Emmanulle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa

Emmanulle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa
Minerva 2017
Today we live 2015
Suomentanut Lauri Holma
Kansi Taittopalvelu Yliveto Oy
255 sivua
Belgialainen romaani

Tyttö pomppasi pystyyn ennen sotilasta, katsoi tätä uhmakkaasti ja voittoisasti ja lähti kävelemään kohti mökkiä. Mathias antoi päänsä retkahtaa hankeen. Hän ei löytänyt sanoja sille, mitä hänen elämässään oli tapahtumassa.

Saksan armeijan sotilas ja pieni juutalaistyttö, mikä erikoinen lähtökohta. On toisen maailmansodan aika, lopun alkua. Natsi-Saksaan ei usko enää oikein kukaan, eivät edes saksalaissotilaat itse. Mathias on Saksan erikoisjoukkojen sotilas, jonka on amerikkalaissotilaan asuun pukeutuneena määrä soluttautua vihollisjoukkoihin. Mathias tovereineen saa käsiinsä noin seitsenvuotiaan juutalaistytön Renéen. Sen jälkeen kaikki muuttuu, vaikkei sodan mielettömyydessä mikään ole muutenkaan pysynyt paikoillaan.

Emmanuelle Pirotten romaani Vielä tänään olemme elossa on kirja, jolle en aluksi lämmennyt ollenkaan. Koko asetelma tuntui uskomattomalta: ihmeellinen, hiljaista voimaa huokuva pieni juutalaistyttö ja saksalainen, mutta aiemmin Kanadan erämaissa asunut sotilas, natsi. Kummallinen parivaljakko, jotka molemmat tuntuivat kaikkea muuta kuin todellisilta (toki fiktion ei tarvitsekaan edes mallintaa todellisuutta, mutta nyt kyse on mitä vahvimmin realistisesta romaanista). En niin sanotusti ostanut tätä asetelmaa, molemmat henkilöt tuntuivat vierailta. Toki kaikki on mahdollista, etenkin sellaisen poikkeusajan ja tragedian kohdalla kuin sota.

Leenan blogijuttu kuitenkin vakuutteli, että jotain Pirotten romaanissa on. Jatkoin siis lukemista, mikä kannatti. Tarina osoitti vahvuutensa: Pirotten enemmän toteava kuin kuvaileva kerronta on piilotehokasta. Se mikä alkaa jokseenkin tasapaksuna ja vieraannuttavana, johdattaa hetkittäin ravistelevaan, toisaalta julmaan ja toisaalta hellään maailmaan, joka ryömii vastustelevankin mielen sopukoihin.

Pirotten kerronta on paitsi toteavaa ja osin viiltävää, myös elokuvamaista. Viimeksi mainittu saakin selityksensä siinä, että romaani perustuu elokuvakäsikirjoitukseen. Elokuvana (en ole googlannut, onko elokuva jo tehty) kokonaisuus toimisi myös mainiosti: lähikuvat ihmisistä, pienen Renéen ilmeet, Mathiaksen ristiriidat, lumi ja veri, piilopaikat, juonelliset leikkaukset henkilöstä toiseen. Tarina kulkee pitkälti henkilöidensä ehdoin ja vaikka aluksi hahmot tuntuivat epäuskottavilta, on heissä voimaa. Renée piirtyy väistämättä mieleen, monet sivuhenkilöt motiiveineen kuvastavat sodan mielettömyyden eri puolia. Lopulta kaikkein kiinnostavimmaksi henkilöksi nousee Mathias, joka pysyy tietyllä tapaa arvoituksena: mistä hän tulee ja miksi, mikä häntä ajaa?

What difference does it make? Today, we live.

Vielä tänään olemme elossa on, edelleen ja loppuun saakka, tarinallisesti jokseenkin uskomaton*, mutta se sisältää sodan kauheudet, ihmismielen monimutkaisuuden – ja lopuksi se kantaa ihmeellistä kauneutta ja toiveikkuutta.


*Romaani sijoittuu Ardennien taistelun aikaan ja taistelukuvaukset pitävät paikkansa, historialliset faktat ovat siis kunnossa.

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Ida Simons: Tyhmä neitsyt
Gummerus 2015
Een dwaze maagd 1959 / 2014
Suomentanut Sanna wan Leeuwen
190 sivua
Hollantilainen romaani

"Jopa he olivat inhottavia", minä sanoin, "ne viisaat neitsyet. Miksi he eivät voineet lainata vähän öljyä tyttöraukoille? Ilkeitä ja inhottavia. Mieluummin olen tyhmä neitsyt."

"Viisas nainen", "unohdettu mestariteos", "Antwerpenin Austen". Kylläpä Ida Simonsin vuonna 1959 ensijulkaisunsa saanut pieni romaani Tyhmä neitsyt kerää kehuja. Eikä syyttä, sillä kyseessä on vallan hieno ja omalaatuinen romaani, josta on kiittäminen tietenkin Simonsin luomaa mainiota päähenkilöä, 12-vuotiasta Gitteliä.

Eletään maailmasotien välistä aikaa. Gittelin juutalainen perhe on jäänyt ensimmäisen maailmansodan seurauksena Alankomaihin, kun taas muu suku asuu Belgiassa. Gittelin vanhemmilla on erimielisyyksiä, joten Gittel matkaa Antwerpeniin äitinsä kanssa. Äidin suku koostuu mekastavista ihmisistä, isoäidin talo on täynnä väkeä, musiikkia, vuokralaisia ja sääntöjen ja värikkyyden vuorottelua. Gittel pääsee keskiluokkaisista piireistään kaupungin kerman pariin, kun hän tutustuu neiti Lucie Mardelliin. Mardellien omistama Steinway vie Gittelin yhtä syvemmälle rakastamansa pianonsoiton maailmaan, mutta sosiaalisella elämällä on omat oikkunsa.

Simonsin romaani tarjoaa lukukokemuksen, joka on hienostunut, ironisesti hauska ja sopivasti omaperäinen. Unohduksiin painuneeksi klassikoksi luonnehditun teoksen hukkuminen vuosiksi ei sinänsä ole ihme, sillä hyviä romaaneja on julkaistu melkoinen määrä ja syystä tai toisesta joku pysyy kirjallisena kiintotähtenä, kun toinen unohtuu. Näitä unohtuneita klassikoksi nostettuja kirjoja löytyy varmasti paljonkin lisää lähivuosien aikana. Ja mikäs siinä, nimittäin Tyhmä neitsyt ansaitsee kyllä tulla luetuksi. Se on liki 60 vuoden ikäisenä erittäin raikas tuttavuus. Raikkaaksi kirjan tekee sen ironisuus, rauhan aikaan sijoittuva juutalaisyhteisön kuvaus, sujuva suomennos ja ennen kaikkea sen päähenkilö. Gittel on mainio romaanihenkilö, jossa on lapsen suoruutta, kasvavan ihmisen herkkyyttä ja kykyä peilata itseään ympärillä tapahtuvaan.

Koska kirjan takakannessa mainitaan Jane Austen, ei vertauksesta pääse heti irti. Koska Gittel on varsin nuori päähenkilö eivätkä romaanissa naimakaupat ole tarinan keskiössä, tuli minun mieleeni ensiksi L. M. Alcottin Pikku naisia, jossa on tarkkaa ja osin ironista seurapiirielämän kuvausta tyttöjen näkökulmasta. Mutta jäin kyllä markkinointivertausten vangiksi, sillä jotain perin austenmaista Antwerpenin seurapiirielämän kuvauksessa ja ihmisten välisten jännitteiden tarkkailussa kyllä on. Ja se, että kaiken kokija on teini-iän kynnyksellä oleva tyttö, on omaa erityistä arvoaan.

Ja kuka on romaanin tyhmä neitsyt? Alun lainauksesta huolimatta ei ainakaan Gittel, sillä vaikkei hän kovin harkitseva olekaan, niin hän kyllä tietää, miten suhtautua ihmisiin.

Annelies Verbeke: Kalanpelastaja

Annelies Verbeke: Kalanpelastaja
Kustantaja: Avain 2011
Alkuteos: Vissen Redden 2009
Suomennos: Mari Janatuinen
Kansi: Satu Ketola
Ulkomainen romaani
Sivuja: 186

Miten hän aina onnistuikin, hän ajatteli polkiessaan pysähtymättä ja hengittäessään kuusentuoksua nenän kautta mahdollisimman syvään. Että hän putosi aina jaloilleen. Ja että jos hän olisi uskonnollinen, hän uskoisi suojelusenkeliin. Villihanhiparvi lensi hänen päänsä yli - kiljuen, siltä vaikutti - kohti sateenkaarta, joka erottui sinistä taustaa vasten vielä värikkäämpänä kuin äsken.

Monique Champagne ei kuitenkaan aina onnistu. Hän, menestynyt kirjailija ja hyvä juhlien järjestäjä tulee jätetyksi ja päättää muuttaa elämänsä suunnan. Hän näkee televisiosta kalakantojen ehtymisestä kertovan dokumentin ja kokee ekologisen herätyksen, jonka vaikutuksesta hän ottaa päämääräkseen kalojen pelastamisen. Monique jättää kaunokirjallisuuden kirjoittamisen ja alkaa kulkea puhujana erilaisissa kongresseissa maailman merellisissä kaupungeissa aina Itämereltä Välimerelle ja edelleen Barentsinmerelle saakka. Hän ottaa tehtävänsä vakavasti omistautuen kalojen pelastamisen ideologialle oman mielen tasapainonsa uhallakin. Onnistuuko Monique pelastamaan kalat? Onnistuuko hän ennen kaikka pelastamaan itsensä ja löytämään tasapainon elämäänsä?

Mitä isompaa, henkilökohtaista hyvää itse kukin voi tehdä luonnon puolesta, pohti belgialainen Annelies Verbeke blogini haastattelussa. Tuo kysymys muodostaa ytimen Verbeken tuoreimmalle romaanille Kalanpelastaja (Avain 2011). Kalanpelastaja on ekologinen kertomus maailman merien tilasta. Se on myös hauskasti kirjoitettu kuvaus eronneen naisen selviytymiskeinoista. Ennen kaikkea se on metaforientäyteinen matka ihmisen identiteetin kysymyksiin.

Moniquen matkat maailman kala- ja meriaiheisiin konferenseihin ovat hurjia. Niihin liittyy niin valheellisen identiteetin, jeesusmyytin, ympäristöteeman kuin yksinäisyydenkin kysymyksiä: on keksittyjä ystävyyksiä, yksinäisiä iltoja hotellihuoneissa, on jopa kiduskaarijäänteinen mies. Monique elää vimmaisesti kuin kala koko ajan vähenevässä vedessä.

Monique meni bussissa samalle paikalle istumaan, painoi päänsä ikkunaa vasten ja tuijotti jännittyneesti ulos. Hänen oli oltava erityisen tarkkana. Merkit ja ilmoitukset voisivat olla kätkettyinä mihin tahansa.

Kalanpelastaja on samaan aikaan hilpeä ja melankolinen kirja. Moniquen ulkopuolisuus kaikesta kannattelee tarinaa ja rinnastuu siihen, mikä on kalojen kohtalo merien liikakäytön seurauksena. Verbeke haastaa lukijansa melkoisella määrällä symboliikkaa, muttei tee sitä millään tavalla coelhomaisesti (kiitos siitä!), vaan upottaa metaforat tarinaansa pikemminkin absurdisti, jopa hullusti. Ne ovat myös erottamaton osa Moniquen ajatusmaailmaa.

Teemansa ja tunnelmansa puolesta Kalanpelastaja muistuttaa hieman Sabina Bermanin romaania Nainen joka sukelsi maailman sydämeen. Verbeken kirja on kuitenkin jollain tasolla vieläkin fiksumpi, ainakin haastavampi. Sitä aloittaessaan ei voisi koskaan arvata, miten kirja päättyy eikä kesken lukemisenkaan voi aavistaa, mitä seuraavassa luvassa - tai edes seuraavalla - sivulla tapahtuu. Verbeke osaa keikauttaa näkökulmia niin, että lukija pysyy hereillä. Silti Moniquen tarina on ihmeellisen rehellinen, jopa paljas. Kaikki, mikä tapahtuu, voisi tapahtua oikeastikin. Vaikka kirja on hullu, on se hyvin luettava. Verbeke kirjoittaa niin, että hänen teostaan miltei ahmii sivu sivulta: teksti etenee sutjakkaasti, muttei tukahduta tai naurata liikaa.

Minä pidin ja en pitänyt Verbeken kirjasta. Pidin tavattomasti tavasta, jolla Verbeke kirjoittaa. Hän osaa luoda samaan aikaa arburdin, hullunhauskan maailman ja upottaa siihen kuitenkin jotain äärettömän koskettavaa, paljasta ja surullista. Pidin myös siitä, että ekologiset ja henkilökohtaiset asiat kulkevat rinnakkain tarinassa, joka pysyy ehjänä monimutkaisista ainesosistaan huolimatta. En pitänyt Moniquen hahmosta, en voinut pitää hänestä. Vaikka nauroin hänelle, surin hänen puolestaan ja kauhistelin joitakin hänen tekojaan, en voinut kiintyä häneen. Se sai minut surulliseksi, mutta toisaalta se on surua, joka sopi juuri tähän kirjaan. En tiedä, jättikö kirja minut surulliseksi vai lohdulliseksi - ehkä hieman molemmiksi.

Sen tiedän, että Kalanpelastaja on hyvä ja ajatteluttava romaani.

****-

Kalanpelastajasta on kirjoittanut myös Sinisen linnan kirjaston Maria.