Patrick Barkham: Badgerlands

Patrick Barkham: Badgerlands. The Twilight World of Britain’s Most Enigmatic Animal
Granta 2013 (pokkaripainos 2014)
Kuvitus Jake Blanchard
401 sivua
Brittiläinen tietokirja

Then, a scream. A baby rabbit? An owl? Or a meeting of the two? I could not tell if the cry was predator or prey. I realised that although I could claim a basic familiarity with the natural world by day, the night was alien to me. From the woodland below came a noise which I felt sure must be the whickering of a badger. It was a puppyish sound, half-dog, half-fox. There was a rustle and some squeaky barks but, frustratingly, the source of the sound remained within the trees, out of sight.

Toissa viikolla juttelin siskoni kanssa mäyristä, tai oikeammin eräästä tietystä mäyrästä. Meillä kummallakin on ollut lapsuudessamme kohtaaminen mäyrän kanssa. Mäyrä oli mummolamme mailla, ja sen loppu oli surullinen. En ole koskaan saanut tuota mäyrää mielestäni: tuota maagisen oloista poloa. Enkä mäyrää ylipäätään: hämärissä kulkijaa, veikeän näköistä otusta, joka lapsena tuli tutuksi muun muassa Kaislikossa suhisee -kirjan hahmona ja aikuisempana Harry Potterin Puuskupuhien tunnuseläimenä. Jotain salaperäistä mäyrässä tuntuu olevan, vaikkei laji harvinainen olekaan.

Kun talvella lontoolaisessa kirjakaupassa näin Patrick Barkhamin kirjan Badgerlands, halusin sen omakseni. Minun oli otettava selvää mäyrästä eikä kohdallani teoksen brittiläisyyskään ollut tietenkään pahitteeksi.

Badgerlands liittyy samaan hienojen ihmisen luontosuhdetta käsittelevien kirjojen joukkoon kuin esimerkiksi Helen Macdonaldin H niin kuin haukka (muitakin on, mutta jotkut, kuten Peter Wohllebenin Puiden salattu elämä, ovat olleet hienoisia pettymyksiä; Wohllebenin kirja esimerkiksi oli viehättävä, mutta vähän hörhö. Tätä lajityyppiä, kertovaa tietokirjallisuutta luontoaiheista, saa kuitenkin suositella lisää!). Läheskään yhtä omakohtainen kuin Macdonaldin surukirja ei Barkhamin teos ole, mutta siinäkin kulttuurihistoria, ihmisen luontosuhde ja nykyaika yhdistyvät moniulotteiseksi kokonaisuudeksi, jota on ilo lukea. Barkhamin teos jakautuu 16 lukuun, joiden jokaisen alussa on teeman mukaisesti piirretty mäyrä.

Lukujen teemat sivuavat kulttuurihistoriaa, mäyrien elinympäristöä, mäyriä kohdanneita ihmisiä, eläinten suojelemista (Queenista tuttu Brian May on tässä hyvin innokas) jne. Selkeästi teemoitetut luvut mahdollistavat kirjan lukemisen pätkissä, mutta Barkham kirjoittaa siinä määrin mukavasti, hetkittäin jopa kauniisti, että kokonaisuutta lukee mielellään useammankin luvun kerrallaan. Granta julkaisijana antaakin odottaa jotain tällaista! Barkham ei myöskään yli-inhimillistä mäyrää, mitä arvostan: eläin saa olla etäinen, etäisyys ei vie sen kiinnostavuutta pois.

We just cannot leave the badger alone. We are compelled to find it, watch it, feed it, photograph it, poke it, catch it, torture it, defend it, kill it.

Ison-Britannian mäyrätiheys on suurempi kuin missään muualla maailmassa, mutta silti harva on sielläkään nähnyt näitä viirunaamoja. Ei siis ihme, että suhtautuminen mäyriin on maassa ristiriitainen, ja osin ristiriitainen on Barkhamin kirjakin.

Barkham näet syö mäyrää! Kun eteeni ilmestyi luku “Lunch”, olin ymmälläni. Eihän kukaan syö mäyrää! Mutta. Jos syö lihaa, niin miksei myös mäyrää, etenkin auton yli ajamaa. Barkham vierailee Jonathan McGowanin luona, McGowan on tunnettu siitä että syö vain (?) auton alle jääneiden eläinten lihaa, mikä voidaan lukea jopa jonkinlaiseksi ekoteoksi: McGowan siivoaa teiden varsia ja hänen syömänsä eläimet ovat joka tapauksessa kuolleita, ruokaa ei ole tehotuotettu ankeissa oloissa. Ehkä jonkinlainen viimeinen palvelus eläimelle voi olla sen syöminen. Ehkä, en tiedä. Ajatus mäyrän syömisestä on ainakin itselleni hyvin vieras eikä mäyrä tunnu olevan kovin herkullista muutenkaan, sillä McGowan sijoittaa mäyränlihan vasta sijalle 20 kaikkien syömiensä eläinlajien joukossa. Jos mäyrästä saisi murealihaista paistia, sitä varmaan metsästettäisiin vaikka kuinka. Mäyrän yksi pelastus voi ollakin se, ettei se maistu hyvältä. Onni sille.

No, mäyrä ruokana on vain pieni osa kirjasta. Huolella kirjoitettu teos ei säästä hellämielistä lukijaa, mutta lisää kiinnostusta (ja ehkä ymmärrystäkin; britit tuntuvat rakastavan ja vihaavan mäyrää) tuota näätäeläintä kohtaan.

Kuten Britanniassa, on mäyrä Suomessakin elinvoimainen laji. Se liikkuu hämärissä. Lapsuuden jälkeen en ole mäyrää kohdannut, mutta ehkä joskus vielä näen sen. Muutamana viime syksynä olemme tehneet yöajeluita linnunradan näkemisen toivossa. Viime syksynä Sipoonkorvessa seisoin kamerani (ja jalustan) kanssa peltoaukean laidalla. Oli ihan hiljaista, mutta sitten jossain pensaikossa alkoi rapista. Säikähdin, yöllisellä luonnolla on sellainen voima. Ehkä rapinan aiheuttaja oli mäyrä! Toivon niin (vaikka luulen, että kyseessä oli rusakko tai pusikoissa pyrähtelevä lintu, kenties kettu tai supikoira).

Vaikka mäyrä on peto, on se viirunaamoineen niin kovin sympaattinen – sehän elää klaaneissa, ja rakentaa kammioita, joiden vuoraukset se vaihtaa aina syksyisin ja keväisin. Taas ollaan kuin Kenneth Grahamen kirjassa, eikä sitten kuitenkaan.

Granta: Ruoka

Granta. Uuden kirjallisuuden areena
Kustantaja: Otava 2013
Päätoimittaja: Aleksi Pöyry
Kansi ja kuvitus: Emmi Kyytsönen
Mistä: Julkistamistilaisuudesta
Sivuja: 304

Runoilija pyöritteli vinho verdeä lasissaan ja ajatteli, että hänellä oli oikeastaan aika hauskaa. Jose ja kaksi miestä olivat kuorineen perunoita, pilkkoneet chiliä, valkosipulia ja paprikaa ja asettaneet oliiviöljyllä sivellyn turskan perunoiden päälle valtavaan pataan avotulen päälle. Runoilijalle oli kerrottu Josen äidin lähettävän hänellä aina kymmenen litran ruukin öljyä joka vuosi Portugalista. Runoilijan teki mieli kysyä miksi he eivät käyttäneet voita, mutta sulki sitten suunsa.
- Leena Parkkinen: Turska

Novelliviikkoni on edennyt hitaammin kuin luulin, mutta kahden novellikokoelman jälkeen viikolle mahtuu myös juuri julkaistu aikakauskirja Granta. Uuden kirjallisuuden areena. Pääsin keskiviikkona juhlistamaan Grantan rantautumista Suomeen ja jaan luultavasti monen muunkin mielipiteen, kun tuumaan että kirjaihmisten on helppo olla innoissaan Grantasta - yhtä lailla konseptina kuin sisältönsäkin puolesta.

Granta perustettiin Cambridgessä jo vuonna 1889, uuden vuosisadan kynnyksellä siis. Aluksi Grantassa julkaistiin aikanaan tuntemattomien kirjailijoiden tekstejä, mutta nykymuodossaan vuodesta 1979 lähtien ilmestyneestä julkaisusta on voinut lukea vaikkapa Milan Kunderan, Ian McEwanin, Zadie Smithin ja Doris Lessingin kirjoituksia. Suomen ensimmäisen Grantan Ruoka-nimisessä ja -teemaisessa numerossa kirjoittajina ovat muun muassa Juha Itkonen, Miina Supinen, Miki Liukkonen, Kazuo Ishiguro, Olga Tokarczuk, Mo Yan ja Anu Silfverberg. Kaikkiaan kirjoittajia on 22.

[--] Puutarhassa olevat tytöt näyttävät pikemminkin pelästyneiltä kuin omahyväisiltä, ikään kuin heidän kasvonsa olisivat kauhuissaan siitä, että muodostavat sellaisen ilmeen.
Mutta heidän asunsa.
Millaiset asut! Ne kuuluisivat leivostarjottimille. Ne ovat kirkkaita, suloisia ja kuohuisia kuin kuorrutetut jälkiruuat: pitsikerroksia joissa on paljetteja, pikkuruisia peilejä ja trumpettihihoja - tämän joulun villitys Accrassa.
- Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämästä

Minun täytyy tunnustaa, etten ole lukenut vielä aivan kaikkia Suomen Grantan tekstejä, mutta vain muutama odottaa vielä lukemistaan. Säästelen niitä sopiviin hetkiin ja voi olla, etten ihan kaikkiin koskaan ehdikään, mutta haluan kirjoittaa Grantasta blogiini jo nyt. Aikakausjulkaisunahan Granta sallii myös selailun, mutta kaikki lukemani tekstit ovat houkutelleet tarttumaan seuraavaankin. Monipuolinen kattaus takaa sen, että lukija pysyy valveilla! Aloitin Ruoka-numeron alusta, Antti Tuurin Leivästä, jonka jälkeen aloin lukea tekstejä sieltä täältä itseäni eniten kiinnostavia kirjailijoita etsien ja myöhemmin uusiin tuttavuuksiin siirtyen.

Grantan tekstit vaihtelevat pitkistä kirjoituksista muutaman sivun mittaisiin juttuihin ja esseistä tyylipuhtaisiin novelleihin. Eräänlaisia ääripäitä ovat esimerkiksi Karin Johannissonin essee, mielenkiintoinen Tapaus Ellen West ja Miina Supisen suorastaan sydämellinen Luovan myrskyn ruokalista, jossa hän listaa intensiivisen kirjoittamisvaiheen aikaisia syömisiään. Grantan julkistamistilaisuudessa vieraillut Taiye Selasi oli itselleni uusi kirjallinen tuttavuus, hänen kertomuksensa Afrikkalaistyttöjen seksielämä puhutteli ja hieman ravistelikin, kun taas suursuosikkini Kazuo Ishiguro miltei hämmensi. Lopussa oleva kirjailijaluettelo paljastaa, että Ishiguron teksti on kirjoitettu alunperin TV-elokuvan käsikirjoitukseksi. Itselleni uusista tuttavuuksista Pirjo Hassisen ja tietenkin nobelisti Mo Yanin tuotanto vaativat parempaa tutustumista, samoin Rosa Liksom, jolta olen kauan sitten jotain lukenutkin. Isän 50-vuotisjuhlat oli eloisa kuvaus, ja kuten Liksom itse Grantan julkistamistilaisuudessa kertoi, kunnianosoitus ruotsinsuomalaisille. Juha Itkosen teksti Torstai oli tietenkin hieno, mitäpä tällainen vanha fani voisi muutakaan sanoa.

Grantan ruokapöytä on runsas ja kirjallisesti maistuva. Mikä teksti sitten ihastutti eniten? Antti Tuurin Leipä, Lessingin Kanat ja kananmunat ja Leena Parkkisen Turska. Leivässä Tuuri vaipuu muistoihinsa, samoin Lessing Kananmunissaan - ja niin vaivuin minäkin. Etenkin Leipä palautti mieleeni oman mummolani suuren tuvan sekä sen, kuinka leipomispäivänä sain aina mummoltani pienen palan taikinaa, josta muovasin oman leipäni. Parkkisen Turska taas on tyylipuhdas novelli suomalaisesta Runoilijasta portugalilaisen turskan äärellä. Ai niin - hyvä ei lopu vieläkään: Merja Virolaisen runot - suoranaiset oodit - ja Georges Perecin Suuntaa-antava luettelo. Ah!

Tuliko nälkä? Grantan ensimmäinen suomalaisnumero osoittaa, että Uuden kirjallisuuden areenan saaminen Suomeen on enemmän kuin tervetullutta.

---
Taas yksi kirjablogi kertoo myös Grantasta.