Pastaa Bardotissa

Valkosipulivoissa paistettua hummeria, peperoncinia, hummerikastiketta, 

valkosipulia ja sitruunavoilla maustettua linguine-pastaa

Tapasimme runsas viikko sitten tutulla, viiden naisen serkkusakilla Helsingissä. Kolme-neljä kertaa vuodessa kokoontuvaan naissakkiimme kuuluu kolmen yli 90-vuotiaan sisaruksen (täällä) viisi 55-72 -vuotiasta, osin jo eläkeikäistä tytärtä - kaksi Turusta, yksi Espoosta, yksi Salosta ja minä ainokaisena Hesasta. Tällä kertaa joukkoomme liittyi myös Marjukka Espoosta - vanhojen äitiemme Simo-veljen tytär. Karismaattisen Simo-enon, joka oli sisaruksista vanhin ja joka kuoli 88-vuotiaana joulukuussa 2015 (täällä).

Ohjelmassa oli - minun suosituksestani - Gothic modern -näyttely Ateneumissa (täällä) ja pitkä lounas museon lähellä, Kluuvikadulla olevassa Bistro Bardotissa. Valitsin tuon ranskalaistyylisen ravintolan yhteisen keväisen Ranskan matkamme (täällä) muistoksi :) Ja se kannatti, sillä ravintolan kehuttu hummeripasta Linguine au Homard maistui äärettömän herkulliselta - yksi elämäni parhaimpia pastaruokia. Lempeän maukas, herkän hyvä :) Osa porukastamme valitsi pääruoakseen paistettua vasikanmaksaa ja osa päivän kala-annoksen, ja kaikki maistui erinomaiselta. 

Hummeripastan sisältämä peperoncini jäi askarruttamaan mieltäni. Sanakirjan mukaan italian sana peperoncino kääntyy chilipippuriksi ja paprikaksi.

Serkut ihastuivat myös Ateneumin näyttelyyn, aivan kuin minäkin joku viikko aiemmin (täällä). Ja minulle sopi paremmin kuin hyvin tutustua näyttelyyn vielä toistamiseen. Tällä kertaa näyttelyn paras anti oli ehkä se, että olin etukäteen varannut meille kahdeksan euron liput puoli tuntia kestävään opastukseen, joka kesti puoli tuntia ja joka pidettiin toisen kerroksen luentosalissa. Suosittelen :)

Mukavan päivän ainoa häiriötekijä oli väentungos Ateneumissa. Kehuttu näyttely on todella saavuttanut yleisönsä :) Onneksi ruuhka oli pahimmillaan parissa ensimmäisessä näyttelyhuoneessa ja hellitti loppua kohti. 

Marjukasta taisi tulla SerkkuLeidien uusin jäsen :) Niin hyvin hän sopeutui rentoon ja äänekkääseen naisseuraamme. Ja nautti, kuten mekin. Veri on vettä sakeampaa…

Alla plataanipuun :)

Vielä pari valokuvaa kevään ja kukkien keskeltä Etelä-Ranskasta (täällä). Yhteen kuvaan myös minä jouduin tai pääsin poseeraamaan lähikylän kukkien keskelle. ”Huomaatteko, että Annin puseron värit toistavat kivasti ihmeköynnöksen värejä. Otetaanpa valokuvaajasta valokuvakuva!” keksivät SerkkuLeidit. Ja kiva kuva tulikin :)

Kuvaamista ja kukkia matkalla riitti sekä Siskon puutarhassa että lähikylien kujilla. Tulipahan todistetuksi, että me Leidit jaksoimme raahautua kylille vielä illan hämärryttyäkin - tai ainakin yhtenä iltana :)

Yhteen kuvaan halusin ikuistaa plataanipuun kauniinkirjavaa kuorta, sillä meille jäi sisäpiirivitsiksi Ennan vakuuttavat sanat: ”Muistattehan Aikakoneen laulun Alla plataanipuun?” Näin Serkku muisteli, kun väittelimme inttävään pohjalaiseen tapaamme erään vanhan puun lajista. 

Tämän jälkeen jopa komeasti kukkivaa ihmepensasta saatoimme kutsua plataanipuuksi. Joten Mummikin ikuistettiin ”alla plataanipuun” :)

Ja yksi kapakka :)

Taas löytyi Siskon opastuksella kiva kapakka :) Markkinapäivän (täällä) lounaspaikaksi hän oli valinnut Fayencen keskustassa olevan kaksikerroksisen Le France -nimisen pienen ravintolan. Istuimme toisen kerroksen parvekkeella - varjossa, mutta lämmössä. 

Ja taas herkuteltiin. Tällä kertaa päätimme alku- ja pääruoan sijaan syödä kaksi alkuruokaa: Parsaa vuohenjuusto-moussella, vasikanlihaa paikallisen vihannesten kanssa ja itsetehtyjä, pinaatilla täytettyjä ravioleja, joista ravioliannos oli heittämällä herkullisin. Ja täyteen tultiin :)

Hyvin ravittuna jaksoi taas kierrellä kylän kiehtovia kujia - tai kuka jaksoi, kuka ei :)

Salade dAsperges, Mousse de chevre frais aux herbes, Palet Breton au Parmesan Fraucheur

Vitello Tonato comme un Carpaccio, condiments de Provence & Coleslaw

Raviolis Artisanal, Ricotta epinard sauce Parmigiano

Yksi kirkko

Pitäähän joka matkalla bongata yksi kirkko :) Tällä kertaa se oli Fayencen barokkityylinen Eglise Saint Jean-Baptise eli Pyhän Johannes Kastajan kirkko. 

Ulkoa ja sisältä jykevä, 1700-luvulla rakennettu kivikirkko oli katoliseksi kirkoksi yllättävän levollinen, ei yhtään kromeluuri. Tykkäsin etenkin kirkkosalin korkeudesta ja yksinkertaisista kattoholveista sekä alttarin päälle rakennetusta kauniista kupolista.

Kirkko sulautui liiankin hyvin kylän muihin vanhoihin kivirakennuksiin, eikä sitä kauempaa juuri niistä erottanut muu kuin koko - ja (vaatimaton) torni.

Etsi kirkko :)

Kaunis Fayence

Jos ensimmäisenä SerkkuLeidien reissupäivänä seikkailimme vilkkaassa Cannesissa (täällä), niin toisena päivänä nautimme pienen Fayence-nimisen vuoristokylän rauhallisuudesta. Alle 100 kilometrin säteellä Nizzasta on kymmeniä samanoloisia, toinen toistaan kauniimpia pieniä kyliä tai kaupunkeja vanhoine taloineen ja kapeine kujineen. 

Yksi näistä on Fayence, jonka vanhimmat talot ovat keskiajalta ja iso kivikirkko 1700-luvulta. Jätimme auton kaupungin vanhan keskustan ulkopuolelle ja kiipesimme runsaan kilometrin matkan jyrkkiä ja kapeita kujia pitkin ylös kaupungin keskusaukiolle - Johannes Kastajan aukiolle (Pl. St. Jean-Baptiste). 

Ennen puolta päivää kiemuraiset pikkukadut olivat hiljaisia ja lähes autioita. Näimme vain jokusen yksittäisen ihmisen ja pari autoa, mutta useampia pieniä aukioita penkkeineen, paljon vehreää ja vihreää sekä lukuisia kukkivia ihmeköynnöksiä. Leppoisaa ja kaunista. Ja siistiä :)

Päästyämme aukiolle myös se oli melkein tyhjä. Siskon mukaan aukiolla on yleensä torstaisin paikalliset markkinat - parikymmentä kojua, joissa myydään lähiseudun vihanneksia ja juustoja sekä mm. erilaisia huiveja ja kesähameita. Tänä torstaina siellä oli ainoastaan yksi torikauppias - ilmeisesti muut olivat pelästyneet aamun sadekuuroja.

Onneksi sade ei ollut pelästyttänyt meitä :) Vaikka missasimme viikkomarkkinat, nautimme suunnattomasti pitkästä kävelystä pienessä ja kauniissa Fayencessa. Varsinkin kun sade oli loppunut juuri sopivasti saapuessamme autolla kaupungin laidalle :) 

Fayencen ympäristöstä löytyy useita merkittyjä, 5-15 kilometrin pituisia, helppoja vaellusreittejä.

Lauran luona

Lähes joka kerta kun matkustan Siskon luokse Ranskaan, käymme yhtenä päivänä hänen kanssaan lounaalla La Laurassa - yhdessä Siskon lempiravintolassa Cannesissa. 

Näin teimme myös SerkkuLeidien kolmipäiväisellä reissulla (täällä). Tosin Sisko yritti suosittaa toista ravintolaa, koska pelkäsi että Laurasta ei luonasruuhkassa löydy vapaata viiden hengen pöytää. Mutta minä halusin koettaa, ja emäntä löysi kuin löysikin meille pienen odottelun jälkeen paikat :)

Kaikille Leideille sopi hyvin kokea hieman italialaisen rentoa tunnelmaa hienostuneen Cannesin vilinässä. Ja herkutella Bruschetta-alkupaloilla ja Pasta Vongole -spagetilla :)

Ehkä Turun serkuistakin tuli La Laura -faneja ja Cannesissa kuullaan jatkossa: ”Ei teil mittää ruokaa sattuis olemaa?”  

Bruschetta

Pasta Vongole

Leidit Cannesissa

Kuopusserkku äkkäsi heijastuksen Palais des Festivals -tapahtumakeskuksen seinässä -

ja ikuisti Leidit kännykkäkamerallaan :) 

Ensimmäinen kokonainen päivä SerkkuLeidien Ranskan reissulla (täällä) kului runsaan puolen tunnin päässä Siskon huvilalta olevassa Cannesissa, jossa edellisenä päivänä oli alkanut vuosittainen kuuluisa elokuvafestivaali - 77. kerran sitten avajaisvuoden 1946. 

Festivaalien takia suositun rantakaupungin kaduilla pörräili tavallista enemmän mielenkiintoisen ja erikoisen näköistä porukkaa - osallistujia ja järjestäjiä, joiden seuraaminen jo itsessään olisi riittänyt päivän ohjelmaksi :) Yhteenkään staraan emme kuitenkaan törmänneet tai emme ainakaan tunnistaneet, vaikka kovasti yritimme bongata kuopusserkun fanittamaa Meryl Streepiä - supertähteä, joka oli edellisenä päivänä saanut Kultaisen palmun kunniapalkinnon. Meillä kuitenkin riitti asian ympärillä hauskaa vitsiä koko matkan ajaksi, ja näimmehän me lukuisia Merylin mainosjulisteita ja lehtiotsikoita :)

Tähtibongailun lisäksi haistelimme ihanaa Forvillen ruokatoria ja kiipesimme Notre-Dame dEsperance -kirkolle lähinnä sieltä avautuvien näköalojen takia. Ja odottelimme kadunkulmissa, kun kuopusserkku kävi shopppailemassa tuliaisia mm. kotona odottavalle, parivuotiaalle koiralleen :)  

Toki ehdimme myös herkutella pitkään ja hartaasti yhdessä Siskon lempiravintoloista, mistä pari sanaa huomenna….

Parsan aikaa Forvillen ruokatorilla 

Valokuvaajien apuvälineitä :)

Pilvistä Cannesin rantaa…

… ja sateen tyhjentämiä katuja :) 

Kuopusserkun lempistara

Notre-Dame dEsperance -kivikirkon juurelta aukeaa komea näköala 

kaupungin kattojen yli vuoristoon ja merelle. 

Ranskalaista puutarhaa

Sain taas nauttia Siskon vieraanvaraisuudesta hänen ja Puolisonsa Ranskan kodissa. Pitkästä aikaa, sillä osin koronavuosien takia edellisestä kerrasta on lähes kuusi vuotta (täällä). Tällä kertaa Puoliso ajettiin evakkoon, sillä huvilasta ja sen puutarhasta nautittiin naisporukalla :)

Minun lisäkseni Sisko oli kutsunut riemulomalle Ranskaan kolme serkkuamme eli iloiset SerkkuLeidit. Porukan, jolla viime vuosina olemme retkeilleet mm. eri puolilla Etelä-Suomea (täällä). Ja nyt pääsimme pitkään suunnitellulle reissulle Siskon Ranskan huvilalle :) 

Yksi vuorokausi on oltu, ja kaksi on jäljellä. On ehditty tutkia huvilan puutarhaa, ihailla kymmeniä ruusuja ja kokeilla uima-allasta. Lähileipomon patongit ja kroisantit on hyviksi havaittu. Ja Siskon ajotaito vakuutti, kun hän tänään sukkuloi sujuvasti ranskalaisen liikenteen lomassa kierrättäessään meitä lähitienoon kylissä. 

Huomista odotellessa…

Salainen vesiallas :)

Siskon lempiruusu

Aurinkoinen Antibes

Bathers watching a plane (Picasso 1920)

Lyhyellä Ranskan reissulla ehdittiin Mouginsin (täällä) lisäksi yöpyä pari yötä Antibesissa. Sääennustusten perusteella olimme varautuneet sateeseen, mutta Antibes yllätti iloisesti. Saimme kaksi ihanaa aurinkoista loppukesän päivää. Ja nautimme.

Nautimme lämmöstä ja turkoosista merestä. Ja sileistä, käteensopivista rannan pikkukivistä. Olin unohtanut, miten ihanilta meren hiomat Välimeren rantakivet tuntuvat jalkapohjissa ja käsissä. Parasta hierontaa ja meditatiivista rauhoittumista, kun istuu lämpimillä rantakivillä seuraten aaltojen ja pilvien liikkeitä ja painelee, pyörittelee ja tunnustelee käsissään harmaita, auringon ”pehmentämiä” sileitä kiviä.

Tietenkin pistäydyimme myös rannan Picasso-museossa, jossa yllättäen oli kiva näyttely mestarin Antibesin lomilla vuosina 1920-46 tekemistä maalauksista ja harjoitelmista. Majoituspaikkakin löytyi helposti Airbnb:n kautta aivan rannan tuntumasta.

Auringon ja meren lisäksi lumouduin lähileipomon mantelikroisanteista, joita kävin aamuhämärrässä hakemassa matkaporukan iloksi.

Viipale Valbonnea

Valbonnessa ei tryffeliä säästelty.

Hääreissulla kävimme pikaisesti myös Valbonnessa. Tarkoitus oli lähinnä löytää mukava lounaspaikka, mikä osoittautui tavallista vaikeammaksi. Emme nimittäin tienneet, että juuri perjantaisin Valbonnen kadut täyttyvät markkinamyyjistä ja -ostajista, minkä johdosta useimmat keskustan ruokapaikat täyttyvät heti lounasajan alussa.

Erään täyden kuppilan isäntä vihjasi yrittämään sivukadulla olevaa Le Bistrot du Sommalier -nimistä bistroa (täällä). Mahduimme sisään, ja saimme mukavan pöydän ulko-oven vierestä. Paikka oli parempi kuin osasimme odottaa: Ruoka ja palvelu ihanaa - ei mitään gourmettia, vaan rehtiä ja runsasta maalaisranskalaista ”kotiruokaa”. Parempaa emme olisi voineet löytää.

Valbonnessa, kuten muissakin ruokapaikoissa mukanamme oli Esikoisen seitsenkuinen Armas -eläväinen ja ehtivä vesseli. Kaikkialla lapsiin suhtauduttiin upeasti - huomaavaisesti ja kärsivällsesti. Tämä koski niin henkilökuntaa kuin muita asiakkaita. Ranskassa onkin helppo ja iisi ruokailla ravintolassa myös lasten kanssa.

Valbonnesta jäi kiva fiilis, vaikka tutustuminen jäi tällä kertaa vain lounaspaikkaan...

Historian havinaa

Ephrussi de Rothschildin huvilassa oli kaiken muun lisäksi esillä myös vanhoja valokuvia. Rappusissa huomioni kiinnittyi valokuvaan, jossa oli jyrkän rantakallion päälle rakennettu pyöreä ravintola. Googlettaessa selvisi, että kuvan on ottanut valokuvaaja Jean Gilletta (1856-1933) noin vuonna 1900 ja että kyseinen La Reserve -ravintola toimii edelleen suosittuna gourmet-ravintolana Nizzassa.

Ehkäpä seuraavalla Nizzan reissulla käyn syömässä yli sata vuotta vanhassa La Reserve -ravintolassa. Ja edelleen myös Cap Ferratin niemi on kiertämättä. Mm. pitkään Antibesissä asunut Helena Liikanen kehuu blogissa ko. kävelyreittiä kauniiksi ja lapsiperheillekin sopivaksi (täällä). Ja Cap de’Antibesin kävelyreittiä (täällä) lyhyemmäksi ja helpommaksi - tätähän me Siskon kanssa yritettiin pari vuotta sitten kävellä. Mutta eksyttiin alkuunsa (täällä)...

Villan rikas Tyttö

Villa Ephrussi de Rothschilden rakennuttaja ja ensimmäinen omistaja Beatrice de Rothschild syntyi Pariisissa 1864. Hänen vanhempansa olivat serkuksia ja kuuluivat molemmat varakkaaseen eurooppalaiseen Rothschieldin pankkiiri- ja taiteenkeräilijäsukuun. Täytettyään 19 vuotta Beatrice meni naimisiin vanhempiensa 35-vuotiaan ystävän venäjänjuutalaisen pankkiirin ja uhkapelurin Maurice Ephrussin kanssa.

Avioliitto oli ilmeisen onneton ja jäi lapsettomaksi. Pari erosi vuonna 1904, jolloin Beatrice oli 40-vuotias ja korviaan myöten peliveloissa oleva Maurice 55-vuotias. Seuraavana vuonna Beatricen isä kuoli ja Beatrice peri kolmen sisaruksensa kanssa valtavan omaisuuden. Perinnön turvin Beatrice alkoi suunnitella unelmakotiaan Ephrussi de Rothschilden huvilaa puutarhoineen (täällä) Etelä-Ranskaan Cap Ferratin niemelle.

Beatrice kuoli 70-vuotiaana tuberkuloosiin.

Lumottu puutarha

Viimein sain toteutettua yhden toiveeni, kun pääsin käymään kahden tyttäreni kanssa Nizzan ja Monacon välissä sijaitsevassa Villa Ephrussi de Rothschildissa (täällä). Paronitar Beatrice de Rothschild rakennutti vuosina 1905-12 tämän puutarhan ympäröimän jännittävän huvilan perittyään jättiomaisuuden pankkiiri-isältään. Paronitar haali huvilalle arvokkaita perintöhuonekaluja ja vanhaa taidetta ympäri Eurooppaa. Upealla paikalla sijaitseva huvila toimi kymmenisen vuotta paronittaren talviasuntona, minkä jälkeen villan käyttö oli vähäistä.

Vuonna 1933 paronitar testamenttasi huvilan taide-esineineen ja puutarhoineen Ranskan kaunotaiteiden akatemialle (Academie des Beaux-Arts), joka on johtava taiteen instituutio Ranskassa. Vuosien kuluessa huvila ja puutarha pääsivät hapasti rapistumaan. Kunnostuksen jälkeen ne avattiin yleisölle 1990-luvun alussa.

Vaaleanpunainen huvila mielenkiintoisine - jopa hullunkurisine sisustuksineen ja monimuotoisine puutarhoineen lumosi minut täysin. Huvila on rakennettu Cap Ferratin niemen kapeimmalle kohdalle, joten puutarhasta ja useista huvilan huoneista sai ihailla kahteen suuntaan avautuvaa hienoa merinäköalaa. Yhdeksästä erilaisesta puutarhasta tykästyin etenkin espanjalaiseen puutarhaan, joka vielä lokakuussa oli parhaimmillaan. Myös eksoottinen kaktuspuutarha ja ranskalaisen puutarhan klassisen musiikin tahtiin tanssivat suihkulähteet jäivät mieleen.

Huvilassa huomioni kiinnittyi mm. pieniin koristeellisiin nojatuoleihin, jotka paronitar oli teettänyt kahdelle lempikoiralleen :):) Ja Kiinasta tuotuihin pariinkymmeneen pikkuriikkiseen naisten silkkikenkään. Ne muistuttivat tuhatvuotisesta aasialaisesta kauneusihanteesta, joka edellytti että pikkutyttöjen varpaat väkivaltaisesti taitettiin ja sidottiin jalkapohjan alle. Näin jalkaterä säilyi aikuisenakin varhaislapsuuden mitoissa eli alle 10 senttisenä - ihannepituus oli 8 cm. Tapa jatkui osassa Kiinaa aina Maon valtaantuloon eli vuoteen 1949 asti.

Puutarhaseikkailun jälkeen istuuduimme Villan ulkoilmaravintolaan salaattilounaalle. Vaihtoehtona olisi ollut istua okranvärisessä pyöreässä teehuoneessa, mutta auringon helliessä valitsimme ulkoilman...

Tonnikalaa ja pastasalaattia Villan ulkoilmaravintolassa.