Näkymiä Kiasmasta

Takana Eduskuntatalo ja Kansallismuseon torni.

Edessä Rickhard Serran (1938-2024) Sukellus (täällä).

Ateneum on ollut jo pari vuotta yksi lempparimuseoistani. Sen sijaan Kiasmaa olen vierastanut, vaikka se rakennuksena onkin aina kiehtonut minua. Pikkuhiljaa alan tykästyä Kiasmaan myös taidemuseona (täällä). 

Kiasman suunnitteli yhdysvaltalainen arkkitehti Steven Holl (s.1947) ja se valmistui vuonna 1998. Museon nimi Kiasma juontuu nimestä Chiasma, joka oli Hollin suunnitteluehdotuksen nimi ja jolla hän voitti museon arkkitehtuurikilpailun. Chiasma viittaa risteymiin ja kiertymiin, jotka ovat olennainen osa rakennuksen arkkitehtuuria ja näkyy hienosti mm. portaina ja tasoina museon sisätiloissa.

Toistaiseksi suht vähäisen tutustumisen jälkeen olen ihastunut (muun muassa) rakennuksen jättimäisistä ikkunoista avautuviin näkymiin niin Eduskuntatalolle kuin keskuskirjasto Oodin suuntaan Kansalaistorille ja Makasiinipuistoon. 

Jo pelkästään näiden Helsinki-maisemien takia ainakin museokorttilaisten kannattaa kiivetä Kiasman kolmanteen ja viidenteen kerrokseen. Eri vuoden aikoina ja eri vuorokauden aikoina :)

Oikealla keskuskirjasto Oodin kulmaa ja 

Makasiinipuiston takana uusia asuinrakennuksia.

Taidetta sukkahousuista

Champagne Maradona (Samppanja-Maradona) ja takana kipsinen Michelle - 

kumpikin vuodelta 2015.

Taidemuseo Kiasman ylimmässä kerroksessa, korkean kaarikaton alla on esillä nykytaiteilija Sarah Lucasin teoksia Paljas katse -nimisessä yksityisnäyttelyssä. Veistoksia, valokuvia ja installaatioita yli 30 vuoden ajalta - ensimmäiset 1990-luvun alusta ja viimeiset tältä vuodelta. 

Englantilainen Sarah Lucas (s.1962) käyttää teostensa materiaaleina usein arkisia esineitä, kuten astioita, metalliesineitä, lamppuja. Tunnetuimpia hänen teoksistaan ovat erilaiset ihmisfigurit ja puputeokset, joita hän on tehnyt mm. sukkahousuista (täällä). Myös Kiasmassa oli esillä mm. tänä vuonna valmistunut Honey Bunny (Hunajapupu) - pitkäraajainen ja isotissinen ”pupu”, jolla pään tilalla oli jäniksen pitkät korvat. 

Lisää ”hunajapupuja” oli kapealla näköalatasanteella, jossa neljä päätöntä puputyttöä retkotti kukin omalla tuolillaan. Sukkahousujen sijaan nämä vuonna 2022 valmistuneet veistokset oli tehty perinteisimmistä materiaaleista, betonista ja pronssista. 

Viidennen kerroksen korkeassa näyttelysalissa ei voinut olla huomaamatta Samppanja-Maradonaa, jonka miehinen symboli kohosi yli neljän metrin korkeuteen. Maalattu ja lakattu betoniveistos oli kuin iso, loistava hämähäkki, joka vangitsi katsojan. Ja kiehtoi ainakin minua. El Diegon vieressä vähemmälle huomiolle tahtoi jäädä Michelle vuodelta 2015 - kirjoituspöydällä ”istuva” betoninen naisen alaruumis, jonka emättimessä oli tupakka. 

Teoksissaan Sarah Lucas on koko uransa käsitellyt seksuaalisuutta ja sukupuoleen liittyviä oletuksia. Hän on mm. halunnut murtaa kaksijakoista käsitystä sukupuolesta, joka hänestä on keinotekoinen. Tämä näkyi vahvasti etenkin alkuvuosien veistoksissa ja installaatioissa. Sen sijaan esim Kiasman näköalatasanteella olleet, 2020-luvulla tehdyt puputeokset olivat kesympiä ja helpompia katsella. Ikäänkuin ”taide edellä” tehtyjä, ei niinkään intohimoluomuksia…

Nyt kannattaa käydä Nykytaiteen museo Kiasmassa, vaikka ns. nykytaide vähän vierastuttaisikin, kuten minua. Ja kiivetä museon 4. kerrokseen, jossa on näytteillä Essi Kuokkasen värikkäitä öljymaalauksia (täällä), ja nämä nähtyään jatkaa 5. kerrokseen ihmettelemään Sarah Lucasin ”sukkahousupupuja”. 

Molemmat näyttelyt ovat sopivan suppeita ja kivan kompakteja - ja taidenäyttelyitä parhaimmillaan.

Octopus (Mustekala), 1993

Honey Bunny (Hunajapupu), 2025 

Edessä Zen lovesong (Zen rakkauslaulu) ja takana Slag (Hutsu) - kumpikin vuodelta 2022.

Self Portrait with Skull (Omakuva pääkallon kanssa), 1997

Ihastuin kriitikkoon

Hajoten, itkien, kasvaen, 2024

”Ihmisenä olemiseen liittyy aika paljon rimpuilua erilaisten tunteiden kanssa. On tilanteita, joissa koko olemus kiertyy epävarmuuden tai häpeän ympärille. Onnekkaina hetkinä taas voi tuntua siltä, että koettu riemu loistaa ulos.

Taide puolestaan on suurelta osin ihmisenä olemisen kokemuksen tutkimista. Silti vain harvoin maalausten hahmoissa kohtaa sellaista emotionaalista syvyyttä ja oivaltavuutta kuin Essi Kuokkasen (s.1991) teoksissa.”

Näin kirjoitti eilen Helsingin Sanomissa kuvataidekriitikko Sanna Lipponen arvioidessaan Essi Kuokkasen Kiasmassa avattua näyttelyä (HS 11.11.25). Ja teksti osui täysillä minuun. Muutenkin kirjoituksessaan Lipponen pyrki kuvaamaan, miten hän itse koki näkemänsä teokset ja miten ne häneen vaikuttivat, eikä vain ylhäältä käsin ”kriitikon” arvovallalla ”arvioiden”…

Minun oli ihan pakko nähdä näyttely. Taidetta ja tunteita - tauluja ja tulkintoja - maalauksia ja mielen liikkeitä. I suppose…

Jo ennen Lipposen arvion lukemista olin ehtinyt suunnitella retkeä Kiasmaan tutustumaan museon kahteen uuteen näyttelyyn. Jostain syystä Kiasma ei ole tähän asti kuulunut suosikkimuseoihini. Ehkä taidekehitykseni on vielä ns. vanhojen klassikoiden tasolla… Mutta kuukausi sitten museon 4. kerroksessa avattu kolmekymppisen Essi Kuokkasen Pilvenpiirtäjä-näyttely kiinnosti. Tämän lisäksi minua kutkutteli samoin lokakuussa avattu 63-vuotiaan englantilaisen Sarah Lucasin Paljas katse -näyttely. Lucasin teoksiahan olin jokusen nähnyt jo helmikuussa 2024 Malagassa (täällä). 

Essi Kuokkanen täytti kaikki odotukseni. Taidetta ja tunteita - tauluja ja tulkintoja - maalauksia ja mielen liikkeitä. Tykkäsin etenkin ensimmäisessä näyttelyhuoneessa olevista värikkäistä ja naivistisista (?) öljymaalauksista, jotka kaikki oli maalattu ellei tänä vuonna, niin ainakin parin viime vuoden aikana.

Sanna Lipposen näyttelyarvion ansiosta osasin nähdä Kuokkasen teoksissa sellaista, mitä en ehkä olisi osannut itse huomata. Kiitos siitä, Sanna! Esimerkiksi ihanassa Hajoten, itkien, kasvaen -maalauksessa kyynelien kastelemissa heinissä äkkäsin pieniä kukkia ja Sinulle annan kaikkeni -teoksessa ”ihmishahmo repii kätensä irti heittääkseen sen keppinä koirille”.

Ja mitä nimiä. Olen aiemminkin kirjoittanut, että minulle teos ja sen nimi ovat yhtä (täällä). Ne ikäänkuin pelaavat yhteen ja saavat ajatukseni liikkeelle. Hajoten, itkien, kasvaen on juuri sitä - hajoamista, itkemistä ja kasvamista - vai onko sittenkään? Sinulle annan kaikkeni herättää monenlaisia ajatuksia esim. omista ihmissuhteistani. Mitä ne minulta vaativat ja mitä haluan antaa? Entä Epävarmuuksien kierre. Sulkeeko epävarmuudet minut väliin simpukaksi? Ja miksi simpukasta pilkottaa kuusi varvasta?

Koskettavin ja suloisin Essi Kuokkasen maalauksista oli kuitenkin Jokaisessa maailmassa rakastaisin sinua. Siinä siivekäs ankerias suukottaa isoa koiraa, joka näyttää nauttivan onnellisena, kun kalan siimakieli lipoo sen huulia. Mutta miksi koira on hihnassa? Huomioita, tunteita ja kysymyksiä. Sopii minulle…

Minusta tuli kertaheitolla sekä kuvataidekriitikko Sanna Lipposen että kuvataiteilija Essi Kuokkasen fani :) Ja jopa Kiasmakin alkoi taidemuseona kiinnostaa…

Jokaisessa maailmassa rakastaisin sinua, 2025 

Piiskaa tai Pieta, 2022 

Yö pitelee kaihoisaa koiraa, 2025

Sinulle annan kaikkeni, 2022

Epävarmuuksien kierre, 2022

Maisemia makuuni

Carl Moll: Hämärä, 1900

Kävin toistamiseen Ystävän kanssa Klimt, Gallen-Kallela & Wien -näyttelyssä Ateneumissa (täällä). Toinen (tai kolmas) kerta samassa taidenäyttelyssä on erilainen kuin ensimmäinen. 

Ensimmäinen kerta on aina erityinen. Tunteikas, yllätyksellinen ja usein myös uuvuttava, kun kaikki on uutta ja osa teoksista väliin voimakkaasti vaikuttavia. Toinen kerta on yleensä ensimmäistä rennompi ja rauhallisempi, mutta myös - tosin eri tavalla - kiehtova. Silloin osaan enemmän keskittyä teosten yksityiskohtiin, jotka ehkä ensi kerralla ovat jääneet näkemättä tai huomaamatta, ja ehkä myös tarkistaa sellaisia juttuja, jotka ekan tutustumisen jälkeen jäivät vaivaamaan tai joista olin visiittien välissä lukenut lisää. 

Esimerkiksi tutustuessani ensi kertaa Klimtin näyttelyyn lähes ohitin näyttelyn keskivaiheilla olleen salin, joka oli omistettu maisemamaalauksille. Minua veti eteenpäin parin salin päästä kuuluva musiikki (täällä) enkä musiikkituokion jälkeen enää jaksanut palata taaksepäin :)

Tokalla kerralla jaksoin rauhassa tutustua myös näyttelyn maisemiin. Ja ihastuin. Esitetekstin mukaan sesessionistit eivät kuvanneet maisemia ”vain todellisena, realistisena näkynä, vaan myös tunnelmana tai mielentilana”. Ja niissä kerrottiin näkyvän myös taiteilijoiden erilaisia muoto-, väri- ja valokokeiluja. 

Tykkäsin erityisesti itävaltalaisen Carl Mollin (1861-1945) Hämärä-nimisestä öljymaalauksesta. Unenomainen tunnelmakuvaus metsälammesta, jossa puut näyttivät kasvavat lammen pohjasta. ”Onkohan siinä tulva?” ihmetteli Ystäväni…

Ihastuin myös Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) kesäisen Järvimaiseman hentoihin väreihin ja järvenpintaa kuvaavaan Keitele-nimiseen tauluun. Jälkimmäisestä maalauksesta taiteilija teki vuosina 1904-1906 neljä eri versiota, joista kolme on nykyään taidemuseoiden kokoelmissa Lahdessa, Lontoossa ja Tokiossa sekä yksi yksityisomistuksessa, tosin sijoitettuna Gallen-Kallelan museoon Espooseen. Klimt-näyttelyssä esillä ollut Keitele oli lainassa Espoon museosta. 

Minusta Keitele-taulussa kuvataan veden peittämää myöhäiskevään haurasta jääpeitettä - ja hienosti kuvataankin, mutta kirjallisuudessa taiteilijan sanotaan maalauksessa kuvanneen veden - ei jään - pintaa ja siihen heijastuvia vedenalaisia virtauksia. 

Niin tai näin - kaikki kolme maalausta - Hämärä, Järvimaisema ja Keitele - olivat maisemia makuuni :)

Akseli Gallen-Kallela: Järvimaisema, 1901 

Akseli Gallen-Kallela: Keitele, 1904 

Toimeton torni

Punavuoressa on Sinebrychoffinpuisto, joka tunnetaan myös nimillä Koffin puisto ja Koffari. Mäkistä puistoa voisi kutsua myös Sinimahaisten puistoksi, sillä suomalainen Sinebrychoffin suku - jonka mukaan puisto on nimetty - on lähtöisin Venäjältä, jossa nimi alkujaan oli Sinebrjuhov. Ja Sinebrjuhov suomentuu sinimahainen :)

Vuosina 1819-1992 nykyisen Sinebrychoffin puiston vieressä toimi olutpanimo, jonka Sinebrychoffit omistivat. Tuolloin osa alueesta istutettiin puistoksi, ja vuonna 1835 puisto avattiin myös yleisölle. Puiston reunaan Bulevardin kadun varrelle Nikolai Sinebrychoff (1786-1848) rakennutti 1840-luvulla komean asuintalon - talon, jossa nykyään toimii Sinebrychoffin koti- ja taidemuseo. Olen kirjoittanut vauraan Sinebrychoffin suvun mielenkiintoisesta historiasta blogiini mm. lokakuussa 2019 (täällä).

1900-luvun Koffin puisto pääsi huonoon kuntoon ja 1960-70 -luvuilla alueelle suunniteltiin liike- ja asuintaloja. Pitkien kaavakiistojen jälkeen suurin osa maa-alueesta päätyi Helsingin kaupungin omistukseen ja lopulta vuonna 1980 alue määriteltiin asemakaavassa puistoksi. 

Nykyisen Sinebrychoffin puiston oudoin rakennus on puiston korkeimmalla kohdalla oleva vanha, punatiilinen torni. Mikä se on ja miksi se on säilytetty? 

Netistä selviää, että tuohon kahdeksankulmaiseen torniin ei - pettymyksekseni - liity mitään sen jännempää tarinaa. Aikoinaan torni oli osa Siperia-nimistä varastorakennusta. Myöhemmin varasto purettiin, mutta torni säästettiin ehkä eräänlaisena kuriositeettina.

Onpa tyhjän panttina seisovaa tornia kutsuttu jopa Koffarin symboliksi. Ja sitähän se tavallaan onkin - muisto menneisyydestä…

Puiston laidalla on Sinebrychoffin suvun entinen kotitalo, joka avattiin 

kotimuseona jo vuonna 1921 ja jossa vuodesta 1980 lähtien on toiminut myös taidemuseo.

Upeita, mutta epäonnisia freskoja

Suomen paviljongissa Pariisissa ollut Sammon puolustus -niminen fresko. 

Ateneumin näyttelyssä (täällä) oli esillä myös luonnoksia ja esitöitä Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) kuuluisista freskoista, joita hän oli maalannut Pariisin maailmannäyttelyyn, Kansallismuseon aulaan ja Juseliuksen mausoleumiin eli hautamuistomerkkiin Porissa.

Vuonna 1900 Gallen-Kallela maalasi neljä Kalevala-aiheista freskoa Suomen paviljongin kattokupoliin Pariisin maailmannäyttelyyn. Näyttelyn jälkeen paviljonki purettiin, jolloin myös kattomaalaukset tuhoutuivat. Freskojen luonnoksia, esitöitä ja työpiirrustuksia on kuitenkin säilynyt Kansallisgallerian ja Museoviraston kokoelmissa, ja osa näistä oli nyt nähtävillä Ateneumin näyttelyssä. 

Vuonna 1916 Helsinkiin valmistuneen Kansallismuseon suunnittelusta vastannut arkkitehti Eliel Saarinen (1873-1950) pyysi ystäväänsä Akseli Gallen-Kallelaa maalaamaan museon keskusaulan kattoon kopiot Pariisin maailmannäyttelyn freskoista. Taiteilija ei ollut kovin innostunut maalaamaan toisintoja teoksista, jotka hän oli jo kertaalleen pari kymmentä vuotta aiemmin maalannut. Lopulta kattofreskot - tosin hieman tyyliteltynä - saatiin kuitenkin valmiiksi Akselin taidemaalaripojan Jorma Gallen-Kallelan (1898-1939) avustuksella vuonna 1928.

Pariisin jälkeen varakas porilainen liikemies Fritz Arthur Juselius (1855-1930) pyysi Gallen-Kallelaa maalaamaan freskoja hautarakennukseen, jota hän oli rakentamassa vuonna 1898 vain 11-vuotiaana kuolleen tyttärensä muistoksi. Akseli suostui, ja näin sekä Juseliuksen mausoleumiksi nimetty muistomerkki että sen kattoon ja seiniin maalatut freskot valmistuivat vuonna 1903 Käppärän hautausmaalle Poriin. 

Mausoleumin freskot tuhoutuivat pahoin tulipalossa Akseli Gallen-Kallelan kuolinvuonna 1931. Taas apuun pyydettiin taiteilijan poika Jorma, joka maalasi freskot uudelleen käyttäen apunaan alkuperäisten maalausten luonnoksia ja valokuvia. Eli hautamuistomerkin nykyiset freskot on maalannut Jorma Gallen-Kallelan 1930-luvulla.

Molemmat Gallen-Kallelan upeat, alkuperäiset freskokokonaisuudet ovat tuhoutuneet, mutta niiden kopiot tai toisinnot ovat edelleen nähtävissä Akselin itsensä maalaamina Kansallismuseossa (täällä) ja hänen poikansa Jorman maalaamina Juseliuksen mausoleumissa Porissa. Tällä hetkellä remontissa olevan Kansallismuseon kattofreskoja olen ihaillut mm. joulukuussa 2022 (täällä), mutta Juseliuksen mausoleumin freskot on vielä näkemättä.

Mummi taitaakin loppusyksystä suunnata Poriin, jossa mausoleumi on talvikuukausina auki yleisölle sunnuntaisin…

 

Kansallismuseon aulassa oleva Sammon puolustus -niminen fresko (täällä).

Valokuva vuodelta 1900 Suomen paviljongista Pariisin maailmannäyttelyssä. 

Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Valokuva vuodelta 1900 Suomen paviljongin Ilmarinen kyntää kyisen pellon -freskosta.

Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma

Akseli Gallen-Kallela: Omakuva freskossa (1894)

Kevät Wienissä

Kevät, n.1900

Gustav Klimtin (1862-1918) ja muiden itävaltalaisten sesessionistien teosten (täällä) rinnalla Ateneumin syysnäyttelyssä oli esillä ehkä kolmisen kymmentä Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) maalausta 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Ja näinhän taidenäyttelyn nimikin - Gallen-Kallela, Klimt & Wien - jo kertoi :)

Vuosina 1895-1908 Gallen-Kallela työskenteli pitkiä aikoja Keski-Euroopassa ja teki yhteistyötä mm. sesessionistien ja muiden kansainvälisten modernistien kanssa. Hän osallistui myös Wienin sesessionistien yhteisnäyttelyihin vuosina 1901 ja 1904. Vuoden 1901 näyttelyssä oli esillä 14 Akseli Gallen-Kallelan työtä. Tällöin hänet tosin tunnettiin vielä nimellä Axel Gallen, sillä hän muutti nimensä suomalaisempaan muotoon vasta yli 40-vuotiaana.

Vuoden 1901 näyttelystä arvostettu wieniläinen taidegalleria Moderne Galerie osti Suomen alkukevättä kuvaavan Gallen-Kallelan Kevät-nimisen taulun. Myöhemmin galleria sulautui Beldevere-museoon, jonka kokoelmiin Kevät edelleen kuuluu ja josta maalaus oli nyt saatu lainaksi Suomeen Ateneumin uuteen näyttelyyn. 

Ateneumin yhteistyö Beldevere-museon kanssa alkoi vuonna 2022, kun Ateneum tarjosi museolle Gallen-Kallelan teoksia ja pyysi vastavuoroisesti sesessionistien töitä Helsinkiin. Viime syksynä Beldeveressä nähtiinkin Gallen-Kallelan yksityisnäyttely, jossa oli esillä noin 60 taiteilijan työtä - joukossa myös kaikki 14 yli 120 vuotta sitten Wienissä esillä ollutta teosta.

Tänä syksynä on vuorossa Helsinki ja Ateneum, jossa esitellään wieniläisten taiteilijoiden töitä Gustav Klimtin johdolla (täällä). Heidän joukossaan on itse oikeutetusti myös meidän Akseli :) Kevät-taulun lisäksi usealla tutulla, Ateneumin kokoelmiin kuuluvalla työllä ja harvemmin nähdyillä, yksityisomistuksessa olevilla maalauksilla - esimerkkeinä Akselin Mary-vaimon (1868-1947) ja tämän Greta-siskon (Elin Margareta Ahlman, 1872-1943) muotokuvat. 

Näyttelyn nimessä - Gallen-Kallela, Klimt & Wien - viitattu Wien tulee Ateneumissa esille lähinnä näyttelyn taiteilijoiden asuin- ja työskaupunkina, ei niinkään teosten aiheina. Poikkeuksena on Maximilian Lenzin kaksi kookasta öljymaalausta, joissa kuvataan hyvinvoivaa porvaristoa 1900-luvun alun Wienissä. 

Akseli Gallen-Kallelan töitä olen viime vuosina katsellut Ateneumin lisäksi mm. Kansallismuseon näyttelyssä tammikuussa 2023 (täällä) ja Gallen-Kallelan museossa Espoon Tarvaspäässä kesäkuussa 2019 (täällä). 

Hiljakseen minussa alkaa taas tapahtua samoin kuin monesti aikaisemminkin. Mitä enemmän näen tietyn taiteilijan teoksia, sitä enemmän alan kiinnostua hänen tuotannostaan ja elämästään sekä hänestä ihmisenä. Eli Gallen-Kallelaa kehiin…

Valokuva Wienin sesession 12. näyttelystä vuosina 1901-1902. Kuva: Moriz Nähr

Secession-rakennuksen yksi näyttelyhuone oli tuolloin täynnä tuttuja Gallen-Kallelan 

maalauksia, joukossa myös edellä nähtävä Kevät vuodelta 1900.

Yksityiskohta Maximilian Lenzin (1860-1948) maalauksesta 

Sirk-Ecke (Ringstrasse) vuodelta 1900.

Mary ompelee Kalelan kuistilla, 1897

Maryn kasvoja peittävän hunnun on arveltu olleen joko suruhuntu tai hyttyssuoja.

Perheen esikoinen, 4-vuotias Marjatta oli kuollut vuonna 1895, 

mutta toisaalta Kirsti-tytär oli syntynyt vuonna 1896.

Greta Ahlmanin muotokuva, 1898

Valokuva Gallen-Kallelan näyttelystä Beldevere-museossa 2024-2025. 

Kuva: Johannes Stoll, Beldevere.

Beethovenia museossa

Upein kokonaisuus Ateneumin Gallen-Kallela, Klimt & Wien -näyttelyssä (täällä) löytyy näyttelyn keskeltä, kaukaisimmasta nurkasta. Sinne on rakennettu kopio Wienin sesessionisti-taiteilijoiden rakennuttaman näyttelyrakennuksen alimmassa kerroksessa olevasta salista, jonka kolmea seinää kiertää Gustav Klimtin maalaama kuuluisa Beethoven-friisi.

Alkuperäinen, 34 metriä leveä ja 2 metriä korkea friisi eli nauhamainen seinämaalaus on alkujaan maalattu säveltäjä Ludwig van Beethovenin (1770-1827) kuoleman 75-vuotisjuhlanäyttelyyn, joka pidettiin pari vuotta aiemmin valmistuneessa Secession-rakennuksessa vuonna 1902. Saksassa syntynyt Beethoven asui ja työskenteli vuosikausia Wienissä, jossa hän myös kuoli keväällä 1827. Maalaamassaan friisissä Klimt pyrki ilmentämään säveltäjän viimeisen eli 9. sinfonian filosofista sisältöä kuvataiteen keinoin. 

Ateneumin näyttelyn seinämaalaus on tarkka jäljennös (1:1) tuon juhlanäyttelyn friisistä (näyttelykopio) ja sen ovat toteuttaneet Wienin Beldevere-museon taitavat konservaattorit vuonna 2019. Alkuperäinen ja restauroitu friisi on vuodesta 1986 lähtien ollut pysyvästi yleisön nähtävänä alkuperäisellä paikallaan Secession-rakennuksessa. 

Vuoden 1902 juhlanäyttelyn keskipiste Gustav Klimtin (1862-1918) puhuttelevan seinämaalauksen lisäksi oli saksalaisen kuvanveistäjä Max Klingerin (1857-1920) Beethovenia kuvaava kookas marmoriveistos. Ateneumissa tämän korvasi Klingerin tekemä ja Wienistä lainassa oleva pienempi säveltäjää esittävä pronssiveistos. 

Tasatunnein tuossa Ateneumin kaukaisimmassa nurkassa tapahtuu jotain ihanaa. Niin ihanaa, että sitä ei kannata jättää väliin. Tuolloin upeiden seinämaalausten koristamassa tilassa soi Beethovenin 9. sinfonian viimeinen osa eli Oodi ilolle, joka esitettiin myös Wienissä juhlanäyttelyn avajaisissa vuonna 1902.

Oodi ilolle yhtäaikaa musiikkina ja seinämaalauksena. Harvinaista herkkua - kannattaa nauttia livenä :)

Max Klinger: Ludwig van Beethoven (Torso), 1890-1915

Jäljennös alkuperäisestä Klimtin Beethoven-friisistä Ateneumin taidemuseossa. 

Klimtin Beethoven-friisi Wienin Secession-rakennuksessa. Kuva: Kunstlerhaus-Archiv, Wien

Klimt kavereineen

Gustav Klimt: Amalie Zuckerkandl, 1917/1918

Ateneumissa on taas avattu kiehtova taidenäyttely Gallen-Kallela, Klimt & Wien. Itävaltalaisen kuvataiteilija Gustav Klimtin (1862-1918) ja hänen aikalaistensa teoksia on nähtävillä museon kolmannessa kerroksessa helmikuun alkuun asti. 

Kullanvärisistä maalauksistaan - ja etenkin aistillisen herkästä Suudelma-maalauksesta - tunnetun Gustav Klimtin teoksia ei ole aiemmin nähty Suomessa, mutta nyt Ateneumin näyttelyyn on saatu Wienistä lainaksi neljä alkuperäistä Klimtin öljymaalausta. Yhteensä näyttelyssä on esillä yli 200 teosta, joista 20 on Wienin kuuluisasta Belvedere-museosta ja viitisenkymmentä Ateneumin omista kokoelmista. Loput teoksista on lainattu muista suomalaisista ja wieniläisistä museoista ja yksityikokoelmista.

Klimtin neljästä teoksesta minua puhutteli eniten pienikokoisin ja jännän kapea Ystävät I (Sisaret) -niminen maalaus, jonka taiteilija oli maalannut samana vuonna (1907) kuin kuuluisan Suudelman. Ehkä näin siinä eniten ”tuttua” Klimtiä :) Yllättävän - ja jopa häiritsevän - tumma teos äidistä kahden lapsen kanssa valmistui pari vuotta myöhemmin ja epätavallinen muotokuva 60-vuotiaasta näyttelijä Josef Lewynskystä (1835-1907) vuonna 1895. Kun tuota muotokuvaa katsoo tarkasti, niin vaalean reunuksen oikeassa ylänurkassa voi huomata nuoren naisen kasvot naamarin kanssa :)

Luulen, että tunnetuin - tai ainakin tuotteistetuin - Ateneumin neljästä Klimtistä on muotokuva wieniläiseen kulttuurisukuun kuuluvasta Amelie Zuckerkandlista (1869-1942). Maalaus on taiteilijan viimeisiä teoksia ja se on jäänyt osin keskeneräiseksi ensin ensimmäisen maailmasodan ja lopulta taiteilijan kuoleman takia vuonna 1918. Jos maalauksen tarina, niin myös mallina olleen Amelie Zuckerkandlin tarina on dramaattinen. Mennessään naimisiin kirurgi Otto Zuckerkandlin (1861-1921) kanssa Amelie kääntyi kristinuskosta juutalaisuuteen ja 73-vuotiaana hän kuoli tyttärensä Noran (1898-1942) ja tämän perheen kanssa Belzacin keskitysleirillä Puolassa. 

Gustav Klimt vaikutti merkittävästi eurooppalaiseen taiteeseen. Parin taiteilijaystävänsä kanssa hän perusti vuonna 1897 Wienin sesessio -nimisen taideryhmän, joka pyrki monin tavoin modernisoimaan kangistunutta taidemaailmaa. Ja monessa he onnistuivatkin. Itävallan lisäksi 1900-luvun alussa sesessionistit vaikuttivat aktiivisesti myös Saksassa. Nimi sesessio viittaa latinan sanaan secede, joka suomentuu sanaksi erota, irtaantua.

Klimtin - ja Gallen-Kallelan - maalauksia lisäksi Ateneumissa on nähtävissä usean muun lähinnä itävaltalaisen ja saksalaisen sesessionistin teoksia. Muotokuvia, alastonkuvia, maisemia - sekä realistisina että mystisinä toteutuksina.

Ensi käynnillä :) viehätyin mm. Koloman Moserin (1868-1918) Naisen muotokuvasta, vain 28-vuotiaana espanjantautiin kuolleen Egon Schielen (1890-1918) Eduard Kosmackin kuvasta ja Carl Mollin (1861-1945) valoisasta aamiaiskuvauksesta. Ensimmäinen oli vahva, mutta kiehtovan herkkä, toinen rujo, mutta kiehtovan läpitunkeva ja kolmas lämpimän syötävä :)

Erityistä oli nähdä Gustav Klimtin yli sata vuotta vanha portofolio eli teosten kansio, johon taiteilija oli itse valinnut 50 omaa maalaustaan, joista taiteilijan valvonnassa painettiin ”virallinen mainoskansio”. Yksi tuolloin painetuista (vain) 300 portofoliasta on vuonna 1943 lahjoitettu Suomen Kansalliskirjastoon, jonka uumenista se vasta tätä näyttelyä valmisteltaessa löytyi :) Mikä tuntuu jännältä ja yllättävältä... Ja nyt tuo isokokoinen kansio on ensi kertaa yleisön nähtävillä :)

Tätä kaikkea ja paljon muuta on syksyn ja alkutalven nähtävissä Ateneumin taidemuseossa. Onneksi museo on sekä keskiviikkoisin että torstaisin auki iltakahdeksaan asti…

Gustav Klimt: Ystävät I (Sisaret), 1907

Gustav Klimt: Äiti ja kaksi lasta (Perhe), 1909/1910

Gustav Klimt: Josef Lewinsky Carloksen roolissa Clavigo-näytelmässä, 1895

Koloman Moser (1868-1918): Naisen muotokuva profiilissa, n. 1913

Egon Schiele (1890-1918): Eduard Kosmack, 1910

Sesessionistien joissakin näyttelyissä oli mukana tuolloin jo edesmenneen alankomaalaisen

Vincent van Goghin (1853-1890) auringonkukkamaalauksia, joita Schielekin ”kopioi”.

Yksi tummunut kukka on päätynyt myös tähän muotokuvaan :)

Carl Moll (1861-1945): Äiti ja lapsi pöydän ääressä (Aamiainen), 1903

Gustav Klimtin portofolio vuodelta 1918 on näyttelyssä suojattu lasivitriinillä.

Näyttelyssä oli esillä useampi lehti Klimtin portofoliosta.

Tässä yksi ihanimmista - Vesikäärmeet II (1907). 

Viisikymppinen Gustav Klimt valokuvattuna noin vuonna 1911. Kuva: Moriz Nähr

Gustav Klimt ja Wienin sesession 14. näyttelyyn osallistuneita taiteilijoita vuonna 1902.

Klimt on ylärivissä toinen vasemmalta ja hänen edessään viiksekäs Koloman Moser. 

Kuva: Moriz Nähr

Olipa kerran.

Taivas putoaa, 2025

Salon taidemuseossa on vuoden loppuun asti esillä kuvanveistäjä Jukka Lehtisen (s.1962) kookkaita teoksia, joista useimmat on valmistettu kankaista, vanerista, teräksestä ja/tai muoveista. Monet teoksista myös liikkuvat ja ”hengittävät”, koska niihin puhalletaan sysäyksittäin ilmaa. 

Teokset ovat niin isoja, että niitä mahtuu vain pari kuhunkin museon neljään näyttelyhuoneeseen. Jännittävää nähtävää, mutta silti näyttely ei ollut ihan minun juttuni. Saattaa kuitenkin olla, että menen Veturitalliin vielä toistamiseen lastenlasteni kanssa. Uskon, että he kiinnostuisivat ja innostuisivat noista leikkisistä ja ”elävistä” teoksista.

Tykkäsin näyttelyn nimestä Olipa kerran. - pisteen kanssa :) Kuten näyttelyn esitteessä sanotaan ”lause sisältää sekä tarinan alun että sen lopun”. Nimi viittaa ”paitsi satuihin myös mahdollisuuteen kaiken katoavaisuudesta. Se, mikä on totta tänään, ei välttämättä ole olemassa enää huomenna - ei ihmisessä, ei yhteiskunnassa eikä ympäristössä.”

Tosin minä en tavoittanut tätä ajatusta tai tunnetta katsoessani näyttelyn teoksia. Mutta ehkä näyttely ja etenkin sen nimi saivat minut pohtimaan elämään kuuluvaa jatkuvaa muutosta…

Iso paha susi, 2025