Jamaica Kincaid: Puutarhani (kirja)

Jamaica Kincaid: Puutarhani (kirja)
S&S 2024
(My) Garden Book 1999
Suomentaneet Kaijamari Sivill ja Helka Sivill
Kansi Elina Warsta
288 sivua
Kustantamosta
Antigualais-amerikkalainen muistelmateos

Tavallaan botanistit ovat myös samankaltaisia kuin kolmella laivalla purjehtinut mies: he tyhjensivät maailmoja niiden nimistä, he tyhjensivät maailmoja niiden eläin-, kasvi- ja kivikunnan nimistä ja korvasivat nimet heitä itseään miellyttävillä, ja uudet nimet miellyttivät heitä, koska ne olivat järkeviä, ja järki on heille mieleen.

Puutarha, sen kasvu ja kultivoitu kukoistus, sen värikkyys ja ennen kaikkea sen vahva vihreys. Puutarhan kasvit, kulttuurihistoria ja tuon historian monet luennat. Oma ja vieras puutarha. Yksi elämän suurimmista rakkauksista – ilman mitään hyötymisajatusta.

En ole kummoinenkaan puutarhaihminen. Nautin toki kukkien valokuvaamisesta ja kenties (!) rakastan omaa pihaamme omenankukkien aikaan tai syyskesällä hortensioiden kukoistaessa. Mutta olen hajamielinen ja huolimaton, usein haluaisin asua kerrostalossa. Ihailen kaikkia viherpeukaloita ja erilaiset puutarhat kyllä kiinnostavat – muiden puutarhat! Ne hieman sammaloituneet salaiset tai tarkkaan hoidetut brittityyliset, pienet mummolapihat, kaupunkien kaikille avoimet. Sellaista kiehtovaa vierautta niissä aina on.

Samaa viehkoutta löydän Jamaica Kincaidin Puutarhani (kirja) -teoksesta. Se on rakkaudentunnustus ja muistelmateos, joka kuljettaa lukijansa niin Kincaidin puutarhaan kuin hänen puutarhasuhteeseensa. Kirja alkaa Kincaidin puutarhakiintymyksen ensiaskeleista: hän saa puolisoltaan erilaisia maanmuokkaustarvikkeita lapiosta talikkoon sekä kukkien siemeniä. Aluksi mikään ei kasva, mutta ajan ja muuton myötä hän huomaa luoneensa puutarhan, joka muistuttaa Karibian saarten ja niitä ympäröivän meren karttaa: muistiharjoitusta.

Puutarhani (kirja) vie lukijansa Kincaidin puutarhaan Vermontiin, matkoille brittiläisiin (pakkomielteisen järjestelmällisiin) puutarhoihin sekä Kiinaan siemeniä hakemaan. Se kuljettaa Ranskaan Monet'n Givernyyn ja Suomeenkin, kesäyöhän. Lisäksi Vermontin-talo on maalattu samalla keltaisella kuin talot Suomessa. Mutta se askeltaa vielä pidemmälle ja katsoo syvemmälle, ja tuo katse osaa sivaltaa. Kincaid kirjoittaa tietenkin Kolumbuksesta, mutta myös Carl von Linnestä. Yhden esseen otsikonkin mukaisesti "nimen antaminen on omaksi ottamista".

Antigualta kotoisin oleva Kincaid osaa sanoillaan sekä sivaltaa että lumota. Puutarhani (kirja) on mitä viisain ja kaunein teos. Mitä kaikkea puutarhasta saakaan irti! Historian painolastia, omakohtaisuutta – ja ylimaallista kauneutta, ihmeellistä vihreää vihreyttä. Kincaid asettaa sanat tavalla, jota rakastan.

Miksi kutsua sitä, mitä tapahtui minulle ja kaikille minun näköisilleni?
Pitäisikö sitä kutsua historiaksi?

Fida Kettunen: Vintage ja second hand

 

Fida Kettunen: Vintage ja second hand. Luovuutta kestävään tyyliin
Avain 2022
Kansi ja taitto Fida Kettunen ja Tarja Kettunen
176 sivua
Kotimainen tietokirja

Joskus kirjakuvien ottamisen ja postauksen välillä on pidempi aika kuin tarkoitus. Niin tälläkin kertaa. Otin nämä kuvat Kansallismuseon pihalla jo elokuussa, jolloin kiersin siellä vintage-tapahtumassa ja ilokseni kohtasin siellä myös Fida Kettusen, jonka upea kirja Vintage ja second hand. Luovuutta kestävään tyyliin ilmestyi viime keväänä.

Kettusen kirja on kaunis ja tärkeä. Se käy läpi vaatteiden – käsityön, tyylivirtausten, asenteiden – historiaa, opastaa huoltamaan vaatteita, käy läpi kangaslaatuja, rohkaisee lukijaa löytämään oman tyylinsä ja vinkkaa mitä yksityiskohtia second hand -ostoksilla vaatteista kannattaa tarkastaa. Kirjassa on mukana myös erilaisia vintagepukeutujia harrastajista vaatelainaamon perustajaan ja stylististä ompelijaan.

Ote on asiallinen, luovasti leikkivä ja innostava. Kirjaa lukiessa voi tehdä hauskoja bongauksia: mikä vuosikymmen oli funktionaalinen, mikä ylenpalttinen, miten Kurt Cobainin villatakki ja grunge ovat vaikuttaneet kierrätysmuotiin, millaista totta ja tarua käytetyistä vaatteista usein esitetään?

Kirjassa kaikki esitellään perustellen ja mukavan persoonallisesti. Kettunen haastaa lukijansa erilaisiin tehtäviin, joista itse esimerkiksi innostuin inspiraatio-brainstormista mutta tyylileikkiin rohkenen ehkä vain ajatuksissani. Teoksen kuvitus on raikkaalla tavalla runsasta ja linjakasta aina historiallisista kuvista Kettusen omiin kuviin, hän heittäytyy kirjassaan upeasti vintagemalliksi: upeita asuja ja niitä tyylileikkejäkin.

Kaiken muun hyvän ohella Kettusen kirja kertoo tärkeää asiaa massatuotannon vaikutuksista ja siitä, miten vaatteiden arvo säilyy ja kasvaa kun niitä käytetään. Vaatteen arvo on kulttuurista, käytettyjä vaatteita (harkiten!) ostamalla voi vähentää tekstiilijätteen määrää. Vintage ja second hand -kirja opettaa arvostamaan vaatteita ja opastaa persoonallisen tyylin rakentamisessa ja ylläpitämisessä – kestävien arvojen mukaisesti.

Karolina Ramqvist: Karhunainen

 

Karolina Ramqvist: Karhunainen
Gummerus 2020
Björnkvinnan 2019
Suomentanut Laura Kulmala
Kansi Jenni Noponen
363 sivua
Ruotsalainen historiaa, esseetä ja omaelämäkerrallisuutta sekoittava tietokirja

 

Ajatus siitä, etten enää kykenisi kirjoittamaan kauhistutti minua. Kun tarkastelin edessäni olevia tekstinkappaleita, tuntui kuin olisi katsellut ulkoapäin jotakin pysähtynyttä ja kuollutta. Olin tappanut ne itse pakkomielteilläni ja kyvyttömyydelläni päästää irti ja mennä eteenpäin. En ollut enää edes varma, mitä kirjoitin. En tiennyt mitä, enkä etenkään miksi.

Kirjan kansi kiinnitti huomioni: miten tyylikäs ja pelkistetty, miten kiehtova nimikin kirjalla. Karhunainen. Kirja kuitenkin unohtui, mutta kun ruotsalaisen Karolina Ramqvistin teos tuli vastaan siellä täällä tuttavieni postauksissa, kiinnostuin uudelleen: Jenni Noposen suunnittelemien kansien välissä olisi selvästi lukemisen arvoinen, joskin samalla aika ristiriitainen lukukokemus.

Ja juuri sellainen tämä kirja on: kiehtova ja ristiriitainen. Ramqvistin teksti vie heti mukanaan. Se kertoo toisaalta Ramqvistista itsestään, siitä miten hän kirjoittaa ja tuskailee kirjoittamisensa kanssa, kasvattaa lapsiaan, pohtii sukupuolirooleja, matkustaa. Toisaalta kirja kertoo – suuresti spekuloiden – 1500-luvulla eläneestä Marguerite de la Rocquesta, joka seuraa holhoojansa mukana tutkimusmatkalle kohti ns. Uutta maailmaa. Laivamatkan aikana tapahtuneen vuoksi Marguerite kuitenkin hylätään ja hän joutuu asumaan Kanadan edustalla olevalle saarelle. Hänen kohtalonsa ei jätä Ramqvistia rauhaan. Eräänä keskeisenä lähteenä Ramqvistilla on Margareeta Navarralaisen Heptaméron-novellikokoelma vuodelta 1559.

Monipuolisuudessaan upeista lähtökohdistaan huolimatta Karhunainen on tosiaankin niin ristiriitainen lukukokemus kuin mitä kirjasomesta olin lukenut. Ramqvistin omaelämäkerrallinen osuus pitää kyllä otteessaan ja tulee liki, mutta teoksen alkupuolella historiallinen osuus jää ohueksi, Marguerite vieraaksi. Tämä onneksi muuttuu kirjan loppupuolella. Lukemisen jälkeen googlailikin de la Rocquen elämää tietääkseni hänestä enemmän.

Vaikkei Ramqvist pääse kovin syvälle Margueriten tarinassa, oman itsensä kanssa hän pääsee. Pidin Karhunaisen esseistisestä, osin autofiktiivisestä otteesta. Oli nautinnollista lukea Ramqvistin ja tyttärensä Pariisin-matkasta sekä pohtia sitä, miksi kirjoittaminen on joskus niin vaikeaa. Keski-ikäisen ruotsalaisnaisen tarina puhutteli minua enemmän kuin satoja vuosia sitten saarelle karkoitetun naisen, vaikka toisinkin olisi voinut olla. Ramqvistin elämässä on paljon kiinnostavaa ja koskettavaa niin ruotsalaista kulttuurielämää ajatellen kuin henkilökohtaisella tasolla.

Ja niin: Ramqvistin kirjoittamispohdinnat ja Margueriten elämäntapahtumien kuvaus eivät lomitu keskenään, eivät oikeastaan sidostu juuri ollenkaan, missä piilee Karhunaisen suurin ongelma. Monen muun lukijan tavoin minäkin ajattelin Bea Uusman Naparetkeä, Mia Kankimäen “Yönaisia” ja lisäksi yhtä työkirjaani, Krista Launosen Ofelian surua. Toki muitakin, mutta eniten näitä. Kaikissa mainituissa kirjailija peilaa itseään suhteessa tarkastelunsa kohteeseen ja onnistuu nivomaan oman elämänsä, lähdeaineiston ja tarinallisuuden yhteen. Harmillisesti Ramqvistilla tämä jää puolitiehen, toki hänellä on lähteitäkin vähänlaisesti.

Silti: Ramqvist kirjoittaa hyvin, Laura Kulmalan suomennnos on laadukas yhdistelmä esseistiikkaa, kirjoittamispäiväkirjaa ja arvoituskertomusta. Kokonaisuudessa on enemmän hyvää ja kiehtovaa kuin heikkoa. Siinä on paljon sellaista, joka saa googlaamaan ja jotain, joka jäänee kutkuttamaan mieltä pitkäksi aikaa. Ja hurjan koukuttavakin tämä on.

P.S. Kirjan ihana kansi ja omat karhuyritykseni eivät muuten kerro kirjan sisällöstä oikeastaan mitään.

Rebecca Solnit: Eksymisen kenttäopas

 

Rebecca Solnit: Eksymisen kenttäopas
S&S 2020
A Field Guide to Getting Lost 2005
Suomentanut Pauliina Vanhatalo
Kansi Anna Mattsson
254 sivua
Kustantamosta
Amerikkalainen esseekokoelma


Merkittävinä hetkinä koetut tunteet kiinnittyvät usein paikkoihin. Tapahtumapaikan muistaessaan muistaa siksi myös tunteen, ja joskus paikalla käyminen saa tunteen paljastumaan. Jokaisella rakkaudella on maisemansa. Paikoista puhutaan usein kuin niillä olisi merkitystä vain hetkellisinä ympäristöinä, mutta ne voivat hallita ihmistä myös etäisyyden päästä ja jatkaa elämäänsä paikankokemuksina, ihmismielen luomuksina, jotka sisältävät paikkojen ilmapiirin ja kytkökset voimakkaisiin tunteisiin. Sisäiset paikat ovat yhtä tärkeitä kuin paikat ulkopuolellamme.

Mikä on paikka? Miten löytää perille? Ja ennen kaikkea: miten eksyä? Kuinka vaellella päämäärättömästi? Edellä mainitut kysymykset ovat kiehtoneet minua vuosien ajan. Samoin ajatus sekä omaa elinpiiriä että kaukaisuutta ja erilaisia ilmiöitä koskevista kenttätöistä. Opiskeluaikana pidin suuresti kenttätyökurssista sekä teorian että käytännön osalta, mutta niitäkin enemmän pidin ajatuksesta kentällä olemisesta sekä siitä, että oma pieni kokemusmaailmakin voi olla kenttänä.

Ilahduinkin suuresti, kun sain kappaleen Rebecca Solnitin kirjasta Eksymisen kenttäopas. Se ei tietenkään ole kulttuuriantropologinen kenttätyökirja, vaikka nimi minulle muistoja toikin, vaan esseekokoelma itsensä ja eri näkökulmien etsimisestä, tarinoista ihmisyyden rakentajana, isoista ja pienistä paikoista.

Hieman aiemmin tänä vuonna luin Solnittin Miehen selittävät minulle asioita, jonka koin kiinnostavaksi ja tärkeäksi mutta samalla melko binääriseksi. Sama keskiluokkaisuus, hetkittäinen epätasaisuus ja tietty turvallisuus määrittää myös Eksymisen kenttäoppaan tekstejä (on kuitenkin huomattava, että Eksymisen kenttäopas on ilmestynyt Yhdysvalloissa jo 15 vuotta sitten), mutta nyt solahdin esseiden maailmaan paremmin, ne puhuttelivat enemmän. Osasyynä – tai aika isona syynä – on se, että Eksymisen kenttäoppaassa on enemmän kiinnekohtia ja myös vahvempaa henkilökohtaisuutta kuin Miehet selittävät minulle asioissa. Tämä tietenkin kertoo vain ja ainoastaan lukukokemuksen subjektiivisuudesta.

Pauliina Vanhatalon suomentama teos on niin hallitusti poukkoileva ja vaeltava kuin eksymistä nimessään kantava kirja voi olla. Lumouduin ensimmäisistä esseistä, mutta sitten uuvuin hieman. Luin koko kirjan turhan nopeasti esseitä ahmien. Olisin päässyt vielä syvemmälle kirjan tematiikkaan, jos olisin malttanut lukea välissä muuta tai pitää pitempiä lukutaukoja. En siis osaa analysoida, menikö pari esseetä osin ohi siksi, että ne eksyttävät (heh) lukijansa vai siksi että ne olivat heikompia kuin muut – vai sen vuoksi, etten malttanut tauottaa lukemistani. Jälkimmäinen syy toki kertoo myös siitä, miten nautittavaa Solnitin teksti on: se houkuttaa jatkamaan lukemista. 

Kirjoittajana Solnit on varsin akateeminen, hänen lukeneisuutensa välittyy. Eksymisen kenttäoppaan esseissä on kulttuurisia viittauksia aina Herodotoksesta Jorge Luis Borgesiin – kyse ei kuitenkaan ole nimien pudottelusta tai kulttuurin tuntemisen osoittamisesta, vaan Solnit kytkee asioita toisiinsa. Solnit on toki kiinni myös oman aikansa ja omien muistojensa populaarikulttuurissa, minkä vuoksi lukijallakin alkaa soida päässä vaikkapa Patsy Clinen kappaleet tai punkbiisit, mielikuvien verkkokalvoilla pyörii Vertigo. Antoisaa luettavaa, kuten myös se, miten Solnit kirjoittaa omista kokemuksistaan esimerkiksi muistin ja muistelun, paikkojen ja ihmissuhteidensakin osalta. Hänen esseissään on sopivasti läheisyyttä ja etäisyyttä, omakohtaisuutta ja yleisyyttä. Lukijana yleensäkin pidän tällaisesta henkilökohtaisen ja yhteisen yhdistymisestä.

Eksymisen jälkeen ei tarvitse aina löytää perille ja joskus on perillä ennen kuin alkaa etsiä – ja eksyä. Joskus juuri eksyessään löytää. Minulle juuri tämä on temaattisesti osin melko laajan kirjoituskokoelman ydin, se mitä jo ennen kirjan lukemista uumoilin etsiväni.

P.S. En malta olla nostamatta rinnalle Maggie Nelsonia, ehkä osin “sinisyyden” vuoksi. Nelsonhan on kirjoittanut hienon pienen Sinelmiä-teoksen, Solnitin kokoelmaa tahdittavat useat “Sinisiksi etäisyyksiksi” nimetyt tekstit. Upeaa, että Solnitin ja Nelsonin kaltaisten tekijöiden tuotantoa suomennetaan nyt varsin tiiviiseen tahtiin.

Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat

Maggie Nelson: Jane – Eräs murha / Punaiset osat

S&S 2020
Jane - a murder 2005 / The Red Parts 2007

Suomentanut Kaijamari Sivill

415 sivua
Kansi
Yhdysvaltalainen omaelämäkerrallinen tietokirja
(ja esseekokoelma, runokirja, true crime -vaikutteinen teos yms.)

[--]

Tai sen voi sanoa toisinkin:

kuvitellulla on taipumus
muuttua todeksi, ja kun niin käy,

mikään musta maali ei riitä
sitä peittämään.

Ihailemani kirjailija ja esseisti Maggie Nelson menetti tätinsä muutama vuosi ennen omaa syntymäänsä. Nelsonin täti Jane Mixer murhattiin vuonna 1969, Nelson syntyi 1973. Murha vaikutti Nelsonin elämään ja joihinkin hänen (ja sukunsa) tekemiin valintoihin.

Nyt samoissa kansissa on kaksi teosta. Jane, jonka alaotsikkona on “eräs murha”, on luonnehdittavissa hybridikirjallisuudeksi. Jane koostuu Nelsonin runoista, Jane Mixerin päiväkirjoista ja dokumenteista. Se kiertää mennyttä ja nykyisyyttä, epätietoa ja ihmisyyttä. Se luo Janea Maggie Nelsonille ja edelleen Nelsonin ja Janen lukijalle. Teos tulee liki, sen tyylitelty henkilökohtaisuus jää tajunnan ja tunteen rajamaille.

Jälkimmäinen teos Punaiset osat on muistelmateos, joka on osin kuin akateemisesti sävytettyä true crimea, murhatutkimuksen uutta avaamista ja oikeudenkäyntikuvausta. Toisaalta se on esseemäistä tekstiä, jossa omat kokemukset yhdistyvät psykoanalyyttiseen tutkimuskirjallisuuteen, elokuviin (Chucky, Taksikuski) ja edelleen muuhun kirjallisuuteen (ah, Joan Didion). Kolmanneksi Punaiset osat on hyvin henkilökohtaista tekstiä, Nelsonin tuotannon ystäville tyylillisesti tuttua ja silti uutta.

Yhdessä kirjat ovat näin luettuna erottamaton pari, mutta etenkin Janen voisi lukea erikseen, onhan se alkukielellä ilmestynyt 12 vuotta aiemmin. Aiheestaan huolimatta teokset ovat myös nautinnollista, vetävääkin luettavaa. Nelson-faniuteni vain kasvaa.

Miten voisin kiteyttää nämä teokset, tämän kirjan? Ehken mitenkään, mutta seuraava riittää: Rakastin teosparin lukemista, vaikka lähtökohtaisesti en true crime -aiheita kirjoista luekaan. Tiesin kyllä, että Nelson kirjoittaa enemmänn ja syvemmin. Lähtökohtaisesti luinkin (ja luen!) juuri Nelsonia.

Luen Nelsonia, koska hänen tekstinsä ruokii älyä ja sydäntä.

Emma Mitchell: The Wild Remedy

Emma Mitchell: The Wild Remedy. How Nature Mends Us. A Diary Michael O'Mara Books Limited 2019 Kannen suunnittelut Claire Cater 192 sivua Brittiläinen omaelämäkerrallinen tietokirja, luontokirja

Luitteko juhannuksen aikaan jotain erityisen lumoavaa?

Minä luin. Kirjan, jonka haluan pitää itselläni ja josta haluan kertoa kaikille:
Emma Mitchellin The Wild Remedy on ihana ja tärkeä teos, joka kiertää vuoden brittiläisessä luonnossa, mm. Cambridgeshiressä ja Walesissa, mutta kertoo samalla Mitchellin omasta (syvästä) masennuksesta ja luonnon merkityksestä mielen kurimuksessa ja paranemisessa.

Hyvin kirjoitettu teos yhdistää omakohtaista tekstiä laajempaan: hyvinvointiin, floran ja faunan tarkasteluun, pienten ja suurempien havaintojen tallettamiseen oli kyse sitten ulkoilusta Annie-koiran kanssa, simpukoiden keräämisestä tai valon määrän vaihtelu vaikutuksesta aivojen toimintaan. Kokonaisuus on henkilökohtainen ja silti yleinen.

En ole itse kärsinyt masennuksesta, mutta reagoin herkästi eri vuodenaikoihin. Sain Mitchellin kirjasta paljon, suorastaan rakastuin lukukokemukseeni. Aionkin lukea teoksen uudelleen, ottaa sen säännölliseksi vuosilukemiseksi siten, että luen siitä aina kuukauden kerrallaan: pian siis heinäkuuta käsittelevän luvun heinäkuussa, elokuussa sitten elokuun jne. Englantilainen luonto elää toki eri tavalla kuin suomalainen, mutta osin kasvit ja mielenmaisema ovat tuttuja. Minullahan on alati matkaikävä Brittein saarille, joten pääsen nauttimaan sikäläisestä luontokuvauksesta ja samalla kuitenkin inspiroitua oman lähiluonnon tarkkailusta. Liian kuvailevaa kirjan teksti ei missään vaiheessa ole, vaan pohdiskelevaa ja lähelle tulevaa, päiväkirjamaista. Sanat ja lauseet ihastuttavat.

Ja yhtä paljon, ellei jopa enemmän, ihastuttavat kuvat: piirrokset ja valokuvat. The Wild Remedy on eittämättä yksi kauneimmista kirjoista, joita olen viime aikoina lukenut. Kuvittajana tunnetun Mitchellin piirrokset ja valokuvat kietoutuvat yhteen tekstin kanssa niin, että ainakin minä haluaisin sekä valokuvata (helppoa) että piirtää (vaatii harjoittelua) lähiluonnosta löytämiäni ihmeitä.

Kaikkein eniten haluaisin kuitenkin omata viisautta elää omissa tunnoissani vuodenkierron myötä: antaa aikaa hämärälle ja valolle sekä itsessäni että luonnossa. 

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua
Atena 2020
Notes to Self 2018
Suomentanut Karoliina Timonen
Kansi Anna Makkonen
207 sivua
Irlantilainen kirjoituskokoelma

Kirjoitan tämän, koska se on voimallisin asia, jonka voin keksiä tekeväni.

Mietin: häpeää, nuoruutta ja aikuisuutta ja pitkää aikaa siinä välissä, lapsettomuutta, perheen sisäisiä sidoksia ja niiden muuttumista, huumeita, kuukautisia ja ihan muista syistä johtuvaa verenvuotoa, ja monia muita asioita, jotka määrittävät sitä, millainen on ja millaisesta tekstistä pitää. Pohdin myös kirjoittamista itselleen – ja muille, yksityisen tekemistä julkiseksi. Pääsen taas häpeään, kipeisiin asioihin. Sellaisiin, jotka määrittävät naisia maailmanlaajuisesti (muttei välttämättä universaalisti, sillä käsillä on kuitenkin vahvasti eurooppalainen ja irlantilainen kirja). 

Pääsen asioihin, joista on vaikea puhua, asioihin jotka voivat kirjallisessa muodossa olla muistiinpanoja itselle.

Emilie Pinen teoksen suomenkielinen nimi on Tästä on vaikea puhua, englanniksi kirja on Notes to Self. Kyseessä on kokoelma omaelämäkerrallisia kirjoituksia, joita voisi nimittää esseiksi. Tekstit ovat hiottuja ja niiden aihepiirit kulkevat alkoholisoituneen kirjailijaisän sairaalavuoteelta raskaustoiveisiin ja edelleen siihen, miten pelottavaa on olla nainen ja kuinka siitä huolimatta voi yrittää aiheuttaa häiriötä (ja pohtia sitten, eikä se ole tarpeeksi vai liikaa). Kirjan takakansitekstissä mainittua autofiktiota en löydä, vaan Pinen tekstit kertovat nimenomaan syväluotaavia huomioita Pinen omasta elämästä – ja keskeiskysymystensä osalta samalla monen muunkin naisen elämästä. Ne ovat paljaita ja tosia, toki siinä määrin kuin apulaisprofessorina työskentelevä Pine itse on päättänyt. Karoliina Timosen suomennos on erinomainen.

Kirja on hieno, puhutteleva. Pinen esseissä miellyttää niiden sujuvuus sekä henkilökohtaisuudesta syntyvä rohkeus ja kyky katsoa asioita sisältä ja samalla ulos päin. HelmiKekkonen kirjoitti blogiinsa jotain, mitä itsekin pohdin: Joan Didion, tietenkin, ja myös Maggie Nelson (joiden molempien kirjoja rakastan) ovat jollain tapaa tehneet niin ison vaikutuksen, että lukiessa heidän tekstinsä kummittelevat taustalla.

Mutta edellä mainittu ei haittaa, Pinen kirja on omanlaisensa ja tärkeä. Se saa pohtimaan myös niitä asioita, joissa omassa elämässä on vaikea puhua – sellaisista, joista ei voi tai halua tehdä julkisia. Pine on tehnyt, vaikka se onkin häntä pelottanut – ja opiskelijoilleen hän myös opettaa, kuten tekee ja tuntee.

Tästä on vaikea puhua on avoin, rohkea ja lohdullinen kirjoituskokoelma.

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana
Kirjapaja 2019
The Diary of a Book Seller 2017
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Kannen kuva John McNaught
340 sivua
Skotlantilainen omaelämäkerrallinen kirja

TIISTAI, 8. HUHTIKUUTA

[--]
Juuri kun tulin alakertaan teetä keittämästä, mies toi tiskille kuparisen rannekorun kaupan antiikkipöydältä ja kysyi: ”C’est combien?” Sitä en osaa sanoa, miksi hän päätti puhua ranskaa. Hän ei edes ollut ranskalainen; hän oli skotlantilainen.
Eliot saapui neljältä ja riisui välittömästi kenkänsä. Viiden minuutin kuluttua olin kompastunut niihin kahdesti.
Neljä asiakasta kommentoi, että Kapteeni oli lihonut.
Kaupassa oli vilskettä koko päivän, mutta onnistuin silti lukemaan Kuolleet sielut loppuun.

Kassa £451,41
33 asiakasta

Ensin kiinnostukseni herätti kansi: miten kaunis talo – ja ikkunoista paljastuu huoneita täynnä kirjoja! Ovella seisoo silmälasipäinen mies kädet taskuissa ja hänen vieressään on kyltti ”Book Shop”. Oi, kirjoja! Tunnelmaa! Kuvaus oikeasta kivijalkakaupasta jossain Skotlannin maisemissa! Kaikkea tuota, samalla kertaa nostalgisesti ja nykyaikaisesti, joskus hellästi ja enimmäkseen sarkastisesti.

Joululomani leppoisinta luettavaa tarjosi skottilaisen antikvariaattikauppiaan Shaun Bythellin teos Elämäni kirjakauppiaana, joka on Bythellin päiväkirja eräästä helmikuusta seuraavan tammikuun loppuun 2010-luvun puolivälissä. Vaikka kyseessä on päiväkirja, tuntuu Bythell alusta saakka kirjoittavan sekä itselleen että laajemmallekin yleisölle. Bythell onkin ollut julkisuudenhenkilö jo ennen kirjansa ilmestymistä. Hän on pitänyt muun muassa suosittua Youtube-kanavaansa yli kuuden vuoden ajan. Hänen kauppansa on myös päässyt The Guardianin ihanien ja omituisen kirjakauppojen listalle sijalle 3, minkä syyksi Bythell arvelee kyynisesti: Ehkä tähän vaikuttavat hipsterit ja heidän trendinsä tulla nähdyiksi pikemminkin vinyylien ja oikeiden kirjojen kuin iPodien ja Kindlejen kera.

Bythellin päiväkirjateos on paitsi ihastuttava, myös sopivalla tavalla häijyä eli virkistävää luettavaa. Bythell tarkkailee kirja-alaa ja asiakkaitaan ja hänellä on laaja kirjallisuudentuntemus (hän ripotteleekin kirjojen ja kirjailijoiden nimiä sinne tänne, mikä saa lukijan muistelemaan lukemaansa tai googlailemaan klassikoita). Hän ei ole vain leppoisa kirjoihinsa uppoutuva puodinpitäjä – tai toki hän voi olla sitäkin, mutta hän on myös äkäinen, joitakin asiakastyyppejä halveksuva (no, mitäs tulevat besserwisseröimään kauppaan ostamatta yhtikäs mitään tai kehuskelemaan Harry Potter -sarjan myöhempien osien ensipainoksillaan, joita on tosiasiassa otettu miljoonia heti alkuunsa). Koko ajan hän saa lukijan puolelleen.

Elämäni kirjakauppiaana on täynnä pieniä hauskoja sattumuksia, joita Bythell kuvaa elävästi. On tuttuja asiakkaita, on hankalia asiakkaita, on pistäytyjiä ja majoittujia. Bythell kuvaa myös läheisiään, muun muassa alaisiaan. Kun asiakas saapuu kauppaan kysyäkseen vain ”mukavuuslaitosta”, osoittaa kirjakaupan originelli työntekijä, Jehovan todistaja Nicky tälle mukavan nojatuolin jossa istua – varsinainen mukavuuslaitos! Bythell ei aina perusta työntekijästään, mutta parhaimpina hetkinä Nicky yllättää.

Kassa £106,99

13 asiakasta

...

Kassa £133
15 asiakasta

Vanhojen kirjojen kauppaaminen on kovaa eikä yleensä mitenkään tuottoisaa työtä. Hauskuuden ja villipohjolamaisen henkilökavalkadin rinnalla Bythell vyöryttääkin aiheellista kritiikkiä Amazonin kaltaisia jättiläisiä kohtaan. Amazon syö pienten kirjakauppojen kuormasta, mutta toisaalta Amazonin tarjoamien palveluiden kautta on mahdollista saavuttaa ostajia kaukaakin: Bythellin kirjapuodille verkkokauppa on tärkeä tulonlähde, mitä ristiriitaa hän avaa osuvasti. Myös ajankohtaisuutta on mukana Skotlannin itsenäistymistä koskevan kansanäänestyksen muodossa (tulos masentaa Bythelliä). Bythellin päiväkirja on kirjoitettu ennen kesän 2016 Brexit-kansanäänestystä.

Kokonaisuus piirtää kuvaa kokonaisesta elämäntavasta: kirjakauppa on Bythellille työ, koti (hän asuu kauppansa yläkerrassa) ja sosiaalisen elämän keskus. Kauppa onkin eräs päiväkirjojen päähenkilö: juuri sellainen sokkeloinen, jossa jokainen uusi kirjalaatikko on penkojille mahdollisuus – mahdollisuus, jolle kauppias puistelee päätään.

Vaikka Elämäni kirjakauppiaana on nautittavaa luettavaa, on se hetkittäin toisteinen tai jopa pitkäveteinen. Pitkäveteisyys kertoo omaa tarinaansa kirjakauppiaan päivistä: jokainen päivä on erilainen, mutta tiettyä toisteisuutta puotipäivissä on. Näin kuuluu ollakin. Ja siksi Bythellin kirja toimii parhaiten pieninä palasina, esimerkiksi (päiväkirjan) kuukausi kerrallaan, luettuna. Siinä välissä tai lomassa voi lukea muutakin, Bythellin kirjan lumo on kuitenkin niin suurta, että mieli karkailee hänen kauppansa hyllyjen väliin.

Kirjan sivuilla skotlantilaiseen kirjakauppaan pääsisi uudestaankin varsin helposti, sillä Bythell on kirjoittanut kirjalleen jatkoa. Ehkä klikkaan itseni nettikirjakauppaan (heh) ja tilaan itselleni Confessions of a Booksellerin.

Muualla mm. Aina joku kesken, Kirjarikas elämäni ja Kulttuuri kukoistaa.

Kirjavuosi 2019 summattuna

Luetun summaaminen tai arvottaminen vuoden päättyessä ei ole helppoa, mutta silti on aina mukava muistella vuoden mittaan luettuja. En ole tainnut ainakaan kovin usein laatia vuoden parhaimpien listaa ainakaan sellaisena, että sijoittaisin kirjat ikään kuin palkintosijoille. Suosikkejani olen listannut eri tavoin, joskus olen maininnut vaikkapa vuoden koskettavimman, kauneimman tai painokkaimman kirjan, toisinaan vuoden herkullisimman.

Nytkään en aio nimetä vuoden parasta lukukokemustani tai listata lukemiani paremmuusjärjestykseen, miten voisinkaan! En voisi, koska lukumieleni vaihtelee ja jo ensi viikolla saattaisin ajatella toisin.  Paljon jää poiskin: Työskentelen kirja-alalla, mutten tuo työkirjoja blogiini kuin poikkeustapauksissa. Tänäkin vuonna olen saanut tehdä töitä monipuolisten kirjojen parissa, joukossa on ollut mm. taiteilijaelämäkerta, lemmenmanauksia, rautakauden lapsia, selkokieltä, seksiopas nuorille, DDR-muistoja, autoilua Euroopassa, Italiaa (Vuoden matkakirja!), iskelmälaulajan ja muotitaiteilijan elämäntarinat, nalleja ja peikkoja, tiedonhankintaa, ja matkaopas lapsille.

Bloggaaminen on kuitenkin eri asia, harrastus, ja blogissa esittelen sellaisia kirjoja, joita luen vapaa-ajallani. Nyt päättyvänä vuonna olen kipuillut blogini kanssa ehkä enemmän kuin aiemmin. Innostus on ollut usein poissa, mutta hiipinyt jostain takaisin. Jossain vaiheessa pohdin jopa, että kirjoittaisin tiiviitä kirjajuttuja vain Instagramiin eikä ajatus ole mahdoton ensi vuonnakaan, mutta toistaiseksi olen pääosin postannut lukemastani sekä tänne blogin että Instan puolelle.

Tuon blogiini enimmäkseen sellaisia kirjoja, joista pidän. Pettymyksiäkin kirjavuoteeni mahtuu, mutta koska olen hyvä jättämään kirjat kesken, on moni itselleni huonolta tuntunut jäänyt joko ns. vaiheeseen tai sitten ihan lopullisesti kesken. Näiden kirjojen joukossa on useita laadukkaita romaaneja, joten ne ovat kyllä löytäneet yleisönsä.

Osa hienoista lukemistani jää tästä listauksesta pois, pidin paljon esimerkiksi Monika Fagerholmin, Maija Muinosen, Omar Pamukin ja Johanna Venhon uusimmista. Niille lämmin suositus, samoin ystäväni Karoliina Timosen Kirjeitä Iijoelle -kirjalle, jonka erinomaiset kirjeet valottavat naisia Kalle Päätalon kirjoissa (Päätaloa en ole koskaan lukenut). Tammikuussa blogiini tuoma Michelle Obaman omaelämäkerta voisi sekin olla mukana listauksessani, Katja Kallion Valkokangastuksia ihastutti sekin.

Kokonaisuudessaan 2019 oli mainio lukuvuosi, jonka aikana luetuista nämä jäivät nyt kirkkaimpana mieleeni – eri syistä ja satunnaisessa järjestyksessä:

Maggie Nelson: Sinelmiä

Sinelmiä on tiivis kirja: 240 lyhyttä tekstiä mahtuu alle sataan sivuun. Kirjan pienen koon ei kuitenkaan kannata antaa millään muotoa hämätä, vaan teos on täynnä kulttuurisia merkityksiä kantavia viittauksia. Sinelmiä kurkottelee ja yltää moneen suuntaan. Lyhyet tekstit ovat luettavissa miniesseinä, joissa on toisaalta lyyrisyyttä ja toisaalta viiltävää realismia (eivätkä nuo kaksi välttämättä sulje toisinaan pois). Säilytän kirjaa kotini työhuoneessa lähellä työpöytääni, jotta voin tarvittaessa lukea pätkän sieltä tai toisen täältä, ja jotta voin saavuttaa rippeitä Nelsonin oivallisesta ajattelusta.

Pajtim Statovci: Bolla

Statovcilla on hallussaan sanojen mahti. Hän käyttää kieltä upeasti, luo sillä uusia maailmoja, muttei kikkaile turhanaikaisia. Bollan erinomaisuus ei tietenkään jää vain kieleen, vaan niin romaanin tematiikka kuin sen rakennekin toimivat. Lukija kokee hämmästystä, kauneutta, inhoa, epätietoisuutta ja ennen kaikkea ihastusta siitä, että käsillä on näin taitavasti kirjoitettu kirja. Bollassa kaikki on kohdillaan: kielen kauneus, rujous, rumuus, vakuuttavuus. Kun kirjan kannet sulkee, jäävät mieleen suru ja ajatus siitä, miten hetki onnea on saavutettavissa muttei pidettävissä.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys 

Haahtela on yksi suosikkikirjailijoistani, mutta Adèlen kysymys osoittautui ensin vaikeaksi palaksi, koska romaanihenkilön itsensä ja samalla jonkun suuremman etsintä vieroksutti kaltaistani ikuista epäilijää. Haahtela ei kuitenkaan olisi Haahtela, jos hänen tekstinsä ei lopulta kietoisi pauloihinsa. Kuten suurin osa Haahtelan tuotannosta, kulkee Adèlen kysymyskin ajatuksissa lukemisen jälkeenkin. Ennen kaikkea se käännyttää puolelleen, lohduttaa, haastaa pohtimaan ihmeitä – tuo valoa. Teos on mielessäni kasvanut koko ajan, se on oikea helmi kirjaksi.

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Viime vuona Stroutin Nimeni Lucy Barton ihastutti suuresti ja nyt Kaikki on mahdollista ehkä vieläkin enemmän. En voi kuin ihailla, miten Strout kirjoittaa: kuin ulkoa katsoen, mutta sisälle päästen. Hänen henkilönsä ovat kaikessa rikkonaisuudessaan niin ehjiä, oikeanlaisia. Jos kirjoittaisin fiktiota, haluaisin osata kirjoittaa kuin Strout: hänen tekstissään Amgashin asukkaat piirtyvät älykkäästi, sopivan tunteikkaasti, piikikkäästi ja silti omalla tavallaan kauniisti pientä maailmaa avartaen.

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

Jotkut – lopulta aika harvat – kirjat ovat koirankorvakirjoja. Sellaisia, joiden sivuja taittelen lukiessani, jotta löytäisin erityisen merkitykseltä tuntuvia kohtia uudelleen. Teen näin korkeintaan muutaman kerran vuodessa, totta kai vain omistamilleni kirjoille. Hakkaraisen Dioraama on eittämättä yksi koirankorvakirjoistani. Arvoituksellinen, suorastaan salaperäinen, romaani on temaattisesti runsaudensarvi, muttei sisällä kuitenkaan mitään liikaa. Hakkarainen kirjoittaa älykkäästi kuin sanojen illusionisti. Moneen suuntaan kurottavassa romaanissa on paljon kerroksia. Hakkarainen luo uusia maailmoja, jotka ikään kuin rikkovat dioraaman tai lumisadepallon. Ihmeellistä romaania ei voi kirjablogissa selittää, vaan Dioraama täytyy kokea.

Joan Didion: The Year of Magical Thinking 

The Year of Magical Thinking (ilmestynyt myös suomeksi, nimellä Maagisen ajattelun aika) on surukirja, mutta samalla se on myös lohtukirja. Analyyttisyys ja tunteikkuus kohtaavat kirjassa, mikä sopii kaltaiselleni lukijalle (olen analyyttinen itkupilli). Suru on koko teoksen lähtökohta, mutta mukaan mahtuu valoa ja lohtua, henkilökohtaisia muistoja ja yleistä pohdintaa. Lukeminen ei ole raskasta, vaan jotenkin niin hurjan sivistävää ja samalla liki tulevaa. Didion kirjoittaa tyylikkäästi, samalla kertaa toteavasti ja kuitenkin tunteikkaasti. Ihailen tällaista kirjoittamisen tapaa. Tämä kirja minut pohtimaan myös sitä, miten tiiviisti alan joitakin asioita, etenkin ihmisiä, ajatella. Siitäkin enemmän bloggauksessa.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys 

Hosseinin kirja ei ole täydellinen enkä nyökyttele teoksen jokaisen esseen kohdalla, mutta: Kaiken kaikkiaan Pölyn ylistys on innostavaa luettavaa. Hosseinin esseet ovat nopealukuisia, niihin pääsee helposti kiinni. Pölyn ylistystä lukiessaan voi ikään kuin pinota omia kulttuurisia ja yksityisiä kokemuksiaan ja peilata niitä kirjasta löytyviin. Hosseinin onnistuu välittää ”pölystä” – niistä huonoista, rumista tai vähemmän yleviksi määritellyistä kulttuurikokemuksista – valon hiukkasia. Kaikessa voi nähdä puolensa ja puolensa, kokea suoranaista riemua. Pölyn ylistyksen lukeminen itkettää (liikutuksesta) ja naurattaa (vapauttavasti).

Iris Murdoch: Hiekkalinna

Rakastin Hiekkalinnassa kaikkea. Siinäpä se tulikin, lisää pitkässä bloggauksessa.

Niina Mero: Englantilainen romanssi 

Meron romaani on sellaista kirjallisuutta, jollaista olen kaivannut Suomeen: romanttista viihdettä niille, jotka kavahtavat romanttista viihdettä. Tällä tarkoitan sitä, että liian usein romanttinen viihde on joko sophiakinsellamaisesti puhtaasti vain hauskaa tai sitten se tahtoo mennä imelän puolelle. Joskus romanttinen viihde lähenee mysteeriä, kuten Kate Mortonin teoksissa, mutta silloin taas hauskuus on piilossa. Meron romaani onnistuu olemaan hauska ja jännittävä. Meron esikoisromaani toisaalta ironisoi ja toisaalta herättää henkiin kaikki romantiikan sankarit ja Lontoon palolta tuoksuvat, viktoriaanisten piknikkien punaviinitahrojen täplittämät kirjat. Tämä synkänsuloinen romanssi puri minuun. Mikä oivallisesti kirjoitettu, aidosti viihdyttävä kirja!

Luin vuoden 2019 aikana paljon muutakin hyvää ja toki myös paljon sellaista, joka unohtuu nopeasti. Uusi lukuvuosi lienee tässä suhteessa samanlainen – tässä vaiheessa on tietenkin vain lukumahdollisuuksia.

♥

Iloista alkavaa 20-lukua!

♥

Tiffany Francis: Dark Skies

Tiffany Francis: Dark Skies. A Journey into the Wild Night
Bloomsbury 2019
272 sivu
Brittiläinen luontoaiheinen tietokirja

On a clear night we could always see the stars here, piercingly bright against the darkness, constellations in ever direction, telling the stories of gods and goddesses, warriors and beasts. These were the same stars that had been observed for thousands of years by human civilisations, stretching out over our heads in their glittery array, older than the earth itself.

Yö on ihmeellisin vuorokaudenaika. Se on jännittävä ja ihana, silloin mielikuvituksessa liikkuvat kaikenlaiset kummitukset ja oikeasti muun muassa mäyrät, lepakot ja monet muut – toki myös erilaiset ihmiskulkijat. Kuten minä toisinaan: kesäöiden valoa ihastelemassa, Sipoonkorvessa linnunrataa etsimässä, joulun aikaan pumpulilumen valaistessa muuten niin pimeää vuodenaikaa. Yöllä omat aistitkin ovat jollain tapaa erilaiset kuin päivällä, äänet kuuluvat kovemmin, on ehkä herkkyyttä pienimmillekin risauksille. Yön pimeys voi olla lempeää, mutta se voi myös pelottaa. Ainakin se ruokkii mielikuvitusta: Why are we afraid of the dark? Is it the darkness itself that frightens us or the fear of what it hides?

Englantilaisen Tiffany Francisin kirja Dark Skies on lumoava sukellus yöhön: yöluontoon, kulttuuriin, maisemaan, tekemiseen, aistimiseen. Teoksessaan Francis pohtii muun muassa sitä, miten pimeys muokkaa ihmisten elämää, mutta myös ja etenkin sitä, millainen yötaivas on eri vuodenaikoina ja (pohjoisen) maailman eri kolkissa.

Kirjan 12 kirjoitusta ovat enimmäkseen omakohtaisia, mutta tarpeeksi avaria antaakseen lukijalle mahdollisuuden päästä osaksi kirjailijan kokemaa. Samalla lukija ehkä muistaa myös omia yöelämyksiään. Yötä arkailevia teos saattaa rohkaista liikkumaan esimerkiksi lähiluonnossa, toiset taas innostuvat kirjallisuuden yökuvauksista, sillä Francis käsittelee muun muassa Brontën sisarusten, lordi Byronin ja Agatha Christien kaltaisten klassikkojen yökuvauksia. Christien kohdalla myös kirjailijan koti Devonissa nousee esille, kuten myös osa hänen yksityiselämänsä karikoista. (Sen verran Francisin Devon-kuvaus ihastuttaa, että nyt minäkin haluan Devoniin, ja ainakin haluan lukea jonkun hyvän Christie-elämäkerran).

Luonto on kirjassa syystäkin merkittävässä roolissa. Francis malttaa pohjustaa tekstinsä niin, että lukijakin alkaa odottaa kohtaamista saukon kanssa tai haistaa villiruusujen tuoksu aamuyön hetkinä. Kaikki tällainen johdattaa odotuksen orastavasta tunnelmasta suoranaiseen haltioitumiseen. Dark Skies -kirjaa voisi pitää jopa jonkinlaisena oodina yölle. Oodina ilman juhlavuutta, yön rauhallisten, toisinaan hiljaisten ja toisinaan jännittävienkin elämysten näyttämönä.

Dark Skies keskittyy tietenkin Isoon-Britanniaan, mikä tietenkin sopii minulle paremmin kuin hyvin. Francis retkeilee kauempanakin, hän muun muassa kokee revontulet Norjassa.

Suomelle on omistettu oma lukunsa, jossa Francis muun muassa retkeilee Nuuksiossa, tutustuu kesäöiseen juhlintaan Helsingissä ja ui keskiyön auringon alla, jolloin valo on ihmeellistä. Kuvaus kesäöisestä Suomesta on niin ihastuttavaa luettavaa, että minun tekisi mieli lähteä luontoturistiksi omaan kotimaahani. Suomen kielen sointiakin Francis ihastelee, tosin pohtii samassa yhteydessä Suomen “neuvostohistoriaa” (“Finland’s Soviet history”), mikä jää enemmän kuin kummastuttamaan. Mutta pienet lapsukset voi unohtaa, sillä Suomen kesäyöstä löytyy ...the loud, glorious harbingers of summer, of growth, of new life.

Kaikista kirjan luvuista muodostuu omanlaisiaan kertomuksia, joissa yön olemus (tai monet erilaiset olemukset) avautuu kirjailijan oman kokemusmaailman näkökulmasta. Dark Skies on miellyttävää ja innostavaa luettavaa, täynnä yötaivaan kajastusta, mustarastaan laulua, myyttejä, kirjallisuutta ja omakohtaisuutta. Lukujen alussa aihepiiriin johdattavat myös Francisin tekemät mustavalkoiset piirustukset.

♥

Yöstä kertoo myös Laura Ertimon ja Satu Kontisen ihastuttava koko perheelle sopiva tietokirja Yö. Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista. Tiffany Francisinkin mainitsema Patrick Barkhamin Badgerlands kertoo kiehtovasta yöliikkujasta mäyrästä.

Joan Didion: The Year of Magical Thinking

Joan Didion: The Year of Magical Thinking
Vintage International / Random House 2005 (painos vuodelta 2007)
Kannen suunnittelu Carol Devine Carson
227 sivua
Amerikkalainen omaelämäkerrallinen tietokirja

Grief, when it comes, is nothing we expect it to be.
[--]
My father was dead, my mother was dead, I would need for a while to watch for mines, but I would still get up in the morning and send out the laundry.
I would still plan a menu for Easter lunch.
I would still remember to renew my passport.
Grief is different. Grief has no distance. Grief come in waves, paroxysms, sudden apprehensions that weaken the knees and blind the eyes and obliterate the dailiness of life.

Ja jotain vielä painavampaa:

Until now I had been able to only grieve, not mourn.


Suru ottaa aina muotonsa, mutta surun muodon löytyminen, surulle antautuminen tai sen kanssa eläminen muuttuu koko ajan. Surra voi arkisesti ja pienesti, mutta suruun voi myös kuvainnollisesti hukkua. Joan Didionin The Year of Magical Thinking (ilmestynyt myös suomeksi, nimellä Maagisen ajattelun aika) on surukirja, mutta samalla se on myös lohtukirja ja lisäksi se on katsaus erään erään tunnetun amerikkalaisen perheen elämään, kaikkeen siihen mistä puolison äkkikuoleman kohdatessa joutuu luopumaan. Didionin puoliso, kirjailija John Gregory Dunne kuolee äkillisesti ja samaan aikaan pariskunnan keski-ikäistyvä tytär Quintana on sairaalassa. Quintanan tarina on toinen juttu ja toisen kirjan aihe, nyt käsillä olevassa kirjassa Didion tarkastelee avioliittoaan sekä sitä, milloin suremisesta tulee liki pohjatonta.

Didionin teoksen otin yhdeksi matkalukemisekseni Italiaan heinäkuun alussa. En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa, mutta tiesin että kirja on ollut tärkeä muutamalle minulle tärkeälle ihmiselle. En siis lukenut surukirjaa siksi, että omassa elämässäni suru olisi nyt erityisen ajankohtainen (eikä minkään kirjan lukemista tarvitse sinänsä perustella, mutta kerroinpa nyt kuitenkin). Toivon, että suru pysyykin poissa, kaukana, vaikka tietoisuus surun mahdollisuudesta häälyy aina kaikkien elämässä, siitä ei pääse mihinkään.

Viime vuonna Mia Kankimäki sai monet ajattelemaan ”yönaisia” hienolla kirjallaan Naiset joita ajattelen öisin. Teos lumosi minutkin, tietenkin. Ei kaikilta osin, koska runsaasta kirjasta oli mahdollista löytää omat suosikkilukunsa, mutta silti valtavasti. Kirjan luettuani jäin miettimään, onko minulla ollenkaan yönaisia tai sellaisia ihmisiä, joita pohtisin erityisen paljon. Tulin siihen tulokseen, että tietenkin on, mutta en olisi siltä istumalta osannut nimetä yhtään – toki voin heitellä nimiä: Tori Amos, Georgia O’Keeffe, Jane Austen… Mutta ei, en ajattele heitä kovin usein.

Olen kyllä ajatellut. Olen perehtynyt niin Tori Amosin omalaatuisiin laululyriikoihin kuin hänen elämäänsä selviytyjänä, osa-cherokeena, menetyksiä kokeneena äitinä, pianistina jne. Olen pohtinut Georgia O’Keeffeä New Mexicon maisemissa, Jane Austenin aikaa.... Mutta kun olen heitä kutakin tarpeeksi kauan ajatellut, olen tavallaan saanut aiheesta ja ihmisestä irti sen, mitä olen hakenut. Ihmisten lisäksi olen ajatellut joitakin ilmiöitä – etsinyt tietoa, lukenut valtavasti.

Älkää käsittäkö väärin. En ”hylkää” näitä ihmisiä tai aiheita, vaan osa heistä on aina minussa. Tori Amos on edelleen tärkein artisti, jonka osaan nimetä. Georgia O’Keeffen maalaukset lumoavat ja ihmetyttävät aina jne. Minulla vaan on tapana innostua jostain ja tutkia tuota asiaa niin, että lopulta väsyn ja otan pientä etäisyyttä, jotta voin kantaa tuota asiaa sydämessäni.

Tänä kesänä olen ollut pohjattoman kiinnostunut Joan Didionista. Hän on siis ”kesäyönaiseni”. The Year of Magical Thinking vei mukanaan niin, ettei mikään muu kirja tänä kesänä. Miltei heti perään katsoin myös John Gregory Dunnen veljenpojan Griffin Dunnen ohjaaman dokumentin The Center Will Not Holdin Netflixistä. Didionin kirja ja Dunnen dokumentti ovat kiertyneet mielessäni yhteen, kun olen pohtinut Didonia, hänelle kuvittelemaani haurauden ja vahvuuden yhdistelmää, uskomatonta elämää Voguen toimittajana, Didionia Kaliforniassa Mansonin ajan hippiydessä, ihmisoikeusasioiden reportoijana, Quintanan äitinä, puolisona, kirjailijana.

Olen ajatellut Joan Didionia menetysten jälkeen, ehkä ihan yksin, ehkä miehensä sukulaisten ja omien ystäviensä kanssa. Olen pohtinut häntä nuorena ja vanhana, aina sanat halussaan. Olen janonnut tietoa hänestä, istunut Googlen hakutulosten äärellä, katsonut videoita, lukenut kirja-arvosteluja. Olen käynyt läpi jopa John Gregory Dunnen uraa, Quintanan adoptiota, Didionin eleganssia ja hätkähdyttävää laihuutta,1960-lukulaisia juhlia ja jo iäkästä pariskuntaa New Yorkissa. Olen kulkenut yksityisistä asioista yhteiskunnalliseen (hyvin amerikkalaiseen) tietoisuuteen. Olen uppoutunut olennaisiin ja kenties täysin epäolennaisiin asioihin. Olen lumoutunut, iloinnut ja surrut.

Tiedän, etten ajattele Joan Didionia näin tiiviisti jonkun ajan kuluttua. Löydän jonkun toisen yönaisen tai ehkä yöasian. Itse asiassa olen Didionin rinnalla lukenut paljon Tšernobylin katastrofista, mikä on toki toinen tarina ja toinen asia, sellainen josta muistan itsekin jotain. Ja tiedän, että Didion tulee kulkemaan mukanani tästä kesästä alkaen. Luultavasti tulen lukemaan hänen teoksiaan englanniksi, esimerkiksi The White Album kiinnostaa kovasti. Sillä Didion on hitonmoinen kirjoittaja.

Tästä pääsen lyhyesti The Year of Magical Thinking -teokseen, jossa Didionin taitavuus näyttäytyy mitä parhaimmin. Analyyttisyys ja tunteikkuus kohtaavat kirjassa, mikä sopii kaltaiselleni lukijalle (olen analyyttinen itkupilli). Didion kirjoittaa tyylikkäästi. Suru on koko teoksen lähtökohta, mutta mukaan mahtuu valoa ja lohtua, henkilökohtaisia muistoja ja yleistä pohdintaa. Lukeminen ei ole raskasta, vaan jotenkin niin hurjan sivistävää ja samalla liki tulevaa. Didion ei kaunistele silloin kun kuvattavassa asiassa ei ole mitään erityisen ihastuttavaa, vaikka hänen tekstinsä onkin kaunista. On ihmeellistä, miten Didion osaa kirjoittaa samalla kertaa toteavasti ja kuitenkin tunteikkaasti, olla lähellä ja silti etäällä. Ihailen tällaista kirjoittamisen tapaa. Silti en voi kutsua teosta täydelliseksi kirjaksi (eikä sellaista toivottavasti ole olemassakaan), sillä esimerkiksi Dunnen kuolinsyyn raportointia, lääketieteellisiä kuvauksia, on turhan tiheään. Toisaalta ymmärrän niiden merkityksen kirjassa.

Didionin kirja on paitsi kuvaus surusta, myös katsaus erääseen – Dunnen ja Didionin – avioliittoon, sen onnenhetkiin ja ristiriitoihin, yhdessä elämiseen ja kaiken päättymiseen niin dramaattisesti ja lopullisesti. Kaiken ytimessä on, luulen, sen tajuaminen, että muutos on elämässä vakio. Mikään ei ole ikuista. Jos pystyy elämään siten, että päästää irti (pakosta), voi oma elämä jatkua, mutta uudet muutokset seuraavat, hyvät ja surulliset.

Toinen Didion-suomennos Iltojen sinessä seurasi minua toiselle kesämatkalleni. Siitä kirjoitan joskus myöhemmin – ehkä, nyt annan Didionin olla vielä kesäyönaiseni, sillä seuraava ajattelemisen aihe kolkuttelee mielessäni jo kiivaasti.