Valon kirkko

Yksi tyttäristäni asuu tällä hetkellä Lauttasaaressa, joten minun tulee taas kierreltyä varhaislapsuuteni maisemissa. Yllättävän paljon saarella on edelleen tuttua, vaikka muutin saarelta pois kansakoulun ensimmäisen luokan jälkeen :) Jopa entinen kotitaloni Lauttasaarentiellä on edelleen pystyssä ja hyvässä kunnossa (täällä). 

Tuttua on Otavantie, joka lähti ”alaspäin” suoraan kotipihastamme silloisen kaupungin palstapuutarhan vierestä. Kotkavuori, jonka vanhassa puuhuvilassa oli leikkikoulu, jonne sain kävellä yksin ”metsän poikki”. Myllykallion (kansa)koulu, jonka ensimmäisellä luokalla opin tavaamaan. Äitimuori muistaa vieläkin, miten hän tankkasi kanssani useana iltana sanan i-loi-nen tavaamista - mutta jatkuvasti minä tavasin sanan väärin :) 

Ja Lauttasaaren kirkko, joka valmistui kansakoulun viereen syksyllä 1958, ja jostain syystä mieleeni on jäänyt myös kirkon ensimmäinen ja pitkäaikainen kirkkoherra Voitto Viro. Vanhempani eivät olleet mitään ”kirkkoihmisiä”, mutta ilmeisesti uusi kirkko ja sen valmistuminen oli tuolloin suosittu puheenaihe, sillä miten muuten nimi Voitto Viro olisi jäänyt kuusivuotiaan pikkutytön mieleen. Saattoi tosin olla, että kotona puhuttiin pääosin kirkon arkkitehtuurista ja sen suunnittelijoista Keijo Petäjästä (1919-1988) ja hänen vaimostaan Marjasta (1923-2025), sillä isäni oli koko ikänsä kiinnostunut arkkitehtuurista. 

Lauttasaaren kirkko kiinnostaa ja innostaa myös minua - edelleen - 73-vuotiaana :) Viimeksi ihailin kirkkoa sisältä marraskuussa 2023 (täällä). 

Viime viikolla kiertelin Murun kanssa Myllykallion metsiä ja ihmeesti kirkko veti minua taas puoleensa. Kurkistin ovesta miettien, tohtisinko jättää ikävää mahdollisesti haukkuvan Murun ulos ja piipahtaa sisällä. Kirkon työntekijä näki minut ja Murun oven raossa ja huikkasi: ”Tervetuloa sisään. Ja koirakin saa tulla.” 

Ja niin me astelimme - Muru ja mummi - tyhjän kirkon keskikäytävää kohti alttarin yksinkertaista ja tyylikästä ristiä. Muru ihmeissään, mutta rauhallisena, ja minä - käännyttyäni alttarin edessä - nautin taideteosta muistuttavasta näkymästä -  valossa välkkyvät urkupillit hennosti värjättyjen ikkunoiden edessä - ja upeasta lamppumerestä, joka ikäänkuin lepäsi penkkirivien päällä.

Ensimmäinen kirkko, jonne sain mennä koiran kanssa. Näin voisi olla useamminkin, jos kirkossa on korkeintaan pari ihmistä eikä siellä ole mitään tapahtumaa, ja jos koira on siisti, rauhallinen ja tottelevainen.

Urut pääosassa

Turussa on toinen toistaan ihanimpia kirkkoja. Erilaisia, mutta kukin omalla tavallaan kauniita, tasapainoisia ja rauhoittavia - esimerkkeinä Mikaelinkirkko Port Arthurissa (täällä), Ylösnousemuskappeli Vasaramäessä (täällä), Maarian kirkko Räntämäessä (täällä) sekä ortodoksinen Pyhän Aleksandran kirkko kauppatorin laidalla (täällä). 

Maanantaina kävin Turun tuomiokirkossa - ja yllätyin positiivisesti. Edellisestä vierailustani oli venähtänyt peräti kahdeksan vuotta (täällä), vaikka ulkoapäin kirkkoa tulee ihailtua lähes joka Turku-reissulla (täällä). 

Tänä aikana olin ehtinyt unohtaa, miten mukavan pieneltä ja sympaattiselta kirkko sisällä ollessa tuntuu, vaikka ulkoa katsoessa se vaikuttaa epämiellyttävältä jättikirkolta. Ja miten vahvasti lehteriltä näkyvät mahtavat - ja jopa kauniit - pääurut ovat läsnä kirkkotilassa ja luomassa tunnelmaa. Ne ovat muuten Suomen toiseksi suurimmat urut Lapuan tuomiokirkon (täällä) urkujen jälkeen! 

Vilkaistessani aiempaa Turun tuomiokirkosta kirjoittamaani postaustani (täällä) huomasin, että myös silloin - kuten tälläkin kertaa - olin halunnut valokuvata näkymän alttarilta urkulehterille enkä toisinpäin, kuten useimmiten kirkkoja kuvatessani :) Sunnuntaina urkujen vahvaan läsnäoloon vaikutti todennäköisesti myös se, että vieraillessani sain kuunnella upeaa ”urkukonserttia”, sillä samanaikaisesti urkuri Jan Lehtola harjoitteli lehterillä tiistaista konserttiaan varten :)

Toki pidin myös alttaripäädystä - komeine alttaritauluineen. Ihastuin etenkin pääkuoren tummanpuhuviin kattomaalauksiin, jotka ovat ensimmäiset Suomessa maalatut freskot :) Nämä samoin kuin kuoriosan komeat seinäfreskot ovat 1800-luvun puolivälistä ja aikansa ehkä tunnetuimman kirkkomaalarin Robert Wilhelm Ekmanin (1808-1873) maalaamat. 

Yllätin itseni tykästymällä myös saarnatuoliin :) Yleensä ne ovat minusta tylsiä ja huonosti ympäristöönsä sopivia - jotenkin pakkopullaa. Mutta tuomiokirkon kermanvärinen ja kevyt saarnatuoli oli ihana koristeellinen lisä goottilaistyylisessä pylväskirkossa. Ovella ja kierreportailla varustettu saarnatuoli oli muuten arkkitehti Carl Ludwig Engelin (1778-1840) käsialaa 1830-luvulta. 

Onneksi tuli taas vierailtua Aurajoen rannalle Unikankareen kummulle :) rakennetussa ihastuttavassa tuomiokirkossa. Onneksi etenkin siksi, että kirkko suljetaan ensi helmikuussa yli kahdeksi vuodeksi perusteellista korjausta varten. 

Eli kipikipi - kuukaudet kuluvat…

Carl Ludwig Engelin suunnittelema saarnatuoli kiehtoi minua.

Kirkosta löytyi myös modernimpaa taidetta, kuten vuodelta 1972 oleva

Antero Ruotsalaisen (1937-2024) marmorinen Ylösnousemuskrusifiksi.

Ihastuin pääkuoren sinisävyisiin kattofreskoihin.

Pysähdys Lihulassa

Vihdoinkin olen ehtinyt vähän rauhoittua ja saanut kirjoittua elokuun alun pyöräretkestä Kuresaaren ympäristössä (täällä). Olimme Kuressaaressa kolme yötä, joten meillä - kymmenen hengen ryhmällä - oli kaksi kokonaista ja kaksi puolinaista pyöräilypäivää - perjantaista maanantaihin. 

Ensimmäisenä retkipäivänä eli perjantaina pyöräilimme vain noin 25 kilometriä. Syötyämme keittolounaan Tihusen hevostilalla Saarenmaan länsiosassa Tallinnan satamasta lähtenyt Launokorven bussi jätti meidät ja pyörät kyydistä Koljalassa, josta pyöräilimme Pihtlan ja Vaiveren kautta Kuressaareen - osin rauhallista päällystettyä pikkutietä ja osin erillistä pyörätietä pitkin. Bussin kyydissä jatkoivat vain pyörättömät kylpylämatkailijat :)

Tätä ennen mantereen puolella - parikymmentä kilometriä ennen Virtsun lauttasatamaa - olimme pysähtyneet lyhyesti pienessä, runsaan tuhannen asukkaan Lihulassa. Aikoinaan 1200-luvulla Lihula oli ollut merkittävä paikkakunta, sillä siellä oli joitakin vuosia toiminut Saarten ja Länsi-Viron piispan hallintokeskus eli piispanistuin. Tätä varten sinne rakennettiin vuonna 1238 piispanlinna, jonka rauniot ovat nykyään Lihulan merkittävin nähtävyys. Me tosin näimme raunioista vain vilauksen bussin ikkunasta.

Piispanistuin toimi 1200-luvulla Lihulan linnassa vain lyhyen aikaa, sillä jo 1200-luvun lopussa se siirrettiin ensin Pärnuun ja edelleen Haapsaluun ja viimein Kuressaareen, jonne 1300-luvulla alettiin rakentaa uutta, entistä komeampaa linnaa. 

Keskiajalla piispa oli merkittävä vallanpitäjä, sillä hän oli sekä hiippakuntansa hengellinen johtaja että alueen maallinen hallitsija omine sotajoukkoineen. Parhaimmillaan Virossa oli noin 200 (piispan)linnaa, joista jäljellä on enää kolme eli Kuressaaren piispanlinna, Narvan linna ja Tallinnan linna Toompean mäellä. 

Nykyisen Lihulan pienessä ja hiljaisessa keskustassa ehdin pistäytyä levollisessa kivikirkossa ja vaatimattomassa taidegalleriassa. Keskusta löytyi myös pari kauppaa, kuppila ja kirpputori sekä komea kartanorakennus, jotka tosin kaikki jäivät minulta tutustumatta :)

Pienimuotoista virolaista maaseutua - tosin kylällä törmäsimme muihinkin turisteihin…

Pyhän Elisabetin kirkko valmistui 1870-luvulla 

sodissa tuhoutuneen 1200-luvulla rakennetun kirkon paikalle.

Levähdys Rymättylässä

Nukuttuamme yön Herrankukkarossa (täällä) jatkoimme pyöräilyä Röölän ja Rymättylän keskusten kautta Naantaliin ja edelleen illaksi Turun tuomiokirkolle - rengasreittimme päätepisteeseen. Neljäntenä eli viimeisenä retkipäivänä kertyi noin 45 kilometriä, tosin minä jättäydyin joukosta jo Naantalissa, josta jatkoin autolla Ukin mökille Saloon.

Viimeisen päivän pyöräilin pitkälti yksikseni, jolloin saatoin pysähdellä mieleni mukaan. Kahvittelemaan herkkupullia myyvään Tuulisolmuun, ihmettelemään hylättyjä huviloita, ostamaan tienvarresta vadelmia ja ihailemaan Rymättylän keskiaikaista kivikirkkoa - joka harmikseni oli kiinni. Muun muassa :)

Viihdyn yksikseni jopa pelottavan hyvin - liekö ikääntymisen tuomia juttuja…

Leipomo-kahvila Tuulisolmun herkullinen munkkikroisantti Rymättylän keskustassa :)

Rymättylän kirkko oli omistettu Pyhälle Jakobille. 

Seilin Kirkko

Parasta Seilin saarella oli tällä kertaa Kirkko - vähän samoin kuin lyhyellä piipahduksella Nauvossa (täällä). Ei huono, kaksi mieleenpainuvaa kirkkoa päivässä :) 

Ihastuin tuohon 1700-luvulta lähes sellaisenaan säilyneeseen pikkuruiseen puukirkkoon. Etenkin, kun sain pääsylippuja myyvältä nuorelta naiselta melkeinpä yksityisopastusta kirkon lähes 300-vuotiseen historiaan. Kiitos siitä :)

Saarella on ollut oma kirkko ”spitaalihospitaalin” perustamisesta (täällä) 1600-luvun alusta lähtien. Saaren ensimmäiseksi kirkoksi siirrettiin Turusta Pyhän Yrjänän hospitaalin kirkko. Nykyinen kirkko valmistui vuonna 1733 ja se on ainoa rakennus, joka saarella on säilynyt entisen ”spitaalihospitaalin” ajoilta.

Kun astuin sisälle kirkkoon, hämmennyin miten vaatimaton ja riisuttu se oli - maalaamattomia hirsiseiniä ja käsittelemätöntä lautakattoa. Hämmennystäni lisäsi kirkon takaosassa oleva, kalteria muistuttava puinen aita, jonka tehtävä oli ollut eristää ”tarttuvien tautien vaivaamat” muusta kirkkoväestä.

Vähitellen aloin nähdä puisen kirkon karua kauneutta. Vuosisatojen jättämää ajan patinaa ja lautaseinien piilottamia muistijälkiä. Vaatimattomassa kirkossa oli myös kaksi väripilkkua ja katseen vangitsijaa - punaisena hohtava alttarivaate ja mustavalkoisin miesten kuvin koristeltu saarnastuoli. Saarnastuoli oli 1700-luvulta, mutta kirkkaanvärinen alttarivaate oli lisätty kirkkoon vasta 1950-luvulla. Tällöin presidentti Urho Kekkonen oli vieraillut kirkossa vaimonsa Sylvin kanssa, minkä jälkeen Sylvi oli halunnut lahjoittaa kirkkoon ”vähän väriä”. 

Jäin myös ihmettelemään pienen urkuharmonin edessä olevaa koristeltua penkkiä. Luin, että tämä 1600-luvulta peräisin oleva puinen penkki on entisaikaan toiminut matka-alttarina. Vieraillessaan syrjäisillä seuduilla pappi on saattanut toimittaa messun käyttäen mukanaan kuljettamaansa alttaria. Messua ei nimittäin saanut lukea kuin sille pyhitetyn alttarin yli. 

Vaatimatonta ja pientä kirkkoa ympäröi vaatimaton ja pieni hautausmaa, jonka toiselle puolelle oli haudattu mielisairaalan potilaita ja toiselle sairaalan työntekijöitä ja heidän perheenjäseniään. Vierailun arvoinen ja puhutteleva sekin…

Saarnastuolin maalaukset ja sen takana olevan maalauksen oli tehnyt vain 19-vuotias

Carl Johan von Holthusen vuonna 1734 - vuosi kirkon valmistumisen jälkeen. 

Alkuperäisen alttarivaatteen suunnitteli tekstiilitaiteilija Toini Nyström (1887-1967).

Nykyään alkuperäinen on säilötty Kansallismuseoon ja vuodesta 2014 sen tilalla on ollut kopio, 

jota saarella itsekin asuva Birgitta Henriksson työsti kaksi vuotta.  

Harmonin urkupenkkinä toimi matka-alttari 1600-luvulta.

Harmoni on ilmestynyt kirkkoon vasta toisen maailman sodan jälkeen, 

sillä tätä ennen kirkossa ei ollut mitään soittimia.

Puinen ”kalteriaita”, joka erotti ”spitaaliset” muista kirkkovieraista. 

Arthur 1.8.1892 -9.8.1892 ja Elin 24.8.1885 - 27.8.1885

Saariston Kirkko

Onneksi viivyimme Nauvossa sen aikaa, että ehdin rauhassa piipahtaa Nauvon keskiaikaisessa, Pyhälle Olaville omistetussa kivikirkossa. Vierailupäivänä kylällä oli alkamassa paripäiväiset Nauvon kamarimusiikkipäivät, mitä varten kirkossa käydessäni siellä asennettiin mm kaiuttimia ja kohdevaloja. Ja harjoiteltiin illan urkukonserttia varten, mikä oli ihanaa kuunneltavaa :)

Kaunis, sopusuhtaiinen ja rauhoittava kirkko, jossa monia mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten erikoiset kaksiosaiset urut 1700-luvun lopusta ja kauniisti koristeltu sakastin ovi. Kiinnostava oli myös Uudessakaupungissa syntyneen taidemaalari Robert Wilhelm Ekmanin (1808-1873) vuonna 1850 maalaama mukaelma Leonardo da Vincin kuuluisasta Pyhästä ehtoollisesta. Samoihin aikoihin sama herra maalasi myös Turun tuomiokirkon etuosaa edelleen koristavat freskot.

Eniten minua kuitenkin viehätti alttariseinälle, kuori-ikkunan eteen kiinnitetty siro, lähes 600 vuotta kirkossa ollut puinen krusifiksi. Ja kivien ystävänä en voinut olla ihastelematta sammaloitunutta kiviaitaa, joka ympäröi kirkkoa ja nurmikkoista hautausmaata. 

Nauvon kävijä, käy kirkossa. Saatat ihastua… 

Alttarin puinen krusifiksi on 1400-luvulta

R.W. Ekman: Pyhä ehtoollinen, 1850

Kaksiosaiset urut 1700-luvulta ja 

vaaleansiniseksi maalatut ovelliset ns. penkkikorttelit 1600-luvulta.

Kirkko Kiikalassa

Kiikalan komea puukirkko Salossa on valmistunut vuonna 1859 ja vieressä oleva erillinen kellotapuli 60 vuotta aikaisemmin tasavuonna 1800. Kirkko kohoaa kauniilla ja näkyvällä paikalla pienen mäen päällä, ja rakennuksen viehättävyyttä lisää se, että sitä ympäröi kivimuurin reunustama hautausmaa.

Harmillista, että kirkko ei kuulu kesäisin auki oleviin tiekirkkoihin, joten paikalla käydessäni se oli suljettu. Olisin halunnut tutustua kirkkoon myös sisältä, sillä sen kahdessa kerroksessa olevat ikkunat lupailivat jännää sisätilaa. Ja ehkä mielenkiintoista valon leikkiä :)

Kiinnostustani lisäsi vielä se, että seurakunnan sivuilta olin lukenut, että kirkossa on peräti kolme alttaritaulua :) Alttarin yläpuolella on uusin, taidemaalari Berndt Lagerstamin (1868-1930) vuonna 1906 maalaama Kristuksen kirkastus -niminen teos. Kirkon sivuseinältä löytyy vanhin, 1700-luvulta säilynyt alttaritaulu, jonka uskotaan olevan suomalaisen Margareta Capsian (1683-1759) maalaama. Sakariston seinällä on kolmas, vuonna 1859 valmistunut kisälli C.G. Schylanderin alttaritaulu, jonka nimi seurakunnan sivujen mukaan on myös Kristuksen kirkastus.

Erilaisen näköinen puukirkko pienen hautausmaan keskellä. Levollista ja sopusuhtaista. Ehkä joskus pääsen vielä sisälle…

Kellotapuli on valmistunut vuonna 1800. 

Kuvia kirkosta

Jos Tampereella rakastuin kaupungin tuomiokirkkoon (täällä) ja Turussa Ylösnousemuskappeliin (täällä), niin vaikuttava on ollut myös Turun Mikaelinkirkko, jota pari vuotta sitten ihailin lähinnä ulkopuolelta (täällä). Tuolloin toukokuussa 2021 toivoin, että  joskus saisin mentyä kirkkoon kuuntelemaan jotain musiikkiesitystä, sillä rakennuksen akustiikkaa on kehuttu. 

Viime sunnuntaina sain toteutettua toiveen, ja olin kirkossa kuuntelemassa ja katsomassa Hetkien vaellus -nimistä tanssiteosta (täällä). Esityksen loputtua jäin vielä hetkeksi kiertelemään kirkkoa ja napsimaan valokuvia :)

Mikaelinkirkko on nuoren Lars Sonckin (1870-1956) suunnittelema ja se valmistui nykyiseen Port Arthurin kaupunginosaan vuonna 1905 - vasta yli kymmenen vuotta varsinaisen suunnittelutyön jälkeen. Tällöin Sonck työskenteli jo intohimoisesti pari vuotta myöhemmin valmistuneen Tampereen tuomiokirkon (täällä) kimpussa eikä enää ollut kiinnostunut Turkuun valmistuvasta kirkosta, varsinkin kun hän ei itse ollut erityisen tyytyväinen tähän nuoruutensa suunnittelutyöhön. 

Rakennuksen lisäksi Sonck suunnitteli kirkon kiinteät kalusteet - tummat ja raskaat penkit ja vuolukivisen alttarin ja saarnastuolin - sekä seinien pastellinsävyiset koristekuviot, tosin merkittävänä apuna hänellä oli parikymppinen arkkitehti Max Frelander (1881-1949). Kirkon lyijylasi-ikkunat suunnitteli saksalainen taidemaalari Willy Baer (1875-1961), joka vuonna 1901 oli muuttanut asumaan pysyvästi Turkuun.

Suuri osa kirkon ikkunoista lasimaalauksineen tuhoutui sotavuonna 1940. Ainoastaan pääsisäänkäynnin ja lehtereiden yläpuolella olevat lasimaalaukset säilyivät ehjinä ja ovat näin alkuperäisiä. 

Taidemaalari Hilkka Toivola (1909-2002) suunnitteli 1950-luvun alussa alttarin takana oleviin korkeisiin ikkunoihin uudet lasimaalaukset. Näiden värit olivat huomattavasti alkuperäisiä kirkkaampia, ja aikalaisten mielestä ne riitelivät sisäseinien pastellinväristen koristeluvioiden kanssa, joten ne päätettiin peittää maalilla. Seinäkoristeet ”kaivettiin” uudelleen esiin 1960-luvulla ja lopullisesti entisöitiin 1980-luvun alussa.  

Aikanaan Mikaelinkirkko oli suunittelijalleen Lars Sonckille pettymys ja eräänlainen harjoitelma Tampereen tuomiokirkkoa varten, mutta nykykävijälle se on aikakautensa monumentti - täynnä jugendia ja kansallisromantiikkaa - sekä rauhoittava hartaustila ja hieno konserttisali. 

Hilkka Toivolan lasimaalaukset ja Lars Sonckin vuolukivestä tehty jykevä saarnastuoli.

Alttarin takana Sonckin suunnittelema graniittinen seinäkoriste, jonka 

molemmin puolin alkuperäiset yli sata vuotta vanhat, korkeat kynttilänjalat.

Suippokaarisia sivuikkunoita ja tummapuisia penkkejä

Kirkon kolmannet urut vihittiin käyttöön 2002.

Takana näkyy ns. ruusuikkuna, jonka lasimaalaukset säilyivät ehjinä sodan pommituksissa. 

Urkuparvelle johtavaa kaunista portaikkoa.

Yksi pääsisäänkäynnin kolmesta pariovesta

Lava alttarilla

Istun Turun Mikaelinkirkossa noin sadan muun ihmisen kanssa. On kaunis, mutta kylmä toukokuinen sunnuntai-ilta. Aurinko paistaa sisälle kirkon sivuikkunoista ja alttarin takana olevien lasimaalausten läpi. Valonsäteiden osuessa sisäseinien kultakoristeisiin koristeiden kultavärit alkavat yllättävästi ja kauniisti hohtaa.

Kirkkosali täyttyy odotuksesta ja vaimeasta puheensorinasta. Kuin taikaiskusta sorina loppuu ja keskikäytävää pitkin alkaa kävellä mustaan, peittävään kaapuun ja paksupohjaisiin kenkiin pukeutunut mies. Raskain ja hitain askelin tuo hupun alle lähes peittyvä mies lähestyy alttarin eteen rakennettua lavaa. Mies nousee liuskaa pitkin lavalle, pysähtyy, seisoo hetken selkä yleisöön päin, kunnes hän säpäkästi kääntyy kohti yleisöä - yhden jalan päällä kuin tanssisi piruettia paksupohjaisilla kengillään :)

Samassa miehen ympärille humahtaa neljä tanssijaa ja Louis Viernen sykähdyttävä urkusinfonia alkaa kaikua kirkossa. Huppupäinen mies jatkaa kävelemistä lavalla. Painottaen jokaista askelta kuin joka hetki tunnustelisi maata allaan ja elämää ympärillään. Tanssijat alkavat myös elää ja lähestyvät toisiaan hypnoottisesti liikkuen. Komea kirkkosali puhkeaa eloon musiikin ja tanssin voimasta :) 

Hetken päästä mies alkaa lausua matalalla ja kantavalla äänellä Fernando Pessoan runoa. Selvästi artikuloiden, mutta vahvalla tunteella - ja (onneksi) suomeksi. Sykähdyttävää ja meditatiivista. 

Seuraan esitystä hievahtamatta, lähes hengittämättä. Ja tykkään tosi paljon. Tykkään tanssija ja koreografi Jorma Uotisen ”kävelystä”, joka hetkittäin täydentyy lyhyillä tanssiaskelilla ja käsien balettiliikkeillä. Tykkään portugalilaisen runoilijan Fernando Pessoan (1888-1935) runoista, jossa pohditaan elämän lyhyyttä ja kuolemaa. Tykkään ranskalaisen säveltäjän ja urkurin Louis Viernen (1870-1937) luomasta ja suomalaisen urkurin Petur Sakarin (s.1992) soittamasta musiikista. 

Ja tykkään myös Porin Dance Companyn neljän tanssijan - Meri Tankka, Riikka Tankka, Kasperi Kolehmainen ja Riku Lehtopolku - luomasta hypnoottisesta liikkeestä. Tykkään koko esityksestä, jonka koreografia ja ohjaus on Jorma Uotisen käsialaa ja joka esitettiin ensimmäistä kertaa vuonna 2014. 

Näin, kuulin ja tunsin Hetkien vaellus -nimisen tanssiteoksen. Kaikki - hypnoottinen tanssi, kaunisti (ja kovaa) kaikuva urkumusiikki ja puhuttelevat runot - oli kuin tehty minulle. Lumouduin täysin :)

Kuutti kirkossa

Ei uskoisi, että jykevän ja raskaan punatiilisen, lähinnä rautatieasemaa muistuttavan kirkkorakennuksen sisältä paljastuu vaalea ja valoisa kirkkosali. Levollinen tila, jossa on hyvä hengittää ja rauhoittua, hyvä kierrellä ja katsella.

Kyseessä on suomalaisen, pian kirkon suunnittelun jälkeen Yhdysvaltoihin muuttaneen arkkitehdin Eliel Saarisen (1873-1950) ainoa Eurooppaan valmistunut kirkkorakennus. Nelikymppinen Saarinen suunnitteli Tarton Paavalinkirkon (Pauluse kirik) vuonna 1913. Siitä, miten ja miksi juuri Saarinen valittiin tuon luterilaisen kirkon arkkitehdiksi, ei ole säilynyt tietoja. Kirkko vihittiin käyttöön keskeneräisenä vuonna 1917 - esimerkiksi alttari, urut ja kellotorni valmistuivat vasta 1920-luvulla.

Riia-kadun varrella oleva, jugendtyylinen Paavalinkirkko tuhoutui lähes kokonaan vuonna 1944, minkä jälkeen Neuvosto-Viron aikana tämä raunioitunut kirkko käytännössä unohtui. Vuosien kuluessa osaa rakennusta korjailtiin suurpiirteisesti, ja vuonna 1966 kirkkosalin etuosa otettiin seurakunnan käyttöön. Pääosa kirkosta oli kuitenkin muussa kuin uskonnollisessa käytössä vuoteen 2005 asti. Muun muassa kirkon entisessä alttariosassa säilytettiin (myös sodassa tuhoutuneen) Viron Kansallismuseon (täällä) kokoelmia. 

Vuosina 2005-2015 tämä upea jugendtyylinen kirkko kunnostettiin suomalaisvoimin Eliel Saarisen suunnitelmien mukaisesti. Alkuperäisiä suunnittelupiirrustuksia ei enää löytynyt, mutta tarkan tutkimus- ja arkistotyön jälkeen kirkko palautettiin niin pitkälle kuin mahdollista Saarisen piirtämään, alkuperäiseen asuunsa. 

Suurimman työn tekivät suomalaiset arkkitehdit Kari Järvinen ja Merja Nieminen apunaan mm. sisustusarkkitehti Markku Nors, jonka kanssa suunniteltiin valaisimet, sisustuskankaat sekä penkit ja muut kalusteet. Vanhan puulattian tilalle päätettiin valita kestävämpi betonilattia, johon luonnonkivistä tehtiin onnistunut mustavalkoinen kuvio. Tykkäsin kovasti, samoin uudet valaisimet olivat makuuni.

Upea oli myös suoraan kuvataiteilija Kuutti Lavoselta (s.1960) vuonna 2015 tilattu uusi alttarimaalaus. Viisiosainen maalaus on oikeastaan alttarikaappi, joka yllä olevassa valokuvassa on avattu laajimpaan asentoonsa. Keskellä on ristiinnaulittu Jeesus ja hänen vieressään Jeesuksen äiti Maria ja Johannes Kastaja sekä maalauksen laidoilla kirkon kaksi suojelupyhimystä, apostolit Paavali ja Pietari. Kun alttarikaappi on kiinni, näkyy ainoastaan ”kannen”  keltavoittoinen Maarian ilmestys -niminen maalaus.

Alttarimaalaus seisoi ilmavasti kuvanveistäjä Petteri Kukkosen (s.1954) valmistamalla betonijalustalla, jossa näkyvät ristit oli tehty valokuidusta. Samanaikaisesti takana oleviin kapeisiin ikkunoihin oli lisätty keveitä lasimaalauksia, jotka pehmensivät alttarille ja maalaukseen ulkoa tulevaa valoa.

Ihastuin vaaleaan kirkkosaliin, sen rauhoittavaan ilmapiiriin ja Lavosen alttarikaappiin, vaikka kirkon ulkoasusta en niin välittänytkään. Ryhmämme vietiin sisään kirkon parkkipaikan ja sivuoven kautta, mutta ehdottomasti kannattaa käydä katsomassa myös pääoven puoleinen julkisivu. 

Hotellilla luin, että kirkkosalin alle on kunnostamisen yhteydessä kaivettu uusi krypta entisen koksikellarin tilalle. Kryptassa olisin voinut nähdä mm. graniittisen jalan, joka oli ainut pala, mikä säilyi vuoden 1944 pommituksissa tuhoutuneesta alkuperäisestä alttaripatsaasta. Tämän yli kolmemetrisen, Jeesusta kuvaavan veistoksen oli tehnyt Amandus Adamson (1855-1929). Mutta tämä samoin kuin pihalla oleva muistolehto jäivät minulta näkemättä - tällä kertaa :)

Mutta paljon muuta näin. Ja ihastuin - kovasti :)

Kirkkosalin sivusiipeä kauniine alkuperäisine ikkunoineen ja 

kattoa upeine jugendhenkisine lamppuineen.

Neuvostovallan aikana väliaikaisessa kirkossa oli väliaikainen alttaritaulu,

joka oli tuntemattoman taiteilijan Jeesus ristillä -niminen teos.

Nykyisessä kirkossa tämä oli nähtävillä sivusisäänkäynnin aulassa. 

Paavalinkirkon julkisivu muistutti Eliel Saarisen samoihin aikoihin

suunnittelemaa Helsingin päärautatieasema :)

Komea puuleikkauksin koristellut ovet palautettiin kirkon kunnostuksen yhteydessä.

Paavalinkirkko sivulta, parkkipaikalta nähtynä.