Näytetään tekstit, joissa on tunniste Swan Anni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Swan Anni. Näytä kaikki tekstit

lauantai 10. toukokuuta 2014

Kirje Iris rukalle


Rakas Iris,

uskallan kirjoittaa rakas, vaikka oletkin kirjan henkilö ja minä taas olen nainen, joka ei kirjoita rakasta edes oikeille rakkailleen. En ole koskaan aiemmin kirjoittanut kirjettä fiktiiviselle henkilölle, mutta juuri sinulle minun täytyy kirjoittaa. Olet nimittäin kulkenut elämässäni mukana kauan, jo yli 30 vuoden ajan.

Ihailen sitä, kuinka olit niin taiteellinen ja samaan aikaan silti luonnonlapsi ja maalaistyttö. Ja miten hyvin pidit oman pääsi! Se on jotain, mikä on minulle tässä iässäkin vielä joskus vaikeaa. Tästä syystä olit ja olet edelleen eräänlainen esikuvani.



En muista, milloin kohtasimme ensimmäisen kerran, mutta jollain tapaa olen tiennyt sinusta aina. Kun olin pieni, katselin kuvaasi äitini kirjahyllyssä olevan kirjan kannesta. Mummolassa taas selailin monia muita luojasi Anni Swanin teoksia. Joskus sitten vaan tartuin sinusta kertovaan kirjaan ja pääsin heti Metsäpirtistä Helsinkiin. Voi, miten vieraalta Helsinki sinusta tuntuikaan! Kaikki ne hienot tytöt muhveineen, säämiskähansikkaineen ja kiharrettuine hiuksineen. Ja sitten olit sinä, joka saavuit Heinosen perheeseen punaposkisena maalaisena, villatumput käsissäsi. Fazerilla ihmettelit paikan loistokkuutta ja kaikkia niitä herkkuja, joita hienohelmainen serkkusi Elsa Heinonen ja tämän ystävä Pappilan Maiju söivät niin tottuneesti. Minä ihmettelen Fazeria joka kerta, kun käyn siellä. Tunnen itseni ihan maalaistytöksi, vaikka toisin kuin sinä, olen matkustanut Euroopassa ja syönyt kaikenlaisia leivoksia. Fazerilla tunnen itseni hieman sinuksi, ja kaikessa maalaisuudessani olen siitä niin ylpeä!

Iris, sinä olet minulle varmaankin se tärkein yksittäinen romaanihenkilö. Jokunen aika sitten lähdin Lukulampun Jennin kanssa sinun jalanjäljillesi, omalle (muhvittomalle) muhviretkellemme, jonka aikana otin paljon kuvia sinun paikoistasi. Tapasimme tietenkin Fazerilla, minkä jälkeen suuntasimme Kaivopuistoon, jonka kallioille kapinahenkisesti karkasit Alina-tädin johdonmukaista ja järkeää opetusta. Pitsinvirkkaus ja hyvät neuvot tekivät sinut tylsäksi, mutta Kaivopuistossa avautuivat maisemat kohti kaukaisia maita ja seutuja, joissa päivä paistoi ja taivas oli iäti sees. Laivoja katsellessani mietin isääsi Henrik Kleweä, joka jätti pikkuisen sinut Seren ja Tanenlin hoiviin. Halusit niin kovasti isäsi perään - ja Ullan luo.



Paras ystäväsi Ullakin saattoi asua Kaivopuistossa, ainakin hän asui komeassa kivitalossa. Kaivopuiston talot lumosivat minut, kuten koko puisto Etelä-Helsinki ylipäätään. Mietin sinua ja Ullaa: sitä, miten ystävyys ei katso luokkarajoja ja miten ikuisuuskaan ei vie ystävyyttä. Ja tiedätkö, Iris, että silloin kun jo aikuisena kävin Firenzessä, ajattelin sielläkin sinua. Mietin ihanaa Ullaa ja hänen kohtaloaan sekä postia, jonka Firenzestä sait.



Helsinki oli kotisi hyvän aikaa ja lopulta totuit elämään kaupungissa. Samoin minä olen huomannut, että pääkaupunkiseudullekin voi kotiutua. Tosin minä en ole koskaan asunut Helsingissä, kuten sinä. Kaikkein onnellisimmillasi olit kuitenkin Metsäpirtissä, sinä luonnonlapsi. Olen niin onnellinen, että lopulta sinullekin valkeni - ja että Kotitähti taivaalla kulki aina rinnallasi. Nyt on kevät ja taivas illallakin vaalea, mutta luulen että sinua on kiittäminen siitä, että rakastan tähtitaivaan katselua. Kun näen pohjantähden, tiedän että maailmalla on naulansa - ja sinulla ja minulla Kotitähtemme.



Kiitos siis, Iris, siitä että olen saanut kohdata sinut monta kertaa. Et ole ainoa kirjallinen ystäväni, mutta olet heistä parhain ja rakkain. Näin äitienpäivän aattona olen erityisen onnellinen siitä, että olet ollut myös isoäitini ja äitini ystävä. Jonain päivänä tyttärenikin toivottavasti tutustuu sinuun.

Kiitollisin terveisin

ikuinen ystäväsi Lumiomenan Katja

--
Kirjeeni taustaa:
Helsinki- ja luontokuvat omiani, Iris rukan kuvitus Martta Wendelinin.
Tämä kirjoitus on saanut inspiraationsa kahdelta taholta: Leenalta saamani Kohtaamisia kirjassa -haaste on alun perin Valkoisen kirahvin blogista Opuscolo. Iris rukan jalanjäljillä taas kävin Lukulampun Jennin kanssa.

maanantai 21. toukokuuta 2012

Anni Swan: Iris rukka

Kuukauden tyttökirjaklassikko
Anni Swan: Iris rukka
Kustantaja: WSOY 1916 (13. painos 1963)
Kansi/kuvitus: Martta Wendelin
Kotimainen nuortenromaani
Sivuja: 185

Iris istui viereisessä huoneessa opettelemassa  pitsinvirkkausta ja kuuli kovaäänisen keskustelun. Hän hymyili katkerasti. Järkevä ja johdonmukainen Alina tädin kasvatus kyllä oli, sitä ei voinut kieltää. Aamusta iltaan hän neuvoi ja opetti, kunnes Iris oli aivan tylsä pelkistä hyvistä neuvoista.
Äkillinen kapinahenki valtasi hänet. Hän heitti likaantuneen pitsinsä nurkkaan, sieppasi hatun eteisen naulakosta ja juoksi Kaivopuiston kallioille. Sieltä saattoi nähdä laivojen tulevan ja lähtevän kaukaisiin maihin, seutuihin, joissa päivä paistoi ja taivas oli iäti sees.
Iris uneksi olevansa siellä vapaana ja onnellisena.
Ja isä ja Ulla olivat hänen kanssaan.

Metsäpirtin luonnonlapsi, puoliorpo Iris Klewe elää vapaata maalaistytön elämää. Hän samoilee metsissä, kokee verkkoja huoltajansa Tanelin kanssa ja lukee Katekismusta toisen huoltajansa Seren kanssa, hän katselee lintuparvia ja joskus vain haaveilee elämästä jossain ihmisten keskuudessa, ihanassa ja iloisessa vilkkaudessa. Vilkkauteen Iris pääseekin, kun hän kunnollista koulua käydäkseen joutuu muuttamaan Helsinkiin enonsa pankinjohtaja Heinosen perheeseen. Perheen nirppanokkaiset tyttäret Ester, Elin ja Elsa sekä ylpeä Aksel naureskelevat kömpelölle ja maalaiselle Irikselle, joka joutuu kaiken kukkuraksi rouva Heinosen siskon, ankaran neiti Hammarin yksityisoppilaaksi saadakseen luokkatoverinsa kiinni taidoissa ja tiedoissa. Vain vanha Ulriika-piika, Heinosen perheen Sissi-kuopus sekä kuin ihmeen kaupalla Irikseen ystävänään ihastunut aatelistyttö Ulla tulevat rakkaiksi ja läheisiksi. Elämä Helsingissä on vaikeaa ja kaipuu Metsäpirttiin kova, mutta vielä kovemmaksi elämä muuttuu erinäisten vaiheiden jälkeen. Valkeneeko äidittömän tytön elämä ja mitä kaikkea helsinkiläisten koululaisten, oman aikansa etuoikeutettujen teini-ikäisten elämään kuuluu?

Kukapa naislukija - ja nyt pyydän anteeksi ennakkoluulojani, olen enemmän kuin iloinen kirjan mahdollisista mieslukijoista - ei olisi lukenut Anni Swanin Kootut kertomukset-sarjan tunnetuinta kirjaa Iris rukkaa (1916)? Minulle Iris rukka on se kaikkein merkittävin yksittäinen kotimainen tyttökirja, joka ylittää jopa suuresti rakastamani Rauha S. Virtasen Seljan tytöt-sarjan. Olen lukenut Swanin nuortenromaanin vähintään 15 kertaa, joten tästä blogikirjoituksestani tullee nostalgian värittämä kunnianosoitus teokselle, jonka arvo minun mielessäni alkaa olla mittaamaton.

Kun Iris myöhemmin varpaisillaan hiipi Elsan ja hänen yhteiseen huoneeseen, veti hän kierrekaihtimen ylös ja katseli taivaalle. - Siinä oli Kotitähti. Se tuikki niin ystävällisesti ja lempeästi. Tytöstä tuntuu kuin olisi se toistanut Ulriikan sanat. 
- Vielä sinulle valkenee.

Iris rukka jakaantuu kahteen osaan: Maalaistyttöön ja Rouva Heinosen täysihoitolaisiin. En erittele tätä jakoa nyt sen enempää, jotta en paljasta kirjan juonta sitä mahdollisesti lukemattomille (mahtaakohan sellaisia kirjanörttien joukossa ollakaan?), mutta romaanin ensimmäinen osa on ennen kaikkea Iriksen kehitystarina, toinen osa taas muistuttaa muitakin aikansa koululaisromaaneja, lähinnä Mary Marckin kirjoja. Siinä Iriksen rinnalle keskeishenkilöksi astuu muun muassa Kaarina Holsti, joka on saanut oman "jatko-osansa", erääksi omaksi kesälukemisekseni kaavailemani Kaarinan kesäloman. Juoneltaan Iris rukka kulkee jossain nuortenkirjaklassikoille ominaisen episodimaisuuden sekä alusta loppuun saakka kulkevan ehjän tarinan välisessä maastossa. Iriksen tarinan alku ja loppu ovat keskenään hyvässä vuoropuhelussa ja Irikselle asetettuihin odotuksiin annetut vastaukset tai niiden rikkomukset kulkevat teoksen punaisena lankana. Jokaisessa luvussa on oma keskeisaihionsa, eräänlainen pieni episodi tai kokonainen tarina romaanin sisällä. En voi kuin ihailla sitä, kuinka hienosti Swan kaikkea kuljettaa. Swan on mainio koululaiselämän kuvaaja, nykylukijalle varmasti huomattavasti Mary Marckia parempi ja raikkaampi. Vaikka hänenkin nuorensa ovat varsin viattomia ja kirkasotsaisia, ovat he sielunelämältään yksilöllisempiä kuin koululuokkayhteisöön uskovat Marckin hahmot. Swan myös osaa tavoittaa erilaisia tunnelmia: yhtä lailla neiti Hammarin luona vietyt piinaavat tunnit ja suuren surun; niin koululaisten riehakkaat kepposet kuin myös aikansa käyttäymisnormiston ja eri yhteiskuntaluokkien aseman.

Kaiken keskellä on koko ajan Iris. Hänen kertomuksessaan on myös runsaasti tuhkimotarinan aineksia. Niitä on jopa siinä määrin, että mukana on kokonainen kauhallinen patetiaa, mutta kotikutoisen viehättävällä tavalla. Swanin romaanihenkilöt ovat niin aitoja ja hurmaavia, että jokainen Iris rukan lukukerta on, ainakin itselleni, raikas. Kirja jaksaa ihastuttaa kerta toisensa jälkeen. Ennen kaikkea Iris itse on täydellinen tyttökirjahahmo, hän on itsenäinen ja vilkas luonnonlapsi, aitoudessaan aavistuksen kömpelö ja tarpeeksi erilainen kuin kaupunkilaiset sievistelijät, näyttelijä- ja laulutaitoisena hän myös taiteellinen ja puoliorpona isäänsä, viulisti Henrik Kleweä kaipaava, sukulaisten armoille jätetty raukkaparka. Ennen kaikkea hän on omapäinen sekä oikeamielinen ja valmis uhmaamaan ympäristön asettamia sääntöjä. Nimenomaan Iriksen hahmon vuoksi kirja osaa melkein itkettää ja naurattaa, saada aikaan tunteita.

On Iris rukan ansiota, että edelleenkin Kluuvikadun Fazerille mennessäni tunnen itseni maalaistytöksi. Liki sadan vuoden takaiset harmaat kintaat ja muhvit ovat vaihtuneet siisteihin kirjoneulelapasiin tai nahkahansikkaisiin, mutta Fazerilla minun on aina tarkastettava, että ovathan ne tarpeeksi siistit. Syysasterit pihallani kertovat Kaarinan koti-ikävästä, Firenzessä käydessäni ajattelin lavantautia ennen Venuksen syntymää ja itselleni edelleenkin harvinaiset Kaivopuisto-kävelyt vievät mieleni aina Iriksen kävelyreiteille. Olen Iris rukalle velkaa paljon ja taidanpa lukea kirjan aikanaan kuudennenkintoista kerran, sillä jokaisen lukukerran jälkeen uskon taivaalla tuikkivan Kotitähden voimaan hieman entistä enemmän.

(En nyt anna Iris rukalle tähtiä, koska ei näin rakasta kirjaa voi arvottaa millään skaalalla.)