Kuvien kertomaa

En enää jaksa kovin pitkään keskittyä lukemaan juuri mitään tekstiä. Johtuuko se liian runsaasta netin selaamisesta l. linkkiloikinnasta , mikä kuulemma tyhmentää? Lukeminen on muuttunut silmäilyksi. Jos linkin takaa avautuva teksti näyttää pitkältä, saatan jättää sen kokonaan lukematta. Kuvia jaksaa katsella paremmin.

Tavaan toki aamuisin vielä sanomalehteä aika kauan, vaikka sen uutiset ovat eilisiä. Saa siinä sentään paperin tunnun sormiinsa ja painomusteen tuoksun, ellei ole juuri nuha. Savon Sanomat on vielä entisen kokoinen, siis riittävän iso, jotta siitä voi myöhemmin taitella sen biojätepussin tänä aikana, jolloin jopa biohajoavista muovipusseista on tullut melkein kiellettyjä. Miltei päivittäin yleisön osastossa vaaditaan lehden muuttamista tabloidiksi. Kai siihenkin tottuisi.

On sitten tekstejä, kuten henkilökohtaiset kirjeet, joista luen kaikki rivien välitkin. Ja luin ihan jokaisen sanan Sirpa Kähkösen Hietakehdosta. Kipein silmin. Samalla ihmettelin, miten erilaista on kaupunkilaisten ja maalta kotoisin olevien lasten elämä. Ainakin joskus ollut. Eräässä vertaispiirissä olimme aiemmin ihmetelleet samaa asiaa.

Muistelimme itsellemme merkittävän kuvan tai esineen kautta menneitä. Merkillistä, miten toisen ikioma kokemus tai tunnemuisto kirvoittaa sielun sykkyröistä uuden oman muiston. Merkillinen kovalevy on nämä ihmisen aivot. Linkkejä ja kytköksiä eri suuntiin. Suurin ihme oli, että eri puolilta ryhmään tulleista ihmisistä kahdella oli mukanaan täsmälleen sama ikivanha kuva. Sellainen seepia, pahville "tulostettu",  Victor Barsokevitschin ottama. Ihailtavan kaunis konkreettinen studiokuva, joita näinä digikuvien kuvatulvan aikana alkaa arvostaa entistä enemmän.

Kaupunkilaislapsista ja ehkä kirkonkyläläisistä ikätovereista löytyy valokuvia. Toivoisin että niitä olisi omastakin lapsuudesta. Ei juuri ole. Nyt on kone ja kovalevy pullollaan valokuvia, joista haluaisi tehdä kuvakirjoja. Yhtä kirjaa äskettäin yritin koostaa, mutta en muistanut tallentaa joka välissä ja koko aherrus meni hukkaan. Jään odottamaan uutta kipinää.

Kuvat ovat tätä marraskuuta, miltei lumetonta. Keskimmäisessä on menneen talven lumista tehty ensilumenlatu Puijon montussa.

Hevonen är häst...

Det är den ända dagen året runt, när jag skriver på det andra inhemska språket. Det känns att bli mera krävande varje år.  (sic) Det är märkvärdigt, att här i Savolax jag hittar mera texter på engelska och på ryska hellre än på svenska. Jag menar sådana saker som anvisningar på soptunnor t. ex.

Lyckligtvis finns det varudeklarationer på matforpackningar också på svenska. Vi alla kommer ihåg den tiden, då den såkallade "ryskspråkiga" oltermanni ost och Valio smör och yoghurt kunde köpas i några butiker. Det är inte så längesedan. Jag reste till södra Finland for att se den första sådan ost.

Dessa felspråkiga produkter var billigare. Jag hörde, att äldre mänskor köpte många kilo av ost t.ex.   Jag minns, att redan på början av 1970-talet kunde man köpa den samma Viola ost i Leningrad. Den var packad i små runda vita burkar då. Då kunde man köpa finska ägg där också. Och människor som jag talade med sade, att de båda var goda och smakliga produkter.

Sällan köper vi smör.  Det hände så, att min make inte vet, att billigare osaltat smör var till salu en gång i den butiken vi brukar att köpa mat. När han kom hem, frågade jag, om han hade sett det. Nej, han hade köpt normalt finskt smör i stället. Hemma förstod han, varför en del av smörhyllan hade varit nästan tom, men trots det hade en stor mängd av mänskor skyndat dit hela tiden.

Jag måste erkänna i alla fall, att nu finns det två små paketer av "ryskspråkig" smör i vårt kylskåpet. Men jag har inte ännu hittat på, vad jag skall göra met den. Tips? Har du köpt och smakat osaltat smör?

Ukkosta ilmassa

Jo toinen helleaalto jatkuu ja jatkuu. Viime yö oli tällä paikalla trooppisista trooppisin ja nukkuminen on tietenkin silloin sitä sun tätä. En ole kuitenkaan vielä jaksanut ryhtyä viilentämään vuodevaatteita esim. pakastimessa. Aamuyön tunnit tuli valvotuksi.Kahdeksan kieppeillä helleraja oli jo ylitetty.

Teippasin nilkkani suihkunpitävällä laastarilla ja päätin mennä veden vilpoisuuteen viikon tauon jälkeen. Pohjoisrannan vesi on onneksi kylmää aamuisin. Virtaumat ja veneetkin tietenkin sekoittavat vettä. Ei tarvinnut olla yksin. Paikalla olleet varsinaiset vesipedot, kouluikäiset, olivat samaa mieltä veden viileydestä. Eilen illalla oli ollut toisin.

Ihastelin ensin aikani rantakivellä istuskelevaa silkkiuikkua. Otin muutaman kuvankin. Miten sitä onkaan niin täpinöissään, kun on mahdollisuus kuvata kaunis luontokappale. Uikku keikisteli ja kiersi kaulaansa eikä heti havainnut minua. Huomasin poikaset vasta, kun lintu alkoi tehdä lähtöä. Mutta akku alkoi näyttää tyhjää, tietenkin. Enkä minä siinä hetkessä taas tajunnut, että kamerallakin olisi voinut yrittää ottaa kuvan.

Nyt päätä särkee siihen malliin, että kannattaa juoda vettä, mennä alakertaan lepäämään ja ennen sitä irrottaa kriittiset töpselit seinästä. Usein ukkosmyrskyt ovat tämän paikan kiertäneet, mutta koskaan ei voi tietää. Itse asiassa odotan, että helpottava ukkoskuuuro viilentäisi sään siedettäväksi. Varjossa mittari näyttää 31 astetta, auringon puolella ei voi olla lainkaan. Sisällä näkyy mittarin elohopeapatsas nousseen yläkerrassa jo kolmea astetta vaille ulkoilmalämpötilan.

Erikoinen kesä, kun mansikatkin kypsyvät käsiin. Uutisista kuultua ja eilen torilla nähtyä. Hyviltä maistuvat.

Paperitonta puuhaa

Itellan netpostimainos seikkaili pitkään työpöydälläni, ennen kuin kirjauduin sinne vähän ennen vuodenvaihdetta. Esitteestä en itse asiassa päässyt perille, millaista postia sitä kautta olisi tulossa.

Samalla kun Nokiakin tunnustaa pääsevänsä käsiksi asiakkaidensa salattuun tietoon ja Java on melkein koko ajan haavoittuva, meitä kehotetaan ekologisuuden nimissä siirtymään paperittomiin palveluihin.

Ainakin syksystä alkaen terveystiedot on kirjattu Kansalliseen terveysarkistoon (KanTa). 
Viime poliklinikkakäynnillä minulta kysyttiin, onko eResepti jo tuttu. Jos seuraa uutisia edes vähän, eihän siitä voi olla tietämätön. Sen sijaan lääkäriltä jäi kertomatta, että epikriisi tulee asiakkaalle myös sähköisesti. Yllätys oli melkoinen, kun se tuli em. netpostiin. Miksi sinne? Terveystietoja ei lähetetä tavallisiin sähköpostiosoitteisiin, vaan ainoastaan tunnistuksen vaativiin taltioihin.

Tuosta saa oivan aasinsillan Taltioni-sivustoon. Tästä sai tiedon, jos seurasi Elämä pelissä-ohjelmaa.

Taltioni pähkinänkuoressa:

• Taltioni on tietokanta ja palvelualusta, johon jokaisella suomalaisella on mahdollisuus tallentaa, kerätä, tuottaa ja jakaa omaan terveyteen ja hyvinvointiin liittyvää sähköistä tietoa. Tietoa voidaan hyödyntää eri laitteilla ja käyttöliittymillä ajasta ja paikasta riippumatta.
• Tietoturva on Taltionin tärkein ominaisuus. Kansalainen omistaa omat tietonsa ja päättää, ketkä henkilöt ja mitkä sovellukset voivat hänen tietojaan käyttää.
• Yhteiskunnan kannalta keskeinen hyöty on kansalaisten terveyden ja hyvinvoinnin edistyminen. 

Eläketietojaankin pääsee katselemaan ja muuttamaan (sic) helposti ja turvallisesti maksutta verkkopalvelussa. Ehkä odotan turhaan tuttua tammikuista paperikirjettä, vaan sekin kirje kilahtaa yllätyksenä netpostiin. Mutta tuo jo tullut epikriisi on nyt haettu pdf-tiedostona netpostista, tallennettu muistitikulle odottamaan hetkeä, jolloin tulostan siitä paperiversion liitettäväksi vanhanaikaiseen pahvikoteloiseen mappiin. Miten ihmeessä voin muuten muistaa, missä kaikissa palveluissa tietojani on?

Kaikki em. palvelut ovat tietenkin ilmaisia ainakin aluksi, ellei nettiyhteydelle ja alati uusimista vaativille päätelaitteille lasketa hintaa.
____

Kuvissa harvennetaan Puijon metsää. Eilen.

Peukalo, etusormi...

Kun ristin kädet, ne menevät aina niin, että vasemman käden peukalo on päällimmäisenä. Toisin päin tuntuu kummalliselta. Jos laitan etusormen ja keskisormen ristiin ja kosketan nenääni, tunnen että minulla on kaksi nenää. Aivoja voi siis huijata yksinkertaisin keinoin. Tai pikemmin aivot taitavat huijata minua.

Kädet kertovat ja niillä voi puhua, jos sanallinen yhteinen kieli puuttuu. Muutaman kerran on joku kysynyt minultakin, saisiko katsoa kättäni, siis lukea tai ennustaa kädestä. Saattaa niistä jotakin nähdä, koska jokaisella on ainutkertaiset sormenjäljet. Mutta tulevaisuuden curriculum vitae:ta en halua tietää. 

Vauvoista on ihmeellistä, kun he löytävät omat kätensä. Vielä riemastuttavampaa on oppia taputtamaan. Sormista on paljon loruja. Peukaloputti, Suomen sutti, engelsmanni, kultaralli, pikkurilli. Ehkä minun ei kannattaisi alkaa peukaloida näiden sanojen syntyjä syviä. Eri puolilla maata lorut ovat erilaisia. Toki sormilla voi leikkiä ja leikityttää myös ilman noita nimityksiä. Äkkiseltään tulee mieleen sellainen vanha leikkiloru kuin Harakka huttua keittää tai se tuttu laulu langalle kiivenneestä hämähäkistä, jonka sade sitten vei.

Peukalon kaarevuudesta päätellään usein kätevyyttä. Peukalo ei myöskään saisi olla keskellä kämmentä. Jauhopeukalo on taitava leipomaan. Viherpeukalolta onnistuvat puutarhatyöt ja huonekasvien hengissä pitäminen. Joskus joku tärkeä päätös saattaa demokratiassakin olla yhden ihmisen peukalon alla.  Poropeukalo sen sijaan tarkoittaa ihmistä, jolla ei oikein onnistu mikään. Miksi se ei tarkoita ihmistä, joka osaa hoitaa poroja tai valmistaa hyviä ruokia poronlihasta?

Peukuttaminen on nettikommunikoinnin tuote. Keskustelupalstojen kommenttiketjuissa näkee sekä ylös- että alaspäin osoittavia peukkuja. Moniin julkisiin tiloihin on ilmestynyt palauteautomaatteja hymiökuvineen. Kyseiset laitteet kai sopivat nykyajan kiireisille ihmisille sairaalan laboratoriossa, terveyskeskuksen odotustiloissa ja verotoimistossa. Peukut eivät niissä riitä, koska niillä on vaikea ilmaista, onko jokseenkin vai täysin eri tai samaa mieltä automaattisen kysyjän kanssa.

Kuvat ovat auton pesukadulta. Helppoa on, mutta käsin pesten tulos olisi toista luokkaa. Toisaalta tyydyttävä pesutulos ei juuri haittaa näillä olemattomilla liisanliukkailla.
____

Edit 21.11. klo 8.18

Toisetkin ovat ajatelleet tätä peukaloiden paikkaa. Ihan tieteellisesti (Duodecim). Paitsi kätisyyttä, artikkelissa pohditaan myös jalkaisuutta, korvaisuutta ja silmäisyyttä.

Vierasverkko

Jonkin lehden lisäbonuksena sai tilata jonkin toisen lehden joko itselleen tai ystävälle, jota sitten pommitettaisiin suoramyyntisoitoilla. Olin siis tilannut itselleni tietotekniikkaa käsittelevän näytelehden. Se tuli tänään. En taida olla oikeaa kohderyhmää, kun en ole päässyt kuin 14. sivulle ja minulla jo pyörii päässä. Laitan upouuden lehden sivuun ja luen siitä yhden tai korkeintaan kaksi artikkelia päivässä. On niin paljon outoja sanoja, vaikka ihan suomalainen lehti se on, MB.

Ihan ensimmäiseksi kysellään, joko meillä on kotona nopea langaton verkko.  On toki langaton, mutta ei se kyllä kovin nopealta vaikuta. Eikä se ole tarpeellinenkaan, vaikka asunnossamme on kaksi kerrosta. Yhden kerran olen ollut hangoutissa (se on sitä Google+:aa) alakertaan.

Näin remontin keskellä lehteä selatessani tulin miettineeksi, ihanko totta nykyaikaiseen vieraanvaraisuuteen kuuluu, että kotiverkossa on sitten vielä erikseen vierasverkko, jonne uskaltaa huoletta päästää kaverit ja vierailevat laitteet. (Toivottavasti meille ei tule kylään pelkkiä laitteita. Tai kyllä niitä nyt taitaa tuolla alakerrassa olla, kun on niin hirmuinen meteli.)

Minun on kai taas lähdettävä hetkeksi ulos, koska lakkasi satamasta. Jätän oven raolleen.

Eilen tein myös vastaavan evakkoreissun. Kuvan käpytikka oli todella hankalassa paikassa, siis minun kannaltani. Pihlajanoksat suojasivat sitä melkein joka suunnasta.

Tätä postausta ei sitten kannata ottaa tosissaan. ;)

Hellettä riittää

Naistenviikko on ollut vanhojen sanontojen mukainen tänä vuonna. Vettä on satanut valtaisina ukkoskuuroina enemmän kuin koskaan minun muistini mukaan. Yleensä ukkospilvet kiertävät Puijon tai tämän vesialueen. Tällä kertaa mekin olemme saaneet sekä salamoita että vettä. Kesän kääntyminen näkyy jo punertavina pihlajanmarjoina, syysleimun valkoisina nuppuina ja kypsyvinä vadelmina. Harvoin on tällaisia kesiä, että kävelyretkellä samaan heinänkorteen voi pujottaa lakan, mustikan, mansikan ja vadelman. Tienvarsia värittävät jo pietaryrtit ja muut syyskesän keltaiset, vaikka elämme sydänsuvea.

Yö oli trooppisen rajamailla. Eilisiltainen raju ukkospuuska ei juuri raikastanut eikä viilentänyt ilmaa, mutta antoi runsaasi ilmaista kasteluvettä. Pihaan aurinkovarjoksi ripustettu kolmiovarjo keräsi hetkessä seitsemän ämpärillistä vettä. Hiukan jo arvelutti, kestääkö se taakkaansa.

Aamu-uinnin jälkeen jäin laiturille seuraamaan yhdeksän sorsanpojan seurueen aamupuuhia. Kuulin kyllä myös pienten venenikkareidenkin vasaroiden kilkettä. Uimarannan kohdalle oli syöpynyt syvät ojat, ilma tuoksui märältä puulta, noelta ja ylempänä saunavastalta. Ilma on niin kosteaa, että vanha moneen kertaan kuivunut käytetty saunavasta oli kostunut uudelleen tuoksuvaksi.

Kuva on haettu Picasa-kansiosta tällä kertaa. Ei ole tämänaamuinen, koska oikea käteni on käyttökiellossa.

Kissanpäiviä

Kokeilen. Sain tämän kuvan ensin liitetyksi kopioi/liitä-komennoilla, mutta blogi ilmoittaa, että tallennuksessa tapahtui virhe. Julkaisen kuitenkin. Kokeilen siis uutta tapaa liittää kuvia Bloggeriin. Mielenkiintoista nähdä, siirtyykö kuva nytkin suoraan Picasa-kansioon.

Kuva on alkuperäisessä koossaan, joten sitä ei kannata klikata suuremmaksi. Pienennän kuvan myöhemmin, jos tämä uusi tapa yleensä onnistuu.

****

Ei onnistunut, vaan ilmoitti Bad request. Erroria pukkaa. Haenpa kissakuvan koneelta vanhalla tutulla tavalla. Luonnoksessa kuva kyllä näkyi ihan oikean kokeisenakin, mutta käsittämätöntä HTML-koodia löytyi sivukaupalla, tallennus ei onnistunut ja alkuperäinen kokeilupostaus piti poistaa. Tulipa kokeiltua.

Toinen silmiini näkyvä muutos sitten viime näkemän on tuolla yläpalkissa. Google-kääntäjä on koko ajan näytöllä valmiina. Enää ei tarvitse klikkailla sivupalkissa olevaa kääntäjää. Käännösteksti on kyllä aivan käsittämätöntä. Vaihtuiko konekääntäjä huonompaan versioon ilmestyessään tuohon yläpalkkiin, en osaa sanoa. Jotenkin vaikuttaa, että näin olisi käynyt.

Bloggerin oma laskuri sen sijaan näyttää palanneen normaaliin päiväjärjestykseen eikä enää ilmoita vähintään viisin- tai kuusinkertaisia lukemia  todellisiin käynteihin verrattuna.

Ihan ei nyt ole kuvan veroisia kissanpäiviä täällä. Taivas on pilvessä ja epävakainen sää jatkuu. Kaikesta huolimatta päivä on pisimmillään.
___

Edit yhtä aamua viisaampana:

Kysymys: Näkyvätkö vanhempien postausten kuvat teille lukijoille, koska minulle itselleni ne eivät näy. Jos klikkaan kuvan kohdalla näkyvän pikkuruisen ruudun kohdalla, saan G:lta seuraavanlaisen viestin:

403.
That’s an error.
Your client does not have permission to get URL /-rKOZOfhbUfQ/Tc_6wbbh4uI/AAAAAAAASFA/Ugk1KwBCEmA/s1600/IMG_7340.JPG from this server. (Client IP address: xxx.xxx.xxx)


Forbidden
That’s all we know.

Jos joku teistä osaa kertoa, missä on vika ja mitä pitäisi tehdä, olisin kiitollinen.  IP-osoite on muutettu, muuta ei. Miksi minusta on tullut oman blogni asiakas? Onko toisilla samantyyppisiä ongelmia?

Niin kaunis on maa

Kirkonkellot soivat tänä aamuna yhdeksältä. Sen täytyy olla koululaisten kevätkirkko. On tämän kevään suvivirsi- ja gaudeamus igitur-päivä. Jo ennen kahdeksaa liehui ensimmäinen lippu.

Vain hetki sitten ojat, ranta ja metsänpohja olivat arkisen paljaat. Nyt ei tiedä, mihin jalkansa asettaisi sinisellä lemmikkimatolla. Pientareet loistavat keltaisenaan voikukkia, joita pienten kevätjuhlijoiden teki mieli poimia ja seppeleeksi sitoa. Kuollut rotta oli kadonnut ison kiven takaa. Linnut sirkuttivat. Pomppufiilis tarttui juhlasta mukaan ja ohjelmassa nähtyjä ihmispyramideja piti kokeilla jo kadulla juhlatamineissa.

Moni kevätjuhla oli aikaistettu arkipyhäviikon vuoksi. Koululaiset ovat ansainneet lomansa, eskarilaiset alkavat odottaa koulun alkamista. Onneksi on oma kotikoulu työjärjestyksineen, jossa päivään mahtuu useita koulupäiviä, välitunteja ja kotiläksyjä. Lyijykynät tylsyvät ja pyyhekumi on usein kadoksissa ja terotin, mutta se ei edistymistä haittaa. Ja Pirkko-opettaja ei edes itse ymmärrä kaikkia tehtäviä.

Miten helposti kaikki muuttuu kilpailuksi. Myös meillä aikuisilla. Ja vaikka allasjumpassakin. Mikä ihmeen kilpailuvietti meihin on rakennettu. Rantapalloon ei saa koskea käsin, vaan se on torjuttava veden alla käsiliikkeillä aiheutetuilla aalloilla ja olisi muistettava hengittääkin välillä. Ja me neljä paikalla olijaa yritämme parhaamme ja omat rajat tahtovat unohtua.

Sitä muistaa monenlaisia kevätjuhlia ja varsinkin niitä todistusten arvosanojen aiheuttamia reaktioita ja tunneryöppyjä. Ensin itse koululaisena koulussa ja sitten kotona, opiskelijana ja sitten taas koulussa siellä kateederin takana ja sitten vanhempana lastensa juhlissa ja nyt vielä isovanhempana. Ja toivoo oppineensa jotakin ja vieläkin oppivansa.

Ja sitä kirjoittaa kolmannessa persoonassa, vaikka tarkoittaa ihan vain itseään. 

Sämpläystä kaikenlaista

Nyt on kysyntää sinivalkoisuudella. Taivas varjele!  On edelleen koleaakin, mutta se ei näyttänyt haittaavan kesäpukeissa hyppelehtiviä MM-juhlijoita. Itse katsoin sunnuntain ottelusta ensimmäisen erän. Heräsin eilen aamulla varttia vaille viisi enkä mistään osannut päätellä, että mitään sen kummempaa olisi tapahtunut.

Kunnes avasin radion ja hain lehden postilaatikosta. Päivän soitetuin kappale saattoi olla jonkun sämpläys Antero Mertarannan selostusnauhasta. Palasi elävästi mieleen se edellinen l. ensimmäinen kerta. Kun olen kertonut tästä, minua on moitittu populistiksi. Tällä kertaa veikkailin, että ehkä heillä nyt on jo uudet laulut. Vain osin oli. Kyllä jokainen suomalainen osaa ruotsia niin paljon, että laulaa Ruotsin kaaduttua jääkiekossa Den glider in. Kaikki muut uutiset jäivät eilen lapsipuolen asemaan. Suomeen mahtuu vain yksi iso uutinen kerrallaan.

Vihdoinkin saimme sen pitkään odotetun sateen tänne. Kävin iltapäivällä kaupungissa. Parkkipaikka löytyi helposti. Jostakin syystä auton oikeanpuoleinen takavalo jäi palamaan, kun kiirehdin hoitoon. Ja sekä meno- että paluumatkalla edessäni ajeli sama vanha mersu, jonka takalasissa oli tarra: Saatan olla hidas, mutta olen edessäsi! Emme todellakaan kiirehtineet. Kummallinen sattuma, koska ajoin eri reittiä paluumatkalla.

Enkä ollut kuulla kännykän ääntä sen hornetin lähtiessä jylisten leijonia vastaan juuri sillä hetkellä, kun kävelin kohti kotiovea ennen puoli neljää. Ja olin taltioinut kameraani jostakin lehdestä löytämäni Nauruklubin osoitteen. Jos ei kotikutoinen tilannekomiikka riitä tervehdyttävään nauruun, sitä voi nykyisin kokeilla ihan ilmaiseksi vaikka Skypessä.

Kerros kerrokselta

Olen arkaillut uuden tekstieditorin käyttöön ottoa, koska lopputulos saattaa olla mitä tahansa. Minun tapauksessani. En jaksa asetella enkä viilailla enkä hioa sana- ja kuvapalikoita kohdalleen. Kokeilen nyt kuitenkin, koska täällä näyttää olevan myös oikoluku. Jos se osaa asiansa, minun ei tarvitse laatia henkilökohtaista sanakirjaa. Ehkä minulla on jokin väärä asetus vielä päällä, koska vain viidellä ensimmäisellä rivillä näen seitsemän kyseenalaista sanaa.

Tuosta saan oivan aasinsillan teksti- ja kuvalukutaitoon, joka tässä vajaassa virtuaaliviestinnässä olisi todellisen vuorovaikutuksen ehdoton edellytys. Itse asiassa on kummallista, että yleensä tulen ollenkaan ymmärretyksi. Vaikka pysyisin esinetasolla, tiedän että en voi edes silloin tietää, ymmärretäänkö minut haluamallani tavalla.  Tämä blogi on täynnä minun sanojani minun kontekstissani ( elämäntilanne )  denotaatioineen ( varsinainen merkitys )  ja konnotaatioineen ( lisämerkitys ) assosiaatioista ( mielleyhtymä ) puhumattakaan. Jokaisella bloggaajalla ja lukijalla on omansa.

Kuvan lukeminen on itse asiassa yhtä kerroksellista, vaikka sitä ei tule ajatelleeksi maalauksia, taideteoksia, valokuvia ja piirroksia katsoessaan. Ehkä tässä piilee Valokuvatorstain suosion salaisuus. Ja se että en aina tahdo osata jättää mielekästä kommenttia.

Hyvää viikonloppua herra Kuukkelin minulle valitseman valssin sävelin!

Hollitalli

Kuvassa on Virtain perinnekylän hollitalli, hollikyytijärjestelmään kuulunut rakennus, jossa on kaksi tallia, kärryliiteri ja tallinylinen. Poikkesimme perinnekylässä yhtenä menneen kesän kuumista päivistä. Valitettavasti sesonki oli jo ohi l. koulut olivat alkaneet. Sai siellä kuitenkin katsella kauniita vanhoja rakennuksia ulkopuolelta. Pysähtyä.

Koulujen alkaminen rytmitti elämää vuosia. Syyskuun ensimmäisestä toukokuun viimeiseen oli ensimmäinen jaksotus. Koko Suomi hengitti samaan tahtiin. Nyt kunnilla on päätäntävalta syyslukukauden alkamispäivästä ja lomista. Koulut toki loppuvat keväällä samana päivänä. Omassa blogissani huomaan koulun alkamisen siitä, että sivulleni haetaan ja joudutaan hakusanalla ´päivänavaus´. Ja petytään. Ei täällä päivänvauksia ole. Ymmärrän kyllä oikein hyvin, että niitä etsitään vaikka netistä.

Päivänavauksen pitäminen oli minulle itselleni aina pysähtymisen paikka. Oli vihkosia ja kirjojakin joista sai valita tekstejä. Valitseminen vei aikaa eikä sopivia ollut löytyä. Musiikin valinta oli yhtä työlästä. Päivänavauksen valmisteluun kului helposti aikaa enemmän kuin varsinaisten oppituntien suunnitteluun. Se nyt kuitenkin kuului työhön, joten sitä yritti parhaansa. Ja halusi olla sanojensa takana. Palautetta sai hyvin harvoin. Taitaa edelleenkin olla samoin.

Global village

Jo viime vuosituhannella ymmärsimme asuttavamme yhtä ja samaa palloa. Tosin silloin ylitettäviä rajoja oli enemmän. Nyt rajat ovat vähentyneet, mutta rajoitukset tuntuvat lisääntyvän ainakin niille, jotka ohjeita noudattavat. Jos Miina Äkkijyrkälle on Suomi käynyt liian ahtaaksi, monelle tämä kyberavaruuden tarjoama kaileidoskooppimaisesti pirstoutunut kuva maailmasta on pahaenteisen avara. Vain taivas on rajana. Jos sekään.

Blogosfäärissä tuntuu elämä rauhoittuneen. Todennäköisesti facebook on nielaissut useita viisi vuotta sitten ahkerasti kirjoittaneita blogipersoonia. Tai sitten se on tämä ties monettako viikkoa jatkunut helle. Elämme äärimmäisyyksien aikaa. Urheilussa lennetään keihään perään. Kesälempeillä aalloilla viiletetään mitä eriskummallisimmalla laudoilla, suksilla, vesijeteillä. Vesilinnut kaikkoavat, uimarit väistävät, lintujen laulu hukkuu sivilisaatiomme suoraan huutoon.

Korvatulpat ovat kai arkivaruste nykyään, sillä ympäristömme on niin desibelien tukkima ettei ilman niitä selviä. Viisaat sulkeutuvat omaan kuplaansa erilaisten kannettavien äänentoistolaitteiden avulla. On minullakin uudessa kännykässä radio. En vain vielä ole sitä kertaakaan ulkona kuunnellut.

Jotenkin tämä aika tuntuu minusta vieraalta. Olen kuin joku ulkopuolinen kummajainen kaiken teknistyneen virtuaalielämäksi nimetyn maailmanmenon keskellä. Kun en jaksa enää etsiä kenkiä kaupoista, ostin ensimmäiset kenkäni nettikaupasta tänään. Opin kai minäkin, pakon edessä. Jotenkin ennen kaikki oli yksinkertaisempaa. Vai olisiko sittenkin niin onnellisesti, että olisin käsittänyt kaikki väärin?

Voi tutkia salamanpaikanninta, säätutkaa, mitata hiili- tai ekologista jalanjälkeään, laskea elinajanodotteensa, mitata onnellisuutensa, törmätä mainoksiin ihan tavallisilla blogisivuilla, hoksata että annettuaan kuukkelille pikkusormensa se onkin vienyt koko käden ja luulee tietävänsä meistä enemmän kuin me itse.

Mutta sade ei tänne osu eikä sitä voi tilata netistä, ja siksi ilmanlaatu on jo toista viikkoa pysytellyt heikkona. On niin kuivaa, että riippakoivun oksatkin riippuvat nuutuneina kuin kerran käytetty vasta. Portulakka ja päivänliljat sentään nauttivat. Ja marjat kypsyvät. Viittaan siis kintaalla laajoille perspektiiveille. Saan elää siinä mikä on pientä, pienessä omassa maailmassani katsellen taivaan lintuja ja kedon kukkasia. Annetut päivät.

Juhlasäitä ja niitä näitä

Kevätjuhlakeli oli melko kolea. Tuon tuostakin ropisi rakeita ja tempova tuuli riepoi vasta kukoistamaan alkanutta valkosyreeniä niin, että pahaa teki. Lippu kiertyi ja liimautui hetkiksi salkoon kiinni kuivuakseen taas uuteen lepatukseen.

Yritin palautella mieleen menneitä ja olleita lukemattomia kevätjuhlia enkä muista eilisen kaltaista säätä. Nuoria ei tietenkään palella niin helposti, joten tyttöjen henkäyksen ohuet juhlavaatteet saattoivat riittääkin. Koska selkä ei antanut lupaa lähteä juhliin, olin vain ajatuksin mukana ja sonnustauduin kävelylenkille kevyttoppa-asuun ja yritin samalla tiirailla lähistöltä jotakin kuvattavaa. Kukat olivat puoliksi kiinni, ötökät tipotiessään, linnunlaulua ei tuulenkohinalta erottanut, vaahtopäät huuhtelivat kaislojen valloittamaa laituria. Jouduin lopulta pitämään raesadetta harakanpesäpuun alla.

Mietin myös, missä mahtaakaan olla kansallispukuni, jonka aikoinaan tein äidin avustamana kevätjuhlavaatteeksi. Se oli kätevä juhlavaate. Ei tarvinnut lähteä vaateostoksille keväisin. Esiliinan ja puseron silitys riitti. Ainoa hankaluus oli, että asu oli yleensä liian kuuma. Eilen ei olisi ollut. Onkohan aika ajanut kansallispukujen ohi? Jossakin kirppisohjelmassa olen nähnyt, miten kansallispukujen kirjottuja osia kierrätetään puseroiden tai mekkojen koristeina. Kai niin voi tehdä, jos osat ovat eksyneet toisistaan.

Minulla ei ole mitään elämän mottoa, mietelausetta annettavaksi onniteltaville. Elämä on. Monenlaista. Erilaista. Anna elämän yllättää. Se tekee sen joka tapauksessa. Ruusun sijasta ojennan niittykellukan. Jo viime kesänä ihmettelin sen erikoista väriä.

Mobiilibloggausta?

Kannattaa tai ei, uteliaisuus vetää tuonne tietyömaalle seuraamaan, miten maisema muuttuu. Järven jää rikkoutuu jylisten ja ryskyen, kun tien pohjaksi upotetaan kivilouhetta jatkuvalla syötöllä. Pitkät kasettilavarekat ajavat jatkuvana virtana muun liikenteen seassa kahdeksikkoa rampilta rampille. Melu on korviin koskeva ja tien pinnasta nouseva pöly kirvelee silmiä ja kuivaa suuta.

Eilen näin ja kuulin ensimmäiset lokit lähimmällä sillalla ja kuvasin ensimmäisen sorsapariskunnan ihan vahingossa. Olen itse ennustanut jäiden lähtevän 8. päivä toukokuuta kuten viime vuonnakin, mutta tummuu tummuu se jää silmin nähden ja niin nopeasti, että voi se aiemminkin tapahtua.

Tänään jossakin aamuohjelmassa muisteltiin ensimmäisiä matkapuhelimia, niitä NMT-juttuja. Niitä isoja, joita juuri ja juuri jaksoi mukanaan kantaa. Ihan ensimmäiset puhelimenpirinät Esson baareissa hiljensivät koko paikalla olevan porukan. Tämäkin aamuinen haastateltava oli pyytänyt kaveriaan soittamaan hänelle tietyllä kellonlyömällä nähdäkseen, millaisen vaikutuksen langaton puhelu tekisi. Eikä tuosta ole kulunut kauaakaan.

Nyt jatkuva pimpelipomtritraalallaapiippiip julkisilla paikoilla on jokapäiväistä eikä ketään pidetä höynähtäneenä, vaikka kulkee tuolla kaduilla itsekseen puhuen. Kaikki tietävät, että hänellä on varmaankin jonkun sortin viestintäväline piilotettuna taskuun ja nappikuuloke mikrofoneineen korvassa. Minulla ei ole toistaiseksi kai muuta mobiilia kuin puolikas automobiilista.

Eilen näimme kävelylenkillämme kuvan virityksen. Tuli mieleeni mobiilibloggaus oikein kunnon välineillä. Ei siitä kumminkaan ollut kyse. Asensivat tai korjasivat käsittääkseni jotakin valvontalaitetta.

Pihoilla, toreilla ja puistoissa

Aurinko on kulkenut myötä koko viikonlopun ajan. Sen aistii ihollaan, poskia kuumottaa, vaikka en aurinkoa ole ottanutkaan. Puolivarjoisessakin paikassa puuhailu riitti.

Leikkimökki oli siivottu ja järjestetty. Samassa tilassa, johon isovanhemmat saisivat pysyvästikin muuttaa, toimi kahvila ja kauppa. Lompakko annettiin käteeni, etten voinut luistaa ostosten teosta rahan puutteen vuoksi. Nykylapset osaavat kassööriä leikkiessään kysyä: "Pankkikortti vai visa?" ja sujuvasti nykäistä kortin pöydänreunaa vasten. Tällä erää myyjä oli alle kolmevuotias. Hän ei vaatinut allekirjoituksia.

Ulkona rakenneltiin purjeveneitä, jokaiselle oma. Tarvittiin puupalikoita, saha, porakone, purjekangasta, puuliimaa, puukko, rautalankaa, piipunrassia, santapaperia. Aikuisten apua. Kukkakepistä sai juuri sopivanmittaiset mastot. Veneiden vesikelpoisuus testattiin seuraavana päivänä lasten vannassa verannalla. Siitä saisi oman tarinansa.

Kävelin nuorimmaisen kanssa jossakin välissä (en millään muista missä järjestyksessä ja mitä kaikkea, mutta joka tapauksessa) hetken jollakin kirpparilla ja teimme riemastuttavan löydön. Melkein ehjä lasten silitysrauta. 50 senttiä. Olin aiemmin silittänyt pari puseroa ja mekkoa kerhon kevätkirkkoa varten. Pienet kädet tuppasivat kovin lähelle ja varoittelin raudan ja vastasilitetyn vaatteen kuumuudesta. Oppi meni heti perille. Ihanalla omalla silitysraudalla silitetyt vaatteet viilennettiin huispauttamalla niitä ilmassa. Isompi prinsessa keksi käyttää niitä peräti leikkijääkaapissa.

Euroviisuja yritin katsoa. Se oli jo liikaa. Ajattelin rentouttaa selkää ja mieltä lepäämällä shaktimatolla jonkin aikaa ennen nukahtamista. Olinkin nukahtanut niille sijoilleni ja heräsin vasta neljältä. Edellinen kyseenalainen ennätys oli kolme tuntia, nyt meni ainakin neljä ja puoli.

Kevät oli paljon pidemmällä etelässä kuin täällä. Vaahterat, kirsikkapuu ja tuomi olivat kukassa. Norjanangervo myös ja keto-orvokki. Kielo jo nupulla. Valkovuokkoja lehto valkoisenaan ja rentukat täydessä kukassa meren rannassa. Koivuissa oli isot lehdet. Tulomatkalla näytti, että pakkanen olisi puraissut koivun lehtiä. Väri oli muuttunut perjantaiaamuisesta. Menomatkalla vihreän kymmeniä sävyjä oli mukava seurata. Lehtikuusen vihreä aina yllätti ja koivukin kuusen vihreää vasten.

Valovoimaa

Valostuu aamusta ja illasta. Makkarin ikkunat antavat järvelle päin. Jo useana iltana, kun tarkoituksenani on ollut vetäytyä pötkölleen, taivaan pilvien ja tyynen vedenpinnan leikki on houkuttanut minut pihalle, siis takapihalle. Olen hipsinyt sinne yhden kerran vain kylpytakki lämmikkeenä ja harhauttanut naapurit luulemaan, että olisin jo käynyt heittämässä talviturkkini.

Illat ja aamut ovat vielä kovin viileitä. Siis se turkki on vielä heittämättä. Auringonlaskun kuvaaminen olisi turvallisinta ikkunaheijastusten kautta. Muuten näen punaisia pilkkuja pitkään. Valtava on valon voima jo horisontin taakse vetäytyvässä auringossa. Polttaa kuviin reikiä. Tuohonkin laittamaani.

D-vitamiinin riittävän annoksen saamiseksi kuuluvat suosittelevan oleskelua auringossa puolilta päivin, siis yhden maissa 20-30 minuuttia pari kertaa viikossa. Toisaalta keskipäivän ulraviolettisäteilyaltistusta pitäisi varoa. Kalaa pitäisi syödä 2-3 kertaa viikossa ja runsaasti maitotuotteita. Ellei näin tapahdu ja vaikka tapana olisikin, suomalaiset tarvitsevat D-vitamiinia purkista - kesälläkin.

Nyt puhuu puhuri siinä määrin, että puskee vaahtopäitä. En ole vielä tänään käynyt ulkona. Kohta on lähtö Alexander-tekniikan tunnille. Sen sijaan olen silittänyt muumi-, ruusunkukka- ja ruutukuosisia tyynyliinoja, astiapyyhkeitä, T-paitojakin. Yrittänyt ottaa yhteyttä Kelaan, mutta toistuvasti saanut vastauksen: "Valitettavasti valitsemanne numero on väärä. Olkaa hyvä ja tarkistakaa numero." Olen tarkistanutkin ja saanut aina saman vastauksen. Aika usein nykyään joutuu keskustelemaan automaattisen puhelinvastaajan kanssa. Jospa vika onkin tuossa lankapuhelimessa. Jääköön koko asia ensi viikkoon. Laitoin etanapostia.

Lapsista on muuten kiva kuunnella puhelinvastaajaa. Joku aika sitten oman puhelinyhtiömme vastaajaan vaihtui miesääni. Miksiköhän?

Muisti kortilla

Ikäkö vai mikä sen tekee, että useammin kuin kerran päivässä huomaa kävelevänsä entisiä reittejään etsimässä hukkaantunutta tavaraa? Silmälasit ja kännykkä ovat tavallisimman hukassa. Onneksi on vielä tuo lankaliittymä. Siitä voi soittaa omaan kännykkäänsä ja kulkea ääntä kohti. Toisaalta lankapuhelinkin on langatonta mallia. Välistä etsin sitä soittamalla kännykästä kotinumeroon.

Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä on taas lista menneen vuoden sanoista, jotka kuvaavat vuoden tapahtumia. Vaatii melkoista muistia, että osaa mieltää ne ilman selityksiä. Lista on pitkä. Poimin tähän vain ne, joiden merkityksen ymmärsin heti tai muistin missä yhteydessä niitä on käytetty:

blogata (?), ekoleima, energiatodistus, hiihtohalli, hydrospinning, kättelypresidentti, liikuntapappi, maidoke, maisematie, mielikuvapolitiikka, obamania, omistajaohjaus, puutarhakaupunki, pyramidihuijaus, sekstari, synnytyslaulu, tikutaku, toivotalkoot, uussuomalainen, verkkovaltuutettu, vihkiturismi, virtuaaliaita, vongata, ysäri

Muistitikun voisin lisätä itse listaan, koska se on uusi tuttavuus. Välipäivien ajanvietteenä ja yhteispuuhana pelasimme erilaisia pelejä. En muistanut enää Afrikantähden sääntöjä. Pienet pelaajat osasivat neuvoa oitis, mitä nyt pienimmäinen halusi olla pankki ja käännellä lappuja ilmaiseksi ja kulkea omia oikoteitään. Pelasimme myös Eläinpyramidia ja heitimme sikaa. Onneksi säännöt olivat tallella.

Kukahan muuten keksisi sellaisen kassin, jossa olisi lukija joka näyttäisi sen kulloisenkin sisällön? Toki jokainen vaatekappale ja esine tarvitsisi tuoteselostelappuun kiinnitetyn koodisirun. Muistan jo kauan sitten lukeneeni tai kuulleeni, että ostokset voisi hoitaa vastaavalla systeemillä. Hyllyltä kärryyn, kärrystä nauhalle, nauhalta kassiin nostelu käy hyvästä jumpasta terveselkäisille. Vajaakuntoinen ehdottaa, että nehän voisi laittaa suoraan kassiin. Jääkaappi voisi myös hälyttää, kun sieltä otetaan se viimeinen piimäpurkki. Ehkä pärjäämme ilmankin. Toistaiseksi.

Väärä kiertosuunta

Ehti se alkaa. Sade taas. Pukeuduin kuitenkin säällisesti ja hakeuduin kuusten suojaan. Sataisi vähemmän. Lumettomaan aikaan tuttuja latupohjia on hyvä kävellä. Saa kävellä mielensä mukaan. Suuntia. Koulun kohdalla kuulin kellon kilahtavan vain kerran. Välitunti oli ohi. Eivätkö ne enää soitakaan sisälle? Muistin millaisella painavalla käsikellolla meidät kutsuttiin jonoihin kansakoulussa. Oli mukavaa olla järjestäjä. Sai tehdä jotakin tähdellistä.

Jatkan päämäärätöntä kävelemistä. Päätän nousta hitaasti Satulanotkon ylös ja lähden väärään kiertosuuntaan kohti Antikkalaa. Useita vanhoja kuusia on kaadettu vuosi vuodelta levenevien latukoneiden tieltä. Tulleeko luntakaan? Luonnonsuojelualueella ne on jätetty niille sijoilleen. Ainakin kaksi isoa muurahaiskekoa on nyt ilman kuusen eteläkylkeä. Tuossa mutkassa kaaduin ensimmäisenä talvenamme täällä. Kiersimme latua väärään kiertosuuntaan. Yllytyshullu! Oli luistava keli ja kaarre oikealle oli mahdoton hallita. Siitä ei ollut tarkoituskaan pystyä kääntymään. Hartia kyllä muistaa.

Ojissa solisee vesi. Mitä lähemmäksi moottoritietä tulen, sitä enemmän ääntä. Pipon suojassa oleviin korviini liikenteen kohina kantautuu muistijälkenä yli vuoden takaiselta erämaavaellukselta, Tiilikkajoen kohinana. Keskellä kaupunkia. Silloin oli helle, olin väsynyt ja janoinen. Odotin ja odotin, milloin pääsen tielle. Nytkin kävelin ehkä liian pitkään.

Ajankulusta minulla ei ole mitään käsitystä. Arvailen, että oppitunti saattaa olla loppumassa, kun tulen uudelleen koulun kohdalle. Siis kierrän kentän, etten jää jalkoihin. Oikein oletin. Ennen kuin olen kiertänyt kentän, koulun ovista purkautuu hälisevä oppilasjoukko samaan sateeseen. Vapaaehtoisesti?

Siinä ehti ajatella lukitsemattomat, vartioimattomat koulut. Nettiuhkaukset. Kävi mielessä kokeilla kävellä koulun läpi. Tutut tilat. Ei minusta ole enää kuntojumpparyhmään, jossa kävin vuosikaudet. Olisiko kukaan edes huomannut? Toisaalta koulumaailma tuntuu jo kovin etäiseltä. Ulkovälituntijavalvojan tehtävä oli aivan ylivoimainen. Kissaa ja hiirtä. Ei saa poistua koulun alueelta. Tupakointi koulun alueella kielletty! Arvostan suuresti teitä, jotka vielä jaksatte.

Kesän rippeitä

Äiti aurinko on hellinyt meitä jo neljättä päivää. Intiaanikesästä ei kuitenkaan voi puhua, koska lämpötilat ovat melko alhaiset. Vaikka selkä väsyykin, sinnittelen itseni laavulle. Sinne on ilmaantunut pöytä, sopivan korkea. Eilen ei edes tuullut. Valitsin rantareitin.Tänään näin tuulenvireen jo ikkunasta. Silloin metsän suoja on parempi. Kävellessä tunsin kasvoillani koivunlehtikuuroja. Kuvassa on yli metriseksi "tieksi" tallautunut oikopolku kuusikossa. Koivut ja haavat reunustavat leveämpää latupohjaa, joka kiertelee Puijolla.

Oikeaa kesää odotellessa tulikin ykskaks syksy. Viikossa metsä oli vaihtanut värinsä alkavan ruskan sävyihin. Jossakin pisti silmään kokonaan punainen pihlaja. Alempana punakeltalatvainen vaahtera. Polku oli osittain juuri pudonneiden värikkäiden lehtien ja matalalta puiden oksiston raoista kurkkivan valon laikuttama. Ihmettelin kuusen juurella nukkuvaa muurahaiskekoa. Etsin katseellani sieniä polun varrelta. Kielot ja oravanmarjat ovat kuihtuneet, mutta ketunleipää riittäisi syötäväksi asti. Kasvupaikan mukaan karhunputket (Angelica sylvestris) ovat vielä kukassa pörriäisineen tai valmiina talveen. Jättipalsami kukkii, jokunen vadelma kypsyy puolukka-aikaan.

Olen opetellut kantapään kautta Wordpressiä. Tein sinne sivun, mutta en osaakaan laittaa sitä niin, että se näkyisi lukijoille. Muutenkin aikani on paljolti mennyt kuvien lajittelussa ja raakkaamisessa. Seison kun kirjoitan. Istun kun käytän vain hiirtä. Vanhojen kuvien plaraaminen virkistää muistia. Uusien värikkäiden kuvien katselu (ks. linkkilista sivupalkissa) taas piristää mieltä. Kirjoittaa vai kuvata? Näillä säillä ja tähän vuodenaikaan viettäisin aikaani puolukkakankailla ja soilla, jos voisin oikeasti valita.

Varikset ovat muuten syöneet pihapihlajat melkein tyhjiksi marjoista.