (Järnefeltit, Erkot), joten kohtalo lienee kuljettanut miehen paikalleen. Ja mitenkään tähän liittymättä, tiesittekö, että hän on Jean Sibeliuksen tyttärenpojanpoika?

Kiinnostavaa tietysti kuulla kulissientakaisia tapahtumia, vaikka erittäin korrektisti esitettynä. Virkkunen kirjoittaa suu supussa: faktat ovat varmasti kunnossa, mutta suuria tunneailahduksia tai tiukkoja kannanottoja hän ei tarjoile. Teksti on hämmästyttävän laimeaa ammattikirjoittajalle. Virkkunen käyttää paljon lieventäviä ja virkamiestyylisiä ilmaisuja, tyyliin "arvioisin, että", "monella muotoa", "melko","hieman", ja liitepartikkeleita (-kin, -han jne.), joihin käyttäisin punakynää. Voi olla, että on tavoiteltu jutustelevaa tyyliä. Ollaan vallan kammareissa ja tarjotaan menestyksen eväitä - fraaseja, jotka eivät tekstiä raikasta. Ja hyvin paljon lainataan Virkkusen lehtitekstejä, mikä tekee lukemisesta raskaanpuoleista, vaikka ratkaisu on perusteltu: kun asia on joskus huolella mietitty ja muotoiltu, toisto tuntui varmaan turhalta. Vuodet ison työnantajan palveluksessa ja juuri tuossa tehtävässä - jota sanotaan maan tärkeimmän mediavaikuttajan pestiksi - lienevät opettaneet varovaiseksi. Asiaa kuitenkin riittää, ja paljon. Välillä kirjoittaja onneksi puuskahtaa aidonoloisesti, kuten etuoikeutettua ja nautinnollista työtään kiitellessään:"...josta kyllä aika monta päivää vaihtaisin pois." (Riemastuin - olen aina suhtautunut epäluuloisesti "päivääkään en vaihtaisi pois" -fraasia käyttäviin.)

Kirja antaa kuvan hieman verettömästä ja kaukana pysyttelevästä, mutta työssään luotettavasta ja johdonmukaisesta tekijästä, joka hoiti tehtäväänsä tunnontarkasti ja osasi luovia verkostoissa. Epäilen, että räväkämpäänkin olisi löytynyt aineksia niin miehestä itsestään kuin etenkin tapahtumista, jotka jäivät kertomatta. Kerrottujakin kohtia pitää lukea tarkasti, jotta itse asia kirkastuu lukijalle. Hän sanoo, ettei pidä lehtijuttujen nykytyylistä, jossa kerrotaan toimittajan omia asioita; se näkyy myös hänen omassa tekstissään. Jotkin kannanotoista tuntuvat tavislukijasta kummilta tai ristiriitaisilta muuhun kerrottuun. Kuten miksi Virkkusen mielestä HS ei voinut järjestää valtioneuvoston kanslian kanssa "tasavaltalaisten voimien seminaaria" mutta Helsingin Sanomain Säätiö voi? Meille taviksille kyse on samasta tahosta, vaikka ne kuinka organisatorisesti ovat erillään. Tai miksi Kiinan suurlähettiläiden moitteille HS-kirjeenvaihtajia kohtaan "ei tarvinnut antaa mitään arvoa" - ahaa, politiikkaa, mutta vaikka asia olisikin noin, ilmaisu kuulostaa ylimieliseltä.

Joka tapauksessa. Kiinnostavaa ajankuvaa,  huima määrä faktatietoa Hesarin silmin katsottuna Suomen viime vuosikymmenistä lähes tähän päivään asti, ainutlaatuinen uratarina - vaikka vaisuhkosti paketoituna.

Sopiva ja ajankohtainen sitaatti lopuksi kohdasta, jossa Virkkunen kertoo Venäjä-vierailustaan:

"Tietoisesti halusin kertoa kuulijoille sananvapauden perusteista, sillä luultavasti se on alue, josta pitää vain jaksaa koko ajan puhua. Asiat eivät suinkaan parane itsestään. Niiden eteen pitää tehdä työtä."

Kenelle: Median toiminnasta kiinnostuneille, lähihistoriaa ja politiikkaa seuraaville.

Janne Virkkunen: Päivälehden mies. WSOY 2014.

Liitän jutun osaksi Elämäkertahaastetta. 

Ei, rouva presidentti

Tarja Halosen lehdistöpäällikkönä ja eri yritysten viestintäjohtajana toiminut Maria Romantschuk on julkaissut muistelmansa ajastaan presidentinkansliassa ja työelämästään sen jälkeen.

Miksi, kysyn. Velvollisuudesta, sanoo hän. Uskonko? En.

Hän jatkaa haluavansa oikaista väärinkäsityksiä ja huhuja. Selvä, sen uskon. Mutta onko kirja oikea tapa ja antaako se uskottavia vastauksia? Tutkitaan.

Kirja alkaa vetävästi - jos tylsät esipuheet jätetään pois - siitä päivästä, kun presidentin kansliassa paljastui tietovuoto, joka lopulta johti pääministeri Anneli Jäätteemäen eroon. Tuo lieneekin kiinnostavin tapahtuma, jonka Romantschuk voi työuraltaan kertoa sisäpiirin silmin.

Kirjoittaja siirtyy kuvaamaan Tarja Halosen nousua politiikassa ja ulkoministeriaikaa, jolloin Romantschuk tutustui häneen siirtyessään toimittajan töistä ministerin lehdistöavustajaksi. Tiet erosivat, kun Romantschuk lähti lehdistöneuvokseksi Tukholmaan, kunnes presidentiksi noussut Halonen pyysi luottohenkilöään töihin Linnaan.

Kirjan kirjoittanut Pirjo Houni kertoo Romantschukin suulla noista vuosista merkittävimpiä tapahtumia ja arjen sattumuksia. Tietenkään mitään oikeasti luottamuksellista tai yllättävää ei kerrota, ja muutenkin tekstiä vaivaa varovaisuus. Se lienee jo sisäänrakennettu ihmiseen, joka on työskennellyt salassapitovelvollisuuden ja/tai valtiollisen etiketin alaisena suuren osan urastaan. Siksi mehukkaimmat tarinat jäävät lukijalta saamatta, uskon. Muutamia pistoja entisten työkavereiden ja muiden kumppaneiden suuntaan löytyy, korrektiuden naamiossa. Niistä ei jää hyvä maku, mutta reiluuden nimissä on sanottava, että myös omia mokiaan Romantschuk on kirjannut, tosin vaarattomia sellaisia. Lähinnä listataan onnistumisia ja tähtihetkiä, joita riitti Halosen suosion ampaistessa kattoon. Ilmeisesti tuo salaperäinen työ oli siis onnistunutta.

Ai niin, se pääasia. Poliitiikasta kirja kertoo sen, mitä jo mediasta tai kokemuksesta muutenkin tiedämme. Halosen vihertävät ja modernit ajatukset, tuulipukukansan edustajuus ja saavutukset presidenttinä - ei huomauttamista jo muualla kerrottuun. Mutta korostan nyt sitä, että arvioin kirjoja normilukijana, ottamatta poliittista kantaa tai tuntematta taustoja enempää kuin mitä tavis tietää. Reetan blogin elämäkertahaaste ei olekaan niin yksinkertainen juttu kuin äkkiseltään luulisi.

Romantschuk esiintyy kirjassa suorapuheisena luottonaisena, joka uskaltaa sanoa mielipiteensä jopa presidentille. Yritysmaailmaan vapaampaan hierarkiaan tottuneesta lukijasta korostaminen on hassua; miksi ihmeessä presidentti maksaisi palkkaa suhteidensa hoitajalle, joka ei osaisi niin tehdä? Lojaliteetti pitää: presidentin toimet ja teot selitetään parhain päin, ystävyyttä todistellaan. Mehukas juoru mahdollisesta naisten välisestä suhteesta kumotaan monesti ja monin tavoin, kuten aviopuolisoita korostamalla. Ehkä se jopa oli kirjan tekemisen syy? Jälleen jää lukijalle kysymysmerkkejä. Miksi pitää todistella - kuka sitä kaipaa?

Kirjassa on muitakin ratkaisuja, joita en ensi lukemalta ymmärrä. Kuten sitä, miksi monta sivua käytetään Linnan työntekijöiden pukukoodin kuvaamiseen - koodi ei edes ole Romantschukin eikä Halosen käsialaa, eikä liity mitenkään kummankaan uraan kuin yhtenä työvälineenä. Tai miksi mukana on kopio Halosen allekirjoittamasta lehdistöpäällikkönsä irtisanoutumispaperista. Siis kopio tavallisesta valtion asiakirjasta. Ehkä se on mukana siksi, että kirjoittaja halusi osoittaa presidentin pedanttiuden, kun tämä on korjannut siihen yhden sanan käsin. Halosen korjaus on kyllä aivan paikallaan, pilkunviilaajana pisteet hänelle!

Kirja kertoo myös lyhyesti Romantschukin oman elämäntarinan pääpiirteet, kuvin varustettuna. Ajasta Linnassa on oma kuvaliitteensä. Kuvissa Romantschuk kättelee kuninkaallisia ja muita merkkihenkilöitä ympäri maailmaa. Jännittävää.

Risuja: Ylikorrekti teksti ei sytytä, hymistely ja parhain päin selittely tuntuu vaivaannuttavalta. Olen yhtä ylpeä suomalaisten naisten, kuten Tarja Halosen, saavutuksista kuin kuka tahansa muukin, mutta en usko, että Halonen olisi kirjaa tarvinnut. Jatkuva vakuuttelu missä tahansa asiassa alkaa tuntua falskilta. Ei voi välttää mielikuvaa lapsesta inttämässä hillot poskilla, ettei ole käynyt hillokaapilla. Edelleen mietin kirjanteon motivaatiota. Ehkä se perinteinen: "Haluan nähdä ja näyttää lapsilleni omat saavutukseni kovien kansien välissä". No, mikäpä siinä. Ja voihan siitä euroja tilille kilahtaa. Meille muille kirjan anti jää vähäiseksi niin kirjallisena, historiallisena kuin ajankuvallisena teoksena.

Ruusuja: Kronologiaa on kerronnassa rikottu kiinnostavasti. Erityisesti pidin uratarinasta Linnan jälkeen: Romantschukin Fortumin viestintäjohtajan ja Bonnierin viestintäjohtajan pestit olivat lyhyitä, mutta kiinnostavia, ja niissä on ainakin minulle uutta tietoa. Tuttuja ihmisiä vilahtelee (terkkuja vain Kirsi Nurmi ja Pauliina Henttonen, jos tätä luette). Yritysarki vain tuntuu niin paljon läheisemmältä kuin valtion toiminta.

Muualla:  Arvio tuulipukukansan omassa lehdessä (jota luen säännöllisesti, koska olen, no, tuulipukukansaa). Nina sanoo tällaisen muistelman tuovan presidenttejä ja muita tärkeitä henkiköitä vähän lähemmäs kansaa.

Pirjo Houni & Maria Romantschuk: Ei, rouva presidentti. Otava 2014.

Merkitsen osaksi jo edellä mainittua elämäkertahaastetta.

Unennäkijän muistelmat

Jos elämä ja kirjoitustaito on kuten Anita Konkalla, ei tarvitse pelätä, että muistelmakirja olisi ikävä. Harvoin olen nauttinut muistelmista näin paljon. Konkka ei tee kronologisen kuivaa tapahtumalistausta, vaan on sekoittanut omalla tavallaan elämäntapahtumansa ja historiansa matkakertomuksiin, kirjailijan työn kuvaukseen sekä mietteisiin ja havaintoihin elämän eri aspekteista.

Tunne, se on tässä tärkeintä. Sodan varjossa 1941 syntynyt Konkka on täysiverinen taiteilija, joka elää suurella tunteella, ja hän onnistuu välittämään elämänasenteensa kirjassa erinomaisesti. Lukija näkee ja kuulee, suree ja huvittuu tapahtumien myötä. Konkan huumori ja elämänkokemus näkyvät ja tuntuvat.

Rakkaus sanelee kirjailijan ratkaisuja pitkälti. Niin fyysinen kuin henkinenkin, parhaassa tapauksessa molemmat; pitkä suhde Hannu Salaman kanssa lienee tärkein. Järkeä kaikissa valinnoissa ei paljon ole, mutta sitä jotakin muuta. Jos raha on välttämätön paha - jonka puutetta kirjailija joutuu usein pohtimaan, mikä ei yllättäne ketään - rakastaminen ja matkustaminen ovat välttämättömiä hyviä. Ja tietysti kirjoittaminen.

Kirjoittamisen luonnollisuus, tuska ja pakko: niistä Konkka kertoo rehellisesti ja konkreettisesti. Kaiken työn jälkeen, voi sitä Hesarin valtaa! Hän välittää kuvan maailmasta, jossa kirjat ja kirjoittaminen ovat keskiössä, eikä asiaa kyseenalaisteta missään vaiheessa. Ystävät ja rakkaat ovat taidepiireistä; Raija Siekkinen on yksi tärkeistä, josta kirja kertoo pitkästi.

Järki-ihmiselle kuten tämä lukija tekee hyvää lukea täysin erilaista maailmaa. Mutta onhan Konkka tehnyt paljon töitä eikä "vain taiteillut": oman kirjallisen uran lisäksi hän on työskennellyt niin monenlaisissa ammateissa ja tehtävissä, että nuorempia hirvittää. Tosin hän myöntää auliisti olevansa jokseenkin epäkäytännöllinen, mutta kahden lapsen äitinä ja yksinhuoltajana hänen on pitänyt myös oppia arjen asioiden hoitoa; en siis aivan usko hänen väitteisiinsä täydestä kädettömyydestä.
Moraalisiakin pohdintoja kirja saattaa herättää. Naimisissa olevien miehien kanssa seurustelu ei ole niistä pienin. Mutta Konkka ei suostu ottamaan vastuuta miesten tekemisistä.

Helsinkiläisen kulttuurikodin lapsena Konkka sai sellaisen henkisen perinnön, että kateeksi käy. Paitsi että normiarki oli hukassa, ja riitoja oli paljon. Idylliä ei syntynyt, vaikka aineksia olisi ollut. Äiti maalasi, isä kirjoitti WSOY:lle. Lapset olivat tuon ajan kasvatustavan mukaan hiljaa ja niin vähän vaivaksi kuin mahdollista.

Kuten Anita Konkka toteaa, tavallisesti lapset lähtevät kotoa ja vanhemmat jäävät. Konkan perheessä tapahtui niin uskomaton kuvio, että vanhemmat lähtivät. Isä muutti sihteerinsä kanssa Espooseen, ja äiti lähti toteuttamaan itseään maalaamalla Italiaan. Anita, esikoinen, oli 17-vuotias, pikkuveljet 16 ja 14. Vanhemmille ei tullut mieleen, että saattaisi olla laitonta jättää lapset keskenään. Ikätoverit kadehtivat, mutta holhooja oli pykälien täyttämiseksi pakko olla. Sellainen saatiinkin, rouva Railo, joka ei ehtinyt liikaa katsoa lasten perään. Joille koitti taivas, tai ainakin vapauden aika, kun ei enää tarvinnut kantaa huolta kodin painostavasta ilmapiiristä.

"Lapsuuden kauhu ja lumous on lähde, josta unet ammentavat voimansa, näkymätön napa niin syvällä sisimmissä, että muisti ei sinne yllä. Sielun merkit tatuoidaan lapsena, ja kun ihminen kasvaa, pinta hilseilee ja rapisee, mutta tatuoinnit jäävät."

Kirjan nimi on osuva: Konkka on paljon tutkinut unia ja enteitä sekä harrastanut muun muassa zenmeditointia. Kuulostaako ufolta - ehkä näin tiivistettynä niin, mutta hän on saanut mielenkiinnon kohteistaan paljon apua ja tietoa itsestään. Osin unien kautta kerrottu elämäntarina on myös kirjalllisesti persoonallinen ratkaisu. Jopa minä, joka lähtökohtaisesti en jaksa paljon toisten unia, jaksoin hyvin lukea kuvaukset. Ehkä siksi, että näissä on oikeita yhtymäkohtia todellisuuteen, tai siksi, että Konkka taitaa kiinnostavan kirjoittamisen.

Matkoiltaan hän kertoo paljon; lukija pääsee mukaan niin Venäjälle, Italiaan kuin Unkariin taiteilijan myötä. Mutta myös Tilastokeskukseen toimistotöihin ja rakennusalan lehtiin toimittajaksi, mikä tietysti minua saman alan viestijänä erityisesti ilahdutti. Tietokirjaksi kirjan tekee myös mukana oleva kirjallisuus- ja henkilöluettelo. Tämä teos on niitä, jotka eivät tyhjene kerralla.

Kirja herätti tunteita, kuten varmaan pitikin. Konkka on älykäs ja persoonallinen oman tiensä kulkija, jonka kehitystä on kiinnostava seurata. Eikä hän sorru valittamiseen ja vaikerrukseen, vaikka monesti syytä olisi voinut olla. Hän ottaa edelleen vastuun itse. Finlandia-ehdokkaaksi 1989 yltänyt Hullun taivaassa -kirja on edelleen hyllyssäni, se oli minulle nuorena tärkeä. Muutaman muunkin olen lukenut, mutta niistä on aikaa. Nyt tekee tutkia niitä enemmän. Elämänkokemus ja jos kliseisesti sanotaan, seestyneisyys, sekä mukava pilke silmäkulmassa, antaa perspektiiviä. Kokeneet naiset, onko sen parempaa?

Kenelle: Taiteilijaelämäkertojen ystäville, luovuuden olemusta miettiville, kokemusta arvostaville.

Muualla: Anneli kuvaa kirjaa tarkasti. Anita Konkka kuvaa kirjanjälkeisiä tunnelmia itse blogissaan.

Anita Konkka: Unennäkijän muistelmat. Teos 2014.

Valistuksen paikka

Arne Nevanlinna muistelee kirjassa nuoruuttaan, opiskeluaikojaan ja etenkin arkkitehtiuran alkutaivalta. Samalla hän luo kiinnostavan ajan ja tapojen kuvauksen sodan kokeneiden "hyväosaisten" nuoruudesta, sivistysperheen elintavoista ja koulutuksesta 1950-60-luvuilla.

Arne Nevanlinnan suunnittelma talo Helsingin Lauttasaaressa.

Jos isä on maailmankuulu arkkiatri, on lapsilla hieman paineita. Toki kuuluisasta ja viisaasta isästä on hyötyä, vaikka ajan tavan mukaan isä oli perheessä melko kaukainen hahmo ja ehdoton auktoriteetti. Sukunimi takasi kuitenkin lapsille hyvän palvelun virkamiesten taholta - jopa opettajien - ja lähtökohdat ja kontaktiverkoston, jollaista me vastaavaa ilman jääneet tavikset emme osaa kuvitellakaan.

Nevanlinna kirjoittaa humaaniin, hauskaan ja älykkääseen tapaansa tapahtumia ja anekdootteja matkan varrelta. Opin paljon niin arkkitehdin työstä kuin verkoston voimasta, mutta hyppelehtiviä tarinoita on ennen kaikkea äärettömän mukava lukea. Huumori, joka myöhemmissä fiktiokirjoissa näkyy terävämpänä ja hienostuneempana, muistuttaa vielä opiskeluaikojen teekkarihuumoria puujalkavitseineen, puhutaanhan juuri niistä ajoista. Perheen sisällä harrastettiin myös omanlaistaan huumoria ja jutunkerrontaa. Tarina antaa ymmärtää Arnen olleen aina hyvä suustaan, vaikka hän sanookin tuolloista itseään ahdistuneeksi. Suhteellista! Älynsä ja taustansa sekä etelähelsinkiläisen elämänpiirinsä ansiosta nuori mies oli melko ylimielinen ja kritisoi herkästi niin "landeja" kuin muitakin, jotka elivät erilaista elämää hänen tottumuksiinsa verrattuna. Mutta kukapa nuori ei niin tekisi. Harva kuitenkin uskaltaa paljastaa sen koko kansalle, vaikka aikaa on kulunut 50 vuotta kerrotusta.

Murrosiässä Arne joutui sotaan. Siitä on olemassa omat tarinansa, mutta tämä kirja alkaa sen jälkeisen opiskelun alusta, muistumia lapsuudestakin on mukana. Ensin Arnen tavoite oli teekkarin tupsu ylioppilaslakkiin. Kavereita riitti, heilojakin, koulua käytiin ja  tupakkaa kului, kun nuoret miehet kuuntelivat jazzia yötä myöten. Arne myös itse harrasti pianonsoittoa. Uraksi valikoitui arkkitehtuuri, koska insinöörin ura olisi vaatinut enemmän matemaattista taipumusta. Piirtäjäksi hän kuitenkin päätyi. Opettavainen muistutus lukijoille, että suurin osa arkkitehdeistä ei voita maankuuluja kilpailuja tai pääse Arkkitehti-lehteen, vaan tekee tavallisia taloja, piirtää niitä ilman sen suurempaa taiteellista panostusta, työmuurahaisena.

"Kotoa olin perinyt annoksen kriittisyyttä, tosin pienen mutta kuitenkin. Minäkin yritin kovasti, mutta toisinaan epäilys hiipi mieleen. Ehkä näin ei ollutkaan hyvä, oliko aina pakko tehdä niin kuin muut, ehkä asian voisi funtsata toisinkin."

Kaikkea katuu vaan ei nuorena naimista, sanotaan. Arne avioitui nuorena, ja Vaimon kanssa perustettiin koti ensin ensin Helsingin Merikadulle - olihan Arne kotoisin läheltä, Pietarinkadulta. Jossain vaiheessa he asuivat uudessa lähiössä Munkkivuoressa, mutta haave oli Tapiola, tuo arkkitehtien pyhä paikka. Alkavien arkkitehtien kielenkäytössä alan gurua kutsuttiin tuttavallisesti Alvariksi (ja sitä ranskalaista Corbuksi). Aalto oli kiistaton mestari, jonka asemaa kukaan ei kyseenalaistanut - eikä kyseenalaista edelleenkään. Tuolloin kuitenkin moni, kuten Arnen appi, piti Aaltoa "suulaana, sivistyssanoja ylenmäärin viljelevänä snobina. Eikä ollut kokonaan väärässä." Alan sisäpiirin juttuja kirja tarjoilee herkullisesti, mutta kiltisti - ei suuria paljastuksia, edes päähenkilöstään, joka vaikenee monesta isosta asiasta. Kaiken kattava muistelmateos ei ole kyseessä. Mutta se ei lukunautintoa vähennä, kirjailija päättää sisällön, ja sujuvasta tekstistä ja valikoiduista jutuista saamme kaikki nauttia. Tuotannosta 13 kirjaa on jo painettu, ja pari on kovalevyllä, hän sanoo blogissaan.

Kirja piirtää kuvan fiksusta ja pärjäävästä nuoresta miehestä, joka ajoittain koki huonommuuden tunteita ehkä lähinnä isänsä vuoksi ja perheen kuopuksena, mutta osasi toimia, tehdä ratkaisuja ja myös nauttia elämästä. Sitä en tiedä, kuinka hyvin kuva vastaa todellisuutta, enkä ehkä halua tietääkään. Elämänkokemusta tietysti tuossa iässä vielä puuttui, ja sen tuomaa viisautta ja avarakatseisuutta, joka välittyy vaikkapa romaanista Marie (linkitys Hjalmariin keskittyvään postaukseeni). Mutta hurmaava herra tämä Nevanlinna on, ei voi mitään, katsotaan asiaa sitten faktan tai fiktion kannalta. Ainakin minä olen myyty.

Ai niin, melkein unohtui: kirjassa on myös oheistarina, Oton ja Raakelin rakkaudesta. En oikein tiedä, miksi - ehkä kirjailija varovasti kokeili kaunokirjallista puoltaan tuomalla siitä osan muistelmatyyppiseen teokseen. Sujuvaa tekstiä sekin on, mutta hieman hämmentävä ulostulo tuon kaiken muun keskellä.

Muuta: Arne Nevanlinnan oma blogi. Siellä on listattuna koko tuotanto, josta onneksi monta on vielä minulle lukematonta. Ihmetyttää, miten samana vuonna - 1996 - on ilmestynyt kaksi arkkitehtuuriaiheista kirjaa. Mutta luulenpa lukevani tuon toisenkin, Illuusion arkkitehtuurista. Arkkitehtuurista hänellä on vankat mielipiteet jo nuorena. Ja uusin kirja Arne on jo hankittu, joten tulossa lisää Arne-juttua lähitulevaisuudessa. (Olikohan tämä toinen niistä kovalevyllä majailleista?)

Arne Nevanlinna: Valistuksen paikka. Noin kaksi vuosikymmentä muodon vuoksi. WSOY 1996.

Michael Monroe

Vasta nyt sain luettua loppuun Michael Monroen parin vuoden takaisen elämäkerran. Syy ei ole kirjan, vaan oman ajankäyttöni: kirja on tehty taidolla, jopa poikkeuksellisen hyvin rock-puolen elämäkerraksi. Alalla kun on nähty myös täysin onnettomia raapaisuja, jotka lienee tehty vain dollarinkuvat silmissä.

Mutta nyt ei puhuta sellaisesta, sillä Ari Väntänen osaa asiansa. Muhkea teosjärkäle koostuu reilusta viidestäsadasta sivuine, runsaine kuvineen ja lopun hakemistoineen: mukana ovat niin Monroen kuin Hanoi Rocksin diskografiat, Michaelin 80-luvulla kirjoittamat pakinat Suosikki-lehteen ja järeä lähdeluettelo.

Teksti ei konstaile, vaan kertoo selkeästi ja kronologisessa järjestyksessä Matti Fagerholmin matkan Naistenklinikalta maailmalle ja sieltä takaisin Suomeen ja tähän päivään. Ja korostettakoon, että kyseessä ei ole Hanoi Rocks -tarina, vaikka se tietysti läheisesti asiaan liittyy, mutta siitä Väntänen on tehnyt oman kirjan jo aiemmin. Nyt puhutaan M Monroen elämästä ja musiikista, ja nimenomaan jälkimmäisen tinkimättömästä tekemisestä.

Michael Monroe on itse kirjoittanut esipuheen, jossa irtisanoutuu yleisestä käsityksestä "stereotyyppisen rockstaran fiktioelämästä, siitä pinnallisesta hömpötyksestä, johon liitetään materialistisuus, rikkaus, limusiinit ja sex-drugs-party-brandy-dude-elämäntyyli. Joidenkuiden mielestä kaikenlainen hölmöily ja sekoilu on ihailtavaa ja kuuluu rockstaran elämäntyyliin. Minusta sellainen taas on enemmänkin noloa."

"Ei tarvitse olla idiootti ollaaksen rocklaulaja"

Monroen mielestä musiikissa ja varsinkin sanoituksissa on oltava niin paljon sisältöä, ideaa ja sanomaa, että niihin voi paneutua täysillä. Eikä hän hyväksy "yhteiskunnan tarjoamaa tekaistua turvallisuutta", muiden osoittaman tien kulkemista, vaan edellyttää itseltään elämänsä hallintaa, oman tien valitsemista turvallisuuden kustannuksella. Tämä on lähtökohta, joka leimaa hänen ammatillista uraansa ja koko elämänotettaan.

Rock oli hänen juttunsa jo pienestä. Äiti-Marjatta kertoo Maken olleen lapsena "vilkas, kekseliäs ja omperäinen kaveri, joka keksi hienoja mielikuvitustarinoita ja omia käsitteitä." Hoksottimia ei kaverilta ole puuttunut; hän oppi lukemaan jo nelivuotiaana ja englannin kieli tuli opittua rock-innostuksen siivellä. Musiikillinen perhetausta ohjasi ja rohkaisi. Hän oli lisäksi hyvä piirtäjä ja luki paljon, eikä mitään kevyttä kamaa, Raamatunkin pariin kertaan jo ennen rippikoulua. Uteliaisuus ja tiedonjano siivittivät omien mielipiteiden muodostusta. Ulkopuolista kontrollia ja laumassa toimimista hän ei sulata.

1970-luvulla "Makke" perusti ensimmäisen oman bändinsä. Samanmieliseksi kaveriksi löytyi Hulkon Antti; ura alkoi käynnistyä ja Hanoi Rocksina tuntemamme bändi syntyä. 1979 Michael yllätti luokkakaverinsa luokkaretkellä Tukholmassa ilmoittamalla jäävänsä sille tielleen. Tukholma oli kuitenkin vain välietappi, jonka kautena ensimmäinen levy tehtiin. Koska bändi halusi kansainvälistyä, se muutti pian Lontooseen, "rock-maailman laidalta ytimeen." HR-aikaa ei kirja tosiaan kuvaa tarkasti aiemmin mainitusta syystä, vain päätapahtumat. Onneton bändin päätös oli vaikeaa aikaa Michaelille, joka vähitellen ja hyvien tukijoiden, kuten idolinsa Stiv Batorsin ja Little Stevenin, avulla jatkoi omaa musiikillista tietään monen bändin ja yhteistyökuvion kautta. Tosin sittenhän kävi niin, että Hanoi Rock -bändikin syntyi lopulta uudestaan.

Suhteet ovat tärkeitä, se käy selväksi. Ilman hyviä kontakteja moni asia jäisi toteutumatta, eikä Michaelin kaltaisella huipputekijöillä ole ollut vaikeuksia niitä solmia. Bändien kokoonpanot vaihtuvat nopeasti, musiikinteko, levyt ja keikat vaativat omat tekijänsä ja tukijansa. Kirja vilisee tunnettuja nimiä ja rapakontakaisia paikkoja, joista tietysti New York kirkkaimpana. Aina päätökset eivät olleet järkevimpiä Michaelin itsensäkään mielestä. Lukijan mieleen tulee väistämättä Ruotsi, jossa muusikot tuntuvat saavan enemmän tukea työhönsä myös maansa ulkopuolella - joten huipputähteyteen on helpompi ponnistaa kuin suomalaisten, jotka helposti joutuvat jopa höynäytetyiksi tai muuten sivuraiteelle, kun eivät tunne kuvioita. Michael on aina tehnyt lujasti töitä, mutta yhden miehen hartioilla ei maailmaa muuteta, eikä taiteilijalta voikaan odottaa koko valtavan markkinointiorganisaation tuntemista ja siihen keskittymistä. Siihen pitäisi olla omat asiantuntijansa, yksi Vesterinen ei riitä. Ehkä tämä on syy siihen, että vaikka Michael on tinkimätön ja oman alansa huippumusiikko, persoonaltaan rocktähti viimeistä solua myöten ja muusikkopiireissä maailmalla arvostettu, varsinainen supertähteys on aina jäänyt viittä vaille -tilaan.

En koosta tarinasta enempää referaattia, koska siitä tulisi liian pitkä; lukekaa itse yksi tarina siitä, miten ura rockin alalla urkenee. Sex and drugs -osastosta: ensimmäinen vaimo, vuosikausien rakkaus Jude kuoli nuorena, mikä oli luonnollisesti suuri isku Michaelille. Sittemmin hän löysi Johannansa, jolle kirjakin on omistettu. Luonteeltaan Michael on kirjan mukaan ollut aina (yli)vilkas ja energinen, joten kemiallisille piristeille ei ole ollut pakottavaa tarvetta, jos niitä ei ole täysin välteltykään. Ilman hyvää fyysistä kuntoa ei huipulla pärjää, ei edes tavallisissa duuneissa nykyään. Hauska heitto on, että nykyiset huippubändit käyttävät palkkonsa lähinnä luomuruuan hankintaan, kun ne ennen menivät muihin nautintoaineisiin.

Kova kilpailu musiikkimaailmassa tuo esiin myös taiteilijuuden nurjat puolet. Michael ei ole lähtenyt julkiseen loanheittoon eikä "ahnehtinut krediittejä", vaikka varmasti on saanut vihamiehiä oman tiensä noudattamisesta. Toisten kustannuksella hän ei kuitenkaan vaikuta uraansa rakentaneen, vaan kertoo uskovansa hyviin viboihin ja korkeampiin voimiin (ei uskontona). Viisas mies ymmärtää sen, että hyvä synnyttää hyvää, mutta itseään ei kannata vahingoittaa toisten vuoksi. Jos on tähti ja taiteilija, on pakosti myös narsisti, uskon, muuten homma ei kanna.

Suomalainen maalaisjärki, tosin Helsingin Töölöstä alun perin, mutta Kiikalan mökillä karaistu, lienee yksi syy terveeseen otteeseen, jolla Michael asioita katsoo ja tarttuu toimeen tai tarvittaessa vaikka lumilapioon. Vaivannäkö ja työnteko tärkeiksi katsomiensa asioiden puolesta ei ole hänelle ongelma, vaan luontainen tapa toimia. Yllättävän mukava ja pidetty kaveri Michael Monroe kaikesta tähteydestään huolimatta on, se nähtiin telkkarissa Voice of Finlandissa. Hänen tarinansa kannatti ilman muuta koota kirjoihin ja kansiin, onhan se maassamme ainutlaatuinen. Eikä ura suinkaan ole vielä ohi.

Miksi tämä kirja? Syntymävuoden lisäksi meillä on yhteistä läheinen suhde kotilähiööni Kannelmäkeen, johon Michaelin äiti muutti Töölöstä ja mies itsekin siellä majaili, tosin taisi jo niihin aikoina huidella pääosin ulkomailla. Ja perusrock on se musiikki, jonka tahdissa on kasvettu. Siksi on mukava lukea "historiikkia" omasta ajasta, omasta musiikista ja hienosta, persoonallisesta taiteilijasta, jonka puolesta voi iloita täysillä ja olla ylpeä "meidän" Michaelista.

Ari Väntänen: Michael Monroe. Like 2011.

Koppava kloppi

Stephen Fry, tuo osa Englannin kansallisaarteistoa, on suomalaisillekin niin tuttu, että Pihtiputaan mummokin hänen naamansa tv:stä tunnistaa. Sanallinen lahjakkuus ja jäljittelyn jalo taito on tehnyt hänestä näyttelijän, koomikon, toimittajan, ohjaajan - ja mitä kaikkea hän on tehnytkään. Ainakin kirjoittanut muutamia kirjoja, kuten Virtahevon, josta en näköjään kovin innostunut.

Koppava kloppi sisältää elämänkaaren aina Fryn ensimmäisistä lapsuuden muistikuvista siihen asti, kun hän tulee täysi-ikäiseksi ja hankkii ensimmäisen työpaikkansa. Aikuisuuden kynnykselle pääseminen ei ollut hänelle helppoa, eikä hänen perheelleen, sillä kirjan nimelle on perusteensa.

Elämänpiiri, josta Fry on kotoisin, tuntuu niin kaukaiselta, että sitä on jopa tällaisen parkkiintuneen lukijan vaikea kuvitella. Juutalaiset sukujuuret, huippuälykäs isä, joka tekee keksintöjä ja uppoutuu työhönsä, rakastava mutta kaukaiseksi jäävä äiti - ja koko brittiyhteiskunnan hierarkkinen luokkajärjestelmä, etenkin koululaitos, joka tuntuu mustekalamaisen monimutkaiselta. Sisäoppilaitoksien tuntemukseni rajoittuu kirjoihin Jenningseistä (muistaako joku?) alkaen, mutta tässä kuvataan raadollisemmin brittikoululaisten todellisuutta 1960- ja 70-luvuilla.

Fry on älykäs, mutta hänen oli vaikea sopeutua sääntöihin. Toisaalta hän fiksuna tiesi, miten niitä voi kiertää ja käyttää hyödyksi - kykyään selviytyä sisäoppilaitoksen kiemuraisissa sosiaalisissa peleissä hän pitää hyödyllisenä muissa yhteyksissä. Lyhyesti, hän sai kenkää monesta opinahjosta; taipumus varasteluun oli ongelma, joka lopulta ryöstäytyi käsistä ja johti poliisitoimiin; onnekkaasti hän kuitenkin sai vielä viimeisen mahdollisuuden ja tajusi sen itsekin sellaiseksi, ja loppu on historiaa, fraasi-ilmaistuna.

Koulussa solmitut ihmissuhteet olivat tärkeämpiä kuin varsinainen koulunkäynti, kuten lapselle kuuluukin - etenkin, jos hän asuu sisäoppilaitoksessa seitsemänvuotiaasta. Jo varhain hän tiedosti sen, etteivät tytöt kiinnostaneet samalla tavalla kuin pojat, ja ensimmäinen suuri rakkaus sai pään sekaisin aivan kuten kenellä tahansa teinillä. Kohde ei kyllä koskaan tiennyt olevansa kohde.

Kirja kuvaa poikaa, joka mielellään näpäyttää säkenöivällä älyllään tietämättömämpiä ja nautiskelee nokkeluudestaan eli on siinä mielessä aika tavallinen teini. On alueita, joilla Frykään ei loista, kuten laulaminen, ja näitä pohditaan pitkästi: itseinho ja -rakkaus vuorottelevat. Hän sanoo kokeneensa itsensä aina ulkopuoliseksi ja vaivautuneeksi, mutta löytää hyviä puolia myös näistä tuntemuksista: niiden ansiosta hän sanoo löytäneensä muun muassa kirjallisuuden maailman.

Kirja kertoo sekä pieniä että suuria tapahtumia, kepposia, mokailuja ja synkkää katumustakin. Helpolta hänen elämänsä itsensä kanssa ei vaikuta, vaikka kerronnassa onkin humoristinen sävy, totta kai, jos P.G. Wodehouse on yksi suurista idoleista. Tekstinä kirja on paitsi hauska myös hyppelehtivä, tapahtumat toistuvat, aiheet ja ajankohdat vaihtuvat nopeasti, välillä jaaritellaan, mutta se tuo jutustelevan vaikutelman, aivan kuin hän tosiaan juuri nyt muistelisi menneitä. Räväkät kielikuvat, reipas itselle ja toisille irvailu ja ronski kerronta sopivat tyyliin, jossa ei sievistellä - vaikka turhamaisuuttakaan ei kätketä, muun muassa nenän vinoutta pohditaan pitkästi.

Hugh Laurie mainitaan usein; ehkä Fry haluaa kaverillekin nostetta kirjan myötä tai kiltimmin tulkittuna he ovat niin läheiset, että tämä tulee usein mieleen, kun tekemisiä muistelee. Tässä kuitenkin päästään vasta työelämän alkuun, joten maailman tuntemat suoritukset ovat vasta tulossa.

Maija Kirjojen keskellä kuunteli tämän äänikirjana. Se olisikin ollut hyvä idea, varmaan mahtava Fryn itsensä lukemana - upeaa brittienglantia, voin kuvitella.

Stephen Fry: Koppava kloppi. Schildts & Söderströms 2012. Suomennos Titia Schuurman.

Mick Jagger

Rolling Stones on ainutlaatuinen ilmiö, jonkakaltaista ei ole eikä tule, ja Mick Jagger sen henkilöitymä. Bändi soittaa ja villitsee faneja jo - uskomatonta kyllä - kuudetta vuosikymmentä. Lähtölaukaus oli 1962 eikä loppua näy, tosin konserttitahti on harventunut ja viime levystäkin on aikaa.

Oikeastaan outoa, ettei Jaggerista ole aiemmin ilmestynyt elämäkertaa. Viime vuonna niitä tuli kaksikin, bändin 50-vuotispäivien kunniaksi. Kumpikaan ei kuitenkaan ole herran itsensä siunaama, vaan tiedot on koottu muista lähteistä. Marc Spitzin versiota sanotaan fanimaisemmaksi, Norman pyrkii olemaan neutraalimpi - en ole lukenut ensin mainittua, joten en osaa verrata. Ainakin Norman on tehnyt kunnioitettavan työn kerätessään kasaan valtavan tietomäärän, mutta koska lähes kaikki on jo jossain kerrottua, ei kirjakaan juuri uutta tuo. Lähinnä se on puuduttava, yli 700-sivuinen listaus tapahtumia Mick Jaggerin lapsuudesta alkaen.

Aivan viime vuosien kuvaus tuntui kiinnostavimmalta, koska asiat ovat uusia; olisi mukava tietää, missä tällä hetkellä mennään ja millaisia mietteitä tai suunnitelmia Jaggerilla on. Perhe- ja bändisuhteet ovat myös muuttuneet viime vuosina; pitkäaikaisen suhteen päättyminen, lasten aikuistuminen ja vanheneminen - Jaggerilla on 7 lasta ja monta lapsenlasta - ja välit muihin Stoneseihin. Keith Richardsin kanssa he ovat tunteneet lapsesta asti ja tuskin pääsevät toisistaan koskaan. He vaikuttavat vanhalta avioparilta jatkuvine riitoineen ja valta- ja ideologiataisteluineen, joten pientä näykkimistä, jota Richards omassa elämäkerrassaankin harrasti, ei osaa ottaa todesta - pari on kuitenkin niin tiivis, että suhde säilynee loppuun asti ja saattaa olla, että herrat varovat itsekin lopullisen pesäeron tekemistä, vaikka mykkäkouluja on pidettykin. Richards ei esimerkiksi voi hyväksyä Jaggerin aatelointia, sitä, että tämä otti arvonimen vastaan joltain niin kammottavalta taholta kuin kuningashuone, tuolta porvarillisuuden ja taantumuksen esikuvalta; Jagger taas itse on aina pyrkinyt sosiaaliseen nousuun ja aineelliseen hyvään. Mutta erot eivät ole estäneet heitä vuosien varrella tekemään musiikkia yhdessä, siihen he löysivät toisistaan täydellisen puoliskon.

Kirja keskittyy bändin tuotannon alkuaikoihin. Oma musiikki kehittyi jo varhain, ja kestosuosion on taannut se, että bändi on osannut aina ottaa aikansa vaikutteet osaksi omaa tyyliään.1960-luvulla ollaan vielä noin sivun 500 paikkeilla, ja 1970-luvusta päästään vasta satakunta sivua myöhemmin. Bändin historiaa on kyllä kirjattu muuallakin, kirjoiksikin asti, joten dramaattisia paljastuksia ei löydy; kotiolot, koulunkäynnit, tyttöystävät ja seksin ja huumeiden sävyttämä kiihkeä rockin nousun aikakausi muuttuvat maailmantähteydeksi. Vaikuttaa siltä, että kaikki, aivan kaikki Jaggerin elämässä, on ollut alisteista musiikille, kuten taiteilijalle sopiikin, mutta myös rocktähteydelle, "Mickinä olemiselle". Eikä näitä kahta enää voi erottaa toisistaan.

Norman vyöryttää kirjaan kaiken; mukaan on ympätty isoja ja pieniä tapahtumia, myös lööppimäisesti revitellen yksityiskohtia, joilla ei näytä olevan mitään yhteyttä aiheeseen tai se on keinotekoinen, tyyliin entinen rakastettu kulki pitkin katua, jolla on sama nimi kuin kirkolla, jossa Jagger meni vaimonsa kanssa naimisiin...

Ihmisenä Jaggeria kirja ei pysty paljon valottamaan siitä yksinkertaisesta syystä, että Mick ei puhu itse. Hän ei ole koskaan ollut lörpöttelijä tässä mielessä, vaan on jättänyt kommentoinnit kuninkaalliseen tapaan muiden huoleksi. Saa nähdä, tekeekö hän vielä joskus itse muistelmansa - tai teettää ne, mutta omalla äänellään. Raha voisi olla vahva houkutin, mutta vielä enemmän halu jättää vahva muisto jälkipolviin, haluttomuus poistua stagelta. Itse asiassa hän palkkasi haamukirjoittajan jo kerran, 80-luvulla: hän halusi jonkun Granta-kirjallisuuslehden kokoamalta Britannian parhaat kirjailijat -listalla. Tämä mainitaan varmaan siksi, että Norman oli itsekin listalla, jossa olivat myös Salman Rushdie, Julian Barnes, Ian McEwan, Kashuo Ishiguro... Jagger valitsi Adam Mars-Jonesin. Harmi vain, ettei tähdellä ollut antaa kirjoittajalle mitään eväitä; hänellä ei ole arkistoja eikä hänellä riittänyt kiinnostusta käyttää muisteluun aikaa, joten lopputulos jäi köykäisenä julkaisematta.

Hauska yksityiskohta: 1970-luvun alussa media kiusoitteli Jaggeria siitä, voisiko hän enää yli 30-vuotiaana kuvitella esittävänsä Satisfactionin tapaista biisiä - ja kaveri vastaa: "Siinä iässä miehen täytyy tehdä jo muutakin. En vain osaa sanoa, mitä se tule olemaan... mutta ei showbisnestä. En halua olla rock´n roll -laulaja koko ikääni. En kestäisi, jos minusta tulisi Elvis Presley, ja laulaisin Las Vegasissa samalla kun kaikki nuo kotirouvat ja vanhat naiset rynnisivät saliin käsilaukkuineen."

Olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos se olisi käsitellyt menneisyyttä tiiviimmin ja jäntevämmin; olisin jättänyt pois yksityiskohtia ja pieniä yhdentekeviltä tuntuvia sattumuksia, korostanut musiikillisia saavutuksia, ehkä jopa muuttanut kronologista rakennetta. Siksikin, että Jagger itse ei halua elää menneessä, mistä kertoo paitsi muistelmien puuttuminen, myös se, ettei hänen tapansa muutenkaan ole kertoilla juttuja menneistä tai viittailla vanhoihin aikoihin. Ehkä hän elää ikuista nuoruusharhaa, mikä tekee hänestä surkean aviomiehen, kuten ex-vaimo kirjassa toteaa, mutta musiikki on pysynyt tuoreena vuosikymmeniä. Ei aina upeana, mutta yksi mestarin merkki on se, että on varaa kokeilla ja tehdä floppejakin.

Tänä vuonna Glimmer Twins, Jagger ja Richards, täyttävät molemmat 70 vuotta. Faneille ja rock-musiikin kiihkeimmille rakastajille kirja on raskas ja vaikeasti ohitettava tietopaketti.

Philip Norman: Mick Jagger. Gummerus 2012.

Kirjasta kertoo Aamulehti. 

Armi Ratian maailmassa

Outoa lukea 60-luvulla kirjoitettu, vuonna 1998 kuolleen kirjoittajan vuonna 2012 julkaistu yritys- ja henkilöhistoriikki, joka päättyy vuoteen 1969, vaikka yritys on olemassa edelleen. Kirjan kohde, Armi Ratia, ei kuulemma antanut julkaisulupaa aikanaan, koska hänen ystävänsä pitivät tekstiä liian ”intiiminä”. En tiedä, miten lupa nyt perikunnilta heltisi, mutta hyvä että julkaistiin. Onhan Marimekko kansallinen ikoni, jonka tuotteita varmasti jokainen suomalainen aikuinen on joskus omistanut, saanut tai antanut lahjaksi. Raitapaidoissa viihdyin itsekin joskus ja skooleja on vieläkin hyllyllinen, vaikken mekkoihmisiä olekaan.

Armi o.s. Airaksinen muutti hyvin nuorena Karjalasta Helsinkiin, Ateneumin taidekouluun opiskelemaan tekstiilitaiteilijaksi, perusti perheen, selviytyi sodasta ja päätyi monien hengästyttävien vaiheiden jälkeen Erva-Latvalan mainostoimistoon töihin. Sieltä hän sai käytännön bisnesoppia. Parhaat opastajat olivat hänen oma idearikkautensa, intonsa ja rohkeutensa tarttua asioihin silloin, kun idea syntyi.  

Marimekko syntyi vahakangastehtaasta, josta Viljo Ratia osti aluksi osan. Siitä syntyi menestyvä vaatemerkki itse painettujen persoonallisten kankaiden, väriyhdistelmien ja kuvioiden ansiosta - tai paremminkin niiden luovien suunnittelijoiden, kuten Maija Isola ja Vuokko Nurmesniemi - ansiosta. Armi Ratia tiivisti:

”En ole kiinnostunut muodista, se on lähinnä sairaus. Minä olen kiinnostunut vaatteista ja asumisesta ja elämisestä.”

Lopulta Marimekko oli tuotemerkki kokonaiselle filosofialle, joka sisälsi vaatteiden, asusteiden ja kodintavaroiden tuotannon lisäksi muun muassa tasa-arvon ja luovuuden idean. Ratia kuvaa sitä näin:

”Ihmisen sielusta ei saa eikä voi poistaa runoa. Marimekko on Männistön muorin Venlan ja Vuohenkulman Annan kinttupolun projisoimista nykyaikaan. Se on iso nauru virkatärkeydelle ja vakava vastuu ihmisestä.--- Marinainen on sellainen nainen jonka haluaisi ystäväkseen, neitonen jonka haluaisi tyttärekseen ja sellainen kypsynyt nainen jonka haluaisi äidikseen. Mari ajattelee itse. --- Jokainen luo itse itsensä, koska nimenomaan rajojen asettaminen ei kuulu marin elämäntapaan. Marimaisuus… se on persoonallisuuden kasvattamista.”

Ratia haaveili jopa marikylistä, joihin asti ei koskaan ehditty. Mutta jo 60-luvulla Marimekkoa myytiin niin Englannissa, Ruotsissa kuin Amerikassakin, eikä tähän moni globaaleista markkinoista unelmoiva Suomi-firma pysty vieläkään. Menestymisen mallia tai ainakin henkeä tästä voi edelleen oppia. Yllättävän tuoreilta Ratian ajatukset kuulostavat - kuten tämä laatukommentti, johon nyt voisimme vaihtaa amerikkalaisten tilalle vaikka saksalaiset tai japanilaiset, tai kohta kiinalaiset:

”Meidän ei kannata myydä huonoa laatua hinnoilla, joilla tästä maasta pystytään myymään. Amerikkalainen on vielä laatutietoisempi kuin suomalainen perheenemäntä. Jos meidän laatumme on niin korkea kuin se ikinä voi olla, niin me myymme silloin ihmisille, jotka eivät osta hintaa vaan laatua, ja juuri näille ihmisille suomalaisten pitäisi myydä. Muista markkinoista pitävät esim. amerikkalaiset itse hyvin huolen.”

Tai oivallus, että henkilökunnan henkisestä ja ruumiillisesta terveydestä on huolehdittava. ”Meillä on hyvä henkilökunta, jumalauta, sanoi Armi. Jatkuvia ylitöitä ei saa esiintyä. Pitää käydä teatterissa yms.”

Armi itse oli ideatykki, joka ei piitannut sovinnaisuuksista eikä hienostelusta, vaan meni aina suoraan asiaan ja pisti toimeksi. Visiot olivat suuremmat kuin oli totuttu, eikä marinaisen tapaan rajoja tunnettu.

Kirja on kirjoitettu 60-luvun puhekieliseen tyyliin, sen ajan sanoin ja hyppelehtivänä ajatustenvirtana, jossa välillä puhuu Armi itse, välillä kertoja. Tekstiä ei ole toimitettu tiukimman seulan läpi putipuhtaaksi nykynormien mukaan, mikä hieman hidastaa lukemista mutta toden totta, onnistuu luomaan illuusiota siirtymisestä toiseen aikaan ja maailmaan. Kirja antaa käsityksen niin persoonasta kuin muista yrityksen toimintaan vaikuttaneista asioista, vaikkei ole perinteinen yrityshistoriikki. Onneksi lopussa on vuosiluvuin varustettu bibliografia, koska muuten olisi mahdotonta pysyä kärryillä, mitä oikeastaan milloinkin tapahtui.

Netin ja BB-median paljastavuuteen tottuneelle kirjassa ei ole mitään intiimiä, vaan se on kovin kiltti. Naistenlehdistä olemme lukeneet suurempia paljastuksia Armi Ratiasta. Kirja keskittyy yritykseen ja siihen liittyviin tapahtumiin, ei henkilökohtaiseen elämään tai ihmisiin, ei perhesuhteisiin eikä terveyteen, joten juoruja siitä ei kannata etsiä. Sopii 60-luvun yritystoiminnasta, luovuudesta ja brändinrakentamisen historiasta kiinnostuneille.

Armi Ratian maailmassa. Juha Tanttu, Tammi 2012.

 

 

Olin Hitlerin sihteeri

Onko pomosi psykopaatti -tyyppisiä testejä tai edes iltapäivälehtiä ei vielä ollut käytössä Saksassa 1930-luvulla, kun Christa Schroeder haki sihteerin paikkaa Münchenissä lehti-ilmoituksen perusteella. Hakijoita oli 87, ja hänet valittiin. Alkuun hän työskenteli SA-puolueen toimistossa, myöhemmin Hitlerin esikunnassa aina toisen maailmansodan loppuun asti.

Schroederilla oli kaupallinen koulutus, ja hän oli taitava pikakirjoittaja sekä ilmeisen täpäkkä tehtävissään, etenkin diplomatiakyvyiltään. Hitler adjutantteineen piti hänestä, mikä nosti hänet lähipiiriin, joka eli käytännössä muusta maailmasta eristettyä elämää vuosikausia. Johtajan korkea ja vaarallinen asema alkoi kansallissosialistisen puolueen nousun myötä näkyä ja tuntua myös sihteerin elämässä. Hän käväisi kihloissakin, mutta liitto ei kestänyt väistämättömiä Gestapon kuulusteluja. Sodan alettua 1939 työtahti tiivistyi entisestään, sihteerien piti olla koko ajan käytettävissä.

Politiikassa Hitleriä auttoivat valtakunnanjohtajat ja ministerit, arkityössä adjutantit ja sihteerit. Lisäksi oli joukko palvelijoita, jotka hoitivat käytännön asioita vaatehuollosta kuljetuksiin. Adjutantit hoitivat tärkeimmät asiat ja asiakirjat, sihteeri oli lähinnä puheiden puhtaaksikirjoittaja, joka ei tiennyt suunnitelmista päivää pidemmälle. Hän joutui usein mukaan työmatkoille, mutta ei saanut niistäkään tietoa etukäteen, vaan vasta lähtöhetkellä tuli käsky mennä kotiin pakkaamaan.

Hitler piti kaikkia varpaillaan. Hänen filosofiansa oli, ettei kenenkään tarvitse tietää yhtään enempää kuin kunkin työn suorittamiseksi on välttämätöntä. No, tällaista johtamista näkee vielä nykyäänkin. Salaisia asioita oli paljon, mikä tietysti vaikutti työilmapiiriin, sen tiedämme kaikki missä tahansa organisaatiossa työskennelleet. Kuten Schroeder sanoo: ”Salailu aiheutti aina levottomuutta, joka tarttui myös minuun.”

Alkupuolella kirjaa tuntuikin, ettei Hitler esimiehenä juuri eronnut kenestä tahansa korkean tason johtajasta. Kiireinen henkilö, joka ohi pyyhältäessään saattoi vaihtaa pari ystävällistä sanaa alaistensa kanssa. Kun sota eteni, lähipiiri tiivistyi, ja siitä tuli Hitlerille perheen korvike: hän vietti alaistensa kanssa jokailtaista teehetkeä, vaati kaikkia osallistumaan yhteisille illallisille, kertoili lapsuusmuistojaan ja nauratti yleisöään. Schroeder kertoo ihmetelleensä esimiehensä muistia ja tietomäärää: tämä oli intohimoinen lukija, joka muisti lukemansa ulkoa ja pystyi kuvailemaan vaikkapa Berliinin oopperatalon arkkitehtuurin yksityiskohtaisesti. Taidetta, tiedettä, tekniikkaa – kaikki kiinnosti häntä. Erikoisin piirre hänessä sihteerin kuvauksen mukaan oli puhekyky ja taito saada ihmiset puolelleen, vakuuttavuus jopa suggestioon asti.

Sodan edetessä huumori ja älyllinen ylivertaisuus alkoi kadota, ja Hitleristä tuli sulkeutunut ja umpimielinen. Esimiehen persoonaa ei sen enempää kirjassa arvioida kuin mitä sihteeri päivittäin näki. Myös sotatapahtumia kerrotaan kirjassa äärimmäisen niukasti, mikä on minusta hyvä ratkaisu: kannanottoja tai analyysia tässä ei ole tarkoitus tehdä, vaan kertoa yhden ihmisen kokemuksista, hänen näkökulmastaan, lukija saa vetää omat johtopäätöksensä. Uskon hyvin, ettei suljetussa ympäristössä ja suuren puhujan vaikutuspiirissä elänyt sihteeri todellakaan tiennyt johtajan todellisia tavoitteita eikä varmaan edes epäillyt tämän mielenterveyttä, ennen loppuaikoja. Julmuuksiinkaan ei viitata suoraan, vaan tähän tapaan: Schroder kertoo Hitler käyttäneen paljon sanoja armoton ja tunteeton ja sanoneen usein: ”Minulle on aivan yhdentekevää, mitä jälkipolvet ajattelevat menetelmistä, joita jouduin käyttämään.”

Sihteeri säilyi hengissä sodasta ja sen jälkeiseltä vankileiriltä ja eli vuoteen 1984 asti. Kuten elämäkerroissa usein, kirjan suurin anti ei ole tekstissä itsessään, vaan sen faktasisällössä. Joka oli tässä melko hätkähdyttävä ja tuo historiaa konkreettiseksi.

Aihe näyttää olevan jälleen ajankohtainen kirjallisesti: Eva Braunista on juuri ilmestynyt Otavan kirja, ja WSOY julkaisee syyskuussa unkarilaisen Vilmos Csaplárin kirjan Hitlerin tytär, joka yhdistää ”vallattomasti totta ja tarua”. Tytär ainakin on tarua – ainakin virallisen tiedon mukaan.

Christa Schroder: Olin Hitlerin sihteeri. Minerva 2011. Suomentaneet Elina Anttila, Jenni Kuvaja, Irina Maaskant ja Lotta Tuohimaa.

Keith Richards: Elämä

Keith Richards on epäterveellisten elintapojen esikuva ja kasvattajien kauhu. Jo pienestä pitäen muotoutui elämäntapa, jossa ei juuri harrastettu nukkumista tai hampaiden pesua mutta vastaavasti polteltiin ja nautittiin kaikkia mahdollisia mömmöjä. Taidekoulun hän sai vietyä läpi kunnialla, mutta sen jälkeen vei musiikki. Ja se olikin ainoa asia, joka vei eteenpäin ja kiinnosti nuorta poikaa sellaisella volyymilla, että lahjattomampia hirvittää.

Musiikin taju ja intohimo oli kaikenvoittava, ja tarina on kuin satua; miten rutiköyhästä koulukiusatusta räkänokka-rimppakintusta kasvoi maailmanluokan stara. Elämäkerta on tehty rehellisen oloiseksi ja siten, että Keith itse kertoo tarinansa. Vaikka pahimmat tumpeloinnit matkan varrelta lienee jätetty pois, paljon typeryyksiä on kerrottukin, eikä kertoja yritä olla fiksumpi kuin onkaan. Enemmänkin on nähty vaivaa siinä, että kertojan ääni säilyy puhekielisenä. Se tuntuu välillä hassulta ja teennäiseltäkin suomeksi käännettynä. Tiedäthän, kamu. Piirtyy kuva pojasta ja miehestä, jolle musiikki on intohimo, elämän peruskivi ja paljon muuta.

Mielenkiintoista on lukea etenkin 1960-luvun musiikkimaailmasta, kun uusi rock-aika oli alkamassa. Siitä, miltä se tuntui nuorista tekijöistä itsestään ja siitä, miten Stones ilmiönä ja musiikintekijänä syntyi. Työyhteisökonsultit osaisivat selittää tämän oikeilla termeillä, mutta maallikosta näyttää siltä, että yhteen ajautuivat oikeaan aikaan juuri oikeanlaiset tyypit, jotka täydensivät toisiaan juuri nappiin. Keithin ja rumpali Charlie Wattsin soittotyyleistä kehittyi originaali Stones-soundi. Kun siihen lisättiin Keithin ja Mickin sävelet, sanoitukset ja show-taidot ja muiden bändin jäsenten osaaminen ja persoona, keitos on koossa. Tulosta ihmettelee Keith itsekin, ja väittää muistavansa vieläkin ensimmäisten esiintymisten jännityksen ja ihmetyksen omasta vaikutuksestaan kuulijoihin.

Keithin elämä ei ole ollut millään mittarilla tavanomaista. Huumeet ovat siitä olleet osa, jo lapsesta lähtien. Paljon bilettämistä, paljon naisia, rock-tähteyttä kliseisimmillään. Myös rikoksia, väkivaltaa ja aseita. Normaalia perhe-elämää ei juuri ole ollut, ja lapsia ei voi kuin sääliä. Nyt, nykyisen vaimonsa kanssa, tilanne vaikuttaa vakiintuneemmalta, jos kirjaa uskomme. Keith on jo isoisä ja elintavat huomioiden kunnioitettavassa iässä: hän muistaa jopa pommihälytyksen äänen 1940-luvun lopulla Lontoossa. Ja yllättävän hyvin muutkin asiat, minulle heräsi jo epäilys, että mömmöilyä ja rötöstelyä on liioiteltu show-mielessä? Kun hän on kuitenkin niin hyvässä kunnossa edelleen. Mutta useimmat asiat on jo uutisoitu jo aiemmin ja fanit ovat tarkkoja, joten ehkei sentään. Keith kertoo paljon kavereistaan, ja suhdetta Mick Jaggeriin ruoditaan pitkään. Bändiin ei kahta johtohahmoa mahdu.

Järkälettä lukiessa soivat mielessä tutut biisit ja iski lievä haikeus: Rollarit ovat kohta oikeasti vanhoja ja heidän kautensa loppuu väkisinkin. Ura on ollut ainutlaatuinen, vaikka tuotannon taso on vaihdellut: huipuilla on varaa tehdä kokeilujakin. Tuskin enää koskaan tulee samanlaista megaluokan menestyjää ja musiikillista vallankumousta, kun musiikin kenttä on pirstaleisempi. Dinosaurusten aika alkaa olla ohi.

Guardianilla oli hauska ajatuskulku elämäkertojen kirjoittajista: jos saisit valita, kenen elämäkerran haluaisit lukea ja kenen kirjoittamana?

James Fox & Keith Richards: Elämä. WSOY 2010.