Musiikkiteatteri Kapsäkki: Maailman ympäri 80 päivässä

Jules Vernen klassikkotarina näyttämöllä, pitihän se nähdä! Kapsäkki väläytteli jälleen parasta osaamistaan. Vaikka mietin, että koko perheen näytelmä voi olla konseptina hankala, kun on miellytettävä kaikkia seitsenvuotiaista meihin mummoihin. Ja osaavatko nuorimmat katsojat edes eläytyä kirjan maailmaan siirtomaavallan aikaisine Englanteineen ja tuolloisine teknologioineen, kun autojakaan ei vielä ollut? 

Mutta se oli lasten aliarviointia, osaavathan he heittäytyä mitä kummallisimpiin ympäristöihin niin oman mielikuvituksensa kuin satujen ja leffojen myötä. Suuria vaikeuksia ei katsominen vaikuttanut tuottavan, vaikka muutama alkoi ensimmäisen osan lopulla hieman kiemurrella tuolissaan (taisin vähän itsekin tehdä niin), ja enteilin jo joitakin poistumisia – kunnes toinen osa räjähti käyntiin.

Sen aikana ei pysty kuin ihailemaan tekijöitä ja jännittämään, miten herra Phileas Foggin ja kumppaneiden käy. Ehtivätkö he ajoissa Lontooseen? Tarinan tuntevat tietävät, että kyseessä oli vedonlyönti ja suuret rahat, jotka herra Fogg menettäisi, jos ei vetonsa mukaisesti ehtisi kiertää maapalloa 80 päivässä. 

Viitteitä nykyaikaan aikuisia varten riitti, mutta myös lapset näyttivät nauttivan. Herkulliset hahmot kasvoivat kokoaan suuremmiksi loppua kohti, etenkin Antti Korhonen, joka on palvelija Passepartout. Itse herra Fogg, jota esittää Paavo Kerosuo, jää hieman taka-alalle näyttelemisessä, sillä hän soittaa niin monia instrumentteja: hämmästelimme seuralaisen kanssa moninaisia taitoja, joita lavalla lähtiin. Myös Jussi Nikkilä on noita (ärsyttäviä) tyyppejä, jotka osaavat mitä vain: hän dramatisoi, ohjaa, laulaa, soittaa ja näyttelee. Tässäkin esityksessä nähtiin kaikkia näitä, rooleja hänellä oli runsaasti. 

Etenkin nauratti ”ruotsalainen” (milloin ei naurattaisi, kun irvailun aiheena ovat rakkaat naapurimme) komealla asullaan ja viehkolla esiintymisellään. Harmillista, mutta ymmärrettävää, ettei siitä ole kuvaa. Yläkuvassa Phileas Fogg eli Paavo Kerosuo punaisessa takissaan, Jussi Nikkilä keskellä ja kitaran varressa myös mainion monitaitoinen Antti Korhonen, seuraavassa kuvassa Veera Railion kanssa.

Muutenkin meno kiihtyi loppua kohti siihen, missä Kapsäkki on parhaimmillaan: tunnelmaansa vastustamattomasti kietovaan intensiiviseen ja tarttuvan intohimoiseen lavatekemiseen. Tällä kertaa satumaisen ja historiallisen komedian tyylilajissa. Anu Hostikka on salapoliisi Fix: mainio veto, että vimmainen etsivä on nainen. Molempien naisesiintyjien äänet ja esiintymiset lunastivat paikkansa. 

Toivottavasti koulut löytävät tämän näytelmän, sillä esitys olisi mainio tapa tutustuttaa oppilaita klassikkotarinaan! Ja sopii erityisen hyvin (iso)vanhemmille ja lapsille yhdessä katsottavaksi. 

Monitoimimies Nikkilä (kuvassa oikeassa reunassa) on kirjoittanut kelpo kirjankin nimeltä Näyttelijä, ja tässä näytelmässä olin havaitsevinani muutamia samoja teemoja. 

Jules Verne ja musiikkiteatteri Kapsäkki: Maailman ympäri 80 päivässä. Uusintaensi-ilta 23.1.2025.

 Ensimmäisen kerran näytelmää esitettiin Kapsäkissä vuonna 2019. 

Alkuperäisteksti: Jules Verne
Ohjaus ja dramatisointi sekä sanoitukset: Jussi Nikkilä
Musiikki: Työryhmä
Puku-, naamiointi- ja lavastussuunnittelu: Riitta Röpelinen
Valosuunnittelu: Tuittu Teivainen
Äänisuunnittelu: Jan Noponen

Esiintyjät: Anu Hostikka, Paavo Kerosuo, Antti Korhonen, Jussi Nikkilä ja Veera Railio

Kuvat Sanna Breilin, paitsi omani loppukumarruksista. 

Musiikkiteatteri Kapsäkki: UKK-musiikkinäytelmä

Juha Pulli UKK:na, Hanna Vahtikari Kirjolohena ja Reetta Ristimäki lottotyttönä.

Karnevalistinen musiikkinäytelmä, sitä tämä toden totta on! Käsikirjoittaja Sirpa Kähkönen näyttää komeasti taitojaan humoristina, jota kaikki eivät ehkä tunne, hänen romaanituotantonsa kun on vakavanpuoleista. Mutta UKK-musiikkinäytelmässä hän saa revitellä. Idean suomettumisen ajan ja Kekkosen tuomisesta näyttämölle loi ohjaaja Taru Mäkelä. 

Alku oli hieman hidas, ennen kuin katsoja osasi asettautua oikealle taajuudelle ja meno lähti vauhtiin. Ajankohta, 1970-luvun alku, pohjustettiin kyllä huolellisesti hurmaavan lottotytön ja bändin toimesta. UKK pähkäilee vainoharhaisesti uransa jatkoa ja on jo ehkä sairastunut, ainakin valtaan, nousihan hän presidenttinä lähes diktaattorin asemaan ja pysyi pestissä ennätyksellisen pitkään. 

Kun valtaa pelataan, joillekin käy huonosti. Niin kävi Ahti Karjalaiselle, joka uskoi olevansa Kekkosen seuraaja, muttei tunnetusti ollutkaan. Muita ajan tuttuja poliitikkoja ei suoraan nimetä, mutta arkkityyppinä Karjalainen edustaa monia, samoin harmaa eminenssi, kansanedustaja ja vuorineuvos, jotka hääräävät vallan ytimen ympärillä, vaikuttajina parhaansa mukaan, kukin omien intressiensä puolesta. 

Ja tietysti itänaapurimme, jonka kanssa UKK:lla oli varsin merkillinen suhde. Musikaali sivaltaa terävästi arkoihinkin paikkoihin, kuten sisällissotaan, jossa Kekkonen soti valkoisten puolella.  Myöhemmin kolumnisti Pekka Peitsenä hän vaati kommunistien kukistamista, mutta käänsi kelkkansa yllättäen, kun tehtiin suuri päätös: koska naapurina on ja pysyy suurvalta, sen kanssa on pyrittävä sopuun. Syntyi YYA-sopimus. (Ja sitten me ryypättiin.)

Myös suhde vaimoon oli erikoinen, toisaalta kunnioittava, toisaalta jatkuvasti pettävä. Näytelmän Kirjolohi-episodi on riemastuttava ja kamala. Sylvi Kekkonen laukoo suoria sanoja. Naisnäkökulma on vahvasti esillä - silloisen ajan vertautuminen nykyiseen on sekin karmeaa katsottavaa ja ajateltavaa, mutta satiirin ja karnevaalin keinoin hienosti esitettynä. 

Paavo Kerosuo Ahti Karjalaisena ja Reetta Ristimäki Sylvi Kekkosena.

Jos UKK:n aikaa ei tuntisi lainkaan, suuri osa sivalluksista ja oivalluksista menisi katsojalta varmasti ohi. Tai ehkä koko jutun näkisi toisin, vielä naurettavampana? Vaikka tunsinkin taustaa, varmaan meni osia ohi nytkin, niin runsas ja hersyvä esitys on. Nauratti ja kauhistutti usein yhtä aikaa. Pieniä hauskoja yksityiskohtia riitti, kuten käsipuhelin. 

Näyttämö ja puvustus toimivat tehokkaasti, sekä tietysti musiikit. Rotestilaulu ja Paavo-polkka tansseineen veivät esityksen huimalle tasolle. Ja kuulinko oikein - kuin häivähdys vanhoista tutuista biiseistä muissakin lauluissa?

Esittäjät ovat upeita. Juha Pulli Kekkosena on vakuuttava, Paavo Kerosuo, Reetta Ristimäki ja Hanna Vahtikari ahertavat niin monessa roolissa, että hämmästyin. Näyttelijöitä oli tosiaan vain neljä (plus kaksi muusikkoa) - tuntui kuitenkin siltä, että lavalla vilisi väkeä. Upeaa näyttelijätyötä, muuntautumista ja heittäytymistä. Kerosuon hillitön polkka toi mieleen erään toisen väsymättömän Paavon.

Sain mitä tilasin ja vähän päällekin: riemukasta ällistymistä, fiksua historia-asiaa vähintään kolmen chilin tulisuudella, viihdettä ja ihailun aiheita. Lumoudun aina ammattilaisuudesta, millä tahansa alalla. Tässä yhdistyvät monet huipputekijät kiitettävällä tavalla. Naurettavalla siis, melkein putosi prinsessakruunu päästä hihitellessä. 

Suosittelen kaikille UKK:sta jotain tietäville ja aiheesta vitsin vääntöä kestäville sekä itselleen nauramaan pystyville, sillä mehän mahdollistimme kaiken tuon aikanaan. Olimmeko tyytyväisiä lampaita? Olimme! Halusimmeko vahvan johtajan? Halusimme! Sillä se, se vaan on sillä lailla, että sellaisia me ihmiset olemme.

Kiitos jokaiselle osalliselle syksyn hauskimmasta illasta!

Musiikkiteatteri Kapsäkki: UKK-musikaali. Käsikirjoitus ja laulujen sanat Sirpa Kähkönen, ohjaus Taru Mäkelä.

Kuvat Markku Pihlaja.

Muissa tehtävissä:

Juha Pulli: Kekkonen

Reetta Ristimäki: Lottotyttö, Sylvi Kekkonen, Rouva Fortuna sekä taiteellinen konseptisuunnittelu

Hanna Vahtikari: Keittäjä, Henkilääkäri, Harmaa eminenssi, kansanedustaja Irmeli Riitama, Kirjolohi

Paavo Kerosuo: Kassilohimies, Ahti Karjalainen, Neuvostodiplomaatti, Väinö Tanner, vuorineuvos Vuorinen, Henkilääkäri

Niko Kumpuvaara: Kaartilainen, muusikko. Hän vastaa myös esityksen sävellyksistä, sovituksista ja musiikin johtamisesta, paitsi Rotestilaulun ja Pauli-polkan sävellys Airi Järvelä.

Jusu Berghäll / Sara Puljula Punikki, muusikko

Kuva- ja videosuunnittelu Pietu Pietiäinen, valo- ja lavastesuunnittelu Erno Seppälä, äänisuunnittelu Max Marshall, pukusuunnittelu Marja Uusitalo ja ompelu Sini Parviainen, maskeerauksen suunnittelu Ari Haapaniemi, koreografia Rami Meling, teknikot Max Marshall, Eevertti Mäkelä ja Ville Pellikka. 

Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni merenneito

Pienestä merenneidosta HKT:ssä on kirjoitettu paljon, mutta en malta olla minäkään siitä hiljaa. Niin upea esitys se on. Uskon, että vaikka lippua ei voi sanoa edulliseksi, sen lunastavat ovat tyytyväisiä sijoitukseensa. 

Lupasin lapsenlapsilleni jo vuonna 2019 esitykseen menemisen yhtenä joululahjana. Musikaalin esitykset olivat juuri alkaneet sinä syksynä. Maailmassa tapahtui sitten kaikenlaista, joten lupauksen lunastus venähti elokuuhun 2023, kun musikaali alkoi jälleen pyöriä. Entistä parempana, sanovat ensimmäisen version nähneet. 

Pääosan esittäjä on vaihtunut alkuperäisestä, enkä voi kuvitella parempaa Arielia kuin Yasmine Yamajako on: hänen enkelimäinen lauluäänensä on niin kaunis ja vaikuttava, että se lyö ällikällä. En ole itkijänaisia, mutta tunsin jotain outoa silmissä, kun merenneito haaveili prinssistä ja elämästä maan päällä. Upea ulkonäkö ja liikkuminen tansseineen ja uinteineen kruunaavat suorituksen. Yasminen ääntä lie moni kuullut radiosta tietämättään: hän on esiintynyt mm. Cheeckin kanssalaulajana esimerkiksi Syypää sun hymyyn -biisissä.

Ariel oli meistä - tytöt kohta 9 v ja 16 v seuranani - ylivoimainen ykkönen, mutta myös muut hahmot olivat mahtavia. Nuori Pärsky hurmasi kaikki ja Arielin isä kuningas Triton, Poseidonin poika, etenkin mieskomeutta ihailevat (katsomossa kuului ooh, kun hän ilmestyi lavalle lihaksineen). Prinssi oli sympaattinen ja lauloi komeasti hän(kin), Ursula-tädin tulo näyttämölle kaikkine mustekalajalkoineen herätti valtaisan yllätyksen kohinan. 

Kohinaa syntyi myös taidokkaissa uintikohtauksissa. "Näin että sillä on narut", kuiskasi pienin osallistujamme, mutta silti katsoi meidän muiden tavoin suu auki tanssia meressä, siis teatterin lava tosiaan muuttui mereksi. Jonne ykskaks putosi lokki - Lokki oli myös mainio hahmo, kaikkine lokkimaisuuksineen. Kokin rooli alaisineen puolestaan ei huumorillaan minua sytyttänyt, mutta yleisö nauroi makeasti kalaruokien laittamisen sekopäiselle tanssikuvaukselle.

Kaikki meren asukkaat olivat täydellisesti veden maailmassa joka eleellään. Teksti on hauska ja oivaltava merellisine sutkauksineen. Näyttämön muodonmuutokset toimivat ja tekniikka hämmästyttää; lavasteet, valot, puvustus - kaikki toimii uskottavasti ja tukee tarinaa ja sen esittäjiä hienosti. 

Musiikki soljui sekin kuin vettä vain, leffasta tutut laulut kuultiin suomeksi. Orkesterin hengittämiskyvyn puolesta hieman pelkäsimme, kun merisavua levisi laajalle (tai ehkä heilläkin on kidukset?). Toivottavasti orkesterikuopassa on erinomainen ilmanvaihto! Kukaan näyttelijöistä ei pudonnut kuoppaan, vaikka tytöt olivat alussa varmoja, että niin käy.

Molemmat pitivät esityksestä hurjasti. "Superhieno", oli teinin kommentti, kun lähdimme hieman pökerryksissä tummassa elokuun illassa kotia kohti. Samaa mieltä! Uskon, että pienemmän kanssa leikimme vielä monet kerrat merenneitoa, ja hän aikoi heti katsoa kotona leffan uudestaan (tosin nukahti jo autossa). Lähes oman ikäistään Pärskyä hän ihaili, kaveri kun osasi tanssia, laulaa ja rullalautailla. Päätimme myös lukea alkuperäisen Anderssenin sadun pikimmiten ja verrata sitä musikaalin juoneen.

Ikäraja 7 vuotta on asiallinen, sillä Ursula voi hieman pelottaa, riippuu tietysti lapsestakin: kuka jaksaa kahden ja puolen tunnin esityksen yhden väliajan voimin. 

Kenelle: Kaikille musiikista, saduista ja näyttämötaiteesta innostuville. Yleisössä oli paljon lapsia, mutta vielä enemmän aikuisia jopa keskenään tai yksin, joten lasta ei tarvitse rekviitaksi halutessaan nähdä jotain kaunista ja satumaista. 

Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni merenneito -musikaali. Ohjaus Samuel Harjanne. 

Päärooleissa: 

Ariel - Yasmine Yamajako
Prinssi Erik - Martti Manninen

Kuningas Triton - Mikko Vihma

Ursula - Sanna Saarijärvi
Pärsky - Aleksi Johansson (näyttelijä vaihtelee)

Lainaan teatterin tiedotteesta lisää tietoa:

"Näyttämöllä nähdään jälleen huikeaa lentoteknologiaa, nukkeja Star Wars -elokuvien tekijöiltä, Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemia pukuja, Peter Ahlqvistin lavastus, Toni Haarasen suunnittelemat videoprojisoinnit sekä Gunilla Olsson-Karlssonin näyttäviä koreografioita. Naamiointi ja kampaukset ovat Milja Mensosen käsialaa. Äänisuunnittelusta vastaa Kai Poutanen ja valosuunnittelusta William Iles. Suomennoksen ovat tehneet Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut). Kapellimestarina toimii Risto Kupiainen. Lennätysten suunnittelijoina vierailevat maineikkaan Flying by Foyn asiantuntijat James Veitch ja Nick Porter. Vedenalaisen maailman hahmoihin liittyvät nuket on suunnitellut englantilaisen Stitches and Glue -yhtiön huippuammattilaiskaksikko Becky ja Paul Vincett."

Lisätietoja teatterin sivuilta. Kuvat Robert Seger. 

Musiikki Alan Menken, laulujen sanat Howard Ashman & Glenn Slater sekä käsikirjoitus Doug Wright. Perustuu H. C. Andersenin satuun ja Disney-elokuvaan (tuottajat Howard Ashman ja John Musker, käsikirjoitus ja ohjaus John Musker ja Ron Clements). Alkuperäinen tuotanto Disney Theatrical Productions. 

Koirakiven kesäteatteri: Katri Helena. Musiikkinäytelmä.

Koirakivessä Etelä-Savossa otetaan kesäteatteri tosissaan, muttei vakavina. Satakunta talkoolaista on mukana rakentamassa kunkin kesän esitystä, ja ohjaaja Auli Eskola (kuva alla) on kokenut tekijä, joka pyörittää harrastajien projektia. Musiikkiteatteriin erikoistunut näyttelijäryhmä esittää tänä kesänä musiikkinäytelmän Katri Helenasta, joten paljon tuttuja biisejä on luvassa - niitä soittavat ammattisoittajat, Kulman Kundit -bändi. 

Esitys on riemukas ja taitava, teksti lauluineen vie luontevasti ajan läpi. Tohmajärveltä kaikki alkaa, iskelmäkilpailuun karkaamisen kautta Helsinkiin ja levylaulajaksi. Pian olemme jo Euroviisuissa ja Katrin perheen rakentamisen ajassa.

Nimirooli on jaettu kahdelle näyttelijälle. Ida Raekorpi (kuvassa oikealla) esittää nuorempaa Katria, Niina Konttinen vanhempaa. Etenkin Ida Raekorpi loistaa laulajana, Niina Konttinen on antaumuksellinen esiintyjä. Hurmaavia ovat molemmat, näkemisen ja kuulemisen arvoisia!

Kohdettaan näytelmä käsittelee kauniin kunnioittavasti, huumoria riittää muista hahmoista. Todellisia nimiä hahmojen takana ei mainita muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, mutta tiedämme muistelmien myötä ja muuten julkisuudesta joitain. Esimerkiksi sitkeästi tähden kannoilla pysyttelevä "luottotoimittaja" Suni muistuttaa erehdyttävästi Jyrki Hämäläistä. Ja itse iso-D oli paikalla, kun tyttöä vietiin Danny-shown matkaan! Häntä esitti hykerryttävästi bändin vetäjä ja esityksen äänituotannosta vastaava Panu Konttinen. 

Myös Katri lapsena on mukana. Lapsinäyttelijät kuuluvat Koirakivessä mukaan, jotkut jo kolmannessa polvessa teatteriharrastajina, ja heidän tanssejaan on ilo katsella. Aikuisilla on useita rooleja: ex-ministeri Jari Leppä, teatterin ja järjestävän nuorisoseuran puuhamies, toimi sotaveteraanina, kulkijapoikana ja Katrin kolmantena aviomiehenä, Proffana. Muun muassa. Marjukka Hartonen ja Veikka Karjalainen vetivät monet roolinsa mainiosti. Kaiken kaikkiaan nautinnollinen, hyväntuulinen esitys, jossa elin mukana joka sekunnin. Se nauratti, liikutti ja viihdytti juuri kuten kesäteatterin kuuluu. 

Näytelmä perustuu Katri Helena -musikaaliin, joka on tehty 2013. Teksti olisi kaivannut loppuun päivityksen niin urasta kuin elämänkäänteistä, se loppuu nyt vähän hassusti noin kymmenen vuoden taakse Katrin elämässä, joten kolmas avioliitto haukkasi turhankin ison palan loppuosuudesta - kun sen jälkeen on  tapahtunut paljon! Ilkeilyä ei harrasteta, mutta selväksi tulee, mihin liitto kaatui. 

Vaikka satoi ja ukkonen jyrähteli, katsoja pysyi kuivana katetussa katsomossa. Puitteet ovat harrastajateatterille muutenkin hyvät, tilava kahvilarakennus, myyntikoju sekä iso parkkipaikka ovat käytettävissä. Ohiajavaa liikennettä ohjataan asianmukaisesti: etenkin ennen uutta parkkipaikkaa ruuhkat olivat nuorisoseurantalon kohdilla valtaisat esitysiltoina, nyt siltäkin vältytään. 

Suosittelen kesäteatteriin menoa kenelle vain, kun sellainen kohdalle sattuu - elämys on kokemisen arvoinen. Kerrospukeutuminen kannattaa myös, kolmen tunnin (väliaikoineen) ulkona olo saattaa viluttaa. Itselläni oli parin vaatekerran lisäksi sadetakki ja kumisaappaat, hyvin tarkenin.

Koirakiven kesäteatteri: Katri Helena. Musiikkinäytelmä. Ohjaus Auli Eskola, käsikirjoittaja Ilpo Tuomarila, sovittaja Jukka Keinonen.  

Lippuja saa Koirakiven Nuorisoseuran nettisivulta. Näytöskausi on 30.6. - 15.7.2023.

Olen aiemminkin kirjoittanut Koirakiven kesäteatterista: vuonna 2018 esitettiin Juice ja Mikko -näytelmä. 

Rottien pyhimys -musikaali, Musiikkiteatteri Kapsäkki

Rottien pyhimys on hurmaava kirja, jonka lumo on siirretty onnistuneesti Kapsäkin lavalle. Tarina oppimattomasta Pelliinasta, joka päätyy kirkkomaalariksi Hattulassa 1500-luvulla, taipuu yllättävän hienosti musiikkiteatterin keinoin esitettäväksi. 

Musikaalin tekstit on kirjoittanut alkuperäinen kirjailija Anneli Kanto. Kukapa parhaiten tietäisi, mitä kohtia kannattaa korostaa: painotuksissa on eroja kirjaan nähden, mutta ne syventävät ja täydentävät lukukokemusta, eivät muuta sisältöä. Liikuttava tarina sisältää vahvoja tunteita ja huumoria, kyllä, myös keskiaikaisia solvauksia.  

Musiikin ja tekstin yhteispeli toimii hienosti niin, että vähemmänkin musiikkinäytelmiä tunteva ja katsova sen tajuaa ja osaa siitä nauttia. Oletan säveltäjä Jukka Nykäsen ja Anneli Kannon yhteistyön olleen tiivistä ja vähintään jakavan näkemyksen tyylilajista ja tunnelmasta - yleisölle lopputulos on luonteva kokonaisuus. Kolmen miehen orkesteri saa musiikin elämään ja nosteen niin lavalle kuin katsomoon. Ilkka Heinonen ja Miika Vintturi tekevät työnsä antaumuksella, ja Janek Öller on riemastuttava keskiaikasoittimineen ja ajan asuineen. Ilman häntä esitys jäisi paljosta vaille! 

Katsojaa hemmottelee myös upea ja nokkela visuaalinen toteutus. Kirkon holvikaaret ja seinät saavat lavalla maalauksensa pitkin tarinaa tekniikan avulla niin, että näyttelijät todella näyttävät ne maalaavan. Mystiikkaa tuovat valaistus ja tehokeinot: kun kuvat alkoivat väristä, värisi myös katsojan selkäpiissä. Henkilöiden ilmiasut ovat ajanmukaiset, ainakin menevät katsojaan täydestä. 

Näyttelijöiden into ja taito paljastuvat armotta: Kai Bäckström maalarimestari Andreas Pictorina vakuuttaa ja kerää katseita, Petri Backströmin komea ääni pääsee oikeuksiinsa Petrus-pappina ja Aurora Manninen on koskettava ja elävä Pelliina (kuvassa Pictorin kanssa). Märta, jota esittää Eeva Semerdjiev, on tarinan tärkeä hahmo, jonka huumorissa on hetkensä ("Minä maksan!"), mutta joka operettimaisuudessaan poikkeaa joukosta, totta kai, onhan hän ylhäinen rouva eikä rahvasta. Jasper Leppänen mestari Martinuksena hoitaa tonttinsa mainiosti. 

Riemastuttava ja viihdyttävä musikaali, josta voi nauttia kuka tahansa, niin tarinan tuntevat kuin ne, joille se on uusi tai musikaali muotona vieras. Silmää ja korvaa kiinnostavia yksityiskohtia on paljon, ja vauhdikas eteneminen takaa kiinnostuksen pysymisen herkeämättä yllä. Tunteikkuus tarttuu, tunnelma vie, ja taiteen merkitys ihmistä pysyvämpänä arvona korostuu. Edelleen saamme ihailla vanhoja maalauksia ja voimme yhtyä loppulauluun: Kauneus jää. 

Pääsin kuvaan kirjailija Kannon kanssa, hänen toisella puolellaan Tuijata, kuvaaja Minna Väisälä. Toisen kuvan nappasin ensi-iltaesityksen lopputunnelmista. Mediakuvat Sakari Röyskö. 

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Rottien pyhimys -musikaali. Ensi-ilta 13.4.2023. 

Libretto: Anneli Kanto
Sävellys: Jukka Nykänen
Ohjaus ja taiteellinen konsepti: Reetta Ristimäki
Lavastesuunnittelu: Elle Mikkola
Pukusuunnittelu: Marja Uusitalo
Valosuunnittelu: Mirkka Saari
Projisointisuunnittelu: Calvin Guillot ja Małgorzata Nowicka (Aalto-yliopisto)
Äänisuunnittelu: Max Marshall
Maskeerauksen suunnittelu: Ari Haapaniemi
Tarpeiston suunnittelu ja toteutus: Anis Kronidova
Tuotanto: Greta Tuotanto ja Musiikkiteatteri Kapsäkki

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Brechtiä jokanaiselle

Näytelmän nimi on hilpeän monimerkityksellinen, mutta on kuulemma johtanut joitakin harhaan: ei, se ei viittaa esityksen kohderyhmään. Miehet voivat yhtä lailla, tai jopa naisia enemmän, nauttia saksalaisen kirjailijan Bertolt Brechtin elämästä Kapsäkin lavalle eläväksi laitettuna. Paheksua, ihailla tai kadehtia.

Millainen mies pitää yhtä aikaa vaimoa, rakastajatarta ja toista rakastajatarta?

Tunnustettu runoilija ja teatterin tekijä, itsekäs paskiainen, huomionkipeä ikuinen lapsi, viehättävä charmööri. Tällaisia kuvauksia nousee mieleen esityksen edetessä. Se alkaa 1930-luvun Saksasta, josta Brecht Helene-vaimoineen ja kaksine lapsineen lähtee pakoon natsivaltaa. Yksityissihteeri Grete seuraa perhettä Tanskaan, jossa Brecht tutustuu Ruth Berlauhun ja jatkaa köörinsä kanssa Tukholman kautta Suomeen. Ihmissuhdekiemura on erikoinen ja hankauksia aikaansaava, kuten voitte kuvitella. 

Aika on levoton, maailmansota alkanut, kommunistina tunnettu Brecht ei saa havittelemaansa lupaa matkustaa Yhdysvaltoihin. Sijalle tarjotaan Neuvostoliittoa, mutta sinne hän ei halua muuttaa. Amerikan ihmemaa siintelee miehen mielessä, mutta ennen sinne pääsyä tapahtuu paljon.

Esityksen historiatieto kiinnosti minua, opin uutta ja nautin vanhoista valokuvista keinona kuljettaa tarinaa, viedä katsoja oikeaan aikaan ja paikkaan. Puheen ja musiikin kuljetus toimi myös erinomaisesti: puhuttu nykykieli mutta aikaansa viittava musiikki loivat jännän kontrastin. Pelkistetty lavastus, kuten monena toimiva verho, vakuutti. Ja tietysti tärkeimpinä tekijöinä tarinaa kuljettivat lavalla erinomaiset esiintyjät. 

Vahvan draamajännitteen etsijä ei välttämättä löydä hakemaansa tästä näytelmästä. Laji on viihteellisempi, näkyvistä rakennuspalikoista koottu, mikä sopi minulle. Nautin, nauroin, liikutuin ja viihdyin.

Brecht lavalla, Johannes Korpijaakko, on itse Brecht; vaimo Helene Weigel, Petriikka Pohjanheimo, on myös aidosti esittämänsä henkilö – jos vanhat kuvat taustalla olivat aitoja, ällistyn yhdennäköisyydestä lavalla näkemieni kanssa. Vain Grete, Katariina Lantto, näytti erilaiselta kuin kuvissa. Hän vakuuttaa laulutaidoillaan ja rennon luontevalla esiintymisellään näytelmän pääkertojana.

Herkulliset hahmot Hella Wuolijoesta Väinö Tanneriin (Reetta Ristimäestä Petriikka Pohjanheimoon), on piirretty taitavasti, henkilöiden roolia ajassaan ja heidän ominaispiirteitään riemukkaasti korostaen (kuva alla). Wuolijoen virolainen tausta, kiinnostus rahaan ja taiteijaidyllin ihailu, Tannerin yksinäisyys isojen päätösten edessä ja hänen laaja yhteiskunnallinen perspektiivinsä, joka tuo miehelle näkijän tuskaa. Tutustumme myös Elvi Sinervoon ja Elmer Diktoniukseen (Hanna Vahtikari ja Reetta Ristimäki). 

Näytelmä on siltä osin punainen ja poliittinen kuin aika ja Brecht taiteineen, perheineen ja seurapiireineen edellyttävät, mutta ei julistava, joten sitä ei kannata katsojan pelätä.

Jälkipuolisko on vakavampi, näemme muutaman riipivän kohtauksen, jotka tuovat roskaa silmään tai vähintään vetävät hiljaiseksi. Voi Greten nuorena päättynyttä elämää! Voi työtä, jonka tekijää ei muisteta! Voi lapsuuden painolasteja, ystävien menetystä, sodan kurjuutta ja lasten kohtelua nukkeina, jotka muistetaan ottaa matkoille mukaan melkein aina. (Mitähän Brechtin lapsista muuten aikuisina tuli, herää utelisuus.)

Riemastuttava ja viihdyttävä, tietoakin antava ja mehevästi iskevä palanen erään taiteilijan ja aikakauden näkymistä taitavan tekijäjoukon toteuttamana. Katsoja poistuu tyytyväisenä. Kiitos! 

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Brechtiä jokanaiselle. 

Käsikirjoitus Sirpa Kähkönen.

Ohjaus Taru Mäkelä.

Rooleissa: Katariina Lantto, Petriikka Pohjanheimo, Johannes Korpijaakko, Reetta Ristimäki, Hanna Vahtikari, säveltäjä Marko Puro.

Äänirooleista ja muista tekijöistä löytyy tietoa Kapsäkin sivulta.

Muualla: Biofiktiota näyttämöllä, sanoo Tuijata. 

Kuvat: Kapsäkki/Tanja Ahola.