Elli Salo: Keräilijät

Heini on arkeologi, jolla oli jo hieman kokemusta sodanaikaisten joukkohautojen tutkimisesta ja niihin liittyvän perimätiedon keräämisestä. Hän löytää SKS:n muistitietokeruusta uutta tietoa; itärajan kupeessa Kainuussa pienen Läätteen kylän ympäristössä arveltiin olevan toisen maailmansodan aikaisia joukkohautoja. Heini kiinnostuu ja tekee tutkimussuunnitelman hautojen kartoittamisesta, osaksi yliopiston tutkimusta, joka "tarkasteli, millaista kulttuuriperintöä konfliktit ja katastrofit jättivät jälkeensä." Tutkimus pääsi mukaan hankkeeseen, ja Heini matkustaa bussilla Helsingistä Kainuuseen. 

Paikallinen, maailmallakin tunnustusta saanut luontokuvaaja ja ekoturismia edistävä matkailuyrittäjä Ani Pelkonen otti Heinin vastaan pitkän suostuttelun jälkeen ja lupasi auttaa kenttätutkimuksessa. Mukanaan hänellä kulki suuri saksanpaimenkoira, Ystävä, entinen rajavartioston vartiokoira. 

"Koira oli niin arvovaltaisen oloinen, että sille teki mieli sanoa päivää ja näyttää henkilöpaperit." 

"Puhutaanko täällä paljon rajasta? kysyin jotain kysyäkseni, kumarruin kohti etupenkkiä.
- No en tiedä, meillä on täällä perukassa periaatteessa vaan kaksi keskustelunaihetta. Sää ja suurpedot, Ani sanoi, eikä jatkanut keskustelua kummastakaan aihepiiristä."

Heini majoitetaan mökkiin vanhalle rajavartioasemalle, joka toimii turistikeskuksena. Ani itse majailee vanhan Kemppaiskaisan hirsitalossa ja kertoo kaverinsa, sienestyksellä ja marjastuksella elävän Ljudmilan asuvan vaunussaan vakituisesti. Jossain vaiheessa seudulla oli liikkunut myös thaimaalaisia, "ihan tavallisessa orjatyössä", kertoo Ljudmila. Heini silmää maisemaa arkeologin katseella.

"Ensimmäiset metsästäjä-keräilijät saapuivat Kainuun korkeudelle yksitoistatuhatta vuotta sitten jään reunaa seuraillen. Pienet, sitkeät heimot elivät omilla alueillaan kaikella sillä, minkä luonto eri vuodenaikoina tarjosi. He jättivät jälkeensä nuotionpohjia, saviruukkujen palasia ja hiiltyneiden hirvenluiden kokoelmia.

Ylhäällä parkkipaikalla, Ljudmilan asuntovaunun edessä, oli kasauma erilaisia keittokaluja, kippoja, kuppeja ja kattiloita."

Naiset ottavat Heinin mutkattomasti tai paremminkin pakon edessä porukkaan (selviytymistaito sekin). Kenttätyössä kokematon Heini toteaa heti työaikataulunsa olevan epärealistinen.

"En ollut ottanut huomioon rämpimisen määrää, hellettä, hyttysiä." Eikä sitä, että GPS toimii rajan pinnassa epävarmasti. Ani käyttää "manuaalista välineistöä" eli karttaa. Ljudmila kertoo Heinille elämäntarinansa, Kostamuksessa asumisestaan ja avioliitostaan, joka päättyi miehen kuolemaan.

"Elämässä on monta asiaa, jotka pitää hyväksyä. Hitto vaan, kun on niin iloinen luonne että ei millään masennu." Myös Heini muistelee menneisyyttään, lapsuudenperhettään, menettämäänsä veljeä, hetken jopa haipunutta aviomiestä. Mutta työtä on tehtävä nyt ja toisia autettava karuissa oloissa, kuten Anin jäteasemakeikassa, jolla maastossa itsensä toistaitoiseksi tunteva Heini pääsee pätemään kaatopaikkojen tärkeydellä arkeologiassa.

"- Niitähän me tällä alalla lähinnä tutkitaan. Roskamonttuja ja huussikuoppia.
- Jaa, Ani sanoi ja vilkaisi minua. - Roskaa ja paskaa? Hän oli ehkä kiinnostunut.
- Jätteet eivät valehtele, sanon hänelle kuin olisin noussut kateederille. - Jätteet heijastavat suoraan sitä ympäristöä, josta ne ovat sinne päätyneet. Ihmiskunnan historia on rekonstroitu pääosin jätteiden perusteella.
- Vedätkö sieltä reunasta sen pressun auki, Ani sanoi."

Turvapaikanhakijoiden hylkäämät Ladojen ja Volgien ruosteiset rivit, sota-ajan jäänteet ja autioituneen seudun köyhyys sekä metsien, niittyjen ja soiden runsaat luonnonantimet asettuvat häkellyttävästi limittäin nykypäivän maaseutuun. Riemastuttava, lämmintunnelmainen romaani kertoo niin ihmisen ikiaikaisista selviytymiskyvyistä kuin perinnöistä, joita meiltä jää. Ja on saanut innoitusta niin sanotusta kassiteoriasta, luin Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaiden - kyllä, kirja on ehdolla sekä HS:n vuoden esikoiseksi että Finlandia-palkituksi - kirjailijahaastattelusta:

”Teokseen on vaikuttanut Ursula K. Le Guinin essee The Carrier Bag Theory of Fiction, kotoisammin sanottuna fiktion kassiteoria. Vuosisatojen ajan mielikuvitustamme ovat hallinneet ns. mammutinmetsästystarinat, jotka kertovat siitä, kun keihäs lentää ja kovat jätkät ovat kovia jätkiä. Le Guin muistuttaa, että ennen keihästä keksittiin kuitenkin kassi. Hän kysyy: missä ovat kertomukset keräämisestä, säilyttämisestä ja jakamisesta? Tuntui tärkeältä yrittää kirjoittaa kassitarina.”

Onko kannanotto sekin, että keräilijät ovat lähes pelkästään naisia? Ja miehet on menetetty? Kyläläinen Kalevi sentään hoitaa polttopuuta tarvittaessa. Rajaelon kuvailun lisäksi tekstissä on muistitietokeruun aineistoa, litteroituja haastatteluja, Samuli Paulaharjun mieleen tuovia erätarinapätkiä, ukrainankielinen kirje. Dramaturgi Salo taitaa elävyyden ja vaihtelevuuden tuomisen tekstiin, ja tarinankaaren, joka huipentuu näyttävästi lakkojen keruumatkaan Anin rämällä autolla. 

Kenelle: Historian ja luonnon rakastajille, mennyttä muisteleville ja siitä huoltapitäville, ihmisyyden ystäville tai sitä ihmetteleville, vaihtelevan vetävän ja inhimillisen humoristisen tekstin ystäville. 

Elli Salo: Keräilijät. Otava 2025. Kansi Piia Aho.

Kesällä 2025 luettujen dekkareiden pohdintaa ja nillitystä kustantajille

Dekkaritulva jatkuu, turvallisesti koettu pahuus kiinnostaa ihmisiä aina vain. Muutamia tänä kesänä lukemiani alla - niitä, jotka jäivät mieleen. Kaikki eivät jää.

Arttu Tuomisen Alec on varman totista tykitystä hyvisten ja pahisten maailmassa. Oikeastaan Aleciin tutustuminen herättää miettimään, onko raja noin suoraviivainen. Pohjois-Suomen Sallassa itärajan tuntumassa alkaa tapahtua ikäviä. Paikallispoliisi joutuu ennenkokemattomiin tilanteisiin, ja vakaan sulavasti etenevään juoneen kytkeytyy paljon, kansainvälisestä huumekaupasta kylähulluun, korruptiosta kuolemiin ja ystävyydestä syviin pettymyksiin. 

Hienosti kirjailija pitää runsaan sisällön kasassa. Ruumiita nähdään paljon, samoin taistelu- ja takaa-ajokohtauksia, jotka sopisivat mainiosti elokuvaan; ehkä sitä on ajateltukin kirjoittamisessa. Toimintaa kaipaavat ja Tuomisen tyyliin tutustuneet eivät pety kirjaa lukiessaan; ammattimainen kirjoitusote vain tiukentuu. Olen lukenut aiemmin Delta-sarjan, ja Alec aloittaa uuden Kide-sarjan, jota tuskin voin olla seuraamatta jatkossakin.  

Myös takuuvarmaa dekkaria mutta letkeällä otteella tarjoaa JP Koskinen, jonka sarjaa Murhan vuosi seurailen. Kullekin kuukaudelle on oma kirjansa ja itsenäinen tarinansa, joissa Arosuon suvun etsiviksi ryhtyneet setä Kalevi Arosuo ja sisarenpoika Juho Tulikoski selvittävät paikallisia rikoksia. Lukija saa kulkea mukana Hämeenlinnan maisemissa ja nauttia nokkelasta (ainakin henkilöiden omasta mielestä; huumorin tyylilaji puree kyllä minuunkin) sanailusta ja kieltämättä varsin luovasta etsiväntyöstä. Samalla suvun omia salaisuuksia keritään auki, ja vuoden täytyttyä vihdoin selvinnee, mikä piilotettu kuvio taustoista löytyy. Luin viimeksi syksykuukausien kirjoja, ja kirjastovarauksessa on uusin, Marraskuun murhaavat myrskyt. 

Saman kirjailijan Ted Bundy - Sarjamurhaaja vailla omatuntoa ei ole dekkari, vaan tietokirja: se kertoo todellisesta rikollisesta Amerikassa 1970-luvulta. Nimihenkilö murhasi ainakin 30 naista, mutta lähi- ja tuttavapiiri piti häntä tavallisena, jopa mukavana ja älykkäänä miehenä. Koskisen mukaan sana sarjamurhaaja keksittiin Bundyn tapauksesta, kun media innolla hehkutti tapahtumia. Uskomatonta, miten mies onnistui viettämään murhaavaa kaksoiselämää niin, ettei edes morsian aavistanut pitkään aikaan mitään outoa. Lopulta paineita ja ruumiita alkoi olla liikaa jopa Bundylle, ja poliisi oli sinnikäs. Hämmästyttävä ja pelottava tapaus, joka Koskisen kokoamana kronologiseksi tarinaksi yksiin kansiin on napakka kuvaus sarjamurhaajan toimista ja psyyken toiminnasta. 

Media kertoi juuri yhdysvaltalaisen Caroline Fraserin kirjasta Murderland: Crime and Bloodlust in the Time of Serial Killers. Kirjailija esittää teorian, jossa sarjamurhaajailmiö olisi syntynyt lyijystä tekijöiden aivoissa, sillä heitä esiintyi paljon alueilla, joissa oli lyijypäästöjä tupruttaneita teollisuuslaitoksia. Bundy asui Tacomassa lähellä sellaista, kuparisulattamoa, samoin ainakin kaksi muuta saman sarjan rikollista. Brittitutkimuksen, johon Fraser viittaa, mukaan lyijyaltistus on yksi tekijä, joka voi aiheuttaa monelta sarjamurhaajalta löydetyn kaltaisen aivovaurion. Altistus saattaa olla yksi syy 1970-luvun väkivalta-aaltoon, joka laantui ajan myötä, kun päästöt vähenivät ja esimerkiksi autoissa siirryttiin lyijyttömään bensiiniin. Fraserin kirjaa en ole lukenut, teoria on hurja mutta vaikuttaa järkeenkäyvältä.

Islantilaista dekkaria edustaa Yrsa Sigurðardóttir, jonka sarjasta Musta jää satuin lukemaan osan kaksi, Näen sinut. Maa ja maisemat ovat läsnä mutteivat korostuneesti. Juoni esittelee melkoisen joukon väkeä, jotka joutuvat kohtaamaan hätkähdyttäviä, menneisyyteen hautautuneiksi luultuja asioita. Kun entinen opiskelijaporukka tapaa toisensa pitkästä aikaa taannoisen ystävänsä hautajaisissa, epämiellyttäviä totuuksia tai kuviteltuja sellaisia alkaa nousta esiin. Kirjailija hallitsee lukijan hämäämisen ja yllätyskäänteet. Fiksusti hän myös hyödyntää aikuistuneiden ihmisten intoa muistella nuoruuttaan, vanhojen kavereiden tapaaminen saattaa herättää lukijoiden uteliaisuuden.

Islannista on mainittava myös Satu Rämö, jonka dekkareiden maakuvaus, kiinnostava ja aina uutta paljastava henkilögalleria sekä Suomi-yhteydet ovat kiinnostaneet niin minua kuin muitakin ja siivittäneet hurjaa suosiota näytelmiksi ja tv-sarjaksi (ks. jäljempänä) saakka, käännösoikeuksien ja myytyjen kirjojen määristä puhumattakaan. Olen pari kirjaa jäljessä sarjan seuraamisessa, mutta aion ottaa kiinni! Haluan nähdä, miten jännite pysyy yllä ja miten kirjoitustapa kehittyy uusien osien myötä. Yksi lukijan "työn" mielenkiintoisimpia puolia on seurata kirjailijan uraa alusta saakka. Myös ulkokirjallisesti: ihailen Rämön määrätietoista työtä ja energiaa, jolla hän on sarjaansa markkinoinut. Ei hän tietenkään ole ainoa, mutta harvoin näin hyvin tuloksin "kaikilla mittareilla", kuten hänen kustantanjansa on todennut. Mittarit lienevät määrällisiä, eikä laadullisissakaan lie valittamista silloin, kun kirjat yleisöä kiinnostavat ja genressään toimivat.

Matti Laine on rikosmiehiä, urasta päätellen: hän on sekä kirjoittanut dekkareita että näytellyt lukuisissa rikossarjoissa ja -elokuvissa ja kirjoittanut niihin käsikirjoituksia, muun muassa vaikuttavan Paratiisi-sarjan, jossa Riikka Havukainen loisti pääosassa. 

Viimeisin Laineen dekkari, Isänsä tytär, kertoo Kovasista: ex-poliisi Rene Kovasen aikuinen tytär, fiksu ja toimelias Kata on keskiössä, ja tapahtumissa liikutaan Berliinistä Suomen Lappiin. Vauhdista ja toiminnasta ei Laineen menossa koskaan ole pulaa, ja rikoskuviot kiertyvät kansainvälisiksi, aiheina muun muassa maalittaminen ja korruptio. Ajassa ollaan siis. 

Sarja saa jatkoa vuonna 2026, ja siitä on tekeillä tv-sarja Kovaset, jota kirjailija tietysti käsikirjoittaa itse. Lisäksi hän on pääkäsikirjoittaja vuonna 2026 julkaistavassa Satu Rämön Hildur-dekkarisarjaan perustuvassa tv-sarjassa. 

Vankasti Suomeen sijoittuvien dekkarien tekijän Elina Backmanin kirjoissa pidän siitä, että  tapahtumapaikat tutustuttavat lukijaa eri paikkakuntiin. Päähenkilöiden, poliisi-Janin ja toimittaja-podcastaaja Saanan, suhde on kehittynyt hienon aidonoloisesti, vaikka olen ollut koko sarjan ajan hieman skeptinen dekkareissa jo kovin kuluneen ammattiyhdistelmän uskottavuudesta (voisivatko he todella toimia niin, ettei toinen tiedä?). Mutta viimeisimmässä, Kuka pimeässä kulkee, voidaan alkaa puhua jo rakkaudesta eikä uskottavuus nouse kynnykseksi. Murhia ja erään kadonneen naisen mysteeriä tutkitaan tällä kertaa Helsingissä ja Teijon Mathildedalin kylässä. 

Tuire Malmstedtin dekkareiden jotenkin suomalaisen rauhallista ja tervejärkistä esitystapaa arvostan. Henkilökuvaus, jossa ihmiset tuntuvat tunnistettavilta, on myös etu. Rauhallisuus ja järki eivät tarkoita sitä, etteikö kirjoissa tapahtuisi paljon tai etteikö niissä olisi myös mystisiä viitteitä, kuten Lintusielussa. Itse asiassa sen tapahtumat ovat karmeita, lasten sydäntäsärkevät kohtalot etenkin.

Aiemmista sarjan kirjoista tutut tutkijat, Matilda Metso ja Elmo Vauramo, joutuvat paiskimaan töitä monella rintamalla vetääkseen langat yhteen ja selvitäkseen itse eteenpäin. Kirjailija vie lukijan mukaan tarinaan kuin huomaamatta, taitavasti. Sisältö on huolella mietityn tuntuista. 

Sarja kuulemma päättyy tähän, mitä seuraavaksi? Fiktiota vai faktaa? Malmstedtilta on tänä vuonna ilmestynyt tietokirja uskonnollisista kulteista Suomen historiassa. Se vasta pelottava onkin! 

Kaikki valta maan päällä listaa herätysliikkeitä vaiheineen: on vaikea uskoa, että todelliset ihmiset ovat olleet niitä ylläpitämässä ja kannattamassa. Miten se onnistui ja miksi jäsenet suostuivat hurjiinkin sääntöihin, kirja (ja lukija) pohtii. Pelottavinta onkin se, että tarinat ovat tosia. Kuuluisin tapaus lienee Maria Åkerblomin ympärille syntynyt herätysliike, jonka johto härskisti käytti hyväkseen ihmisten uskoa ja asetti nämä käytännössä orjikseen. Åkerblom joutui lopulta vankilaan, mutta vielä sieltä pois päästyään hänen manipuloimansa uskolliset palvelivat häntä. Kultin voima voi olla tappavan suuri. 

Miksi kirjoissa on paljon kirjoitusvirheitä?

Pieni nillitys kustantamoille: muutama tässä mainittu teos on jäänyt kesken editoinnin ja oikoluvun osalta. Vielä yksi korjauskierros olisi nostanut laatuluokan selkeästi ylöspäin, kun turhat virheet tai simppelit kömpelyydet olisi oikaistu. Niitä jää jokaiselle kirjoittajalle, sillä omia virheitään ei näe, jos ei ole todellinen konkari, eikä kaikilla ole luotto-oikolukijaa.

Jostain syystä viimeistelyvaihe, jota ammattilaisen ja amatöörin väliseksi eroksi ennen sanottiin, on usein viime aikoina pettänyt niin kirjoissa kuin medioissa. Kiire ja resurssipula eivät voi olla selitys: jos asiakas ostaa täysihintaisen tuotteen, hän odottaa myös täyttä vastinetta virheettömänä tuotteena.  Inhimillisiä mokia esiintyy aina, mutta kymmeniä virheitä yhdessä kirjassa on jotain muuta. Kuten olen ennenkin verrannut, ostaisitko takin, jonka sauma repsottaa auki tai vetoketju menee melkein kiinni?

Suomen kielen kielioppi on säännönmukaista, ei ylivoimainen hallittavaksi, ja vastuullisilta henkilöiltä on lupa vaatia sen osaamista. Tai ainakin oikolukuohjelman käytön osaamista. Useimmat lukijat virheitä tuskin huomaavatkaan, mutta niille, jotka huomaavat, lukeminen on hankalaa, kun huomion vie muu kuin juoni. 

Ja asiaan liittyy myös suurempi kuvio: suomen kielen kunnioitus ja säilyminen. Jos emme itse pidä siitä huolta, ei sitä tee kukaan. Jos sääntöjä eivät osaa edes ammattilaiset, keiltä sitä voi odottaa, keiltä  katsoa mallia? Puhumme lukemisen tärkeydestä, mutta ehkä pitäisi alkaa puhua ensin oikean kielen tärkeydestä, jotta voidaan edellyttää luottamusta lukijoilta. Luottamusta siihen, että nämä osaavat, näistä kannattaa olla kiinnostunut, tätä on suomen kieli. 

Kustantamot ovat tässä paljon vartijoita, ja niiden tulee varmistaa osaamisensa. Keinoja löytyy. Kirjailijoita kehotan vaatimaan ammattitaitoista kielenhuoltoa teoksiinsa kustantajaltaan. On järjetöntä heittää ajattelu- ja kirjoitusrupeama, ulkoasun suunnittelu ja muu kirjaan liittyvä työ osin viemäriin viimeistelyn puutteen vuoksi. Tarkistettu kieli on eduksi niin kirjailijalle, kustantajalle kuin lukijalle. Laatu-, brändi- ja myyntimielessä - jos ei juuri nyt, niin jatkossa. 

Jostain syystä dekkareissa puutetta tapaa useammin kuin peruskaunossa - dekkarit menevät kaupaksi muutenkin? - ja isot (myyneimmät) kirjailijanimet ovat virheettömämpiä kuin muut. Arvostan kustantajien näkemyksiä myyntipotentiaalista, mutta ehkä muutkin pärjäisivät myynnissä paremmin, jos ne olisi viimeistelty kunnolla? Lukijoita aliarvioimatta. Muuten, miksi englanninkielisten kirjojen myynti on kuulemma kasvussa? Ovatko ne virheettömiä vai eikö virheitä nähdä ei-äidinkielestä? (Luen itsekin melko paljon englanniksi, enkä tosiaan ole bongannut virheitä.) 

Hampurilaismallilla nostan vielä esiin sen, että meillä on huipputekijöitä kirjallisuuden alalla, niin kirjailijoissa (kuten edellä mainittuja) kuin muissa alan toimijoissa. Olen heistä ylpeä ja kiitollinen. Mutta alan ei ole syytä itse latistaa pihviä, kun sen voisi pitää kuohkeana, laadukkaana ja herkullisena varsin helposti, uskon. 

Jutussa mainitut kirjat:

Arttu Tuominen: Alec. Otava 2025. 


JP Koskinen: Murhan vuosi -sarja. (Kuvassa osa 11). CrimeTime 2025.

JP Koskinen: Ted Bundy - sarjamurhaaja ilman omaatuntoa. CrimeTime 2025.

Satu Rämö: Hildur-sarja. Hildur vuonna 2022, jatko-osat Rósa & Björk 2023, Jakob 2023, Rakel 2024, Tinna, 2025. Kirjojen kannet on suunnitellut Ville Laihonen.

Matti Laine: Isänsä tytär. Bazar 2025. Kansi Kristiina Kaksonen. 

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee. Otava 2025. 

Tuire Malmstedt: Lintusielu. Aula 2025. 

Jenni Räinä: Vaino

Jenni Räinän tiesin taitavaksi kirjoittajaksi: hän on yksi vuoden 2019 Finlandia-palkitun tietokirjan, Metsä meidän jälkeemme, kirjoittajista. Se on hieno, vaikuttava kirja, josta en ole blogannut: joskus tuntuu, että juuri vaikuttavimmat teokset jäävät kirjaamatta, sillä ne herättävät liikaa ajatuksia ja tunteita blogiin sanoitettaviksi ja tiivistettäviksi. (Pätee muun muassa Anna-Kaari Hakkaraisen kirjoihin. Mutta näkisittepä luonnoslistani.)  

Räinän romaaneista tämä on ensimmäinen lukemani. Se kiinnosti, sillä mitä oikeastaan tiesin isovihasta 1700-luvulla? Sen, että venäläiset pyrkivät miehittämään Suomena tuntemamme ruotsalaisten alueen. (Ja että Topelius kirjoitti aiheesta sadun Koivu ja tähti.)

En tiennyt konkreettisista teoista, joita vainolainen teki ryöstämällä ja tappamalla asukkaita etenkin Pohjanmaalla, jonka itäinen hallitsija oli määrännyt "siivottavaksi" saadakseen suojavyöhykkeen ruotsalaisia vastaan. Silmittömän julmasta, mielipuolisesta väkivallasta tulee mieleen nykyinen Gaza tai Ukraina. Ihmisiä vietiin orjiksi - kuten nimismies Lillbäckin talosta kaikki kolme poikaa - tai kidutettiin mitä julmimmin, uunissa polttamisesta raiskauksiin, jäsenten leikkaamisista pakkaseen jättämisiin. Lapsiakaan ei säälitty. Kansa pakeni piilopirteille ja metsiin, mutta suuri osa ei päässyt verilöylyjä pakoon.

Isovihan aikana ei ollut tiedotusvälineitä avun pyytämiseen eikä ihmisarvoa kunnioitettu, ainakaan kasakoiden joukossa. Ei sillä, että tieto ihmisoikeuksista vaikuttaisi auttavan nykyäänkään, vaikka ihmiskunta kuvittelee olevansa sivistyneempi ja kehittyneempi. Ei ole.  

Näin ajattelee yksi tappajista:

"Loppujen lopuksi kuolema on helpotus hakatullekin, sillä samana he eivät enää palaisi. Pelkkä kuoleman lähellä käyminen syö ihmistä. Joka kerta kun ehtii hyväksyä oman kuolemansa, osa sisältä kuolee. Poika on pelännyt henkensä puolesta monesti ja jokaisen kerran jälkeen hän on tuntenut vähäsen tyhjentyneensä. Helpotuksen jälkeen kaikki näyttää hetken kirkkaammalta. Sitten laskeutuu sumu, joka ei poistu." 

Päähenkilö on Valpuri, joka pakene veljiensä kanssa venäläisiä näiden hävitettyä heidän kotinsa ja vanhempansa Iissä. Köyhän perheen lapset olivat tottuneet elämään luonnon ehdoilla ja onnistuivat pääsemään pitkälle metsiin ja kankaille. Mutta eivät ilman kärsimyksiä ja uhrauksia. 

Kirjailijaa on kehuttu oivasta luonnon kuvauksesta, ja syystä: metsä asujineen, vesistöt ja koko ihmistä ympäröivä maailma ovat kiinteä osa kertomusta, ei erillinen kuvailun kohde, mitä arvostan. Luonnon merkitys olemassaolollemme korostuu ja muistuttaa itsestään luontevasti. 

"Leijun niin hiljaa, että yllätän puiden välissä hiipivän mustan  ketun. Sen turkki kiiltää kuin hiili. Kettu vilkaisee minua, ei ymmärrä varmaan heti että olen ihminen, kun laahustan rääsyineni eteenpäin. Sitten se pinkaisee loikkivalla laukalla pakoon. 
Suot kankaiden välissä käyvät yhä pienemmiksi, kankaat laajemmiksi, kunnes yhden kerran metsä ei enää lakkaa."

Tarina järkyttää ja hiljentää. Ja saa uskon ihmisyyteen jälleen kerran kutistumaan. Räinä kirjoittaa osaavaa, vaikuttavaa suomen kieltä ja yhdistää historiatiedon tunteisiin. Esimerkiksi nimismiehen perheelle ja kohtalolle on olemassa oikea esikuva, ja ainakin osa tapahtumista on ollut todellisuutta. Juuri tänään juttuni julkaisulle on järkyttävän osuva päivä, kun sota Euroopassa näyttää vain laajenevan Venäjän droonihyökkäyksellä Puolaan. Historiaa kannattaa lukea, jotta osaa ennakoida tulevaa. Toivon ja uskon, että myös päättäjät Suomessa, Euroopassa ja muuallakin ymmärtävät tämän.

Kenelle: Historiatietoa hakeville, naapurisuhteita ja sotia pohtiville, väkivaltaa sietäville, luonnon merkitystä miettiville, suomen kielen ilmaisuvoimaa ihaileville, komeaa kerrontaa etsiville.

Jenni Räinä: Vaino. Otava 2025. Kansi Piia Aho, pohjakuva Stocksy.

Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt

Koskiluhdan talossa Pohjanmaalla eletään tavallista maalaiselämää. Johannes ei puhu sotakokemuksistaan, ja heillä menee hyvin Kertun kanssa, joka kertoo:

"Se katsoo silmiin ja hymyilee. Ajatus susta auttoo jaksamahan sen ryssänhelvetin. Niin se silloin sanoi, kun tuli takaisin kuolemasta tai sieltä jostakin ja silloin minä tiesin, että rakkaus kestäisi kaiken. 
- Otatko lisää kaffia? minä kysyn."

Kunnes arki navettatöineen ja kolmen lapsen hoitamisineen muuttuu karmealla tavalla. Yksi lapsista kuolee. Kerttu suistuu syvään suruun. Ja masennukseen, sanottaisiin nykyisin. Hänkin haluaa kadota. Pelkään Kertun puolesta. Kertun ja Johanneksen avioliiton ja heidän lastensa puolesta. Kertun on vaikea iloita sisarensa Ailin avioliitosta, kun kaikki tuntuu murenevan.

"Ilta pehmenee, sävelet käyvät haikeammiksi. Senni-täti hyppyyttää Sakaria polvellaan, äitee kerää astioita pöydästä. Alakoski soittaa vielä, viimeiset vieraat viipyilevät pihassa. Anni juoksee ympäri puutarhaa, keinuttelee helmoja ja nauraa.
Kuva on niin hauras, että se saattaaa milloin tahansa repeytyä. En uskalla hievahtaakaan, etten rikkoisi mitään. Minä istun tässä, vähän sivussa elämästä, eikä kukaan huomaa, vaikka hetken itkisin.
Mumma ottaa tukea pöydästä ja nousee ylös. Sen askel on ihmeen kevyt, aivan kuin kesäillan lempeys olisi lievittänyt lonkan kolotusta. Pyyhin kyyneleen poskeltani. Mumma laskee kätensä käteni päälle ja huokaa hiljaa.
- Ailin elämä on vasta aluus. Ilootahan silloon ku ilo tuloo kotia, ei se niin usein käy.
Katson mummaa enkä uskalla kysyä, että miksei se onni koskaan jää asumaan."

Kerttu lähtee Sennin luo Vaasaan. "Muutamaksi päiväksi päästäisin irti surustani, hellittäisin kaikesta ja katsoisin, mitä minusta on jäänyt jäljelle." Kaupunkiin oppii pian, muutama päivä jatkuu ja jatkuu. Kahvilaan tarvitaan apua, Kerttu ottaa itselleenkin yllätykseksi pestin, oppii asiakaspalvelua ja ruotsin kieltäkin.

"Kahvihuoneen kello naksahtaa tasaan, näytelmä käynnistyy. Vanhat rouvat käyvät kahvihuoneessa mihin tahansa aikaan päivästä, mutta mieluiten aamuisin, jolloin heidän levollinen ulkomuotonsa, kiireettömyytensä, ehtymätön lompakkonsa hymyilee lempeää hymyä työväen ylle. Aika ja rahat eivät koskaan jakaannu tasan."

Lapsen kuolema on maailman surullisin aihe, ja Nivukoski kuvaa surua niin pakahduttavasti, että kirjaa ei voinut lukea kuin pätkä kerrallaan. Suru velloo, hellittää hetkeksi ja yllättää jälleen voimallaan. Selviääkö Kerttu siitä koskaan? Tuskin, mutta suru muuttuu ajan myötä, asettuu osaksi ihmistä ja olemista, tulkitsen. Mutta aikaa se vie. Tunnelmanluojana kirjailija on vaikuttava.

Hienosti taitava sanankäyttäjä kuvaa myös yhteisön voimaa, kannattelua ja tukea, jonka pelkään meidän päivinämme hiipuneen kuvatusta, tai sitä ei kaikkialla ole ollutkaan, kuten pohjalaisessa perheessä ja kylässä kirjassa on. Pelottava, surullinen kirja - joku voisi sanoa jopa surussa vellomiseksi - mutta tarjoaa se pilkahduksen toivoakin. Ja paljon rakkautta. Olisinko ottanut lukuun, jos olisin tiennyt aiheen ennalta, mietin. Olisin, kirjailijan taitojen vuoksi. Mutta en kiellä helpotusta päästyäni kirjan loppuun.

Kenelle: Surukuvausta etsivälle, pohjalaisuudesta kiinnostuneille, lähihistoriaa lukeville, komean kielen ystäville, raskaita tunteita sietäville.

Kirja on kolmas Koskiluhdan perheestä kertovaa sarjaa. Aiempien osien tunteminen ei ole välttämätöntä tämän kirjan lukemiseen, mutta niistä saa taustaa Kertun ajalle.

Ensimmäinen osa kertoo Kertun vanhempien, etenkin äidin, tarinaa: Nopeasti piirretyt pilvet
Toisessa osassa kertoja on nuori Kerttu: Kerran valo katoaa

Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt. Otava 2025. Kannen suunnittelu Emmi Kyytsönen. Kuva peltolakeudesta Matti Puotvaara, Museovirasto.

Dekkariviikko 2025: Tuomas Niskakangas: Kotka

Toimittaja, kirjailija Niskakangas ilahdutti jännityksen ystäviä esikoiskirjallaan Roihu vuonna 2021. Jostain syystä en päässyt kiinni toiseen osaan, Miekkaan (liian monimutkaisia poliittisia kuvioita?), mutta kolmas, Kotka, on roihumaisen vetävä.

Leo Koski on Suomen entinen pääministeri, jolla on korkean tason tuttavia. Hän pyrkii elämään Washingtonissa rauhassa ja sivussa politiikasta, mutta se ei onnistu, sillä hänen pieni tyttärensä siepataan alhaisissa aikeissa: jos Koski ei vaikuta Yhdysvaltojen päätökseen erota Natosta, tyttö uhataan surmata. 

Miehen ei auta kuin astua jälleen maailman päättäjien piirin ytimeen. Yhdysvaltojen presidentti, mahtipontinen ja arvaamaton Chester Tyler yritetään surmata, ja Koski joutuu selvittelemään asiaa saadakseen tyttärensä takaisin. Vaakakupissa painaa myös Naton säilyminen, sillä Venäjä on valmis hyökkäämään Suomeen heti, kun amerikkalaiset jättävät puolustusliiton. 

"Kun Putin murskasi Venäjän orastavan demokratian, hän loi pelikirjan yksinvaltiutta janoaville johtajille."

Varoittivatko tiedustelupalvelut tosiaan päättäjiä Venäjän aikeista jo ennen Ukrainaan hyökkäystä, kuten kirjassa tapahtui, miettii lukija. Ja moni muu kirjan kohta nostattaa hiuksia pystyyn: voisiko tämä olla oikeastikin mahdollista?

Hurjan pelottava ja vielä ajankohtaisempi trilleri nyt kuin ilmestyessään viime keväänä, ilmeisistä syistä. Vauhdikas meno vetää tehokkaasti mukaansa, ja Washingtonin kaupungin ja maan hallinnon toimien kuvailu on kiinnostavaa.

Sarjan aloittanut teos Roihu.

Tuomas Niskakangas: Kotka. Otava 2024. 

Kirjablogien Dekkariviikkoa vetää Kirsin kirjanurkka. 

Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia

HelsinkiLit jäi minulta tänä vuonna väliin sairastumisen vuoksi, mutta onneksi olen voinut lukea lepäämisen lomassa. Adichie on maailmanluokan kirjailija, jonka olisin halunnut nähdä! Uusi suomennos Unelmia kertoo neljästä afrikkalaisesta naisesta, jotka tuntevat toisensa mutta joiden elämät kulkevat eri reittejä - kaikki Nigeriasta Yhdysvaltoihin. USA ilmeisesti on vieläkin unelmien maa ja niiden toteutuspaikka monelle, vaikkei se täältä katsoen enää siltä välttämättä vaikuta. 

Kolme naisista on varakkaita ja pitkälle koulutettuja. Chiamakalla on suvun varoja takanaan, ja hän on päättänyt olla matkakirjailija. Hänen ystävänsä Zikora on juristi, joka tulee yllättäen raskaaksi. Chian serkku Omelogor on onnekas - ja fiksusti toiminut - pörssimiljonääri. Kadiatou toimii palvelijana mutta on nigerialaisittain hyvässä asemassa, pystyy lähettämään rahaa kotiin suvulleen ja elättämään tytärtään, jonka isä on kuollut. 

Mutta miesongelmia, niitä riittää! Zikora kutsuu menneitä poikaystäviään "aikavarkaiksi"; seurustelu ei ole johtanut siihen, mitä hän eniten toivoo, avioliittoon. Omelogorin täti jankuttaa lasten teosta ja väittää, ettei Omelogor osaa nauttia elämästä. Yhdysvalloissa tämä ei viihdykään, vaan palaa Nigeriaan, jakaa köyhille yrittäjänaisille stipendejä ja pitää miehille suunnattua blogia siitä, mitä naiset miehistä ajattelevat (myös Kotiinpalaajat-kirjassa pidettiin blogia, ja muutakin yhteistä kirjoilla on). Chia tapaa monta melkein täydellistä miestä. Myös huijareita.

"Kerran, ennen kuin olin tutustunutkaan Chukaan, sanoin eräälle miehelle: Olen kiitollinen, että tapasin sinut. Kyse oli kuitenkin erilaisesta kiitollisuudesta kuin se, mistä Febechi puhui. Febechi tarkoitti kiitollisuutta, jota naisen tulee tuntea vain siksi, että häntä rakastetaan, mikä ei ole sama asia kuin tulla rakastetuksi taalla, joka saa tuntemaan itsensä kokonaiseksi. Lausuin nuo sanat - 'olen kiitollinen, että tapasin sinut' - kirjakahvilassa Lontoossa. Kohdistin sanat naimisissa olevalle brittimiehelle, joka ei ollut kertonut olevansa naimisissa. Hänen rannettaan kiersi ohut hopearengas. Pidämmekö me miehistä, jotka käyttävät koruja? Emme tietenkään, mutta tuo mies oli poikkeus."

Kadiatoulla on vaikeinta: hänet raiskaa rikas valkoinen mies, joka vaikutti pitävän sitä normaalina oikeutenaan. Tyrmistyneet naiset pöyristyvät oikeuskäytännöistä, joiden pyöritykseen Kadi joutuu. 

Mikään ei oikeastaan ratkea naisten tarinoissa, elämät jatkuvat, kuten oikeassakin elämässä. Jonkinlaista yhteenvetoa tähänastisesta tehdään (unelmien laskentaa, kuten alkuperäinen nimi sanoo). Mutta kirja upottaa tehokkaasti mukaansa ja tajuan, että kaikki, mitä tiedän nigerialaisuudesta, on romaaneista opittua. Sukuun suhtautuminen. Eri heimojen erot ja monimutkaiset suhteet: igbot, hausat, jorubat... Afrikkalaiset ruuat, joista puhutaan todella paljon. Päähenkilöiden kansainvälisyys ja luontevuus, jolla he matkustelevat ja kommentoivat eri maita, kuten Yhdysvaltojen outoja "amerikkalaisuuksia" ja Kiinaa. Eurooppa vaikuttaa heille Lontoota lukuunottamatta vieraalta mantereelta. 

Nigerian synkkiä puolia sivutaan kevyesti, kuten pankkimaailman mätiä kohtia ja korruptiota, josta maa oli joskus tunnettu, mutta pääosin ollaan rikkaassa, turvallisessa maailmassa ja kotimaa on rakas. Kiinasta tulee virus, joka saa aikaan koronasulun. Mutta sekin tulee ja menee. 

Unelmia toimii hyvin iltakirjana, joka jatkuu ja jatkuu runsaana ja yksityiskohtia vilisevänä muttei mieltä mullistavana yli 600 sivun mitalta. Yhtä terävästi osuva se ei ole menestyksekkään Puolikas keltaista aurinkoa -kirjan tavoin, mutta antaa paljon tietoa erään kansankerroksen arjesta, joka varmasti on kirjailijalle omakohtaisesti tuttua. Näitäkin tarinoita on hyvä kirjata ylös, tulevan historiantutkimuksen pohjaksi ja muistiksi. Tällaistakin on joskus ollut.

Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia. (Dream Count.) Suomennos Cristina Sandu. Otava 2025. 

Anne Tyler: Three days in June

Anne Tyler on tuottelias amerikkalainen kirjailija, jonka vuosikymmenien mittaisen, aina viehättäneen tuotannon olen monesti päättänyt lukea uudestaan. Hanke odottaa toistaiseksi, sillä 82-vuotiaalta kirjailijalta ilmestyy uutta edelleen.

Three days in June kertoo Gailista, jonka tytär Debbie on menossa naimisiin. Sulhanen on mukava, eikä tulevalla anopilla ole ainakaan aluksi mitään häntä vastaan. Sitä vastaan kylläkin on, että tyttären isä Max, Gailin eksä, majoittuu Gailin luo häähumujen ajaksi. Harjoitusillalliset ja itse häät, helposti pari yötä, huokaa Gail harmissaan, mutta ei auta. Ei vanha pari riidoissa ole, mutta eroon oli syynsä.

"Anger feels so much better than sadness. Cleaner, somehow, and more definite. But then when the anger fades, the sadness comes right back again the same as ever."

Muutakin ärsytystä Gaililla on juuri nyt. Hänen on etsittävä uusi työ. Kuusikymppisenä! Työpaikalla vaihtuu johto, minkä myötä tapahtuu muutoksia. Gailin ei katsota olevan kovin hyvä ihmisten kanssa, joten siksi hänelle suositellaan jotain muuta. Luonnollisesti Gail on pöyristynyt, sekä työn menetyksestä että ihmistaitojensa arvioinnista.

Mutta pakko myöntää, että arviossa näyttäisi olevan perää. Gailin suorasukainen ote, jota hän ei itse vaikuta huomaavan, viihdyttää lukijaa. Kukapa meistä virheetön olisi, samastuttavuus on lohdullista. 

"Sometimes when I found out what´s on other people´s minds I honestly wonder if we all live on totally separate planets."

Pääasia Gailille on se, että Debbie on onnellinen. Tytär tuntee äitinsä ja pyrkii viisaasti välttämään tämän virheitä. Kuinka se onnistuu ja miten perhesuhteet toimivat eri sukupolvissa, siitä Tyler on kirjoittanut inhimillisen, humoristisen ja tuttuun tapaansa lukijaa kiinnostavia yksityiskohtia taitavasti nappaavan tarinan, jonka lukemisesta jää hyvä mieli. Kysyin mahdollisesta suomennoksesta aikatauluineen kustantajalta, mutta heillä ei ole tapana vastailla lukijoiden viesteihin. Eiköhän suomennos jossain vaiheessa kuitenkin tule. 

Luin myös Tylerin Sinisen langan, joka suomennettiin vasta nyt, vaikka se ilmestyi alunperin vuonna 2015 ja oli tuolloin peräti Booker-palkinnon lyhytlistalla. Kirja jäi taatusta Tyler-tyylistään huolimatta melko haaleaksi kokemukseksi. Saattaa johtua siitä, että luin e-kirjana enkä paperisena, ei ollut hypisteltävää. Ja kirjan nimi vaikuttaa pakkokeksityltä, en nähnyt siinä kunnollista sinistä enkä punaista lankaa. Sukupolvien dynamiikan ja keskiluokkaisen amerikkalaisen perhe-elämän kuvauksena se toimii varman viihdyttävänä, eikä sitä kesken tehnyt mieli jättää. Aihe on superkiinnostava: kun vanhemmat vanhenevat ja nuorten on otettava vastuuta, hankauksilta perheen sisällä ei vältytä. Kuka on ns. paha lapsi, kuka taas hyvä, ja kenelle jää vanhempien hoito ja kotitalo, muun muassa näitä pohditaan. 

Anne Tylerilta blogissa muun muassa:

Jää hyvästi

Kellotanssi

Palmikko

Anne Tyler: Three days in June. Chatto & Windus / Penguin Random House 2025. Illustrations by Bex Menzies.

Sininen lanka (A Spool of Blue Thread). Otava 2025. Suomennos Laura Beck.

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi, Anu Patrakka: Ihailija

Hurjasti myynyt norjalaiskirjailija Jørn Lier Horst on entinen rikostutkija, mikä näkyy dekkarissa selkeästi: poliisityö kuvataan tarkasti ja todesti, yksityiskohtia myöten (hieman huvitti poliisin rengaskansioiden numeroinnin kuvaus). Mutta pitkäveteistä teksti ei ole, dialogia, vauhtia ja tapahtumia riittää.

Lähtöasetelma on genrelle ominainen: kokenut ja väsynyt poliisi, jonka lähipiirissä on toimittaja. Tässä ne ovat komisario William Witting ja hänen tyttärensä Line. He joutuvat mukaan kesämökkimurtojen selvittelyyn, sillä Wittingin oma mökki on Norjan Stavernissa, jossa murtoja on havaittu. Tapaus osoittautuu luultua monisyisemmäksi, kun yhdeltä mökiltä löytyy ruumis. Ja outoja alkaa tapahtua, ruumis katoaa, mökkialueelle tippuu kuolleita lintuja... 

Tutkimukset laajenevat ja monimutkaistuvat; lopulta ne vievät Wittingin Liettuaan. Hän yllättyy Vilnan siisteydestä ja mukavista näkyvistä päiväsaikaan, mutta pinnan alla on paljon köyhyyttä ja siitä aiheutuvaa rikollisuutta, joka heijastuu muualle Eurooppaan. 

"Iltahämärissä kadut näyttivät aivan erilaisilta. Hänen ohitseen käveli tyylikkäitä miehiä ja kevyesti pukeutuneita, mutta raskaasti ehostettuja naisia. Toisaalta jalkakäytävillä istui kerjäläisiä odottamassa ystävällisiltä sieluilta lanttia tai muuta avustusta."

Witting oli tekstin mukaan tutkinut tietoja Liettuasta "tietosanakirjasta". Mahtoiko olla noin, vai onko kääntäjä tulkinnut esimerkiksi wikipedian omalla tavallaan? Oslolaisen poliisin tiedot maasta olivat myös kummallisen heikot, lähinnä rikollisuuden värittämät. Tosin siihen on pohjaakin tilastojen valossa. Witting pääsee myös näkemään valtavat käytettyjen ja varastettujen tavaroiden fyysiset markkinat: "Se oli kuin ulkotilassa oleva Claes Ohlson, Biltema ja Ikea - kaikki kolme yhdellä kertaa. --- Tämä on ostoskeskus niille, joilla ei ole varaa hankkia vaatteita tai ruokaa tavallisista kaupoista." 

Huumekauppaan ja rikollisjengeihin kiertyvät tämänkin tarinan kuviot. Eivät minulle kiinnostavinta luettavaa, odotin enemmän kesämökkipuolelta, sillä se koskettaa omaa elämää. Mutta tunnustusta on annettava tekijälle: lukijalle heitellään taitavasti täkyjä, epäilyjä ja yllätyksiä, ennen kuin homma saadaan päätökseen. Tiukan poliisityödekkarin ystäville täsmäluettavaa.

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi. Otava 2025. Suomennos Tiina Sjelvgren. Kansi Elina Salminen.

Nelson Monteiro, portugalilainen poliisi Porton henkirikosyksiköstä, vie tyttöystävänsä, suomalaisen Emilian, Lissaboniin pitkäksi viikonlopuksi. Kovin hitaasti vaikuttaa heidän suhteensa etenevän, mutta matkalla se saa uusia käänteitä. 

"Jotakin puuttui, jotain mikä yhdistäisi heidät ja pitäisi heidän kiinni toisissaan. Mielessään Nelson näki heidät ajautumassa erilleen, eikä hän tiennyt miten sen estää."

Yhdessäoloa haittaavat oudot kuolemantapaukset, joita Nelson joutuu selvittelemään entisessä kotikaupungissaan. Kyse on vieläpä lapsuudentutuista, kuten vanhasta Maria Glóriasta, joka oli aiemmin tunnettu fadista, fadolaulaja, joka vieläkin laulaa julkisesti. Emilia hurmaantuu fadomusiikista ja osaa viettää aikaa yksikseenkin kaupungilla, kun Nelson hoitaa asioitaan. Kypsän oloinen suhde siis.

Maria Glória asuu yhdessä Rosan kanssa, jonka Nelson myös muistaa lapsuudestaan. Kahden iäkkään naisen välit vaikuttavat tylyiltä, ja lukija saa tietää taustoja takautumilla heidän nuoruuteensa. Rakkausasioista tietenkin on kyse, mutta kuinka vakavista ja keiden välillä? 

Kuten lajiin kuuluu, tunnemme etsivän perheasioita enemmänkin: Monteiron lapset ovat jo aikuisia, vaimo on ex, ja dementoitunut isä Portossa vaatii jatkuvaa hoitoa. He jäävät kuitenkin pieneen sivuosaan. Ehdin jo ajatella, että kirjasarjassa saisi olla Nelsonin lisäksi joku vastapaino-päähenkilö, jotta kuvio täydentyisi ja juoni rikastuisi, pahiksella tai jollain muulla kierteellä. Emilia on liian läheinen. Mutta kuin ajatukseni olisi luettu, Nelson menee tapaamaan vuosien jälkeen äitiään! Ehkä Beatriz on kaipaamani vastapaino? 

"Hänen olisi pitänyt käydä äitinsä luona aiemmin, Emiliakin oli sanonut että pelot on kohdattava, jotta niiden yli pääsi. Ja hän jos kuka tiesi mistä puhui."

Kuulostaa jännittävältä, jään seuraamaan jatkoa. Kuten aina Patrakkaa lukiessa, Portugalin matkahaave heräsi, mutta nojatuolimatka kirjan parissa on aina hyvä vaihtoehto.

Nelson Monteirosta aiemmin:
Arvoton
Kiusaaja

Anu Patrakka: Ihailija. Otava 2025. 

Kirjablogien kesäkuista Dekkariviikkoa vetää tänä vuonna Kirsin kirjanurkka. 

Marianne Cedervall: Viimeisen laulun kaiku

Kirja on Mullvaldsin murhat -sarjan viides osa, mutta toimii myös itsenäisenä: en ole lukenut aiempia, mutta hyvin viihdyin tarinan parissa. Mullvalds sijaitsee Gotlannissa, jonne juuri suunnittelen kesäreissua, vieläpä lapsenlasten kanssa (ks. jäljempänä). Täsmäosuma minulle siis, vaikka kirjassa odotetaan joulua surkeassa säässä, joka äityy myrskyksi.

Anki Karlsson on paikallinen asukas, jolla on marplemainen tapa sekaantua paikkakunnan rikostapauksiin. Hän harrastaa islanninhevosia ja on tartuttanut innon lapsenlapseensa Majaan, joka viihtyy usein saarella mumminsa luona ratsastamassa. 

Saarelle matkustavat myös turistit Tomas ja Nils, sillä Tomas haluaa tehdä sukututkimusta: hänen isotätinsä, lähetyssaarnaajana Kongossa toiminut Dagny, on oudosti kadonnut Gotlannissa puhekierroksellaan noin 80 vuotta sitten. Ehkä hän saisi selville jotain tädin vaiheista?

Runsas lumentulo saarella ei ole pikkujuttu; se lamauttaa kaiken liikenteen. Huoli siitä, pääsevätkö jouluvieraat perille, kutistuu sen rinnalla, että turistit saattavat tietämättömyyttään hölmöillä. Mutta niin näköjään saattavat paikallisetkin, kuten yli-innokas Anki, jonka ystävä Tryggve joutuu pelastamaan pulasta tuon tuostakin. Samalla saadaan selvyyttä saarella tapahtuneisiin rikostapauksiin.

"- Anteeksi, Tryggve sanoi. - Asia vain on niin, että pitäjään saapunut sukututkija katosi eilen. Et kai ole nähnyt häntä missään? 
Birgit seisoi Kentin vierellä, ja Putte nuuski molempien lahkeita. Siskokset vilkaisivat toisiaan pikaisesti. - Katosi? kysyi Kent. - Tässä säässäkö? Kuulostaa hengenvaaralliselta." 
- Se todella on hengenvaarallista, ja siksi etsimmekin häntä, Tryggve vastasi kuivasti. - Onneksi meillä on tässä telamaasturi apuna. 
- Eikös Kajpe Kviarissa ole ennustajaeukko, kysyi Birgit. - Luulen kuulleeni puhuttavan häneästä. Ja jättäkää hemmetti soikoon koira kotiin! 
- Ennustajaeukko, huudahti Kent. - Kuinka epäkristillistä!"

Gotlannin-vierailu oli viihdyttävä ja suorastaan rauhaisa dekkariksi, ruumiin löytymistä sai odotella pitkään hevosten ja koirien seurassa sekä toistuvilla kahvitteluhetkillä. Saaren elämä poikkeaa mantereesta monin tavoin, ja pieni yhteisö on omanlaisensa. Nähtävyyksiä ei esitellä, mutta niihin voi tutustua paikan päällä tai netissä. Kirsin Book Clubin dekkari-illassa pohdittiin, onko saaren sää tosiaan noin vaarallinen talvisin, eikö lumiaura auta? 

Henkilöitä ja tapahtumia on maltillisesti, joten tarinaa on helppo lukea ja eläytyä eri-ikäisten elämiin, kuten Majan poikaystäväpulmiin. Sopii hyvin siis myös teinien lukemistoon, isovanhempien lisäksi. Perussujuvaa cozy-tyyppistä dekkaria, ei veristä eikä varsin pelottavaa vain lievästi jännittävine tapahtumineen, joita ei tosiaan ole liikaa. Melkoinen mummodekkari, sanoisin.

Marianne Cedervall: Viimeisen laulun kaiku. (När sista strofen klingat ut.) Mullvaldsin murhat -sarja. Otava 2025. Suomennos Riie Heikkilä.

Kansi Emmi Kyytsönen, sarja-asu Tuuli Juusela. 

Varjon maa. Junckerin ja Kristiansenin tutkimuksia.

Valtaisaksi räjähtänyt dekkarigenre on vaikea ottaa haltuun: tarjontaa on niin paljon ja sarjamuotoinen julkaiseminen lisää tekijöiden ja teosten määrää niin hurjaa tahtia, että perusteellinen seuranta on mahdotonta. Otavan ja Kirsin Book Clubin järjestämässä lukupiiri-illassa saimme tutustua moniin uutuuksiin ja keskustella dekkaritrendeistä, joista meille kertoi Dekkariseuran puheenjohtaja Sini Paloheimo. Kiinnostavan keskustelua odotellessa hyppäsin mukaan tanskalaisten toimittajien Kim Faberin ja Janni Pedersenin dekkarisarjaan sen neljännessä osassa, ja kokemus oli yllättävän nautittava.

Voimalaitoksessa tapahtuu onnettomuus. Dementoituneiden vanhusten hoitokodissa sattuu epätavallisen paljon kuoleman- tapauksia. Ministerin poika tapetaan. Poliisit Juncker ja Kristiansen kollegoineen saavat töitä enemmän kuin tarpeeksi hajautuessaan tutkimaan tapauksia, joten priorisointiakin on tehtävä, ajan tapaan. 

Ihailen kirjoittajien napakkaa otetta lukuisten juonilinjojen ja rönsyjen koossapitämiseksi. Vaikka tapahtumia on paljon, kokonaisuus ei tunnu sekavalta. Tarina etenee niin huumejengien, sotaveteraanien, luontohörhöjen kuin poliisien läheisten kansoittamassa ympäristössä hämmästyttävän luontevasti, ja lukija voi luottaa määrätietoisen etenemisen johtavan johonkin. 

Mukana ovat tutut peruselementit, tai kliseet, voisi sanoa: perheistään vieraantuneet uranrakentajat, homouttaan piilottelevat, eriuskoiset sukupolvet, influensserit, sosiaalityöntekijät, viranomaisten toiminta harmaalla alueella, huumekauppa, aseteollisuus... mutta myös epämääräisesti kasvava pelon tuntu, mikä tekee dekkarista dekkarin. 

Aiempiin sarjan kirjoihin viittaillaan sen verran, että jotkut tapahtumat selittyvät, vaikka henkilöt jäävät osin vieraiksi, kuten Signe Kristiansen, joka on siirretty Junckerin Vaarallisten rikosten osastolta Järjestäytyneen rikollisuuden osastolle. Sarjaa seuranneet tietänevät tästäkin paljon enemmän:

"Hänelle on arvoitus, miten hän ylipäätään sai nykyisen virkansa. Toki hän on taitava poliisi, sen hän tietää hyvin. Mutta hän on ajan saatossa myös uhmannut monia käskyjä, joten hän oli varautunut siihen, ettei hän koskaan nousisi järjestelmässä korkeammalle kuin ylikonstaapeliksi. Ehkä hän onkin saanut potkut ikään kuin ylöspäin. Ehkä joku oli laskeskellut, että häntä on helpompi hallita, kun hän on johtotehtävissä."

Junckerin poikaa uhataan, jolloin hänen on puhuttava ex-vaimonsa kanssa - tämä on lähestynyt entistä miestään viime aikoina epäilyttävän usein. Onko hänellä toimittajana omia tarkoitusperiä? 

"- Sinä et kyllä hitto vieköön ole ihan viisas, Catherine sähähtää.
- Kasper on aikuinen mies, Jucker yrittää puolustella itseään. - Emme voi sekaantua siihen, miten hän elää elämäänsä. 
Hän kuulee itsekin, miten typerältä se kuulostaa. Charlotte pudistaa alakuloisena päätään, ja kyyneleet valuvat hänen poskilleen. 
- Hän on meidän poikamme, Martin, ja hän on sitä aina riippumatta siitä, miten vanhaksi hän tulee tai miten vanhoja meistä tulee."

Tapahtumien aikajänne on viikko, johon sisältyy paljon. Hieman liikaakin, ainakin ihmisiä, sillä kaikkien rooli tai motiivit eivät jää mieleen. Vauhtia, jännitystä ja aikakauden ilmiöitä riitti. Tavaraa oli niin paljon, että yhteiskunnallisuus jäi lähinnä ilmiöluetteloksi vanhustenhoidon ongelmista ilmastonmuutokseen. Kritiikkiä tai ratkaisuja ei esitellä, maailma on mustavalkoinen. Rikkaat ovat julmia, köyhät kilttejä tai muuten epäilyttäviä, poliisit ylettömän hienokäytöksisiä, vaikkeivat jauhot heidänkään pusseissaan puhtaita olisi, kuten viittaillaan. Mutta kaikesta vyörytyksestä huolimatta luin kirjan innolla ja uteliaana loppuun saakka ja ihailin ammattikirjailijoiden taitoa pitää kokonaisuus kasassa ja edistää sitä vauhdikkaasti. Voisin kuvitella lukevani sarjan muitakin osia, jos aikaa riittäisi.

Kirjojen alussa olevia mottoja en usein osaa yhdistää itse teokseen, joten olen päätellyt niiden olevan merkityksellisiä lähinnä kirjailijalle itselleen. Mutta tässä motto iskee mojovasti. Kertoo myös klassikkokirjailijoiden ajattomasta viisaudesta (ja hienoisesta mahtipontisuudesta kirjailijoiden taholta):

"Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden aikaa, se oli hulluuden aikaa, se oli uskon mutta samalla epäilyksen aikakautta, valon ja pimeyden aikaa, se oli toivon kevättä ja epätoivon talvea, ihmisillä oli edessään kaikki eikä mitään, oltiin menossa suoraa päätä taivaaseen ja toisaalta aivan päinvastaisteen uuntaan." 

Charles Dickens

Varjon maa. Junckerin ja Kristiansenin tutkimuksia. Like 2025. Suomennos Jaana Palanterä.

Kuvat lukupiiri-illasta (se ”kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika”, josta Kirsi Ranin puhuu Lukupiiri-kirjassaan, oli läsnä) otti Kirre Ranin. Keskikuvassa esittelen dekkaria, alimmassa Sini Paloheimo.

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

Vuonna 1943 ison talon vanha emäntä Alma lähtee matkalle Saksaan. Sodan aikana, sillä yksi hänen kaatuneista pojistaan, Aarne, palveli SS-joukoissa Saksassa. Hitlerin organisaatio kutsui omaiset tutustumaan maahan, jolle he kalleimmat uhrauksensa antoivat, ja samalla tietysti ihailemaan natsien toimintaa. Ja tämä matkailuasia on totta eikä romaania, vaikka kirja onkin muuten fiktiota. 

80 vuotta myöhemmin lentoemäntä Ilona löytää isomummonsa jäämistöstä kirjeen, josta tämän matka käy ilmi, ja myös Aarnen kohtalo. Tämäkin perustuu tositapahtumaan, kirjailijan elämässä. Erikoinen lähtökohta kirjalle, mutta hurjan mielenkiintoinen, ja Vuoksenmaa on punonut siitä luistavan romaanin, joka kulkee kahdessa aikatasossa, Alman ja Ilonan. 

Alma on mainio tyyppi, hyvin todentuntuinen. Hän matkustaa ensin Helsinkiin, yöpyy hotelli Tornissa - ensimmäinen hotellivierailu ja hissiajelu ikinä, ja pian ensimmäinen lentokonematkakin, Riikaan, josta matka jatkuu junalla Berliiniin ja siitä maaseudulle. Sitkeästi Alma pysyy porukan mukana, vaikka jalat ja vatsa vaivaavat ja ikääkin on yli 70, mutta vaivat pidetään omana tietona. Nopeasti hän oppii uutta, maistelee outoja ruokia, nauttii pehmeistä untuvatyynyistä ja ihmettelee nähtävyyksiä. Ja ihailee saksalaista järjestystä ja varallisuutta (...jopa tavallisilla sotilailla on täällä paremmat tamineet kuin Suomessa upseereilla.) ja ottaa kiitollisena kaiken irti vieraanvaraisuudesta. Vaikka matkaväsymys alkaa jo jossain kohtaa vaivata: "Kun kaikkea hienoa ja erityistä on tarjolla paljon, alkaa nähty tuntua yhdentekevältä." 

Myöhemmin Ilona ihmettelee:

"Onko Alma tiennyt mitä juutalaisille tapahtui vai onko se ollut täysin sokea? 
Entä sodan jälkeen? Onhan kaikkien jossain vaiheessa ollut pakko saada tietää. Mitä se ajatteli silloin Hitlerin ja saksalaisten ylistämisestä? 
Ilonan vatsaan laskeutuu kummallinen kylmyys, vähän kuin pelko.
Kuka tahansa voi olla mitä tahansa."

Ei, Alma ei tiennyt. Kirjailija tuo kiiltokuvamatkan rinnalle juutalaisten tilanteen pienillä tarinoilla paikoista, jotka Alma näkee vain vilaukselta ulkoapäin. Tuolla kidutetaan, tuossa junassa matkataan kuolemanleirille... Tarinat tuntuivat irrallisilta ja lähes liian osoittelevilta, mutta kieltämättä kokonaisuudessa ne toimivat ja jäävät mieleen. Kirjailijan elokuvatausta näkyy: lukeminen on kuin leffaa katselisi ja teksti on hyvin konkreettista ja simppeliä, kaikki tasot näkyvillä. Juoni ja ajatus siis kärkenä sanataiteen sijasta.

Ilonan arjessa painaa Ukrainan sota ja hänen poikansa Aku, joka on uhoillut lähtevänsä taistelemaan. Lentoemännän työstä kerrotaan paljon: siinä missä Almaa lento pelotti, Ilona nauttii ilmassa olosta, ja työlennot suuntautuvat ympäri maailmaa Los Angelesista Koreaan. "Jos ihmiset lopettaisivat lentämisen, Ilonalta lähtisi työpaikka, mutta teoriassa olisi tietysti hyvä, jos kaikki turha matkustaminen lopetettaisiin. Mutta mikä matkustaminen on turhaa?" Ammattiottein hän hoitaa myös henkilökohtaiset asiansa, napakasti, oli kyse sitten deittailusta (hän on eronnut Akun isästä kauan sitten) tai kotitöistä. Käytännöllisyydessään hän muistuttaa isomummoaan, vaikka tilanteet ovat täysin erilaiset. Alman kohtalo oli haudata monia lapsiaan, Ilona yrittää pitää huolta ainokaisestaan, jo aikuisesta. Muutakin yhteistä Almalla ja Ilonalla on, kuten ikuinen ulkopuolisuuden tunne. 

Jäin ihmettelemään sitä, ettei Ilona kerro pojalleen suvun SS-yhteydestä, koska "se ei muuttaisi mitään" pojan elämässä. Kuitenkin hän itse oli järkyttynyt ja loukkaantunut siitä, ettei suku ole kertonut kaikkia käänteitään. No, ehkä aika ei ole otollinen kertomiseen nyt, kun Akulla on paljon muutakin mietittävää. Silti pidän ratkaisua itsekkäänä. Toinenkin auki jäävä kysymys heräsi, mutta siitä ei voi juonipaljastuksen pelossa kertoa. Kirjan lukeneet varmaan oivaltavat!  

Oli kiintoisaa matkata Alman mukana ja verrata tilannetta nykymaailmaan. Ilona jäi minulle vieraammaksi, nuorempi lukija katsonee toisinpäin. Almaa viisaampia emme vaikuta olevan, kaikesta tiedonkulun kehityksestä huolimatta. Silmämme näkevät, mitä niille näytetään. Ja näemme, mitä haluamme nähdä, kun vaihtoehdot eivät tule edes mieleen.

"Kyllä meillä on niin suurenmoista, että ei sitä voi kaikkia kertoa", kirjoitti Alma kotiin. 

Matkan reitti ja ajankohta ovat totta, muu on fiktiota, sanoo kirjailija jälkisanoissaan. 

Kenelle: Viime sodista kiinnostuneille, sukujuuria tutkiville, poliittista propagandaa pohtiville, nojatuolimatkailijoille, sukupolvitarinoiden ystäville ja helppolukuisen juonellisen tarinan ystäville. 

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka. Otava 2025. Kansi Elina Warsta.

Paula Hämäläinen: Tämä ei ole romanttinen komedia

Kirja alkaa räväkästi: maanjäristys Tokiossa! Ja seuraavassa hetkessä ollaan Lontoossa, jonne Maija muutti kuusi vuotta sitten Japanista kielen opiskeltuaan. Lontoossa hän haaveili jatkavansa opintoja vaikkapa toimittajaksi ja omaavansa "oman pienen asunnon, hyvän kampuksen ja lupsakalla tavalla komean miehen, joka hermostuessani sanoisi oh don't be silly ja keittäisi minulle kupposen teetä."

Lontoon-alkutilanne ei ole Tokio-aloitusta vähemmän tukala, nimittäin Maija on papakokeessa. Päätoimisesti hän opiskelee ja asuu sinkkuna kimppakämpässä. Reipas nainen, reipas opintolaina! Hän onnistuu saamaan työpaikan televisiotuotantoyhtiössä toimitusjohtajan assistenttina. Saamme tutustua niin tv-tuotannon saloihin kuin Maijan kansainväliseen työyhteisöön persoonineen.

Elokuvataiteen maisterin tutkinnosta puuttuu vielä lopputyö, lyhytelokuva, jonka piti olla kokeellinen, ilmastonmuutosta kommentoiva vakava kannanotto mutta josta tuli romanttinen komedia. Juuri muuta romanttista ei Maijan elämässä näytä olevankaan. Hänen suuri (ainoa) rakkautensa Ryuich jäi Japaniin. 

"Ajattelen kuitenkin yhä, että jossain on oltava ihminen, jonka lähellä en ahdistu ja jonka seurassa en tunne itseäni kelvottomaksi. Joku jonka kanssa voisimme katsoa sylikkäin Ensitreffit alttarilla ohjelmaa ja käydä ruokakaupassa ostamassa paahtoleipää." 

Taas naishäpeä! Maija tarvitsisi omat ajattarensa. Ystävä Rachel yrittää parhaansa, mutta toiseus vaivaa Maijaa. Paitsi kielen koko taustan puolesta: ei Maijalla vaikea sellainen ole, mutta Teneriffan matkalle ruisleipää pakannut lapsuudenperhe erosi rajusti eliittikoulun ja psykoanalyysin läpikäyneistä seurapiireistä. "Olisiko elämäni erilaista, jos tulisin kulttuurikodista niin kuin Rachel ja hänen ystävänsä?" 

Sinkkuelämää-sarja innostaa sentään etsimään miesseuraa. Deittailu ei suju, mutta työelämässä onnistaa: Maijan työnantaja saa tehtävän Japanista. Matka kollegoiden kanssa Tokioon saa Maijan muistelemaan aikaansa kaupungissa, ja ensirakkauttaan. Kuten jo tiedämme, se ei päättynyt auvoisasti.

Raikas ja vetävä kerronta saa kirjan sivut kääntymään vauhdilla. Isojen kaupunkien tavat ja detaljit niistä ja Maijan piirien kulttuurista - kirjat, leffat jne. - pitävät kiinnostuksen yllä, samoin naiselämän nurjien puolien häpeilemätön kuvaus karvoituspulmineen ja yhdyntäkipuineen, joka osoittautuu olevan Maijalla todellinen, lääkitystä tarvitseva vaiva, vulvodynia. 

Ärsyttävän itsekkäästi Maija kyllä käyttäytyy ystäviään kohtaan, ja lapsuudenperhettään. Ei kai sekään tavatonta ole nuorelta naiselta, elämää ja oppimista vain. En ehkä Karkki-ystävättärenä olisi silti antanut anteeksi heti, jos ikinä. Vaikka kirja ilmoittaa ei-olevansa romanttinen komedia, ikiaikainen pariutumisvietti ja läheisyyden ja seksin tarve silti tekemistä paljon ohjaa, ja hauskoja sattumuksiakin tapahtuu. Sitä jäin pohtimaan, mahtaisiko Maijan tapaama noita löytyä vielä Hackneyn kanaalin liepeiltä Lontoosta, sellainen olisi kiinnostava tavata. 

Kenelle: Helppoa viihdettä hakevalle, Lontoon ja Tokion ystäville, tv-tuotannosta innostuville ja itsenäisestä elämästä haaveileville nuorille tai sitä jo maistaneille vanhemmille.  

Paula Hämäläinen: Tämä ei ole romanttinen komedia. Otava 2025.

Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki

Riikka Pulkkisen tiedän todella taitavaksi kirjoittajaksi, vaikkeivat 

hänen kaikki romaaninsa aiheeltaan kutsuneetkaan lukemaan. Nyt kolahti: Psyykeen vaikuttamista! Lapsuuden traumoja! Ihmiskokeita! Scifimäistä tunnelmaa!

Näitä kaikkia sain ja bonukset päälle. Nuori äiti Mai ei tiedä, mitä hänen miehensä Eelis on lapsuudessa kokenut, ja luonnollisesti hätääntyy miehen kadotessa yllättäen. Sillä kaikki oli hyvin, pari rakasti toisiaan ja kahta pientä tytärtään. Vai... menikö se niin?

Tunnelma väreilee tehokkaasti. Näkökulmat vaihtelevat Main ja Eeliksen kesken. Main osuuden hoitaa kertoja, Eelis puhuu minä-muodossa. Mukaan tulee myös Nova, kolmas pyörä, Eeliksen lapsuudenystävä ja ensirakkaus, joka puhuu itselleen sinä-muotoisesti. Nova tietää miehen taustat, myös sen, että tämä valmisteli lähtöä. Hän haluaa tutustua Maihin.

”Aluksi olit ennen muuta utelias. Myönnä pois, Nova: seurasit Maita siksi, että halusit tietää, millaista ihmistä Eelis tätä nykyä rakastaa.”

Eelis kertoo lukijalle päiväkirjanomaisesti hoidoista, joihin äiti on hänet vienyt. Kummallisia kesäleirejä, joilla lapset ystävystyivät, puuhailivat mitä puuhailivat salavalvomisineen, ottivat ilon irti. Vaikka jollain tasolla ja jossain kohtaa alkoivat aavistella, että ”hoidot” eivät välttämättä toimi kuten pitäisi. Ja millä perusteella juuri heidät edes on valittu niiden kohteiksi? Salaperäinen tohtori Ek häälyy taustalla, kun Eelis, Max, Otto, Nova ja muut viettävät kesiään.

Mutta tähän päivään, kun kaikki ovat jo aikuisia: mitä Eelis nyt aikoo, missä hän on? Kun Mai osaa yhdistää katoamisen miehensä menneisyyteen, hän pyrkii saamaan siitä lisätietoja Novalta. Nova ei ole helppo. Fiksu Mai vertaa suhtautumistaan Novaan lastensa kasvatukseen.

"Hänen on päivä päivältä hoivattava heitä niin, että he oppisivat pitämään ison osan tunteistaan ihonsa alla ja kertomaan niistä silti toisille ymmärrettävin sanoin. Novan kohdalla hänen on sen sijaan oltava kuin arkeologi tai konservaattori. Hänen on hellästi mutta säälimättä tehtävä säröjä Novan pintaan, jotta löytäisi sisältä sen, mitä Nova sekä haluaa kertoa että kaihtaa kertomasta. Mutta miten tehdä nuo säröt?”

Pulkkisen kieli on komeaa, helmilauseita ihastelen ja elän tekstin mukana. Pelottavammaksi tarina kääntyy, kun mukaan tulee kolkkoja ilmaisuja. Invasiivinen aivojen syvästimulaatio. Neuromodulaatio. Psyykenlääkintä. Lumehoito. Putoamiset. Ja tieteen julkisuusperiaate, mutta kokeiden salausmahdollisuus.

”Heidän hoitonsa täytti tieteen etiikan kriteerit. Mitä muuta tutkimukselta voisi odottaa?”

Kirja käsittelee lääketieteen valtaa ja luonnetta epätarkkuuksineen sekä kokeiluja uusien menetelmien löytämiseksi psykiatrisessa hoidossa. Tiedämme, että mielen lääkitys on räjähtänyt käsiin yleisyydessään, joten keinot olisivat todella tarpeen. Tiedämmekö edes sen, mikä oikeastaan on sairautta, joka tarvitsee parantamista? Kirja ei ratkaise eikä edes arvota, vaan kertoo tarinan lukijan mietittäväksi. Hyvikset ja pahikset tai loppupäätelmät eivät piirry valmiiksi eteen annettuina dekkarin tavoin, vaikka tunnelma onkin trillerimäinen. 

Kiitän kiinnostavaa aihetta, kieltä, älyä ja tunnelmaa. Ehkä jälkimmäistä olisi korostanut paikoitellen pieni napakoitus ja tekstin kärjen tai parin nosto yli tilanteen yleiskuvauksen, mutta ymmärrän ratkaisun, joka ei halua ottaa osoittelevasti kantaa. Ja ilo tätä oli lukea.

"Eräällä tavalla kaikki on osa suurta koetta, my love, ja kokeen nimi on elämä.”

Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki. Otava 2024.

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär. Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät.

Ulla Rask aloitti historiallisen seikkailuromaanisarjansa vetävästi: tutustumme Blanka Bergeriin, porvarin tyttäreen, joka on Räävelissä isänsä talossa tottunut hyvinvointiin ja huolenpitoon – jos raskaaseen työhönkin, mitä ajan naisten odotettiin hoitavan. Vaikka palvelijoita oli talo täynnä, emännälle riitti hommia, ja pitihän hänen osata kaikki itse, jotta osasi valvoa ja neuvoa henkilökuntaansa. Blankan ja hänen sisarensa Dorothean äiti on kuollut, joten vanhempana tyttärenä Blanka on paljosta vastuussa. Ja on tyytyväinen elämäänsä, aviomiehen vallan alle hän ei halua, ja isän kanssa pärjää hyvin. Blanka kiehuu sisäisesti, kun tuttu rouva hoputtaa häntä hyvään avioliittoon. 

"Miksi hän kuvitteli, että Blanka suostuisi menemään naimisiin? Naineiden naisten elämä oli kamalaa. Muiden palvelemista, lasten synnyttämistä henkensä uhalla, miesten mielivaltaisiin päätöksiin alistumista ja vaikenemista juuri silloin, kun sanottavaa olisi ollut."

Mutta kuinka ollakaan, mies tulee sekoittamaan hyvin hoidetun pakan. Ei romanttisessa mielessä, vaan taloudellisista ja sopimuksellisista syistä. Tyttöjen isä on pahasti veloissa, turkiskauppa sujui huonosti. Blanka ei ilahdu tajutessaan, että hänen on avioiduttava sisarelle järjestetyn miehen kanssa, sillä sisar kuolee yllättäen. Kaksi raskasta taakkaa hennoille mutta sitkeille hartioille peräperää! 

Avioituminen ulkomaille ei ollut pikku juttu 1500-luvulla: Blankan olisi muutettava Itämeren toiseen päähän Lyypekkiin, jätettävä läheisensä ja lähdettävä pitkälle matkalle kohti uutta kotiaan tietäen, että tuskin näkisi syntymänsä paikkaa ja ihmisiä enää koskaan. Onneksi hän onnistuu lykkäämään matkaa talven yli käytännön syistä. Häät eivät olleet riemukkaat.

"Karl Johannin olo oli ristiriitainen. Tästä päivästä puuttui kaikki odotus, ilo ja juhla, joka oli ollut läsnä hänen valmistautuessaan avioliittoon Blankan sisaren kanssa. Nyt he molemmat, sekä morsian että sulhanen, olivat alakuloisia."

Yhtyminen miehenä ja vaimona sentään saatiin suoritettua, vaivalla tosin. Blanka muistelee rouva Kadrin, äitihahmonsa, sanoja: "Kun täytät velvollisuuteesi muita kohtaan, täytät sen itseäsi kohtaan. Tässä ei ole kyse sinusta. Muista sen, sillä se helpottaa. Helpottiko se? Blanka ei ollut varma."

Piika Margo, joka oli luvattu ensin Dorothean ja sittemmin Blankan mukaan uuteen kotiin, puolestaan odotti tulevaa innolla. Pois pienestä Räävelistä, isommille, ehkä vapaammille maisemille! Blanka haraa kaikin voimin lähtöä vastaan, mutta ei auta, lopulta on astuttava laivaan.

"Matka kestäisi kaksitoista, ehkä viisitoista päivää. Se oli ensimmäinen oleellinen tieto, sillä sen verran Blankalla oli vielä armonaikaa." Tarkoitus on piipahtaa myös Riiassa. Matkaan tulee kuitenkin mutkia Ahvenanmaan ja Gotlannin kautta. Naiset ovat hengenvaarassa - mutta eihän sankaritar voi kuolla, sarja loppuisi alkuunsa, joten en liene juonipaljastaja kertoessani, että Blanka rantautuu Lyypekkiin ja perheenemännän rooliin. Mutkat eivät tietenkään siihen lopu, mutta niistä saamme lukea enemmän sarjan seuraavasta osasta.

Vauhdikasta ja vetävää historiaseikkailua - lukusukkula niin, että huomasin lukaisseeni koko kirjan suurinpiirtein yhteen putkeen. Kaari Utrion romanttiseen ja historialliseen henkeen, mutta modernimmin, nopeatahtisempana, suorasanaisempana, tapahtumia runsaammin tulvivana. Sopii myös meriseikkailujen ja Itämeren historian ystäville.

Ulla Rask: Blanka - Itämeren tytär. WSOY 2025. Kannen suunnittelu Ville Laihonen.

Vauhdin pyörteistä rauhallisempaan historiakerrontaan: Virpi Hämeen-Anttilan Synnyinmaa-sarjaa aloin seurata nimenomaan tämän kakkososan vuoksi. Sen ilmoitettiin kertovan nälkävuoden ajoista Suomessa 1860-luvulla, ja ajankohta ja aihe kiinnostivat minua erityisesti. 

Sarjan ensimmäinen osa Sarastus (2023) oli takuuvarman tasaista kuvausta 1800-luvun elämänmenosta, jossa maaseutu on pääelinkeino ja myös päätapahtumapaikka, vaikka Helsingforss alkoi jo maallekin näkyä tärkeänä tehdas- ja kauppapaikkakuntana - ja koulutuksen kehtona. Kaupungissa asuu Erik Roslund, joka ponnisti vaatimattomista oloista mahtimieheksi, hänen nuoruudenrakkauteensa kotikylän Briittaan ja heidän perheisiinsä ja ystäviinsä. 

Toisessa osassa maa suistuu karmeuteen: peräkkäiset katovuodet aiheuttavat nälänhädän ja joukkokuolemat, ja varakkaillakin on vaikeutensa. Olisiko katastrofia voitu estää? Sanaa huoltovarmuus ei vielä tunnettu, vaikka Erik seurapiireinen yritti varmistaa viljan ostoa ulkomailta hädän varalle kansaa varten. Sairaudet niittivät niin rikkaita kuin köyhiäkin, etenkin lapsia, koko maassa. Erikin ystävän Martin kautta saamme näkökulmaa myös pohjoiseen, Oulun seudulle, joten ihan pääkaupunkikeskeisiä ei olla.

Kiinnostavia ovat pohdinnat, kuten Erikin siitä, saako rikkaudesta iloita. Suuri kaunis talo Kronhagessa tuotti hänelle mielihyvää.

"Oliko hän itse kiintynyt heidän vaurauteensa? Kyllä oli. Sehän oli hänen elämänsä päämäärä. Hän halusi olla rikas, koska vauraus merkitsi riippumattomuutta ja valtaa. Se mitä hän oli eniten vihannut hämäläisessä kylässään nuorena torpparina ja puusepän kisällinä, oli ollut toisten valta ja voima hänen ylitseen."

Mutta Erikillä on muitakin kunnianhimon kohteita kuin varakkuus. Hän haluaa vaikuttaa kansakunnan asioihin ja sanoo viisaasti: "Jos luonto ei suosi meitä antamalla runsaasti aurinkoa ja hedelmällistä maata, meille on kuitenkin annettu aivojen lahjakkuutta yhtä paljon kuin muille kansoille. Siksi tuota hengen pääomaa on vaalittava ja kasvatettava ja otettava se mahtikeinoksi, jonka avulla maamme karuus voidaan kesyttää." Tämä kävisi ohjenuoraksi poliitikoille tänäkin päivänä! 

Uskon, että Erikin tästä puolesta kuulemme lisää sarjan jatkossa. Kunhan nälkävuosista päästään. Ne tappoivat järkyttävän määrän suomalaisia, noin 200 000, arvioidaan. Säälle ja viljakadolle ei ihminen paljon voi, mutta myös maan johdossa tehtiin virheitä, laaja tietämättömyys tappoi - ja tuttu asia tänäänkin, oman aseman varmistelu toisten tappioksi. Köyhimmät kärsivät eniten. Kirjailija tuo karut asiat hyvin esiin, ja välillä unohdin lukevani fiktiota, niin tarkkaa tietoa hän tarjoilee.

Hämeen-Anttilan rauhallinen tapa kertoa on miellyttävä (vaikka vauhdista pidänkin), ja hän selittää historiaamme monisanaisesti, mikä tuo tarinaan ja henkilöiden sitaatteihin paikoittain luennon tuntua. Kuka sanoisi nähdessään ystävänsä pitkästä aikaa: "Eikö niin että sait ostaa takaisin osuutesi Tervakosken paperivapriikista?" 

Mutta ajankuva tulee harvinaisen selväksi, sekä maan talouden että politiikan tilanne, teollisuuden alojen nousu ja maatalouden haasteet, ajan tavat ja naisten asema, säätyajattelun jäänteet, arkinen elämänmeno, sairaudet ja hoitokeinot yrtteineen, kulttuuriakin. Kuin historiankirja muunnettuna romaanimuotoon! Seikkailua vähemmän, faktaa enemmän kuin Raskilla - tässä hyvä pari historian ystäville kiinnostuksen mukaan.

Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät. Synnyinmaa-sarjan osa 2. Otava 2024. 

Kannen suunnittelu Piia Aho ja Päivi Puustinen, kuvat tekoälyterästeisiä kuvapankista sekä Museovirastosta.

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta

15 tarinaa, hyvin erilaisia - ja hyvin eri tavoin kiinnostavia. Löyhä kehys on vanha pari Nell ja Tig, tai oikeastaan vain Nell, sillä Tig on jo kuollut vaimonsa muistellessa ja kaivatessa miestään. 

"Optinen harha: etääntyvä hahmo kutistuu, pienenee pienemistään ja katoaa sitten kaukaisuuteen. Ne, jotka etääntyvät, pysyvät samankokoisina. Eivät he todellisuudessa pienene tai katoa. Heitä ei vain näe."

Nuorina he olivat iloisen piittaamattomia, kertoo Nell. Kirjan aloittaa pitkäveteinen muistelu pariskunnasta ja heidän ystävistään ja perheistään, enkä keksinyt, miksi edes välittäisin, paitsi se vahva syy, että kirjoittaja on Atwood. Juttu kissan kuolemasta ei sekään sykähdyttänyt, mutta osio Paha äitini on mainio, monin tavoin. Nauroin ja hieman liikutuinkin kirjoittajan tarkasta katseesta naiseen, joka kertoo oudosta äidistään. Tarkoitan siis todella oudosta.

Eräässä tarinassa haastatellaan George Orwellia tänä aikana (sekin on kirjassa teknisesti mahdollista), muutamien ajankohta sijoittuu kaukaiseen menneisyyteen ja taruihin ja yhden tulevaisuuteen. Yksi kertoo huonoista hampaista tai paremminkin hyvän jutun arvosta tylsän totuuden rinnalla, yksi taas naisporukan symposiumista. Lempitarinani kuvaa kotilon sielunvaellusta. Hulvaton! 

"Olivat oikeassa sielusta: se on olemassa. On kuitenkin käynyt ilmi, ettei mikään muu meille kerrottu ole pitänyt paikkaansa."

Kunnes palataan taas Tigiin ja Nelliin, lähinnä lesken elämään. Atwood tuntee hyvin ikääntyvän ihmisen tilanteet ja ajatukset, joten myös vanhenemiseen tutustuva lukija voi hyvin eläytyä. Vaikka kirja ensin oli hiukan pettymys ja herätti ajatuksen, ettei mestariltakaan kaikkea tarvitsisi julkaista, jälkipuoliskolla se kohti piristyi. Ja näin mainioita pilkahduksia terävästä älystä ja huumorista, joista kirjailija on syystä tunnettu ja tunnustettu. Kirjan suomennettu nimi viitannee myös teoksen omistukseen Atwoodin kuolleelle puolisolle.

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta. (Old babes in the Wood). Suomennos Hilkka Pekkanen. Otava 2024.

Alkuperäisen kannen suunnittelu Suzanne Dean ja kuvitus Noma Bar.

Miina Supinen: Kultainen peura

Mathilda Sommer eli Tilda on moderni nainen. Hän haluaa oman ammatin, ei olla miehestä riippuvainen eikä avioitua, jos ei ole ihan pakko. Kun pakko näyttää lähestyvän, tyttö päättää toisin ja livistää salaa Viipurista Sortavalan opettajaseminaariin. Perhe antaa hänen pitää päänsä. Miten paistettuja perunoita, rapeaa kanaa ja sokeriorvokkeja syömään tottunut vauraan perheen tytär pärjää uusissa, karummissa oloissa?

Matka on paitsi maantieteellinen, myös kulttuurinen, nykykielellä sanoen. Taloudenhoitaja Irinitsa, joka ainoana tiesi suunnitelmasta etukäteen, varoitti Tildaa pakanamaista, hulluista ja pahoista hengistä. Kerrotaan, että

"Pyhät miehet elivät Laatokalla aivan viime vuosiin asti perin oudolla tavalla. He hakeutuivat autioille saarille ja yksinäisille kallioille ja näännyttivät itseään varta vasten, janosivat näkyjä ja houreita ja uhrasivat pyhimyksille, joita ei löytynyt mistään kalenterista."

Tilda viihtyy Sortavalassa. Nuoret opiskelijat ottavat ilon irti aina, kun se on mahdollista. Olemme 1880-luvulla, venäläisen vallan alla. Suomalaisuusaate on vahvassa nosteessa, ja sitä myös uusien opettajien kuuluu levittää.

"Nyt oli valistuksen aamu koittanut. Kansallisen herätyksen pasuuna soitti halki kunnaiden ja metsien ja kutsui suomalaisia ottamaan paikkansa sivistyskansojen joukossa. Pasuunaa olivat soittaneet tähän asti pääosin herrat Snellman, Cygnaeus ja Topelius, mutta nyt opettajat toteuttaisivat heidän suunnitelmiaan maalaiskoulu kerrallaan."

Juhlalliseen julistukseen sulautuu nuorten naisten arki. Tildan huonekaveriksi valitsee itsensä Jelena, jota vieroksutaan tämän sukujuurien vuoksi. Jelena on kotoisin Mantsinsaarelta, joka "... oli tunnetusti niin alkukantainen paikka, etteivät edes Elias Lönnrot ja ylioppilaat olleet uskaltautuneet sinne."

Jelena on kuitenkin kuin ylväs aatelinen käytökseltään ja kauneudeltaan. Tildan sydän on menetetty. Luulen, että häntä hieman myös kiehtoo Jelenan erikoinen maine. Opettajaseminaarin arjesta on kiintoisaa kuulla. Vaikka muistan, että kyseessä on fiktio, todellista historiaa ja ajan tapahtumia on mukana paljon. Itse asiassa, Tildan tarina kumpuaa kirjailijan sukuhistoriasta, mutta monilla mausteilla.

Karjalan mailla liikkuu myös perinteen kerääjiä, kuten Niklas, joka kertoi tytöille Suomen kansan myytillisistä juurista. "Ne kukoistivat Karjalan laulumailla jaloimmassa ja alkuperäisimmässä muodossaan." Tosin intoilijoilla saattoi olla kaunisteltu kuva suomalaisuudesta. "Ja yksinkertainen, suloinen, liikuttavan ihana suomalainen laulu on kaikkien kansanlaulujen helmi", ilmoitti Topelius."  (Maamme-kirjassa). Tilda toteaa: "Jelena aina sanoi, että keräilijät pyörtyisivät kauhusta, jos kuulisivat yhdetkin oikeat sanat."

Myös Mathilda kerää muistikirjaansa kuulemiaan kertomuksia vanhoista ajoista. Usein eivät ole hauskoja ja leppoisia! Sopii eurooppalaiseen satuperinteeseen, jolla kuulijoita on koukutettu. Tildaa houkuttavat erityisesti kertomukset oudoista, mystisistä olennoista, joita seudulla paljon kerrotaan. Lukija alkaa miettiä, liekö niillä kuitenkin jotain todellisuuspohjaa, kun ovat niin yleisiä? 

Opettajaseminaarissa nuoret naiset saavat kirjallisen opin ohella - Runebergia piti opetella ulkoa ja laskutehtäviä suorittaa - käytännön harjoitusta, kuten lastenhoitoa. Tilda huomaa yllättäen pitävänsä pienokaisista, ja nopeasti tottuu pyllynpesuun ja muuhun maalliseen. Eläinlääkintää, liikuntoa, laajasti on opittava. Kuten lapsia, myös kasveja hoidettiin Kymölässä järkiperäisesti. "Kansakoulunopettajan oli hallittava hyötypuutarhanhoidon alkeet siinä missä muutkin arjen perustehtävät."

Tildan elämänmyönteistä luonnetta kuvaa hienosti kohta, jossa tytöt opiskelevat kasvimaan hoitoa ja sadonkorjuuta. "...maailmassa oli aina sotaa ja kauhua, mutta joskus ihmisen oli saatava ajatella vain leppäkerttuja."

Mutta Jelenan yllä leijuu synkkä pilvi, josta Tildan on vaikea saada selvää. Vastuullinen on Jelenan huoltaja, hänen Kiril-setänsä, jota väki ihailun lisäksi kammoksuu, vaikka tämä on rikas ja antelias liikemies. Miksei Tildaa kutsuta vierailulle ja mikä voima Jelenaa ohjaa noudattamaan setänsä jokaista käskyä?

Kirja vilisee perinteisiä uskomuksia, tuttuja taruja ja tuntemattomia uskomuksia. Tarina huipentuu mystiikan ja toden sekoittavaan fantasiamaiseen tapahtumaan, joka nostaa lukijan tukan pystyyn. Jelenan ja Tildan rakkaus on ilmiselvää, siitä ei huolta. Mutta mitä lopulta tapahtui - yhdistyivätkö ikiaikaiset henget Tildan nykyhetkeen pelottavalla tavalla? Vai saiko hän itse mielikuvituksellaan asioita "tapahtumaan"? 

Arvoituksellisen jännityksen lisäksi luen kiitollisena kerrankin historiasta, jossa naisilla oli hauskaa. Tilda on fiksu ja tunteikas nuori nainen, jonka kehittymistä ja sanailua Jelenan ja muiden kanssa on hauska seurata, samoin aatteita ja tapahtumia, jotka heidän aikaansa liittyvät. Riemukas kooste naiselämää ja historiaa, vanhahtavaan kieleen mukavasti soviteltuna niin, että tunnelmaan on helppo mennä mukaan. Kaunis kirja sopii vaikka lahjaksi kaikille naiskohtaloiden ja suomalaisuuden juurien ystäville. 

Miina Supinen: Kultainen peura. Otava 2024. Kansi Piia Aho.