Aleksis Kiven päivänä

Viikkojen viikko. Näitä teemaviikkoja ja -päiviä riittää. Tänään liputetaan, koska on Aleksis Kiven päivä ja tästä päivästä on tullut myös Suomalaisen kirjallisuuden päivä alkaen jostakin, mitä en nyt jaksa tarkistaa. Tänään vietetään myös Maailman Mielenterveyspäivää. Kansalliseen epäonnistumisen päiväänkin on vain kolme päivää jäljellä.

Vanhusten ja eläinten viikkoa vietetään yhtäaikaa. Olin ajan tasalla siinä, että lokakuun ensimmäisestä sunnuntaista alkaa vanhusten viikko, johon mielestäni hyvin sopii viikolle sattuva Hiljan päivänä vietettävä Hiljaisuuden päivä. Tuolloin olisi tarkoitus tai tavoite välttää melu- ja kuvasaastetta.

Itse lähdin kokeilemaan hiljaista pyöräretkeä tuonne pohjoisen suuntaan. Miksi sinne moottoritien äänisaasteen vaikutusalueelle? Siksi että siellä on tasaisimmat pyörätiet. Kävi kuitenkin niin, että tuuli idästä l. suoraan tehtaalta. Moottoritien liikennemelu ei haitannut lainkaan, kun tehtaan melu porautui aivoihini. En ollut koskaan ennen kokenut vastaavaa.

Keskiviikkona ja torstaina oli sitten syysmarkkinat. Kuljin torin poikki molempina päivinä, koska oli  muuta asiaa keskustaan. Etsin karpaloita. Minulle tyrkytettiin metrilakua joka nurkalla ja niitä pakollisia viipurinrinkeleitä. Eniten väkeä näytti olevan ravintolateltalla, jossa oli tapahtuma Odottamattomia kouluruokia. Siellä tarjottiin tuunattua kouluruokaa kymmenen euron hintaan, josta puolet meni Kirkon Ulkomaanavulle. Koska isäntä oli omalla gourmet-lounaalla toisaalla, päätin mennä telttaan minäkin.

Yllätyin, kun tarjottimelle lastattiin haukimurekepihvit tillikermaviilikastikkella juureslisäkkeineen ja kaaliporkkanaraasteineen, siis prikulleen samanlaista ruokaa, mitä olemme syöneet kotona viime päivinä. Itse asiassa ainoa ero oli se, että käyttämässämme haukimassassa on mukana myös ruodot, heillä ei.

Annos oli runsas ja sen ohessa tarjottiin pikkuruisessa kulhossa mautonta maissipuuroa muistutukseksi siitä, miten huonosti asiat ovat monessa muussa maassa. Huonolla omallatunnolla vein ylijäämäruuan roskiin paperilautasineen, koska minulle ei ollut mukana mitään rasiaa, johon olisin voinut sen laittaa kotiin tuotavaksi. Eihän nyt ruokaa roskiin.

Lopulta löysin niitä karpaloitakin ja näin miten savolaiset harrastavat rahanpesua. Torin kulmalla oli nosturiauto ja sen korista suihkutettiin vettä pankin seinässä olevaan taideteokseen Pennejä taivaasta.  Puhdasta tuli. Uudempi kävelykeskustan kiihkeääkin polemiikkia aiheuttanut patsas Oksapoika oli yöllisen sateen puhdistama.

Huomenna on sitten Kansainvälinen tyttöjen päivä. Ehkä päivät pitää nimetä ja ihmiset lokeroida milloin minkin otsakkeen alle nykyään. Nyt tämä teemapäivien muidenkin harrastama päivittely saa kohdaltani loppua.

Hyvää viikonloppua!

Syystuumauksia

 
On jo lokakuu.  Aika tuntuu laukkaavan. Uutisten seuraamiseen menee liian paljon aikaa eikä niistä tule hyvä mieli, mieluummin huoli. Postilaatikko on pari kertaa viikossa täynnä toinen toistaan suurempia mainoslehtiä. Kilpailu on armotonta. Jokohan sitä lakkaisi maksamasta paperilehdestä? Sen uutiset kun tuppaavat olemaan eilisiä. On se aika kallis biojätepusseiksi taiteltavaksi.

Aamut aukeavat pehmeään usvaan kietoutuneina. Postilaatikkoreissulla pihlajien ja syreenin alla on kuin sataisi kastepisaroiden luopuessa lehdistä. Laituri ei enää ehdi kuivua päivän aikana, vaikka usva ja pilvet karkaavat kauas. Aurinko porottaa matalalta, mutta ikkunatuntuma narraa. On jo pukeuduttava kunnon vaatteisiin. Sitten tuleekin liian kuuma aika pienestä liikkumisesta. Siitä pääsee helposti tuossa järvessä. Tänään vielä uskalsin käydä kastautumassa.

Ruska on huikaisevan kaunis. Vasta muutama puu on puoliksi lehdetön, joten syksyn siveltimen sävyjä riittää. Kirkkaimmin ne hehkuvat vasten kuusikon vihreää. Jättipalsamit kukkivat edelleen, joten pakkasta ei ole vielä ollut. Se yksittäinen lumikuuro jäi Puijon laelle ja sen eteläpuolelle ja suli melkein heti. Tässä kohden lumihiutaleet ja ruskalehdet kieppuivat kilpaa ilmassa, mutta maahan ei jäänyt mitään valkoiseen viittavaa.

Ei tuosta lankapuhelimestakaan osaa päästää irti. Ja miten tämä yhteiskunta sitten pyörii, kun palvelimet takkuavat ja sähkökatkot toistuvat? Viimeksi eilen olin yhdessä puodissa, jossa kassa ei toiminut. Olisi pitänyt olla käteistä ja tasaraha, jos halusi jotakin ostaa. Jäi ostamatta. Samoin aiemmin kesällä torin alla.

Ikävämpiä digiongelmia ovat olleet kadonneet sähköiset lähetteet. Asiakas menee puoli vuorokautta paastottuaan laboratorioon eikä sieltä löydykään tietoa, mitä kokeita pitäisi ottaa. Kello on aamuseitsemän eikä lähettävää lääkäriä tavoiteta. Kahvihammasta pakottaa. Kotiin siis.  Asiaa selvitään puhelimitse, osapuolet syyttävät toisiaan. Lopulta tunnustetaan, että jonkin päivityksen yhteydessä lähetteitä on kadonnut.  Aloitetaan sama asia alusta.

Aurinkoista syksyä!

Arvo ja arvot

Eräs omalta kotikylältä lähtöisin oleva edesmennyt kansanedustaja tuli mieleeni kuunnellessani eilistä uutista arvoistamme tällä hetkellä.

Pirstoutunut Suomi. Oletko kettu, pystykorva, leijona vai pandakarhu?  Jotenkin minusta tuli pandakarhu, vaikka "tuoteseloste" ei vastannutkaan tuotetta. Horoskooppimerkiltäni olen sentään edelleen leijona. En tosin usko kumpaankaan.

Jaakko Juteinin Laulu Suomessa alkaa sanoilla "Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa...". Ikäpolveni edustajat osaavat kyseisen laulun varmaankin ulkoa.

Nyt on sitten joulukoristeet koottu samaan pahvilaatikkoon mistä ne otettiin Tuomaan päivänä esille. Pipareita riittänee ainakin Nuutin päivään saakka, ehkä kauemminkin. Kuusia on kannettu muutamien ojien pohjille, koska ei ole edelleenkään hankea mihin ne tökkäisi.

Sään suhteen edellinen postaus on yhä ajankohtainen. Tänäänkin satoi silkkaa vettä. Kallaveden pinta alkaa kai olla korkeimmillaan, koska lähimmän laiturin kansi on jäänyt kokonaan veden alle. Kummallisiksi ovat kelit kääntyneet. En muista tällaista vuodenvaihdetta, että piti sateenvarjon alla ja tuulen suojassa sytyttää tähtisadetikut. Suurempaa taivaalle singottua rahantuhlausta katselimme vain sivusta eikä onneksi pelottanut yhtään. En muista nähneeni myöskään tähän aikaan vuodesta vadelmapensaassa uusia lehtiä. Eikä jänis ole käynyt ennen napsimassa sinivuokon lehtiä ruuakseen. Ja toisaalla on pakkasia ja lunta liiaksi asti.

Tämän päivän piristys oli rantapuussa havaittu isokokoinen käpytikka. Kuvattavaksi lintu ei kunnolla suostunut, kun on niin nopsaliikkeinen. Mutta se lintujen sirkutus ja tikkojen koputus oli kuin kevään enne, vaikka edes talvea emme ole toistaiseksi saaneet. Kai se talveksi kuitenkin kääntyy - lopulta. Eivät ole vuodet veljeksiä.

Edit. 15.43

Olin vallan unohtaa toivottaa oikein alkanutta vuotta 2014 kaikille lukijoilleni! 

Kun ei sanotuksi saa

Oppilaiden hälistessä minulla oli tapana alkaa puhua hiljaisemmalla äänellä ja lopulta vaieta tyystin. Viimeistään siinä vaiheessa oppilaat hoksasivat, että opettajalla saattoi olla jotakin asiaa heille. Yleensä se toimi hyvin. Ei tosin aina. Ehkä olisin voinut lopulta vaikka poistua luokasta sanomatta sanaakaan. Ei sentään, koska valvontavastuu esti. Huutamaan minusta ei koskaan ollut eikä ole.

Hiljaisella äänellä puhuminen tarttuu ainakin pieniin lapsiin. Isommat lapset hoksaavat aika pian, ettei heidän tarvitse alkaa kuiskailla tai supattaa, jos keskustelukumppani on tilapäisesti puhekyvytön. Puhekipsissä ei saisi edes kuiskata, koska se rasittaa äänihuulia aivan yhtä paljon kuin puhuminen. Joutonomina olen jo kauan käyttänyt ääntäni hyvin vähän ja siksi olin unohtanut, että flunssaisena tulee säästää ääntään.

Ääntä tulisi hoitaa. Onhan se ihmisen ominta minuutta. Viikonloppuna ääneni nimittäin yllättäen katosi.  Toisaalta on ihan terveellistä ja hyödyllistä kokea, millaista seurustelu on ilman puhekykyä. Kynä ja paperi kädessä  pitää pitää vuorovaikutusta yllä, koska itsekeksimäni viittomat eivät oikein mene perille eikä fläppitauluakaaan ole. Jos olen luonnostaankin hiljaisen sorttinen, mykkänä tunsin seurassa kutistuvani entisestään. Ilma tuntui olevan sakeanaan sanoja ilman minuakin. 

Edellisessä postauksessa mainittu talvi on näköjään peruttu. Vain aivan vähäisiä lumilämpäreitä näkyi ojissa ja linja-autopysäkkien kohdalla niillä seuduilla, jossa lumentulo oli ollut runsainta. On tullut istutuksi auton ratissa ja pelkääjän paikalla satoja kilometrejä. Ja vastapainoksi tanssituksi villasukkasillaan innokkaiden ikiliikkujien kanssa. Lumentulo pakkasineen sai joutsenet liikkeelle. Varsinaisina joutsenbongauspäivinä en niitä nähnyt, mutta perjantaina kyllä. Kymmenien joutsenten näkeminen pellolla einehtimässä on aina sykähdyttävä näky. Ja talvea tietää myös harsokorennon ilmaantuminen sisätiloihin. Lehtipuut ovat täällä jo  miltei alastomia. Viimeisinä värivaloa talviajan hämärään tuovat lehtikuuset siellä täällä.

Joutsenbongaus BirdLife Suomi

Maailman STROKE-päivä 29.10.

Mitä kuuluu

 
Tietyömaan paalutus vaikuttaa loppuneen tai sitten keskeneräinen meluaidan pätkä toimii. Enää ei talomme ole tärähdellyt junttauskoneen iskujen tahdissa eikä vanhaa läppäsiltaa ilmeisesti enää ole, koska sillan räminä on lakannut.

Eilinen päivä meni kokonaan sisällä. Kotona kuuntelin aamusta pölynimurin ääntä. Siivoaminen ei lopu koskaan. Tänään oli pakko päästä ulos. Itse asiassa oli harvinaisen hiljaista astella haavan ja lepän lehtien täplittämää latupohjaa pitkin koulun taitse. Kirjoitan vielä noin, vaikka koulurakennus on nykyisin entisen kentän kadunpuoleisella laidalla ja entinen, vaan ei vanha, koulu on purettu ja sen tilalla on kaikki direktiivit täyttäviä erilaisia liikuntapaikkoja. Telineillä ja ilman. Oppilaat olivat tunneilla. Ei juuri mitään ääntä.

Kolme vuotta sitten surin oman vanhan kansakouluni lopettamista. Nyt ollaan jo sulkemassa yli 200 oppilaan kaupunkikouluja. Kun kävelen vanhan tupakkapaikan ohi, ajattelen, ehtivätkö oppilaat sinne asti valvovien silmien alta. Paikka näyttää melko siistiltä. Hyvä niin. Ajatukset harhailevat ja karkailevat ties minne. Luonnosta voimaa. Valo- ja värihoitoa. Yhtään tuttua ei tule vastaan. Muutama koiranulkoiluttaja on liikkeellä. Minulla on kamera kädessä. Yksi heistä huikkaa ohi mennessään, että on nätti päivä. Nätti on.

Keltaiset koivunlehdet ja punastuneet pihlajanlehdet nousivat kauniisti irti kuusien vihreää vasten. Vasta muutama koivupuu on latvasta alaston. Tuulenvire ei pidä ääntä, mutta riepottelee mukavasti lehtiä kasvoja vasten. Vaahteranlehdet ovat täplikkäitä ja paikoin jo kaikki maassa. Leppä ei vihreäänsä luovuta. Kukista sinnittelevät vielä jättipalsamit ja kamomillasauniot. Kunnon pakkasyötä ei ole vielä ollut. Ehdin kiertää lammet ja laskeutua alas sillan luo. Vesi on entistäkin matalammalla. Nyt voisi korjata vinksahtaneen laiturin, jos olisi jaksavia talkoolaisia. Eipä taida olla.

Illansuussa lehtipuhallin pörähtää käyntiin etupihalla ja jonkin ajan kuluttua moottorisaha talon takana. Huomenna ehkä vielä myös ruohonleikkuri.

Tällaista kuuluu parin viikon blogihiljaisuuden jälkeen.

Ruska maalaa maisemaa

Pohjoisen ja koillisen välinen tuuli hyytää lämpötilan lähelle nollaa. Tästä päivästä on tulossa eilistä kylmempi. Eilen illalla ennen pimeää siirsin nuppuilevan joulukaktuksen ja täydessä kukassa olevan kärsimyskukan sisälle. Niitä en raaski jättää hallan armoille. Muotopuoli rahapuukin pääsi vielä sisälle ja ihan vain siksi, että sen on niin vanha.

Varsinaisesti tajusin vuodenajan lopultakin muuttuneen siitä, että aurausviitat, muoviset, olivat ilmaantuneet kadun varteen. Eivät olleet pihlajakeppejä enää. Tietenkin aistin viiman myös kehossani. Sitä ehtii pitkän kesän aikana unohtaa, että tällaiset aamut olisivat oikeastaan vaatineet jo auton moottorilämmittimen virittämistä. Jotenkin asia ei ollut tullut vielä mieleen. Mutta aurausviittoja varmempaa syksyn merkkiä ei mielestäni ole.

Ihmisten vaatetuksesta ei voi nykyisin päätellä mitään säästä. Toiset tarkenevat vielä sukitta, toiset ovat jo siirtyneet toppavaatteisiin, kevytsellaisiin, ainakin tuulenpitäviin. Itse kuullun jälkimmäisiin. Lämmintä vaatetta pitää olla kiireestä kantapäihin. Ei riitä se, että kaulan ja hartoiden ympärille on kiedottu muutama muhkea villahuivi.

En osaa ostaa vaatteita nettikaupoista enkä tykkää yhtään kierrellä kauppoja, varsinkaan vaatekauppoja. Sen kerran kun niihin sitten on mentävä, kokee olevansa kuin toiselta planeetalta. Muoti ja materiaalit ovat muuttuneet ihan kummallisiksi. Entisen oman numerokoon mukaiset vaatteet tuntuvat päällä ahtailta, vaikka paino on pysynyt samana jo kymmeniä vuosia.

Miksiköhän neuleet ovat nykyisin sellaisia napittomia liehukkeita? Tai sitten villavaatteeseen on ommeltu kylmänkalsea metallivetoketju. Sikäli monet nykyiset vaatteet ovat hyviä, että ne menevät täydestä, vaikka pukisi jokanaisentunikansa aamulla päälleen nurinpäin. Saumat saavat näkyä eikä helmaa ole päärmätty.

Tulin eläkkeelle jäätyäni antaneeksi suuren osan vaatteistani pois. Hyväänkin tarkoitukseen. Kuvittelin, etten tarvitsisi niitä itse enää. Nyt olisi kyllä helpompi "kierrättää" omia vanhoja vaatteitaan kuin haalia jostakin toisten käyttämiä tai uusia. Olisihan sitä tarjolla personal stylistia siinä missä personal organizeria ja traineria ja life coachiakin. Jos kuitenkin vielä yrittäisi itse.

Rompetta kerrakseen

Reilu viikko sitten Kuopiossa oli antiikkimessut, viime viikonloppuna muiden tapahtumien lisäksi Rompetori. Tulevana viikonloppuna on vuorossa mm. elonkorjuujuhlat. Vuodenkiertovauhti tuntuu nopealta ja tapahtumista ei ole puutetta. Itselle riittää useimmiten, kun saa vaikka seurata oravan touhuja ikkunasta. Näin syksyllä se näyttää hamstraavan ruokaa talveksi. Nämä semiurbaanit oravat ovat ympäristöönsä sopeutuneita. Lauantaisten talkoiden aikana sama puuha nimittäin jatkui. Ne pysähtyivät vain hetkeksi ihmettelemään moottorisahan ja halkaisukoneen meteliä. Kuivattaakohan orava omenanpalasia talvipiiloihinsa? Jotakin valkoista niiden hampaissa aina on, kun ne kipittävät kaapelia pitkin takaisin omakotitaloalueelta.  Rusakko näkyy myös hiippailevan ylös rannasta juuri ennen auringonlaskua.

Oman kaupungin kulttuuritarjonta on niin laaja-alaista ja runsasta, että jo päivälehden Tänään-osaston lukeminen nostattaa  hien pintaan. Kannattaa siis jättää lukematta, ellei etsi jotakin tiettyä tietoa. Reilun viikon olemme pitäneet omaa "rompetoria" kotipihassa varaston siivoamisen seurauksena. Puskaradio on tehokas. Banaanilaatikot ovat melkein tyhjät. Jäljellä olisi vielä esim. yhdet länget ja hierin. Rompetorilla en muuten sunnuntaiaamuna nähnyt yhtään länkiparia. Muita tunnetavaroita kyllä, joitä näkyy kuvissa.

Separaattori, enemmän ja vähemmän kolhiintuneita oranssinpunaisia kattiloita, posliinisia seinälle kiinnitettäviä kahvimyllyjä, maitotonkkia, puhelimia, astioita, lasitavaraa, todella paljon tuhkakuppeja, kirjevaa´an punnukset, vanhoja lehtiä, levyjä, kirjojakin. Vanhan pyhäkoululaulukirjan olisi ehkä voinut ostaakin.  Mopoja, polkupyöriä, traktoreita ja autoja. Jotenkin metrilakun ja uusien tuotteiden myyjät eivät sopineet kuvaan.

Kävijöitä riitti. Olin joukossa ensimmäistä kertaa. Myyjähenkilöistä enemmistö näytti olevan nykyajan nomadeja, asuntoautoilla markkinoilta toisille siirtyviä uuden tai vanhan ja vähän vanhemman tavaran kaupitsijoita. Kiireettömiä, harmaantuneita, ystävällisiä. Luultavasti eläkeläisiä. Asiakkaat näkyivät suurelta osin olevan samaa sorttia. Eräs Torniosta saakka tullut vanhan posliinin myyjä kertoi, että täkäläiset eivät osaa arvostaa vanhaa ruotsalaista posliinia.

Elokuun MM - marjoja ja mestareita

Aika kuluu nopeasti ihmetellessä kesän vaihtelevia säitä. Täytyy myöntää, että syksy on saapunut näille leveysasteille. Pihapihlaja on jo punastunut latvastaan. Sen marjoista suurin osa on jo kadonnut, tänä vuonna, kumma kyllä, räkättirastaiden suihin. Olisikovatkohan jo toista poikuetta?

Eilisiltana ilmeisesti viherpeipot einehtivät kesäkukkien siemenillä takapihalla. Olin jo huolissani saponariasta, siis etteivät veisi ihan kaikkia siemeniä. Varikset ja harakat ovat ilmaantuneet takaisin. Pikkuorava taiteilee edelleen tolpalta toiselle. Meno sujuu jo vauhdikkaasti. Närhikin on näyttäytynyt. Kaikki tämä on nähty ikkunalasin takaa.

Puoli vuotta on myös katseltu talvella väärään paikkaan purettua puupinoa. Viikon päästä lauantaina on luvassa talkoot. Jospa tukit muuttuisivat polttopuiksi ja maisema siistiytyisi. Alkukesästä näytti, ettei takapihan nurmikko pääse kasvun alkuun lainkaan. Sitten kun taivas ensimmäisen kerran repesi, on vettä riittänyt. Ihan liiaksi asti. On saanut olla tarkkana, missä välissä on tohtinut marjapensaisiin mennä. Minusta ei siihen juuri ole ollut. Olenpa vain vanhasta muistista aina hetken nyprännyt herukoita tai vadelmia pikkuastiaan. Ja tiennyt mitä siitä seuraa. Samaa kuin pitkään kävelemisestä, seisomisesta, istumisesta tai näppäilemisestä. Kiristystä ja kipua.

Kerran olen kävellyt uuden sillan näkoalapaikalle, josta ensimmäinen uskalikko on jo lehtiuutisen mukaan hypännyt alas laivaväylään. Onneksi hänelle ei ollut käynyt kuinkaan. Sillat tuntuvat olevan lemmenlukkojen ja miehuuskokeiden paikkoja. Tuli mieleeni Mostarin silta. 
Saviheinä näkyy kurottavan korkeimalle tänä kesänä istutettujen koivujen juurella. Maitohorsma ei ehtinyt vielä tänä kesänä.

Loppuviikosta on tullut hiukan seuratuksi myös Moskovan iltoja. Minun silmiini stadion näyttää sinisine kukkakoristeineen kummalliselta. Onhan perinteinen venäläinen koristevärimaailma ennen ollut  punaista, valkoista ja mustaa. Ei siellä myöskään juuri näy kyrillisiä kirjaimia. Etäällä kuitenkin häämöttää tuttu yliopistorakennus. Muuten kisat voisivat olla ihan missä tahansa. Nuorena tuli paljonkin kuunneltua Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostuksia radiosta. Nyt television kisakatsomossa homma tahtoo mennä urheilijoiden asujen, kampausten ja meikkien ja korujen ja kynsien seuraamiseksi.

Tyyntä myrskyn edellä

Talviturkkinen orava kurkistaa sisään keittiön ikkunasta. Se liikkuu sulavasti pitkin tiiliseinää, mutta jotenkin sen käpälä lipsahtaa ja kurre päätyy ikkunapellille. Siinä eivät sen kynnet enää pidä, vaan orava pudota kopsahtaa maahan. Ilmeisesti kissan tavoin jaloilleen, koska mitään jälkiä ei jää.

Tilhet, joita pari viikkoa sitten pyörteili todella runsaasti, ovat kadonneet pihapihlajien marjojen katoamisen myötä. Keskustasta löytyy vielä lokakuun lopun pakkasten puraisemia pihlajanmarjoja. Koituvatko katukuilujen kirkkaat ikkunalasit vai mahdollisesti käyneet marjat kovin monen lintuparan kohtaloksi? Niitä virui muutama kävelykadulla.

Mennyt viikko oli todella lauha. Eilen sai kävellä todella sakeassa usvassa. Lumeton maa ja sumu imaisevat lyhenevän päivän vähäisen valon. Harmaan ja ruskean marrassävyjen kirjon keskeltä  erottuvat terävinä vain valkoiset lumimarjat. Puiden latvojen yläpuolella kraakkuu muutama varis. Harakka näyttäytyy myös silloin tällöin.

Ihmiset ovat ilmeisesti kaikonneet joulumarkkinoille tai tavarataivaiden kätköihin, koska vastaan tulee vain tuttu Aila ja pari polkupyöräilijää ja koirien ulkoiluttajaa. Isolla tiellä soljuu jatkuva virta autoja, joiden valot pilkkovat pisaroista sakeaa ilmaa. Tien painaumiin syntyneet lätäköt heijastavat tolpat lankoineen ja liikennemerkit. On tyyntä kuin myrskyn edellä. Unenomaista.

Kuvat Suosaaresta.

Peukalo, etusormi...

Kun ristin kädet, ne menevät aina niin, että vasemman käden peukalo on päällimmäisenä. Toisin päin tuntuu kummalliselta. Jos laitan etusormen ja keskisormen ristiin ja kosketan nenääni, tunnen että minulla on kaksi nenää. Aivoja voi siis huijata yksinkertaisin keinoin. Tai pikemmin aivot taitavat huijata minua.

Kädet kertovat ja niillä voi puhua, jos sanallinen yhteinen kieli puuttuu. Muutaman kerran on joku kysynyt minultakin, saisiko katsoa kättäni, siis lukea tai ennustaa kädestä. Saattaa niistä jotakin nähdä, koska jokaisella on ainutkertaiset sormenjäljet. Mutta tulevaisuuden curriculum vitae:ta en halua tietää. 

Vauvoista on ihmeellistä, kun he löytävät omat kätensä. Vielä riemastuttavampaa on oppia taputtamaan. Sormista on paljon loruja. Peukaloputti, Suomen sutti, engelsmanni, kultaralli, pikkurilli. Ehkä minun ei kannattaisi alkaa peukaloida näiden sanojen syntyjä syviä. Eri puolilla maata lorut ovat erilaisia. Toki sormilla voi leikkiä ja leikityttää myös ilman noita nimityksiä. Äkkiseltään tulee mieleen sellainen vanha leikkiloru kuin Harakka huttua keittää tai se tuttu laulu langalle kiivenneestä hämähäkistä, jonka sade sitten vei.

Peukalon kaarevuudesta päätellään usein kätevyyttä. Peukalo ei myöskään saisi olla keskellä kämmentä. Jauhopeukalo on taitava leipomaan. Viherpeukalolta onnistuvat puutarhatyöt ja huonekasvien hengissä pitäminen. Joskus joku tärkeä päätös saattaa demokratiassakin olla yhden ihmisen peukalon alla.  Poropeukalo sen sijaan tarkoittaa ihmistä, jolla ei oikein onnistu mikään. Miksi se ei tarkoita ihmistä, joka osaa hoitaa poroja tai valmistaa hyviä ruokia poronlihasta?

Peukuttaminen on nettikommunikoinnin tuote. Keskustelupalstojen kommenttiketjuissa näkee sekä ylös- että alaspäin osoittavia peukkuja. Moniin julkisiin tiloihin on ilmestynyt palauteautomaatteja hymiökuvineen. Kyseiset laitteet kai sopivat nykyajan kiireisille ihmisille sairaalan laboratoriossa, terveyskeskuksen odotustiloissa ja verotoimistossa. Peukut eivät niissä riitä, koska niillä on vaikea ilmaista, onko jokseenkin vai täysin eri tai samaa mieltä automaattisen kysyjän kanssa.

Kuvat ovat auton pesukadulta. Helppoa on, mutta käsin pesten tulos olisi toista luokkaa. Toisaalta tyydyttävä pesutulos ei juuri haittaa näillä olemattomilla liisanliukkailla.
____

Edit 21.11. klo 8.18

Toisetkin ovat ajatelleet tätä peukaloiden paikkaa. Ihan tieteellisesti (Duodecim). Paitsi kätisyyttä, artikkelissa pohditaan myös jalkaisuutta, korvaisuutta ja silmäisyyttä.

Ajatella

Cogito, ergo sum Ajattelen, siis olen olemassa. ( eri kielillä). Miksi? Eilen kuulin radiosta, että tällä viikolla vietetään kansallista ajattelun viikkoa. Viime viikko oli  miesten viikko, joka huipentui sunnuntaiseen isänpäivään. Onko muuten olemassa miestenpäivä? Onhan olemassa kansainvälinen naistenpäivä. Parasta olisi kyllä, ettei erityisiä teemapäiviä tarvittaisi lainkaan, vaan ihmiset osaisivat olla ihmisiksi toisilleen aivan kaikkina päivinä.

Yöllä valvoessa ajattelin (siis olin olemassa, eksisteerasin) , että ajattelun viikon kunniaksi yrittäisin vaivata aivojani niin paljon, että kirjoittaisin viime viikolta pois jääneen toisella kotimaisella kielellä kirjoitetun postauksen. Olihan viikko sitten ruotsalaisuuden päivä. Liputuspäivä sekin. Nyt kuitenkin tahmoo niin paljon, että pinnaan. Ajattelen vain ihan tavallisia arkisia ajatuksiani ja ulkoistan ajattelemisen ja annan kerrankin koneen kääntää tämän tekstin. Ajatelkoon se puolestani, koska kohta minun on oltava jossakin muualla.

Käännös sellaisenaan:

"Jag tänker, alltså finns jag. (avdelning översatt till olika språk). Varför? I går hörde jag på radion att denna vecka firade de nationella tänkande veckor. Förra veckan viikkohan var män, som kulminerade i en söndag Fars dag. Finns det andra män dag? När allt, det finns så många som Internationella kvinnodagen. Jämlikhetens namn borde vara. Det bästa skulle vara ja, behövde inga speciella temadagar alls, men folk vet hur man beter sig mot varandra höger på varje dag.

På natten, tänkte jag vaksamhet (Så där var jag, eksisteerasin) och tänkte att till ära av veckan försöker bry min hjärna så mycket att jag skrev förra veckan ha varit av de två nationella språk skrivna inlägg. När allt för en vecka sedan svenskarna dag. Flagga medvetenhet också. Nu är dock tahmoo så mycket att en eker. Jag tror precis som vanliga vardagliga tankar och jag, för en gångs skull att maskinen översätta denna text. Kanske tycker att det är för mig, eftersom punkten är jag någon annanstans."

Olisi ehkä kannattanut ajatella itse. ;)

Muistamisella on myös väliä, kirjoittaa Postin joululehti ja neuvoo ulkoistamaan muistamisetkin verkkopalveluun. Posti lupaa tehdä melkein kaiken puolestasi. On nimittäin tarjolla Muistajan osoitekirja. En ole ottanut sitä käyttöön, koska kannatan kyllä ajattelemista ja muistiharjoituksia, jotta aivoilla riittää töitä. Viimeksi testasin muistiani yrittämällä palauttaa mieleeni aikuisten lasteni sotu-tunnukset. Kaksi muistin oitis, kolmannen seuraavana yönä. Toinen muistutus vuodenkierrosta on postilaatikkoon ilmestynyt tuttu punainen kirjekuori joulukortteja varten. Vuosi sitten remontin keskellä joulukortit taisivat jäädä lähettämättä.

Sään puolesta tänään on harvinainen marraskuun päivä. Aurinko paistaa eivätkä tietkään ole liukkaat, koska kaikki lumentapainenkin on sulanut pois. Toivottavasti muuallakin on yhtä aurinkoista.

Sateista mutta lämmintä lokakuuta

Me ihmiset olemme osa luontoa.  Olen seurannut ikkunasta, miten vieri vieressä kasvavat lehtipuut pudottavat kesäasunsa eri aikaan. Toinen on jo aivan alaston, toinen vielä osin vihertää. Kasvualusta ja valo ehkä vaikuttavat. Luulisi niistä kummankin saaneen saman määrän lämpöä, vettä ja ravinteita, koska juuret ovat kumminkin samassa maaperässä, peräti ristikkäin ja lomittain. Niin liki. Vaan ei.

 

Syksyyntyy tämä tästä. Heitimme vihdoin ahkeraliisan pois parvekkeelta. Vielä poimin muutaman uuden varren pihapenkin liperistä kuivumaan. Pientareilla puna-apila, siankärsämö eivät anna periksi. Sen sijaan hämmästyin, kun näin vielä metsäkurjenpolven ja päivänkakkaran kukkivan. Ei, ei se ollut se peltosaunio, vaan aito leucanthemum vulgare, Keski-Suomen maakuntakukka, jonka olen lapsena oppinut  nimellä  crysanthemum leucanthemum. En ole perehtynyt, milloin ja miksi nämä tieteelliset nimet ovat muuttuneet. Mikään ei ole todempaa kuin jatkuva muutos.

Linturintamalla on käyty pihapihlajien marjoista huikeita taistoja. Tilhet. Ajoittain istuvat kylläisen näköisinä runsaasti pituutta venähtäneiden koivujen nyt jo lehdettömillä latvaoksilla. Veivät sen mitä räksiltä jäi. Tintit kuikkivat ikkunasta sisään. Joku lentää suoraan ikkunalasiin aurinkoisella säällä. Mitä lie pihassa tapahtunut, kun eräänä aamuna löytyi vain kasa höyheniä.

Sisällä joulukaktus avaa pian kukkansa, passiflora citrina muutaman melkein joka päivä. On harmaata ja märkää ja rapaista ja liukastakin siellä missä lehdet ovat liimautuneet märkään alustaansa. Lämmintä tuntuu vielä riittävän tälle syyslomaviikolle. Ja sadetta sadetta. Sitä jotenkin olisi tahtonut nähdä kuivan syksyn kuulaine päivineen. Ruskaiset lehtikuuset ja lehtipuut antavat sentään valoa ja iloa. Ja se joutsenperhe, joka tänäkin syksynä levähti tuossa lammella ihan lähellä ja se eilinen muutaman joutsenen, tosin etäinen, ylilento. Suunta ei ollut vielä etelään.

Ashiaa

Tänään oli tässä kohtaa ensimmäinen aamu, jolloin naapuri näkyi raapivan jäätä autonsa ikkunoista. Ehkä viherkasvien olisi aika päästä sisälle. Auringon nousu oli kaunista katseltavaa valon hiipiessä puiden latvoihin. Pihan viimeinen ruskoliljan nuppu yrittää avautua. Etanat näkyvät vallanneen syyskrysanteemin. Ilmeiseti ruuakseen. Valkoinen syysleimu kukkii viimeisiään ja korkeakasvuinen kanadanpiisku on ehtinyt taas kukkaan kuten vuosi sitten. Kasvukausi on ollut pitkä, mutta liian kostea. Elämänlanka on siitä kyllä tykännyt ja kasvattanut tuuheat hiukset neiti Ex-Pihakoivulle.

Jättipalsamit näyttävät jo hiukan kärsineen, mutta sinnittelevät vielä. Olen havainnut niiden levittyneen maamme itäisimmästä kolkasta länsirannikolle  asti. Pohjois-Savon korkeudelta etelään. Pohjoisemmasta en tiedä.

Lupasin joskus aiemmin kertoa kokemuksia asahista. Kaikkien liikuntalajien esittelyt tietenkin lupaavat kymmenen hyvää ja kahdeksan kaunista. Asahiakin pidetään matalan (kunto)kynnyksen lajina, siis kaikille sopivana. Minun on kuitenkin todettava, että enhän minä pysty edes seisomaan oikein. Reisiä polttelee jo reilusti ennen tunnin puoliväliä, vaikka liikkeet ovat todella pieniä ja notkeille varmaankin hyviä ranganvenyttäjiä. Minun titaanilla muutamasta kohdasta vahvistettu jäykkä runkorakenteeni ei suostu niihin. Paras on kai pysyä kotilattialla. Väkisin yrittäminen tekee tästä lajista staattisen. Paljon mainostettu lempeys on siitä silloin kaukana. Staattisuudesta taas eivät sydän ja verenkierto tykkää lainkaan. Tavallinen käveleminenkin tuntuu paremmalta. Liikkumisen tulisi olla aerobista ja pitkäkestoista.

Tämä on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni ja kokemukseni ko. lajista. On ryhmässä toki sellaisiakin, jotka ovat siihen melkein hurahtaneet. Mitähän sitä voisi kokeilla seuraavaksi, että saisi vaihteeksi onnistumisen kokemuksia?

Tällaiset puolipakon edessä luovuttamiset eivät juuri mielialaani kohenna. Varsinkaan kun joka tuutista täällä hetkellä toitotetaan liikunnan terveysvaikutuksia ihan kaikkeen. Tässähän on koko ajan elämä pelissä. Jos ei päivällä, niin sitten yöllä unissaan, kroppani tekee ihan mitä vain. Viime yönä esim. voitin pronssia mäkihypyssä, jota "realityelämässä" olen kokeillut vain yhden kerran Wiillä. Eikä ponnistus osunut kohdalleen edes siinä. Oli meitä muitakin yrittäjiä, mutta hyppyasennon hallinta oli kaikilta hukassa.

Matkalla marraskuussa

Suomi on iso maa. Koska reporankani ei anna istua kerrallaan kuin tunnin, matka-aika pitenee. Siinä ehtii seurata maisemia ja piennarten jäkälät ja kukkaset. Ja tutustuu muutamaan taukopaikkaan. Lupiineja olisi ollut poimittavaksi asti. Samoin siankärsämöitä ja saunioita. Jokunen pelto oli jäänyt puimatta ja liika märkyys näytti vaatineen uusia ojituksia. Sateet ovat vaatineet veronsa.

Paikannimiä on myös mukava seurata. Tällä kertaa jäi mieleen Kumpumäki. Vaikka paikka on aika korkealla, puusto estää näkemästä kauas. Sen sijaan toissakesäiset myrskytuhoalueet ovat edelleeen avaria paikkoja. 

Lakeuksien ladot ovat huonokuntoisia ja näyttävät ajan myötä muuttuvan pyöröpaaleiksi. Niitä on joko ripoteltu pitkin peltoja päällystettynä tai päällystämättöminä tahi kauniisti helminauhoiksi aseteltuna. Näin yhden pyramidirakennelmankin. Karjaa ei enää näkynyt ulkona.

Täällä kotona on nyt viimeistään poistettava tuuletusikkunoiden hyttysverkot, koska tintit käyvät etsimässä niistä mahdollista syötävää ja samalla isontavat verkon silmät hyttysenmentäviksi. Muuten linturintamalla on hiljaista aikaa. Marraskuinen pimeys tuntuu vieneen linnut mennessään. Reissulla näin yhden fasaanin, muutaman naakan, harakoita ja variksia ja bonuksena joutsenpariskunnan. Perillä oli vallan muuta puuhaa. Mummu ei ollut mummu ennen kuin oli aamuisin "laittanut silmät päähän".

Crocsit vai reinot

Maanantaina kävin kaupungissa. Ei ollut edes ruuhka-aika, mutta palatessa ajoaika venyi normaalista 5-10 minuutista 40:een minuuttiin. Ehdin jo ajatella, että nyt ne työmaan kivilohkareet ovat rojahtaneet tielle. Paikallisradio kyllä ilmoitti jotakin tien raivauksesta, mutta syy säilyi arvoituksena, kunnes itse pääsi kohdalle. Kuorma-auton rengasrikko. Onneksi ei pahempaa. Koskaan ei voi tietää, mitä tien päällä tapahtuu.

Tiistaina oli sumuinen päivä. Puijo lepäili pilvessä pitkälle iltapäivään. Pehmeä lasku marraskuuhun. Ja kaunis. Syreeni pudotti lopulta lehtensä, mutta orvokit ja sammalleimut eivät usko talven lainkaan tulevan.

Keskiviikkona  kävelin hienoisessa vastatuulessa apteekkiin. Menomatkalla tarkkailin piennarten kukkasten lisäksi, mitä ulkomainokset yrittävät myydä. Olutta. Nicorettea. Olutta. Nicorettea.Olutta. Nicorettea.  Marketin jokaisen kassan kohdalla mainostettiin jotakin uutta tummaa suklaata. Tehoaako toisto?

Meitä apteekkiasiakkaita olikin monta ja tunnin retkeni venyi puolitoistatuntiseksi. Käykää ostoksilla odottaessa, neuvottiin. Minulla ei ollut muuta asiaa. Istuin odottamaan ja aloin tarkkailla uuteen päivään heräävää ostoskeskusta. Hiukan hätkähdin, kun silmiini osuivat kesäcrocsit erään asiakkaan jalassa. Oli hänellä sentään sukat. Ohitseni kiiruhtavalla naisella vuorostaan on jalassaan reinot.

Ei tässä itsekään oikein tiedä, miten näillä säillä pukeutuisi ja mistä remontin alta tiiviisti poispakatut tamineet löytyvät. Kun pyykinpesukone ei ole koko ajan saatavilla, huomaa, miten vähillä vaatteilla sitä ihminen pärjääkään.