Olo hurmasi

Kauppatorin laidalla oleva, alkujaan Kasarmikadulle vuonna 2006 perustettu ravintola Olo (täällä) yllätti positiivisesti. Parin fine dining -pettymyksen jälkeen en Olon Michelinin tähdestä huolimatta odottanut mitään.

Olen jopa ajatellut, että ehkä fine dining on kehittynyt suuntaan, joka on ohittanut mummin makunystyrät. Syksyllä 2017 vierailu kehutussa Turun Kaskiksessa ei täyttänyt korkeita odotuksiani (täällä) ja marraskuussa 2018 käynti Kööpenhaminassa 56˚-nimisessä kehutussa ravintolassa oli niin valtava (ja kallis) pettymys, että postaukseni tuosta ruokakokemuksesta jäi lopulta luonnokseksi. Lumoavan kauniissa vanhassa kivirakennuksessa Christianshavnissa oleva ravintola tarjoili pitkän menun, jonka keskiössä oli pohjoismainen talvinen lähiruoka, kuten juurekset, kaalit, sienet ja puurot perinteisin menetelmin valmistettuna (mm. fermentoimalla ja hapattamalla). Ei lähelläkään omia makumieltymyksiäni tai -tottumuksiani...

Mutta Pekka Terävän, Petri Lukkarisen ja Teuvo Salmisen omistama ja keittiöpäällikkö Jari Vesivalon ja ravintoloitsija Katja Henttusen luotsaama Olo palautti uskoni fine diningiin. Kiitos Jari ja Katja!

Osteria ja hapankermaa

Olossa hurmaannuin ensinnäkin siitä, miten kauniisti jokainen annos oli koottu ja aseteltu lautaselle. Kaikki oli tarkkaan harkittua - yksittäisten ruoka-aineiden väreistä, muodoista ja koostumuksesta lähtien. 

Olossa söin elämäni ensimmäisen osterin. Se oli piilotettu käenkaalin lehtien alle pienten valkoisten piparjuurihelmien viereen. Ja olipa herkkua ja mureaa - ei yhtään niljakasta, kuten olen aina kuvitellut. 

Viiriäisiä Ranskasta, huhtasientä ja sitruunatimjamia 

Ja maku - (lähes) jokainen annos oli huimaa herkkua. Kokemattomampikin hifistelijä pystyi erottelemaan yksittäisistä annoksista raaka-aineiden makuja ja nauttimaan niiden onnistuneesta yhdistämisestä. 

Maistellessamme tervetulodrinkkiä Olo Gardenin puolella näimme Ranskasta tuodut, kynityt viiriäiset, jotka roikkuivat sulassa sovussa baarin kylmäkaapissa. Myöhemmin herkuttelimme sous vide -valmistetulla linnulla huhtasienen ja sitruunatimjamin kanssa. Mitä herkkua - mehevää ja aromikasta - kastikkeesta puhumattakaan. Ja huhtasieni oli maukas uusi tuttavuus. 

Kaikki maistelumenun 17 (!!!) pientä - sopivan kokoista - annosta olivat huippuja, ehkä ensimmäisenä ”pääruokana” tarjoiltua merianturaa lukuunottamatta: Valkoisen parsan kanssa valmistettu kala kalpeni entisestään muiden herkkujen rinnalla. Pitkä, mutta sopivasti täyttävä menu oli jaettu viiteen kokonaisuuteen, joista kuuden annoksen alkupala-osio kolahti minuun eniten: uutta perunaa, osteria, vuohenmaitojuustoa, villisikaa, parsaa, luuydintä ja lohta. Naminamien nami... 

Islantilaista lohta ja wasabia

Ja raaka-aineet olivat tietenkin parasta mahdollista. Annoksissa käytettiin paljon kotimaisia juureksia, vihanneksia, yrttejä ja syötäviä kukkia - henkilökunnan keräämiä ihania keto-orvokkeja löytyi useammastakin annoksesta. Pikku yksityiskohta oli graavilohen kanssa tarjoiltu wasabi, joka raastettiin asiakkaan silmien edessä Islannissa kasvatetusta wasabikasvin juuresta. 

Ja kaiken herkun kruunasi henkilökunnan ystävällisyys, välittömyys ja asiantuntevuus. Ei mitään päälle liimattua ylimielistä kohteliaisuutta, vaan rentoa huomaavaisuutta. Olo tarjosi miellyttävät puitteet kahdenkeskisen merkkipäivän viettoon. Viihdyimme ja nautimme. 

Spring menu 2019 

Museoita kerrakseen

Edgar Degas: Little Dancer Aged Fourteen 

Kolmepäiväisen Köpiksen reissun aikana kävin tavoistani poiketen jokaisena päivänä museossa. Tavallisesti kaupunkilomiini kuuluu kilometrikaupalla päämäärätöntä kävelyä ja tahallista ”eksymistä” ja keskimäärin vain yksi museo per reissu. Tällä hetkellä Ukin jalat kestävät vain lyhyitä kävelyjä, joten Köpiksessä kävelyt vaihdettiin museoihin :):) Kivaa näinkin...

Cisternernen (täällä) ja Louisianan (täällä) lisäksi ehdimme tutustua Tivolin vieressä olevaan mahtipontiseen Glyptotekiin (täällä), jonka Carlsberg-panimolla rikastunut Carl Jacobsen (1842-1914) rakennutti vuosina 1888-97. Panimomiljonääri lahjoitti myös kokoamansa mittaamattoman arvokkaan ja valtavan taideaarteistonsa museon omaisuudeksi. Museon virallinen nimi on muuten Ny Carlsberg Glyptotek. Glyptoteekki tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa veistostaiteen kokoelmaa (glypton = veistetty kuva ja theke=säilytyspaikka) ja esillä onkin poikkeuksellisen paljon veistostaidetta.

Kiersimme ranskalaisen Odilon Redonin (1840-1916) monihuoneisen Into the Dream -näyttelyn, joka ei minua outoinen kuvineen ja psykologisine viitauksineen puhutellut. Sen sijaan Redonin aikalaisen Edgar Deganin (1834-1917) tanssijapatsaita oli mukava katsella. Yli 150 pienemmän patsaan lisäksi näytteillä oli Degasin ehkä tutuin teos - metrin korkuinen pronssinen balettityttö tyllihameineen ja silkkirusetteineen.

Valmistuttuaan 1880-luvulla Degasin balettityttö sai ristiriitaisen vastaanoton mm. realistisuutensa (balettityttöjä ei tuolloin arvostettu) ja toteutuksensa (tekstiilejä patsaalla) takia. Olen ennen Glyptoteekkia katsellut pronssista balettityttöä mm. Pariisin d’Orsayn museossa ja jäin ihmettelemään, miten patsas on nyt Kööpenhaminassa. Googletus auttoi asiassa...

Alkuperäinen Degasin balettityttö on tehty vahasta, ja se on nykyään Yhdysvalloissa yksityiskokoelmassa, eikä sitä patsaan haurauden takia kuljeteta näyttelyihin. Taiteilijan kuoleman jälkeen perijät teettivät balettitytöstä 28 pronssivedosta, joista puolet ovat erivärisine tutuineen esillä tunnetuissa museoissa ympäri maailmaa ja puolet yksityiskokoelmissa.

Glyptoteekin ala-aulassa on kodikas kahvila sekä rehevä ja korkea talvipuutarha, jonne mahtuu mm. kaksi yli kymmenmetristä palmua. Muutenkin mahtipontisuudestaan huolimatta rakennus on vaeltelun arvoinen portaikkoineen, sokkeloineen ja kauniine värikylläisine huoneineen, vaikka museon yli 10 000 taide-esinettä ei niin kiinnostaisikaan.

Poikkeuksellisen ihana ja ”normaali” Redonin maalaus. 

Tuttua ja turvallista

Cecily Brown: Where, When, How often and with Whom

Lousianan taidemuseon maalaukset, veistokset ja tilateokset olivat helposti lähestyttäviä, mikä lienee Lousianan konseptikin. Tavalliselle tallaajalle jää museosta hyvä ja ehkä joskus kosketettukin mieli. Esillä olleet teokset pysyttelivät pääosin tutussa ja turvallisessa - ei mitään rajoja rikkovaa tai hätkähdyttävää. Ja tämä sopi hyvin minulle... 

New Yorkissa yli 20 vuotta asuneen englantilaisen Cecily Brownin (s.1969) laajan maalausnäyttelyn lisäksi esillä oli mm. lukuisia sveitsiläisen Alberto Giacomettin (1901-66) tuttuja laiheliinipatsaita ja Suomessakin näyttelyn pitäneen (täällä) japanilaisen Yayoi Kusaman (s.1929) leikkisä pilkkuhuone.

Mielenkiintoinen, joskin edelleen tuttu ja turvallinen, oli kuun valloituksesta kertova näyttely, jossa taiteen ja tieteen keinoin kuvattiin ihmisten käsityksistä kuusta ja avaruudesta alkaen 1700-luvulta ja päätyen Neil Armstrongin ensimmäisiin askeliin kuun pinnalla 1969.

Tykkäsin myös siitä, että museo on pääkaupungin ulkopuolella, jolloin käynnistä muodostuu erityinen retki niin paikallisille kuin turisteillekin. Kööpenhaminasta on helppo ja edulliinen junamatka Humblebaekin asemalle, josta vielä lyhyehkö kävely museolle. Meidän marraskuista kävelyä säesti upea ja voimakas lehtipuiden humina - harvinaista herkkua kaupunkilaismummille.

Louise, Louise ja Louise

Myrskyävä, kuohupäinä hyökkäävä meri ja äänekkäästi vihmova tuuli lähes pieksevät kulkijaa. Puutarha, jossa vanhojen paksurunkoisten ja lehdettömien puiden kiemurtelevat oksat hipovat maata ja koputtelevat ikkunoita. Nurmikentät, joilla Henry Mooren mustat massiiviset ihmisfigurit tekevät kaikkensa, jotta kävelijä lankeaisi kosketelemaan patsaiden sileää pintaa - ehdottomasti kiellettyä :):) Maastoa myötäilevä käärmemäinen matala museorakennus, joka puoliympyränä suojaa mylvivää merta ja kutsuvaa puutarhaa, ja jonka kolme päägalleriaa yhdistyvät toisiinsa ja ympäröivään luontoon pitkillä lasiseinäisillä käytävillä. 

Tätä kaikkea ja paljon muuta on Louisianan modernintaiteen museo (täällä), joka sijaitsee meren rannalla Humblebaekissa noin 30 kilometriä Kööpenhaminasta pohjoiseen. Museo ja sen puutarha lumosivat minut välittömästi.

Louisiana-nimi juontaa juurensa 1800-luvulta. Nykyisen museon paikalla oli tuolloin Alexander Brunin (1814-93) rakentama huvila, jonka hän oli nimennyt kolmen (!) Louisa-nimisen vaimonsa mukaan Louisianaksi. Kun Knud W Jensen (1916-2000) rakennutti ja perusti vuonna 1958 paikalle modernin taiteen museon, hän halusi nimetä museon vanhan rakennuksen mukaan. Nykyisen muotonsa museo sai 1990-luvun alussa. 

Edellisellä Köpis-reissulla emme ”ehtineet” Louisianaan (täällä), joten tällä kertaa lyhyen reissumme päämäärä oli vierailu tässä kehutussa tanskalaismuseossa. Sateesta, tuulesta ja myöhäissyksyn lehdettömyydestä ja ruskeudesta huolimatta luontoon istutettu museorakennus ja näyttelyistä etenkin englantilaisen Cecily Brownin värikylläiset maalaukset veivät heti sydämeni.

Marraskuista torstaita ei voisi paremmin viettää! Etenkin kun museossa on myös tilava kahvila/ravintola, josta on isot ikkunat merelle, ja josta saa kohtuuhintaista hyvää tanskalaista ruokaa. Ja jossa tanskalaiseen hygge-tyyliin paloi tuli isossa takassa...

Sveitsiläinen Giacometti tutkii tanskalaista luontoa. 

Museon lasikäytävillä on ainakin kymmenen ovea, joista pääsee vaivattomasti piipahtamaan puutarhaan ja takaisin. Ja joka ovelta lähtee pieni polku, joka kutsuu seikkailulle.   

Meri hipoo museon nurkkia. 

Vesisäiliöstä museoksi

Söndermarkenin puistossa Köpiksen Frederiksbergissä on 1800-luvulla kaivettu maan alle kolme isoa vesisäiliötä, joista vuoteen 1933 asti johdettiin juomavesi kaupunkilaisille. Luolasto tyhjennettiin ja otettiin museokäyttöön 1990-luvulla.

Cisternerne-nimellä tunnettu näyttelytila toimi alkuun lasimuseona, mutta nykyään siellä järjestetään vaihtuvia näyttelyitä. Luolasto on ympäri vuoden kostea ja kylmä ja sen epätasaisilla kivilattioilla on pari senttiä vettä. Katossa ja pylväissä on joitakin tippukivimuodostelmia - ainoat Tanskassa.

Käydessämme luolastossa siellä oli viimeisiä päiviä esillä tanskalaisen Jeppe Heinin (s. 1974-) tilateos, joka leikitteli peileillä, valoilla ja äänillä. Luolaston katosta roikkui pyöriviä, upeasti valoa heijastavia isoja peilejä ja ajoittain holvisto täyttyi kumeista, kaukaisia kirkonkelloja muistuttavista äänistä, kun rataa pitkin pyörivät pallot osuivat valaistuihin metallikulhoihin. Silloin tällöin nurkista singahti pitkiä tulenliekkejä, joiden valo voimistui peilipinnoilla. Nautittavaa katseltavaa ja kuunneltavaa - näyttely sopi tilaan paremmin kuin hyvin.

Hämäränä, tuulisena ja kosteana loppusyksyn päivänä Cistercernen näyttelytila ei tosin paljoa eronnut Köpiksen jouluvalojen sävyttämästä maanpäällisestä tunnelmasta. Vähän eri tilanne kuin aikoinaan keväisessä Istanbulissa, jossa myös vierailimme maanalaisissa vesisäiliöissä (täällä).

Aamulla Köpikseen

Pitkästä aikaa ollaan Ukin kanssa parin päivän pikavisiitillä Kööpenhaminassa. Aamuhämärässä lähdettiin Suomesta ja sama hämärä tuntui jatkuvan Tanskassa koneen laskeutuessa Kastrupiin hyvissä ajoin ennen yhdeksää. Ehdittiin sopivasti hotelliin aamupalalle :):)

Hyvä näin, sillä hotelli Strandin (täällä) aamiainen oli tanskalaiseen tapaan runsas ja monipuolinen - täynnä tuoretta ja maittavaa. Minulle maistui etenkin suussasulavan pehmeä sinihomejuusto, lasiin annosteltu löysähkö munakas, ihanankirpeä inkivääri-karpaloshotti, kypsät persimonin palaset ja ihanan rapea suklaakroisantti. Muun muassa...

Eikä itse hotellissakaan ole valittamista. Saimme toisen kerroksen kauniin ja korkean huoneen, jossa on kolme isohkoa ikkunaa Kööpenhaminan kauniiseen satamakanaaliin lähellä Nyhavnia. Kyllä täällä kaksi yötä porskuttaa sääennustuksen lupaamasta sateesta huolimatta :):)

Osa aamiaistani hotelli Strandissa...

Näkymä hotellin ikkunasta aamuhämärässä.

Noman lumo

Luin Optiosta, että kööpenhaminalainen ravintola Noma valittiin neljättä kertaa maailman parhaimmaksi ravintolaksi. Vierailimme Ukin kanssa Nomassa toukokuussa 2010. Ukki oli varannut pöydän jo maaliskuussa - juuri ennen kuin ravintola julistettiin ensi kertaa maailman parhaaksi. Tuolloin varaus onnistui ongelmitta ja jonottamatta netin kautta. Olimme menossa Siskontytön valmistujaisjuhliin Lundin yliopistoon Etelä-Ruotsiin ja Ukki päätti yhdistää kaksi merkkitapausta - nuoren tytön juhlat suvun kanssa ja herkuttelun huippuravintolassa Mummin kanssa.

Lukiessani Option uutista, yritin palauttaa mieleeni, mitä tavallinen talliainen muistaa ruokailukokemuksesta, jonka asiantuntijoiden mukaan pitäisi olla maailman paras.

Ukki oli varannut pöydän kahdelle hengelle myöhäiselle lounaalle klo 15 keväiseksi perjantaiksi. Tulimme paikalle taksilla ja pääsimme sisälle jonottamatta. Meidät toivotettiin ystävällisellisesti tervetulleiksi ja ohjattiin viimeiseen vapaaseen pöytään oven suuhun. Ravintola oli yllättävän pieni, ehkä noin 15 erikokoista pöytää, joissa istui rennoissa arkivaatteissa olevia monenikäisiä pariskuntia. Useimmat näyttivät ulkomaalaisilta ruokaturisteilta. Parissa pöydässä oli isompi seurue ja ainakin yhdessä myös kaksi pientä lasta, jotka näyttivät mahtuvan ja sopivan hyvin ravintolaan.

Tilasimme pitkän maistelumenun - olisikohan ollut kuusi ruokalajia + välissä useita pieniä keittiön tervehdyksiä. Ukki otti myös viinimenun ja minä pari lasia tarjoilijan suosittamaa viiniä. Ukki tarjosi ja hoiti laskun, jota en halunnut vilkaista.

Mitä muistan ruokailukokemuksesta neljän vuoden takaa? Palvelu ja tarjoilu oli erittäin ystävällistä, tosi rentoa ja yksilöllistä. Tarjoilija esitteli kaikki ruoka-annokset, kertoi raaka-aineiden alkuperästä ja annosten valmistuksesta seikkaperäisesti englanniksi - joskin minä en ymmärtänyt kuin pienen osan sanaston vierauden takia. Pöydästämme näkyi kivasti ravintolan osin avonaiseen keittiöön, joka vilisi kiireisiä kokkeja ja harjoittelijoita. Lähtiessä itse Rene-omistaja kätteli poistujat henkilökohtaisesti ja tarjoilijat kokoontuivat hyvästelemään. Rentous ja ystävällisyys oli silmiinpistävää eikä tuntunut yliampuvalta eikä feikiltä.

Ruoka oli hyvää - Ukista huippuherkullista, Mummi ei kokenut mitään ekstaasielämyksiä. Annokset olivat jänniä ja uusia yhdistelmiä - osin monimutkaisia, osin hyvinkin yksinkertaisia. Tarkemmat koostumukset ovat painuneet unholaan. Sen muistan, että annokset olivat niin kauniita että olisi halunnut syödä vain silmillä. Raaka-aineissa yritettiin korostaa pohjoismaalaisuutta, mikä suomalaiselle ei ollut mitenkään eksoottista. Tavoitteena oli yllättää: syöjät saivat avata ruokapaketteja (isosta kääreestä saattoi löytyä pienenpieni yllätys), nostaa kansia höyryävien annosten päältä, valmistaa pöydässä itse herkkunsa tarjoilijan opastamana - paljon outoja villiyrttejä ja syötäviä havuja ja kukkia, jopa merivettä lautasella. Jälkiruokaa siirryttiin nauttimaan viereiseen rentoon sohvanurkkaukseen, mikä sopi mukavasti herkkuelämyksen lopetukseksi.

Kokemus oli mieleenpainuva, mutta syöminen keskittyi vähän liikaa hifistelyyn: miltä maistuu? mistähän valmistettu? mitä seuraavaksi? osaisikohan itse valmistaa? Kerran elämässä -kokemus.

Herkkulounas

Kahden päivän Köpiksen matkastakin jää paljon mukavia muistoja, eikä ruoka ole niistä vähäisin. Saatiin pääosin herkullista syötävää ja kivaa palvelua. Pieni floppi oli vain italialainen Cortona, jossa annokset olivat mielikuvituksettomia ja mauttomia ja hinta/laatu-suhde huono. Mutta palvelu oli ystävällistä.

Ylitse muiden oli bistro Boheme, jonne eksyimme vahingossa sen sijainnin perusteella - Masai-outletin vieressä. Istuimme mukavissa ulkopöydissä katuelämää seuraten, vaikka sisätilatkin olivat kutsuvia. Ukki söi äärihyvän tartar-lankkupihvin ja  Mummille löytyi helposti maukas lohi-avokadoherkku. Ja jälkiruoka vei kielen: sitruunatorttu valkojuustojäätelön ja marengin kanssa. Hyvä jälkiruokahan pelastaa AINA Mummin päivän.

Masai-kaupasta löytyi muuten 50 %:n alennuksella mumminnäköinen ohut, luonnonvalkoinen nuttu päälläolleiden turkoosien housujen kaveriksi.

Rentoa keskustaa

Köpis elää. Paljon kukkia ja köynnöksiä talon seinillä - kaikki aika rennosti valloillaan. Ikkunoissa ei verhoja, huoneistojen valo ja ihmisten toiminnat tulee osaksi katuelämää. Vanhoihin taloihin on jälkeenpäin rakennettu mitä erilaisimpia parvekkeita, useimmiten onnistuneesti. Niillä viihtyy aamupalan nauttijaa ja tupakan polttajaa. Sisä- ja ulkotilan rajaa häivytetään mukavasti.

Kuppiloissa, ravintoloissa ja pienissä kaupoissa oli kynttilöitä pöydillä ja oven pielissä. Kesälläkin ne sytytettiin heti sateen yllättäessä. Kodikasta, kutsuvaa ja rauhoittavaa. Paljon pikkulapsia, koiria ja pyöriä, ja kaikille löytyi tilaa. Vanhuksia näkyi vähemmän. Miksi? Ehkä liikuimme enemmän nuorten lapsiperheiden alueilla. Toisaalta ehkä en erottanut ikäihmisiä, sillä monet iäkkäätkin pukeutuivat rennosti ja pyyhälsivät paikasta toiseen pyörillä.

Ja herkullista, tuoretta leipää - vaaleaa ja tummaa. Ja ne rapeat viinerit! Ei karppaajan kaupunki.

Kivaa Köpiksessä

Miellyttävä ja helppo kaupunki. Ystävällisiä ja rentoja ihmisiä. Ja polkupyöriä kaikkialla - menossa ja levossa. Mukava kohde minilomalle.

Yövyttiin kalliissa amerikkalaisketjun Marriot-hotellissa, jonne Ukki sai pari päivää aikaisemmin "sikahyvän" tarjouksen. Aamulla sisäänkirjautuessa hotelli tuntui luotaantyöntävältä, liian isolta ja liian jenkiltä. Mutta näkymä 10. kerroksen huoneen isoista ikkunoista yli kaupungin kattojen, tilava kylpyhuone ja taivaallinen aamiainen merinäkymällä tainnutti Mumminkin vastustuksen.

Aamulla suunnattiin Fredriksbergin kirpputorille, jossa tihkusateesta huolimatta oli useita myyjiä. Ukki vetäytyi nopeasti viereiseen puistikkoon näpräämään puhelinta. Kirppisostaminen ja tinkiminen oli yllättävän vaikeaa vieraalla valuutalla, ja Mummikin luovutti tavallista nopeammin. Lähdettiin yhdessä rauhalliseen ja kuvankauniiseen Fredriksbergin puistoon ja töllisteltiin lähitienoon ihania vanhanaikaisia  omakotitaloja.

Onneksi vierailu kaupungin ulkopuolella olevassa modernintaiteen Louisiana-museossa jäi vielä seuraavaan kertaan. Ensi kertalla ehditään toivottavasti käydä myös haistelemassa herkkuhalleilla (Torvehallerne) ja tutkimassa vintage-lamppuja oudossa HotKo Tyr -kaupassa (Nørrebrogade 76).

Viuhahdus Tanskanmaalle

Lennettiin äkkilähdöllä Ukin kanssa Köpikseen. Perjantaiaamuna klo 7 lähdettiin Seutulasta ja lauantai-iltana puolenyön aikana palataan. Kylmää ja pilvistä, mutta on vaelleltu ympäri kaupunkia ja pistäydyttiin sopivan pienessä designmuseossa keskustassa. Tuttuja esineitä - paljon tuoleja ja
lamppuja - ihana museokauppa ja kaunis, suojaisa puutarhakahvila.

Illalla käytiin vielä ihastelemassa Tivolin iltavalaistusta. Valtavasti ihmisiä ja ravintoloita, joissa aikuiset ihmiset söivät ja iloitsivat. Mukavaa katseltavaa, ilmeisen tanskalaista.