Huojuva talo

Kansallisteatteri onnistui taas, toistamiseen tänä syksynä :) Kävin eilen Lontoontytön kanssa katsomassa kirjailija Anneli Kanton ja ohjaaja-dramaturgi Heini Tolan yhteistyönä kirjoittaman ja Tolan ohjaaman Jotunin. Ja ihastuin, kuten runsas kuukausi sitten ihastuin teatterin Täällä Pohjantähden alla -esitykseen (täällä). 

Näytelmä on fiktiota, mutta se perustuu historiallisiin tosiasioihin. Se kertoo kirjailija Maria Jotunista (1880-1943) ja hänen riitaisesta ja onnettomasta avioliitostaan kirjallisuudentutkija ja kotimaisen kirjallisuuden professori Viljo Tarkiaisen (1879-1951) kanssa. Kaksi tyystin erilaista ihmistä ja kaksi aikansa julkkista, jotka menivät kolmekymppisinä naimisiin, kun Jotuni huomasi olevansa raskaana. 

Seuraavana vuonna he saivat jopa kaksi poikaa - Jukan, joka syntyi alkuvuodesta ja Tutun, joka syntyi joulukuussa 1912. Kahden työhönsä intohimoisesti suhtautuvan uraihmisen perhe-elämä oli jatkuvaa valtataistelua sekä loputonta fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Näytelmä kuvaa avioparin ja perheen elämää 30 vuoden ajalta avioliiton solmimisesta 63-vuotiaan Jotunin kuolemaan vuonna 1943. 

Avioliiton aikana Maria Jotuni kirjoitti väkivaltaista perhe-elämää kuvaavan klassikkoromaaninsa Huojuva talo, jonka kirjoittamisen hän salasi mieheltään ja jonka hän toivoi julkaistavan vasta kuolemansa jälkeen. Tosin Jotuni ei varmaan kuvitellut, että teos näkisi päivänvalon vasta 1963 eli 30 vuotta sen kirjoittamisen ja 20 vuotta kirjoittajan kuoleman jälkeen. 

Sari Puumalainen Jotunina ja Antti Pääkkönen Tarkiaisena olivat loistavia. Ja Katri Rentton lavastus ja muusikko Salla Markkasen live-musiikki olivat erottamaton osa näyttämön tapahtumia.

Ainoa miinus esityksessä oli istumapaikat. Näytelmä esitettiin pienellä näyttämöllä ja meillä oli paikat ensimmäisellä rivillä. Olin mennessä paikoista innostunut, mutta esityksen edetessä silmät alkoivat harittaa ja niska väsyä, kun jouduin katsomaan näyttelijöitä alhaalta ylös. Pienen näyttämön ensimmäinen rivi on nimittäin osittain näyttämön alapuolella, mitä en ollut tajunnut. Toisin on esim Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä, jossa näyttämö ja katsomon eka rivi ovat samassa tasossa, jolloin rakastan istua edessä. Jatkossa tämä pitää muistaa lippuja ostaessa…

Kansallisteatterin edessä on kirjailija Aleksis Kiven patsas, josta kirjoitin maaliskuussa 2023 (täällä). Tämä sopi hyvin Jotuni-näytelmän teemaan, sillä Viljo Tarkiaisen väitöskirjan aihe vuonna 1917 oli Aleksis Kiven Seitsemän veljestä :)

Pienen näyttämön eteisaulassa on Essi Renvallin (1911-1979) rintakuva 

Antti ja Rakel Wihurista vuodelta 1954. 

Wihurin perhe ja Säätiö ovat tukeneet ja tukevat edelleen 

merkittävästi Kansallisteatterin toimintaa.

Lomapäivä Salossa

Ekaluokkalainen vietti syyslomaa Ukin mökillä, ja ainakin Ukki ja Mummi nauttivat. Samoin pikkumiehen seura viihdytti mummin Muru-koiraa ja mökillä hoidossa olevaa Opiskelijatytön Chloe-koiraa (täällä). Lontoontyttökin ehti Love-kissansa (täällä) kanssa piipahtaa joukon jatkona. Ja tänään odotamme viikonlopun viettoon Opiskelijapoikaa puolison ja pesueen (9v, 4v ja 2v) kanssa - jee :)

Pikkupojan kanssa on ehditty kävellä Salon keskustassa Meritalon museon (täällä) lähistöllä, jossa meidän tulee harvemmin Salo-reissuilla käytyä. Löysimme Uskelanjoen yli kulkevan jännän riippusillan - ja kaunista ruskaa. Mutta ennen kaikkea meitä molempia kiinnosti Rummunlyöjänkadun ja Uskelanjoen väliin jäävä hylätty tontti, jossa rämeikön keskellä könötti kaksi tyhjää puutaloa ja autotalli. ”Kummitustaloja”, Pikkupoika totesi entistä innostuneempana :)

Tätä ennen olimme jo käyneet joen toisella puolella olevassa Mäkkärissä syömässä kanahampurilaiset ja pienet ranskikset. Kummitustalon tutkimisen jälkeen kävelimme vielä tuttuun Kuiron kahvilaan (täällä), jossa Pikkupoika pähkäili pitkään banaanileivoksen ja perunaleivoksen välillä. Minulle riitti kahvi ja pieni aprikoositäytteinen pulla. 

Herkuttelun jälkeen oli vuorossa Bio Kino ja Ella ja kaverit -leffa. Salon keskustassa on kaksi elokuvateatteria Bio Kino ja Lumo Salo, jotka molemmat ovat ymmärtääkseni nykyään suurien leffaketjujen ulkopuolisia yrityksiä. Tykkään etenkin vanhanaikaisesta Bio Kinosta, mutta Lumokin menettelee.

Pikkupoika osasi jo leffaan mennessä kaikkien lapsinäyttelijöiden roolinimet, sillä Timo Parvelan Ella ja kaverit ovat kuulema hänen suosikkikirjojaan. Mummi ei osannut, mutta silti me molemmat tykkäsimme. Ja tietty tykkäsimme myös leffakarkeista :) 

Kiva lomapäivä - ulkoilua, aurinkoa, ihmettelyä, elokuvaa ja herkkuja. Ja mökillä meitä vielä odotti Kimble ja 500 palan palapeli…

PS. Tietysti me myös joka välissä seurasimme YleAreenasta englanninspringerspanieli Murua ja sen 11 pennun elämän ensipäiviä. Katsoimme jopa neljän ensimmäisen pennun syntymää suorana telkkarista keskiviikkoiltana, kunnes piti mennä nukkumaan. Jännää ja mielenkiintoista :)

Se on - Koskela

Upeaa teatteria. Upeaa lavastusta. Upeaa näyttelemistä. Upeaa kuorolaulua. Kansallisteatterin isolla näyttämöllä saa tänään ensi-iltansa upea sovitus ja upea esitys Väinö Linnan klassikosta Täällä Pohjantähden alla.

Näin näytelmän eilen sen viimeisessä ennakkonäytöksessä ja olin myyty. Parasta teatteria, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Ohjaaja Lauri Maijala onnistui loistavasti. Näytelmä oli toimiva kokonaisuus, jossa esiintyjät ja kaikki elementit tukivat saumattomasti toisiaan. 

Esitys oli näyttämön juhlaa. Lavastus (Kati Lukka), valot (Kalle Ropponen) ja muut tehosteet olivat vailla vertaa. Kuten myös musiikki (Jani Rapo), jona kuultiin sekä mahtipohtisia työväenlauluja että nautittavasti uudelleen sovitettuna tuttua Täällä pohjantähden alla -laulua. Ehkä juuri nämä kuorokohtaukset toivat mieleeni 1960-luvun legendaarisen Lapualaisoopperan, vaikka en kyseistä näytelmää aikoinaan nähnytkään…

Näyttelijät - yksin ja joukoissa - kertoivat hienosti Koskelan perheen tarinaa alkaen 1880-luvulta pappilan torppari Jussista ja kuokasta ja päättyen Jussin pojanpojan Vilhon kuolemaan jatkosodan viimeisenä kesänä vuonna 1944. Tosin ennakkonäytöksessä joidenkin näyttelijöiden puhe kuului hieman epäselvänä permannon puoliväliin. 

Näytelmän hämäläisen hidas alku pitkine taukoineen oli heti hieno - lisäten odotuksia tulevasta. Ja jokaisen kolmen näytöksen loppukohtaukset olivat vaikuttavia ja tunteikkaita. Moni katsoja - minä muiden joukossa - pyyhki kyyneleitä. 

Rakastin näytelmän (lähes) jokaista hetkeä :) Lähes-sanalla viittaan näytelmän viimeiseen puolituntiseen, jonka ihmisissä ja juonen käänteissä putosin välillä kärryiltä. Onneksi näytelmä loppui hienoon kuoroesitykseen, joten kärryiltä putoamisenikin unohtui…

Kiitos koko tiimille sykähdyttävästä teatterikokemuksesta. Eikä haitannut yhtään vaikka esitys kesti kolme ja puoli tuntia. Päinvastoin - ne kolme ja puoli tuntia olivat yhtä nauttimista. 

Ja seurana ollut Siskokin nautti :)

Teatterin portaikon ikkunoissa on Eliel Saarisen (1873-1950) suunnittelemia lyijylasiteoksia.

Suuren näyttämön kattoa koristaa vuonna 1932 valmistunut Yrjö Ollilan (1887-1932)

Thalian peili -niminen teos, jonka malleina on ollut teatterin näyttelijöitä.

Taiteilija kuoli myöhemmin ilmeisesti kattomaalauksen väriaineista saamaansa myrkytykseen.

Kesäilta teatterissa

Aurinkoinen kesäkuun ilta sujui 7-vuotiaan kanssa mukavasti Merimaskun kesäteatterissa Taattistenjärven rannalla. Pikkuriikkinen ulkoteatteri oli kiinnittänyt huomioni, kun pari viikkoa aiemmin olin kävellyt koiran kanssa Taattistenjärventiellä. Pakkohan tuota Merimaskun kesäteatteria oli kokeilla :)

Niin istuimme Lontoontytön ja 7-vuotiaan sekä parin sadan muun innokkaan teatterin - ja Merimaskun - ystävän kanssa tiistai-iltana katsomassa Venla Kuitusen ohjaamaa ja merimaskulaisen Tanja Sirenin kirjoittamaa Kaikki laivaan -nimistä komediaa Kollolan kotiseututalon idyllisellä pihalla. 

Viihdyttävää ja ihanan kototekoista. Palaamme varmasti ensi vuonna - varsinkin kun 7-vuotiaskin totesi: ”Paras esitys ikinä !” Vähän harmitti, että Kollolan kotiseututalon pienimuotoinen kotimuseo ei ollut vielä auki. Kuulemma avoinna vain heinäkuussa, joten tänne palataan…

Väliajalla teatterilipulla sai ”ilmaiseksi” valita joko grillimakkaran tai kahvin ja pullan. Lähes kaikki teatterivieraat asettuivat makkarajonoon :)

Pikaisesti Turussa

Lauantaina piipahdin junalla Turussa. Reissun ensisijainen syy oli Turun kaupunginteatterissa esitettävä näytelmä Isä, johon olin jo vuoden vaihteessa ostanut liput Turun serkulle ja minulle. 

Taneli Mäkelän tähdittämä Isä oli huikeaa teatteria. Tarina etenevää muistisairautta sairastavasta Andresta ja tämän tyttärestä Annesta. Tarina siitä, miten isä ja tytär yrittivät kumpikin selvitä muuttuneessa ja jatkuvasti muuttuvassa elämäntilanteessa. Harvoin liikutun teatterissa kyyneliin, mutta Mäkelän esittämän Andren hämmennys, ahdistus ja pelko sai kyyneleet poskilleni: Mitä täällä tapahtuu? Kuka sinä olet? Mikä on totta? 

Ja näytelmän lopussa lohduttomin ”Kuka minä olen?” Viimein Andre rauhoittui hoivakodin hoitajan syliin, ja totesi alistuneena: ”Sisälläni lehdet putoavat.”

Joitakin vuosia sitten näin näytelmän kirjoittaneen ranskalaisen Florian Zellerin (s.1979) tekstin The father kirjoittajan itsensä ohjaamana elokuvana, jossa pääosaa näytteli karismaattinen Anthony Hopkins (s.1937). Onneksi en tuota elokuvaa enää täysin muistanut :) joten (elokuvan ja näytelmän) tekstiin valittu näkökulma onnistui uudelleen yllättämään ja hämmentämään minua. Ja tämä lienee myös yksi esityksen tavoitteita…

Katsoja asetetaan kokemaan samaa hämmennystä ja epävarmuutta kuin muistisairas Andre: Miksi Anne on erinäköinen kuin hetki sitten? Kuka tuo mies oikein on? Missä Andren toinen tytär on? Kenen kanssa Anne on naimisissa? Onko totta, että Anne muuttaa Lontooseen? 

Ennen teatteria pistäydyin Aboa Vetus & Ars Nova -museossa Aura-joen rannalla Tuomiokirkon ja kaupunginteatterin välissä. Osa museosta, jota kutsutaan myös lyhenteellä AVAN,  oli suljettu remontin takia. Museon arkeologinen puoli Aboa Vetus avautuu yleisölle huhtikuun alussa ja uudistettu museokahvila/ravintola myöhemmin keväällä. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt minua, sillä aikomukseni oli käydä katsomassa ainoastaan Ars Novan toisen kerroksen näyttelysaleissa olevaa Raisa Raekallion ja Misha del Valin Milieu-nimistä yhteisnäyttelyä - suomeksi Ympäristö. 

Kittilässä asuva ja työskentelevä taiteilijapariskunta - Suomen Lapissa syntynyt Raisa ja Espanjan Bilbaossa syntynyt Misha - maalaavat useimmat työnsä yhdessä samalle kankaalle. Värikkäät teokset syntyvät ikäänkuin heidän vuoropuhelunaan. Esitteen mukaan ”Maalaukset avaavat näkymiä paikkoihin,  joissa voi kokea merkityksellisiä kohtaamisia: metsiin, saunaan ja yhteisen pöydän ääreen”. Vain jokunen teoksista puhutteli minua…

Mutta Taneli Mäkelän Isä oli elämys. Kiitos loistavasta toteutuksesta kuuluu näytelmän kirjoittajan ja onnistuneiden näyttelijöiden lisäksi ohjaaja Mikko Koukille, lavastaja Jani Uljakselle ja suomentaja Reita Lounatvuorelle. 

Kiitos heille kaikille - nautin suuresti :)

Misha del Val: Ticket to Finland (Potrait of Raisota), 2013

”Misha painted this portrait of Raisa in Berlin in 2013. They had not seen each other in 13 years. Later that year, Raisa bought the painting from Misha, and with that money he bought a ticket to Lapland. The couple have lived and worked at Kittilä ever since.”

Raisa Raekallio & Misha del Val: Will You Still Love Me When 

You Find Out (That I Can’t Paint)? 2014

Raisa Raekallio: I Am Here, 2020

Kuvakaappaus näyttelyssä esitetystä videosta yhdessä työskentelevästä taiteilijaparista.

Museon sisäänkäynnin vieressä oli kuvanveistäjä Hanna Vihriälän teos Norsuaukio (2011). 

Parasta juuri nyt

Laila Pullinen: Kevät ihmisessä, 1967 

Hesarin kulttuurisivuilla on aina lauantaisin eri toimittajien kirjoittama Parasta juuri nyt -niminen palsta, joka minun tulee usein luettua. Ja niin myös viime lauantaina, kun Riitta Koivuranta kehui espanjalaisen klassikko-ohjaaja Pedro Almodovarin uusinta ja ensimmäistä englanninkielistä elokuvaa The Room Next Door (HS 15.2.25).

Ja pitihän minun Almodovarin elokuvien vanhana ystävänä mennä tämä leffa katsomaan. Ja minäkin ihastuin. Kuusikymppiset Tilda Swinton ja Julianne Moore olivat upeita ja rakastettavia - edellinen syöpään sairastuneena sotakirjeenvaihtaja Marthana ja jälkimmäinen nousukiidossa olevana kirjailija Ingridinä.

Elokuvan alussa Martha pyytää ystäväänsä Ingridiä, johon hän ei enää viime vuosina ole pitänyt yhteyttä, asumaan kanssaan elämänsä viimeisiksi kuukausiksi. Ja miten hieno elokuva tästä kehittyy. Elokuva, joka pääosin kuvaa naisten välistä jutustelua keskittyen lähikuviin heidän kasvoistaan. Elokuva, joka leikkii väreillä ja täyttyy ilosta, pelosta, toivosta, rakkaudesta, rohkeudesta, muistoista. Parasta juuri nyt :)

Yllättäen minulle Parasta juuri nyt oli myös elokuva nimeltä Titanicin kohtalonyö (A night to remember), jota sattumalta jäin katsomaan yhtenä viime viikon unettomana yönä. Tämän YleAreenasta löytyvän, mustavalkoisen leffan oli ohjannut brittiläinen Roy Ward Barker (1916-2010) jo vuonna 1958. Ja se perustui pari vuotta aiemmin julkaistuun, amerikkalaisen Walter Lordin (1917-2002) suosittuun kirjaan, jota varten kirjailija oli haastatellut noin 60 Titanic-laivalla huhtikuussa 1912 ollutta, mutta onnettomuudesta selvinnyttä ihmistä. Yllättäen tämä vanha elokuva nappasi minut otteeseen lähes pariksi tunniksi, minkä jälkeen uni taas maistui :)   

Liekö sillä ollut vaikutusta, että pari päivää aiemmin olin katsonut niin ikään YleAreenasta löytyvän ja M/S Titanicista ja jäävuoresta kertovan, vuonna 2024 valmistuneen dokumenttielokuvan Titanic väreissä (Titanic in colour). Vaikka tästä kuuluisasta onnettomuudesta, jossa hukkui noin 1500 ihmistä, on lukenut juttuja ja katsonut elokuvia, niin kummasti tämä uusi, kaksiosainen dokumentti jaksoi taas kiinnostaa. Se oli koottu lähinnä vanhoista arkistomateriaaleista jotka oli saatu hienosti elämään nykyaikaisten väritystekniikoiden avulla. Kiehtovaa katsottavaa :)

Ja neljänneksi omaan Parasta juuri nyt -listaani lisään vielä Laila Pullisen (1933-2015) veistoksen Kevät ihmisessä, jota jäin varta vasten katsomaan kulkiessani Musiikkitalon ohi. Vuonna 1967 valmistunut parimetrinen taideteos on sijoitettu Musiikkitalon sisälle, lasiseen kulmaan, jossa Mannerheimintie ja Kansalaistori kohtaavat. Ihanaa ja riemukasta Pullista :)

Mennäviikolla minua kiehtoi Almodovar, Titanic ja Pullinen - sekalainen seurakunta uutta ja vanhaa taidetta, tunnetta ja tekniikkaa…

Puistoremontin puristuksessa

Lauantaina päätin käydä kaffella Cajsan Helmessä Kaisaniemenpuistossa. Aamuuni sopi mainiosti puolen tunnin reipas kävely Punavuoresta ensin Korkeavuorenkatua pitkin, sitten Kansallisteatterin sivuitse ja lopuksi remontissa olevan Kaisaniemenpuiston läpi junaradan vieressä vuodesta 1839 könöttäneelle ravintola Kaisaniemelle.

Ravintola Kaisaniemi oli aikoinaan ruotsalaissyntyisen ravintoloitsija Catharina (Cajsa) Wahllundin (1771-1843) luomus. Nelikymppinen Cajsa muutti Turusta uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin ja perusti ensin kioskin ja 1839 ravintolan ”Yleisenä kävelypaikkana” tunnettuun puistoon. Vasta myöhemmin ”kävelypuisto” nimettiin suositun ravintolan ja tämän omistajan mukaan Kajsaniemenpuistoksi. 

Ravintolarakennuksen suunnitteli viimeisinä töinään arkkitehti Carl Ludvig Engel (1778-1840). Rakennusta on korjailtu ja muuteltu lukuisia kertoja, mutta edelleen siitä löytyy alkuperäisiä, yli 180 vuotta sitten rakennettuja osia. Ravintola Kaisaniemi lopetti toimintansa 2019, jolloin se oli Suomen vanhin lähes yhtäjaksoisesti toiminnassa ollut ravintola. 

Tämän vuoden tammikuussa porvoolainen ravintoloitsija Airi Kallio avasi Kaisaniemen tiloissa uuden Cajsan Helmi -nimisen kahvila/teehuoneen. Tätä ennen hän oli kunnostanut ja restouroinut rakennuksen perusteellisesti. ”Palautettu 1800-luvun asuun”, kuten Airi Kallio on haastatteluissa kertonut. 

Yllättävän moni oli pilvisenä lauantaina löytänyt tiensä Cajsan Helmeen. Paikalla oli monenikäisiä pieniä ja isompia seurueita - pikkulapsiperheistä eläkeläisporukoihin. Näin siitä huolimatta, että kahvila oli hankalasti saavutettavissa Kaisaniemenpuiston jättiremontin keskellä. Omistajan mukaan kahvilan ympäristön pitäisi valmistua kesään mennessä. Toivotaan, sillä näkymät historiallisen pyöreän salin ikkunoista olivat nyt pelkkää kuoppaa ja kaivinkonetta - sinänsä kiinnostavaa lapsiperheille :)

Lauantaina Cajsan vitriineissä oli tarjolla toinen toistaan herkullisemman näköisiä makeita piirakoita ja täytekakkuja. Mutta minun teki mieli jotain suolaista. Tarjolla oli erilaisia piirakan paloja, ei yhtään täytettyjä leipiä eikä sämpylöitä. Valitsin palan bataatti-kookospiirakkaa, joka harmikseni oli lättänä ja mauton.

Ilmiselvästi Cajsan Helmen spesiaalia ovat täytekakut ja teet, ja ilmiselvästi pala lättypiirakkaa ja kuppi kahvia olivat väärä valinta. Tunnelma sinänsä kauniisti entisöidyssä kahvilassa muistutti kuitenkin jotenkin linja-autoasemaa. Jotenkin keskeneräistä, muotoutumatonta ja levotonta. Ehkä alkukankeutta…

Ja sitten päivänäytökseen katsomaan kehuttua Metsä Furiosaa Kansallisteatterin ullakon uuteen ja jännään Taivas-saliin. Ja päiväni oli pelastettu :) Tykkäsin, ja etenkin urugualainen näyttelijä ja laulaja Lucia Trentini hurmasi läsnäolollaan. 

Ehkä minun pitää antaa Cajsan Helmelle toinen mahdollisuus. Varsinkin kun jäi kaduttamaan, että en maistanut herkullisen näköisiä kakkupaloja…

Kahvilassa oli myös jokunen erillinen kabinetti. Kurkkasin Mannerheimin kabinettiin, 

jossa oli marsalkan vanha pöytä ja Iris-tehtaan valmistama kaakeliuuni.

Takaseinällä näkyi kapea salaovi, josta kieltolain aikana paettiin tarvittaessa ulos. 

Luin, että remontissa huoneen seinistä oli löytynyt peräti 15 tapettikerrosta :)

Valokuva ravintola Kaisaniemestä vuodelta 1936 (W.W. Wilkman, Helsingin kaupunginmuseo)

Välähdyksiä Granadasta

Alhambran retken (täällä) yhteydessä tutustuimme lyhyesti myös Granadan kaupunkiin. Kävelimme nopeaan tahtiin oppaan perässä Mirador Ojo de Granada -nimiseltä näköalapaikalta alas kaupungin keskustaan. Vanha keskusta levittäytyi Katedraalin ympärille, mutta komeaan kirkkoon ehdimme harmikseni tutustua vain ulkoa. Tämä Granadan monumentaalinen Katedraali rakennettiin 1500-luvun alussa aiemmin paikalla olleen moskeijan päälle. 

Sen sijaan opas vei meidät kurkistamaan lähistöllä olleeseen, pienempään Basilica de San Juan de Dios -nimiseen kirkkoon. Kurkistus kannatti, sillä 1700-luvulla rakennetussa kirkossa oli upea barokkityylinen sisustus - hämmentävän runsas ja pursuava. 

Tällä kertaa mieleenjäävin kokemus tässä 230 000 asukkaan yliopistokaupungissa oli se, kun yhdellä pääkaduista törmäsimme elokuvateatteriin, jossa suurin kyltein mainostettiin espanjan kielellä suomalaista, Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet -elokuvaa :)

Granadaan jäi vielä paljon tutustuttavaa - oikeastaan lähes kaikki :) Ehkä ensi talvena…

Juan Antonio Corredor (s.1940): Caminante (Kävelijä), 2013

Basilica de San Juan de Dios -barokkikirkon koristelua

Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet oli näyttävästi esillä :)

Teatterireissu

Viime viikonloppuna vierailin lyhyen ajan sisällä jo toistamiseen Lahdessa. Tällä kertaa sinne veti Kaupunginteatterissa esitettävä Totuuden hinta, joka kertoo Venäjän entisen turvallisuuspalvelun agentin Aleksandr Litvinenkon kuolemaan johtaneesta myrkytyksestä vuonna 2006. 

Anne Rautiaisen ohjaama näytelmä perustuu The Guardian -lehden toimittaja Luke Hardingin (s.1968) kirjaan Vaiennettu: agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa (suom. Ulla Lempinen, 2017). Lahdessa Aleksandria näyttelee Mikko Pörhölä, tämän vaimoa Marinaa Saana Hyvärinen ja taustalla häärivää presidentti Putinia Jarkko Lahti. 

Aiheeltaan ajankohtainen ja juoneltaan mielenkiintoinen Totuuden hinta kiinnosti minua kovasti. Pari kuukautta Lahdessa esitettyä näytelmää on paljon kehuttu mm. Hesarissa ja Suomen Kuvalehdessä. Mutta yllättäen näytelmä ei minua hurmannut. Etenkin ensimmäinen näytös monine venäläisine nimineen tuntui aika sekavalta, vaikka jutun juonen periaatteessa tunsin. Toinen näytös piti paremmin otteessaan ja kokonaisuudessaan lähes kolme tuntinen näytelmä ei pitkästyttänyt eikä katsominen kaduttanut :) Mutta…

Teatteriesityksen lisäksi ehdin lauantaina käydä teellä ihanassa Olavissa Aleksanterinkadulla ja tykästyä talvilevolla olevaan, kuvanveistäjä Kari Juvan Launeen neidot -nimiseen suihkulähdepatsaaseen Kirkkopuiston laidassa. Sekä vierailla toistamiseen Malva-keskuksessa ja herkutella mieleen jääneessä ravintolassa, joista kummastakin enemmän lähipäivinä :) 

Ja lopuksi yöpyä Lahden Seurahuoneella, jonka ehdoton vetonaula on edelleen yksi Suomen parhaimmista hotelliaamiaisista (täällä). Ja se, että sinne ovat koiratkin enemmän kuin tervetulleita :)

Kahvila Olavissa sain hyvää haudutettua teetä ja tosihyvän, tuoreen kroisantin :)

Kari Juva (1939-2014): Launeen neidot, 1987

Hotellihuoneessa Murua odotti oma yllätyspussi :)

Arkkitehti ja Kytölän kartanon omistaja Väinö Vähäkallion (1905-1986) vuonna 1931 suunnittelema  Lahden Seurahuone on säilyttänyt vanhan, harmaan merensiniseksi luonnehditun värinsä. 

Pala Keski-Eurooppaa

Aamiaishuone

Vietin vuorokauden mini-loman Turussa. Kävin parissa museossa ja teatterissa (Kaupunginteatterin pienen näyttämön modernisoitu Tuntematon sotilas oli mieleeni - suosittelen) sekä tapasin ihania Turun serkkuja ja herkuttelin Merimaskussa asuvan Opiskelijatytön kanssa. Eli nautin eläkeläisen ”lomasta” mummin konseptilla :) 

Yövyin Puolalanpuiston laidalla olevassa, jännittävässä Park-nimisessä yksityisessä hotellissa, kuten toukokuussa 2021 olin suunnitellut joskus tekeväni (täällä). Upea jugend-talo, jonka Crichtonin telakan johtajaksi Turkuun muuttanut englantilainen John Edward Eager (1837-1908) rakennutti viisilapsiselle perheelleen vuonna 1902. Talon suunnitteli turkulainen arkkitehti Alexander Nyström (1869-1926).

Rakennus oli yksityisomistuksessa vuoteen 1956, jolloin talon osti Turun Martta-yhdistys, jonka talouskoulu toimi rakennuksessa useita vuosia. Vuonna 1982 talo myytiin Hesburger-hampurilaisketjun perustajalle Heikki Salmelalle, joka idearikkaana yrittäjänä päätti muuttaa rakennuksen hotelliksi. Hotelli avattiin 1984.

Nykyään rakennuksen ja hotellin omistaa puolalaissyntyinen Zbigniew Dziedzig vaimonsa Evan ja poikansa Saul Paavolan kanssa. He ovat pyörittäneet hotellia yli 30 vuotta sekä remontoineet ja koristelleet rakennuksen sisä- ja ulkotilat keskieurooppalaisia perhehotelleja mukaellen. Kolmekerroksisessa Park-hotellissa on 20 yksilöllisesti sisustettua vierashuonetta, pimeähkö aamiaishuone, pieni aulabaari ja hyvin hoidettu iso puutarha. 

Yöpyminen Parkissa oli elämys. Hyppy vuosikymmenien taakse, isäntäväen keräämien lukuisten taulujen, koriste-esineiden ja pitsiliinojen keskelle - ystävällisen palvelun äärelle.

Koristeellista portaikkoa

Toisen kerroksen käytävää

Yhden hengen huone: taulu, telkkari ja viinikaappi :)

Siskon kaa

Sisko pyysi kanssaan Helsingin kaupunginteatteriin katsomaan modernisoitua Fannya ja Aleksandraa, jossa pääosia esittivät Elena Leeve, Olavi Uusivirta, Anna-Maija Tuokko ja Eero Aho. Paavo Westerbergin dramatisoima ja ohjaama näytelmä kesti pitkälti yli kolme tuntia. Alku oli hidasta ja vähän tylsää, jopa pitkäveteistä, mutta vauhtiin päästyään näytelmä käsitteli hienosti ja raastavasti pappisperheen sisälle piilotettua vallankäyttöä ja henkistä väkivaltaa. Jopa ahdistavuuteen asti, joten ihan syystä näytelmää ei suositella alle 15-vuotiaille katsojille.

Teatteriesitystä ennen kävimme yhdessä syömässä Gastro Cafeessa. Pariin vuoteen en ole käynyt Fleminginkadulla vuosia olleessa tutussa bistrossa, josta kirjoitinkin syyskuussa 2018 (täällä). Gastro Cafe on säilyttänyt lumovoimansa. Maittavaa ruokaa, ”pehmeää” musiikkia sekä ystävällistä ja rentoa palvelua. Gastro lumosi Siskonkin - ensikertalaisen :)

Iltaa varten ravintola avattiin vasta klo 17 ja Fanny ja Aleksandra alkoi jo klo 18.30, joten pitkään herkutteluun ei tällä kertaa ollut aikaa. Tilasimme molemmat alkuun blinin ja loppuun jälkkärin :) Ja lasilliset ihanan tarjoilijan suosittamaa pinot grigio -valkoviiniä. Rypäle, jonka usein ”kitkerää” makua vierastan, mutta yllättäen tästä suosituksesta tykkäsin tosi paljon. 

Herkuttelun jälkeen kahlasimme vikkelästi sateen keskellä läheiseen Kaupunginteatteriin. Kiva seura ja kiva ilta :):)

Bliniä ja mätiä 

Vadelmaa ja salmiakkia

Törmäsin Eilaan - ja Lailaan

Eila Hiltunen: Itäiseen tapaan, 1964

Lokakuussa ihastelin kuvanveistäjä Eila Hiltusen tanssijaveistoksia Didrichsenin museossa Helsingin Kuusisaaressa (täällä). Kirjoitin tuolloin, että Marie-Louise Didrichsen hankki ensimmäisen Eila Hiltusen veistoksen avioparin taidekokoelmaan ihastuttuaan Turun kansallisteatterin lämpiössä olevaan Hiltusen isokokoiseseen veistokseen. Komea teräsveistos, jossa kolme tanssijaa oli riehakkaassa liikkeessä.

Eila Hiltunen (1922-2003) teki Marie-Louise Didrichsenille tämän toivomuksesta ”kopion” Turussa olevasta Itäiseen tapaan -nimisestä veistoksestaan. Kopio valmistui 1966 ja sai nimekseen A la Russe. 

Didrichsenin museossa pronssitanssijat oli sijoitettu isoa, valoisaa ikkunaa vasten (täällä), mutta Turussa ne olivat hämyisässä aulassa taustanaan vaaleaksi maalattu, levollinen seinä. Näin sijoitettuna upean moniulotteisen veistoksen hienot yksityiskohdat tulivat esille paremmin ja selkeämmin esille kuin Kuusisaaren museossa.

Löysin Turun kaupunginteatterin yleisötiloista myös toisen naiskuvanveistäjän teoksen. Laila Pullisen (1933-2016) iso ja hieno reliefi peitti lähes kokonaan yhden kokoushuoneen seinää. Kuparisen teoksen nimi oli Karthagon hävitys ja sen nimikyltissä tekniikaksi mainittiin ”räjäyttäminen”. Pullinen tosiaan teki osan metallitöistään räjäyttämällä materiaaleja hiekkakuopassa.

Kuvataiteen lisäksi nautin Turun kaupunginteatterissa teatteritaiteesta eli Hiljaiset sillat -nimisestä musikaalista. Näyttelijä ja laulaja Maria Ylipää (s.1981) lauloi Francescan osassa loistavasti, mutta Robertia esittävän Jonas Saaren (s.1985) lauluosuudet eivät minua sykähdyttäneet. 

Kokonaisuudessaan Hiljaiset sillat -mudikaalissa keskityttiin enemmän Francescan vaikeaan valintaan kahden erilaisen elämän välillä kuin tarinan näytelmäversiossa Helsingin kaupunginteatterissa (täällä). Tykkäsin siitä. Tykkäsin myös Jani Uljaksen suunnittelemasta lavastuksesta, etenkin siitä miten näyttämön takaseinään heijastetut maisemat liittyivät muuhun lavastukseen. 

Toistekin Turkuun. Varmasti, sillä lähisukulaisia alkaa enenevässä määrin asua Varsinais-Suomessa. Ukki Salossa ja kaksi tytärtä Naantalin Merimaskussa. Ja Turusta löytyy myös siellä pitkään asuneet Äitimuorin Eeva-sisar ja serkut perheineen, joihin yhteydenpito Tyttärien muutettua Naantaliin on lisääntynyt :)

Yksityiskohta Hiltusen työstä.

Laila Pullinen: Karthagon hävitys, 1969

Thalian temppelissä

Olin teatterissa. Ensimmäisiä kertoja sitten Koronan. Tuntui samalla kertaa sekä oudolta että tutulta, mutta tuttuus voitti. Tykkäsin sekä fyysisesti istua paikan päällä teatterissa että katsoa, kuulla ja tuntea teatteriesityksen livenä.

Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä esitettiin Hiljaiset sillat -niminen näytelmä. Tarina maalaistalon emännän Francescanan ja maaseutua kiertävän valokuvaajan Robertin yllättävästä kohtaamisesta ja rakastumisesta perustuu 1990-luvulla ilmestyneeseen Robert James Wallerin bestseller-romaaniin ja siitä tehtyyn Meryl Streepin ja Clint Eastwoodin tähdittämään suosittuun elokuvaan. 

Näytelmän oli Kaupunginteatterille ohjannut, dramatisoinut ja lavastanut Liisa Mustonen, ja pääosissa näyttelivät Merja Larivaara ja Kari Heiskanen. Istuin katsomon ensimmäisellä rivillä ja sain seurata lähietäisyydeltä Larivaaran ja Heiskasen ”teatteri”rakastumista. Se näkyi mm. herkkinä ja moninaisina ilmeinä etenkin Larivaaran kasvoilla. Onneksi muistissani ei ollut takuuvarmaa kuvaa, miten tarina päättyi. Nyt taas tiedän lopun, mutta en kerro teille :) Toki moni teistä sen varmaan muistaakin.

Lähestyin Hakaniemessä olevaa Kaupunginteatteria kävellen Linnunlaulun suunnasta vähän ennen seitsemää eli juuri hetki ennen illan hämärtymistä. Rakennus näytti tavallista kauniimmalta, kun isot ikkunat muodostivat pitkän lasiseinän, jonka läpi kutsuva valo tulvi hitaasti hämärtyvään ympäristöön. 

Kotiin palattuani huomasin, että Hiljaisia siltoja esitetään parhaillaan myös musikaaliversiona Turun Kaupunginteatterissa. Tykkään nähdä samasta asiasta (näytelmästä, maalauksesta jne) eri versioita, joten ostin marraskuulle kaksi lippua Turun esitykseen - Merimaskussa asuvalle Opiskelijatytölle ja minulle :) Odotan innolla, että näen ja kuulen Francescanan roolissa Maria Ylipäätä. 

Turun reissua odotellessa… Ja samalla pääsen yöpymään Tyttärien Tilalle :)

Teatterin edessä on Kari Juvan (1939-2014) pronssipatsas Thalia ja Pegasos, 1970.

PS. Thalia oli antiikin tarustossa yksi yhdeksästä muusasta, jotka kokoontuivat keskustelemaan runoudesta, musiikista, tieteistä ja taiteista. Thalian vastuualueena oli teatteri, ja siksi teatteria kutsutaan Thalian temppeliksi :)