Taidetta sukkahousuista

Champagne Maradona (Samppanja-Maradona) ja takana kipsinen Michelle - 

kumpikin vuodelta 2015.

Taidemuseo Kiasman ylimmässä kerroksessa, korkean kaarikaton alla on esillä nykytaiteilija Sarah Lucasin teoksia Paljas katse -nimisessä yksityisnäyttelyssä. Veistoksia, valokuvia ja installaatioita yli 30 vuoden ajalta - ensimmäiset 1990-luvun alusta ja viimeiset tältä vuodelta. 

Englantilainen Sarah Lucas (s.1962) käyttää teostensa materiaaleina usein arkisia esineitä, kuten astioita, metalliesineitä, lamppuja. Tunnetuimpia hänen teoksistaan ovat erilaiset ihmisfigurit ja puputeokset, joita hän on tehnyt mm. sukkahousuista (täällä). Myös Kiasmassa oli esillä mm. tänä vuonna valmistunut Honey Bunny (Hunajapupu) - pitkäraajainen ja isotissinen ”pupu”, jolla pään tilalla oli jäniksen pitkät korvat. 

Lisää ”hunajapupuja” oli kapealla näköalatasanteella, jossa neljä päätöntä puputyttöä retkotti kukin omalla tuolillaan. Sukkahousujen sijaan nämä vuonna 2022 valmistuneet veistokset oli tehty perinteisimmistä materiaaleista, betonista ja pronssista. 

Viidennen kerroksen korkeassa näyttelysalissa ei voinut olla huomaamatta Samppanja-Maradonaa, jonka miehinen symboli kohosi yli neljän metrin korkeuteen. Maalattu ja lakattu betoniveistos oli kuin iso, loistava hämähäkki, joka vangitsi katsojan. Ja kiehtoi ainakin minua. El Diegon vieressä vähemmälle huomiolle tahtoi jäädä Michelle vuodelta 2015 - kirjoituspöydällä ”istuva” betoninen naisen alaruumis, jonka emättimessä oli tupakka. 

Teoksissaan Sarah Lucas on koko uransa käsitellyt seksuaalisuutta ja sukupuoleen liittyviä oletuksia. Hän on mm. halunnut murtaa kaksijakoista käsitystä sukupuolesta, joka hänestä on keinotekoinen. Tämä näkyi vahvasti etenkin alkuvuosien veistoksissa ja installaatioissa. Sen sijaan esim Kiasman näköalatasanteella olleet, 2020-luvulla tehdyt puputeokset olivat kesympiä ja helpompia katsella. Ikäänkuin ”taide edellä” tehtyjä, ei niinkään intohimoluomuksia…

Nyt kannattaa käydä Nykytaiteen museo Kiasmassa, vaikka ns. nykytaide vähän vierastuttaisikin, kuten minua. Ja kiivetä museon 4. kerrokseen, jossa on näytteillä Essi Kuokkasen värikkäitä öljymaalauksia (täällä), ja nämä nähtyään jatkaa 5. kerrokseen ihmettelemään Sarah Lucasin ”sukkahousupupuja”. 

Molemmat näyttelyt ovat sopivan suppeita ja kivan kompakteja - ja taidenäyttelyitä parhaimmillaan.

Octopus (Mustekala), 1993

Honey Bunny (Hunajapupu), 2025 

Edessä Zen lovesong (Zen rakkauslaulu) ja takana Slag (Hutsu) - kumpikin vuodelta 2022.

Self Portrait with Skull (Omakuva pääkallon kanssa), 1997

Ihastuin kriitikkoon

Hajoten, itkien, kasvaen, 2024

”Ihmisenä olemiseen liittyy aika paljon rimpuilua erilaisten tunteiden kanssa. On tilanteita, joissa koko olemus kiertyy epävarmuuden tai häpeän ympärille. Onnekkaina hetkinä taas voi tuntua siltä, että koettu riemu loistaa ulos.

Taide puolestaan on suurelta osin ihmisenä olemisen kokemuksen tutkimista. Silti vain harvoin maalausten hahmoissa kohtaa sellaista emotionaalista syvyyttä ja oivaltavuutta kuin Essi Kuokkasen (s.1991) teoksissa.”

Näin kirjoitti eilen Helsingin Sanomissa kuvataidekriitikko Sanna Lipponen arvioidessaan Essi Kuokkasen Kiasmassa avattua näyttelyä (HS 11.11.25). Ja teksti osui täysillä minuun. Muutenkin kirjoituksessaan Lipponen pyrki kuvaamaan, miten hän itse koki näkemänsä teokset ja miten ne häneen vaikuttivat, eikä vain ylhäältä käsin ”kriitikon” arvovallalla ”arvioiden”…

Minun oli ihan pakko nähdä näyttely. Taidetta ja tunteita - tauluja ja tulkintoja - maalauksia ja mielen liikkeitä. I suppose…

Jo ennen Lipposen arvion lukemista olin ehtinyt suunnitella retkeä Kiasmaan tutustumaan museon kahteen uuteen näyttelyyn. Jostain syystä Kiasma ei ole tähän asti kuulunut suosikkimuseoihini. Ehkä taidekehitykseni on vielä ns. vanhojen klassikoiden tasolla… Mutta kuukausi sitten museon 4. kerroksessa avattu kolmekymppisen Essi Kuokkasen Pilvenpiirtäjä-näyttely kiinnosti. Tämän lisäksi minua kutkutteli samoin lokakuussa avattu 63-vuotiaan englantilaisen Sarah Lucasin Paljas katse -näyttely. Lucasin teoksiahan olin jokusen nähnyt jo helmikuussa 2024 Malagassa (täällä). 

Essi Kuokkanen täytti kaikki odotukseni. Taidetta ja tunteita - tauluja ja tulkintoja - maalauksia ja mielen liikkeitä. Tykkäsin etenkin ensimmäisessä näyttelyhuoneessa olevista värikkäistä ja naivistisista (?) öljymaalauksista, jotka kaikki oli maalattu ellei tänä vuonna, niin ainakin parin viime vuoden aikana.

Sanna Lipposen näyttelyarvion ansiosta osasin nähdä Kuokkasen teoksissa sellaista, mitä en ehkä olisi osannut itse huomata. Kiitos siitä, Sanna! Esimerkiksi ihanassa Hajoten, itkien, kasvaen -maalauksessa kyynelien kastelemissa heinissä äkkäsin pieniä kukkia ja Sinulle annan kaikkeni -teoksessa ”ihmishahmo repii kätensä irti heittääkseen sen keppinä koirille”.

Ja mitä nimiä. Olen aiemminkin kirjoittanut, että minulle teos ja sen nimi ovat yhtä (täällä). Ne ikäänkuin pelaavat yhteen ja saavat ajatukseni liikkeelle. Hajoten, itkien, kasvaen on juuri sitä - hajoamista, itkemistä ja kasvamista - vai onko sittenkään? Sinulle annan kaikkeni herättää monenlaisia ajatuksia esim. omista ihmissuhteistani. Mitä ne minulta vaativat ja mitä haluan antaa? Entä Epävarmuuksien kierre. Sulkeeko epävarmuudet minut väliin simpukaksi? Ja miksi simpukasta pilkottaa kuusi varvasta?

Koskettavin ja suloisin Essi Kuokkasen maalauksista oli kuitenkin Jokaisessa maailmassa rakastaisin sinua. Siinä siivekäs ankerias suukottaa isoa koiraa, joka näyttää nauttivan onnellisena, kun kalan siimakieli lipoo sen huulia. Mutta miksi koira on hihnassa? Huomioita, tunteita ja kysymyksiä. Sopii minulle…

Minusta tuli kertaheitolla sekä kuvataidekriitikko Sanna Lipposen että kuvataiteilija Essi Kuokkasen fani :) Ja jopa Kiasmakin alkoi taidemuseona kiinnostaa…

Jokaisessa maailmassa rakastaisin sinua, 2025 

Piiskaa tai Pieta, 2022 

Yö pitelee kaihoisaa koiraa, 2025

Sinulle annan kaikkeni, 2022

Epävarmuuksien kierre, 2022

Beethovenia museossa

Upein kokonaisuus Ateneumin Gallen-Kallela, Klimt & Wien -näyttelyssä (täällä) löytyy näyttelyn keskeltä, kaukaisimmasta nurkasta. Sinne on rakennettu kopio Wienin sesessionisti-taiteilijoiden rakennuttaman näyttelyrakennuksen alimmassa kerroksessa olevasta salista, jonka kolmea seinää kiertää Gustav Klimtin maalaama kuuluisa Beethoven-friisi.

Alkuperäinen, 34 metriä leveä ja 2 metriä korkea friisi eli nauhamainen seinämaalaus on alkujaan maalattu säveltäjä Ludwig van Beethovenin (1770-1827) kuoleman 75-vuotisjuhlanäyttelyyn, joka pidettiin pari vuotta aiemmin valmistuneessa Secession-rakennuksessa vuonna 1902. Saksassa syntynyt Beethoven asui ja työskenteli vuosikausia Wienissä, jossa hän myös kuoli keväällä 1827. Maalaamassaan friisissä Klimt pyrki ilmentämään säveltäjän viimeisen eli 9. sinfonian filosofista sisältöä kuvataiteen keinoin. 

Ateneumin näyttelyn seinämaalaus on tarkka jäljennös (1:1) tuon juhlanäyttelyn friisistä (näyttelykopio) ja sen ovat toteuttaneet Wienin Beldevere-museon taitavat konservaattorit vuonna 2019. Alkuperäinen ja restauroitu friisi on vuodesta 1986 lähtien ollut pysyvästi yleisön nähtävänä alkuperäisellä paikallaan Secession-rakennuksessa. 

Vuoden 1902 juhlanäyttelyn keskipiste Gustav Klimtin (1862-1918) puhuttelevan seinämaalauksen lisäksi oli saksalaisen kuvanveistäjä Max Klingerin (1857-1920) Beethovenia kuvaava kookas marmoriveistos. Ateneumissa tämän korvasi Klingerin tekemä ja Wienistä lainassa oleva pienempi säveltäjää esittävä pronssiveistos. 

Tasatunnein tuossa Ateneumin kaukaisimmassa nurkassa tapahtuu jotain ihanaa. Niin ihanaa, että sitä ei kannata jättää väliin. Tuolloin upeiden seinämaalausten koristamassa tilassa soi Beethovenin 9. sinfonian viimeinen osa eli Oodi ilolle, joka esitettiin myös Wienissä juhlanäyttelyn avajaisissa vuonna 1902.

Oodi ilolle yhtäaikaa musiikkina ja seinämaalauksena. Harvinaista herkkua - kannattaa nauttia livenä :)

Max Klinger: Ludwig van Beethoven (Torso), 1890-1915

Jäljennös alkuperäisestä Klimtin Beethoven-friisistä Ateneumin taidemuseossa. 

Klimtin Beethoven-friisi Wienin Secession-rakennuksessa. Kuva: Kunstlerhaus-Archiv, Wien

Klimt kavereineen

Gustav Klimt: Amalie Zuckerkandl, 1917/1918

Ateneumissa on taas avattu kiehtova taidenäyttely Gallen-Kallela, Klimt & Wien. Itävaltalaisen kuvataiteilija Gustav Klimtin (1862-1918) ja hänen aikalaistensa teoksia on nähtävillä museon kolmannessa kerroksessa helmikuun alkuun asti. 

Kullanvärisistä maalauksistaan - ja etenkin aistillisen herkästä Suudelma-maalauksesta - tunnetun Gustav Klimtin teoksia ei ole aiemmin nähty Suomessa, mutta nyt Ateneumin näyttelyyn on saatu Wienistä lainaksi neljä alkuperäistä Klimtin öljymaalausta. Yhteensä näyttelyssä on esillä yli 200 teosta, joista 20 on Wienin kuuluisasta Belvedere-museosta ja viitisenkymmentä Ateneumin omista kokoelmista. Loput teoksista on lainattu muista suomalaisista ja wieniläisistä museoista ja yksityikokoelmista.

Klimtin neljästä teoksesta minua puhutteli eniten pienikokoisin ja jännän kapea Ystävät I (Sisaret) -niminen maalaus, jonka taiteilija oli maalannut samana vuonna (1907) kuin kuuluisan Suudelman. Ehkä näin siinä eniten ”tuttua” Klimtiä :) Yllättävän - ja jopa häiritsevän - tumma teos äidistä kahden lapsen kanssa valmistui pari vuotta myöhemmin ja epätavallinen muotokuva 60-vuotiaasta näyttelijä Josef Lewynskystä (1835-1907) vuonna 1895. Kun tuota muotokuvaa katsoo tarkasti, niin vaalean reunuksen oikeassa ylänurkassa voi huomata nuoren naisen kasvot naamarin kanssa :)

Luulen, että tunnetuin - tai ainakin tuotteistetuin - Ateneumin neljästä Klimtistä on muotokuva wieniläiseen kulttuurisukuun kuuluvasta Amelie Zuckerkandlista (1869-1942). Maalaus on taiteilijan viimeisiä teoksia ja se on jäänyt osin keskeneräiseksi ensin ensimmäisen maailmasodan ja lopulta taiteilijan kuoleman takia vuonna 1918. Jos maalauksen tarina, niin myös mallina olleen Amelie Zuckerkandlin tarina on dramaattinen. Mennessään naimisiin kirurgi Otto Zuckerkandlin (1861-1921) kanssa Amelie kääntyi kristinuskosta juutalaisuuteen ja 73-vuotiaana hän kuoli tyttärensä Noran (1898-1942) ja tämän perheen kanssa Belzacin keskitysleirillä Puolassa. 

Gustav Klimt vaikutti merkittävästi eurooppalaiseen taiteeseen. Parin taiteilijaystävänsä kanssa hän perusti vuonna 1897 Wienin sesessio -nimisen taideryhmän, joka pyrki monin tavoin modernisoimaan kangistunutta taidemaailmaa. Ja monessa he onnistuivatkin. Itävallan lisäksi 1900-luvun alussa sesessionistit vaikuttivat aktiivisesti myös Saksassa. Nimi sesessio viittaa latinan sanaan secede, joka suomentuu sanaksi erota, irtaantua.

Klimtin - ja Gallen-Kallelan - maalauksia lisäksi Ateneumissa on nähtävissä usean muun lähinnä itävaltalaisen ja saksalaisen sesessionistin teoksia. Muotokuvia, alastonkuvia, maisemia - sekä realistisina että mystisinä toteutuksina.

Ensi käynnillä :) viehätyin mm. Koloman Moserin (1868-1918) Naisen muotokuvasta, vain 28-vuotiaana espanjantautiin kuolleen Egon Schielen (1890-1918) Eduard Kosmackin kuvasta ja Carl Mollin (1861-1945) valoisasta aamiaiskuvauksesta. Ensimmäinen oli vahva, mutta kiehtovan herkkä, toinen rujo, mutta kiehtovan läpitunkeva ja kolmas lämpimän syötävä :)

Erityistä oli nähdä Gustav Klimtin yli sata vuotta vanha portofolio eli teosten kansio, johon taiteilija oli itse valinnut 50 omaa maalaustaan, joista taiteilijan valvonnassa painettiin ”virallinen mainoskansio”. Yksi tuolloin painetuista (vain) 300 portofoliasta on vuonna 1943 lahjoitettu Suomen Kansalliskirjastoon, jonka uumenista se vasta tätä näyttelyä valmisteltaessa löytyi :) Mikä tuntuu jännältä ja yllättävältä... Ja nyt tuo isokokoinen kansio on ensi kertaa yleisön nähtävillä :)

Tätä kaikkea ja paljon muuta on syksyn ja alkutalven nähtävissä Ateneumin taidemuseossa. Onneksi museo on sekä keskiviikkoisin että torstaisin auki iltakahdeksaan asti…

Gustav Klimt: Ystävät I (Sisaret), 1907

Gustav Klimt: Äiti ja kaksi lasta (Perhe), 1909/1910

Gustav Klimt: Josef Lewinsky Carloksen roolissa Clavigo-näytelmässä, 1895

Koloman Moser (1868-1918): Naisen muotokuva profiilissa, n. 1913

Egon Schiele (1890-1918): Eduard Kosmack, 1910

Sesessionistien joissakin näyttelyissä oli mukana tuolloin jo edesmenneen alankomaalaisen

Vincent van Goghin (1853-1890) auringonkukkamaalauksia, joita Schielekin ”kopioi”.

Yksi tummunut kukka on päätynyt myös tähän muotokuvaan :)

Carl Moll (1861-1945): Äiti ja lapsi pöydän ääressä (Aamiainen), 1903

Gustav Klimtin portofolio vuodelta 1918 on näyttelyssä suojattu lasivitriinillä.

Näyttelyssä oli esillä useampi lehti Klimtin portofoliosta.

Tässä yksi ihanimmista - Vesikäärmeet II (1907). 

Viisikymppinen Gustav Klimt valokuvattuna noin vuonna 1911. Kuva: Moriz Nähr

Gustav Klimt ja Wienin sesession 14. näyttelyyn osallistuneita taiteilijoita vuonna 1902.

Klimt on ylärivissä toinen vasemmalta ja hänen edessään viiksekäs Koloman Moser. 

Kuva: Moriz Nähr

Olipa kerran.

Taivas putoaa, 2025

Salon taidemuseossa on vuoden loppuun asti esillä kuvanveistäjä Jukka Lehtisen (s.1962) kookkaita teoksia, joista useimmat on valmistettu kankaista, vanerista, teräksestä ja/tai muoveista. Monet teoksista myös liikkuvat ja ”hengittävät”, koska niihin puhalletaan sysäyksittäin ilmaa. 

Teokset ovat niin isoja, että niitä mahtuu vain pari kuhunkin museon neljään näyttelyhuoneeseen. Jännittävää nähtävää, mutta silti näyttely ei ollut ihan minun juttuni. Saattaa kuitenkin olla, että menen Veturitalliin vielä toistamiseen lastenlasteni kanssa. Uskon, että he kiinnostuisivat ja innostuisivat noista leikkisistä ja ”elävistä” teoksista.

Tykkäsin näyttelyn nimestä Olipa kerran. - pisteen kanssa :) Kuten näyttelyn esitteessä sanotaan ”lause sisältää sekä tarinan alun että sen lopun”. Nimi viittaa ”paitsi satuihin myös mahdollisuuteen kaiken katoavaisuudesta. Se, mikä on totta tänään, ei välttämättä ole olemassa enää huomenna - ei ihmisessä, ei yhteiskunnassa eikä ympäristössä.”

Tosin minä en tavoittanut tätä ajatusta tai tunnetta katsoessani näyttelyn teoksia. Mutta ehkä näyttely ja etenkin sen nimi saivat minut pohtimaan elämään kuuluvaa jatkuvaa muutosta…

Iso paha susi, 2025

Sorollaa Suomessa

Odaliski, 1884

Sinebrychoffin museossa avatussa Espanja-näyttelyssä (täällä) oli kolme Joaquin Sorollan maalausta. Minulle Valenciassa syntynyt Sorolla on ollut tuntematon suuruus, vaikka jo elinaikanaan hän oli yksi Espanjan suosituimpia ja kansainvälisesti tunnetuimpia kuvataiteilijoita. Ja on sitä edelleen, ellei jopa aiempaa suositumpi…

Minä tutustuin Sorollaan ja hänen teoksiinsa viime keväänä, kun Malagassa oli taiteilijan yksityisnäyttely (täällä). Joaquin Sorollaa (1863-1923) pidetään valon, veden ja liikkeen mestarina. Hän onkin maalannut paljon aurinkoisia merenrantakuvia, mutta myös paljon muuta - lukuisia kuvia perheestään ja puutarhoista sekä kasoittain muotokuvia. 

Sorolla on jäänyt mieleeni myös siksi, että espanjalaiseksi hänen nimensä on ollut ”helppo” muistaa :) Monilla - etenkin yli sata vuotta sitten eläneillä espanjalaisilla taiteilijoilla - on tuntunut olevan pitkiä ja vaikeasti mieleen jääviä nimiä, kuten Mariano Fortuny y Marsal tai Jose Maria Gallegos y Arnosa.

Luin netistä, että Espanjassa sukunimissä on aina kaksi nimeä, joista ensimmäinen on isän (ensimmäinen) sukunimi ja toinen äidin (ensimmäinen) sukunimi, jotka yhdistetään ja-sanalla, mikä espanjaksi on y (tai i  katalonian kielellä). Eli syntyvä lapsi saa sukunimekseen oikeastaan molempien isoisiensä nimet :) Sorollankin virallinen nimi on Joaquin Sorolla y Bastida…

Kaksiosaista sukunimeä käytetään pääosin virallisissa yhteyksissä ja arkielämässä pärjää yleensä vain ensimmäisellä sukunimellä. Eli edellä mainitut, tauluissakin esiintyneet taiteilijoiden pitkät nimet voisivat yhtä hyvin olla lyhyemmissä muodoissaan, kuten Sorollan tapauksessa.

Ja sitten takaisin Helsinkiin Espanja myyttien takaa -näyttelyyn ja Joaquin Sorollan maalauksiin. Värikylläinen Odaliski, mikä muuten tarkoittaa itämaista jalkavaimoa, oli parikymppisen Sorollan maalaama aikana, jolloin itämaiset aiheet olivat niin taiteilijoiden kuin keräilijöidenkin suosiossa. Museon esitetekstin mukaan taiteilijan myöhemmiltä vuosilta olevan Alaston-taulun mallina on saattanut olla hänen vaimonsa Clotilde (1865-1929), joka tuolloin vuonna 1912 olisi ollut 47-vuotias…

Olisin toivonut Sinebrychoffin näyttelyyn (täällä) enemmän Sorollaa, jonka maalaukset ovat alkaneet kiinnostaa minua. Malagan Carmen Thyssenin taidemuseossa (täällä) esillä olleet maalaukset olivat yhtä lukuunottamatta lainassa Madridissa olevasta Sorollan taide- ja kotimuseosta. Eli sinne seuraavaksi :) Nettitietojen mukaan remontin takia pari vuotta suljettuna ollut museo avataan sopivasti alkuvuodesta 2026.

Espanja-näyttelyn jälkeen aloin entistä enemmän innostua myös Madridin Prado-museosta, jossa sanotaan olevan maailman laajin espanjalaisen taiteen kokoelma. Ehkä molemmat museotoiveeni toteutuvat ensi talven Espanjan matkan yhteydessä…

Rouva Traumann, 1898

Alaston keltaisella divaanilla, 1912

Goyan ja Picasson välissä

Jose Maria Gallegos y Arnosa (1857-1917): Pyhä Theresa kardinaalin edessä, 1889

Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä avautui runsas viikko sitten ihana näyttely - Espanja myyttien takaa. Näyttely täyttää museon ensimmäisen kerroksen lisäksi kellarikerroksessa vaatehuoneen vieressä olevan ns. punaisen kellarin. Esillä on runsaat 60 teosta, jotka kaikki - muutamaa ensimmäisessä huoneessa olevaa Francisco de Goyan piirrosta lukuunottamatta - ovat lainassa parista eri espanjalaisesta taidekokoelmasta. 

Espanjalaisista kuvataiteilijoista Suomessa tunnetaan yleensä Francisco de Goya (1746-1828) ja Pablo Picasso (1881-1973), joista edellinen vaikutti lähinnä 1700- ja jälkimmäinen 1900-luvulla. Mutta 1800-luvun kuvataiteilijat ovat jääneet vieraiksi ainakin minulle ja ehkä monelle muullekin suomalaiselle.

Tätä Sinebrychoffin näyttely pyrkii paikkaamaan esittelemällä 1800-luvun ja 1900-luvun alun espanjalaisia mestareita ja heidän töitään. Näyttelyn nimi Espanja myyttien takaa viittaa siihen - jos oikein ymmärrän ?? - että näyttelyssä pyritään tuomaan esille myös muuta kuin romanttisoituja Espanja-kuvia härkätaisteluineen ja flamencoineen. Ja muutakin kuin uskonnollisia maalauksia, jotka olivat espanjalaisen maalaustaiteen keskiössä 1800-luvun lopulle asti. 

Ihan en kuitenkaan saanut kiinni tuosta ymmärtämästäni näyttelyn juonesta, mutta siitä huolimatta nautin tosi paljon upeiden maalausten katsomisesta ja tutkimisesta. Ja katsomista ja tutkimista todella riitti. Oli paljon väriä, valoa ja yksityiskohtia, ja etenkin 1900-luvun alun töissä näkyi myös rauhallisempaa ja riisutumpaa ilmaisua. 

Taidemuseon Espanja-näyttely on auki ensi vuoden alkuun asti, joten saatan jopa käydä nauttimassa maalauksista vielä toistamiseen. Kiitos iki-ihanan museokortin :)

Joaquin Agrasot (1837-1919): Alaston, ajoittamaton

Antonio Maria Fabres y Costa (1854-1938): Koraania opettamassa, 1882

Francisco Pradilla (1842-1921): Pitsinnypläystä häitäni varten, 1908

Lluis Masriera (1872-1958): Laulutunti, n.1900

Santiago Rusinol (1861-1931): Puigcerdan pikku parturi, 1890

Nicolau Raurich i Petre (1871-1945): Öinen kylä, n.1912

Salon koulumuseo

Salossa - keskustan lähellä Moision puutarhakaupunginosassa - on pieni koti- ja koulumuseo Meritalo, joka tosin on auki vain kesäkuukausina. Pari vuotta sitten äkkäsin museon ja siitä asti olen ajatellut käydä siellä. Vihdoin elokuun viimeisinä päivinä sain aikeeni toteutettua. 

Meritalo oli sikoinaan Joensuun kartanon renki- eli väentupa. Vuonna 1870 kartanon silloiset omistajat Armfeltitit lahjoittivat puutalon kansakouluksi entiselle Uskelan kunnalle. Nykyään Uskela on osa Salon kaupunkia, ja kyseinen kansakoulu olikin ensimmäinen kiinteä kansakoulu koko nykyisen Salon alueella.

Uskelan kansakoulu avattiin vuonna 1873, ja pari vuotta myöhemmin rakennusta vielä laajennettiin rakentamalla talon kylkeen iso sali uudeksi luokkahuoneeksi sekä lasitettu kuisti. Nykyään kyseisessä luokkahuoneessa on nähtävillä 1900-luvun alun luokkahuone vanhoine pulpetteineen ja opetustauluineen. Kalustus ei tosin ole alkuperäinen, mutta huonekalut ja muut koulutavarat ovat samalta aikakaudelta ja pääosin ovat koottu Salon seudulta ja lähiympäristöstä.

Vuonna 1885 koulun opettajaksi tuli Jaakko Kallio, joka seuraavana vuonna meni naimisiin Hanna Åkerroosin kanssa. Synnytettyään kolme poikaa myös Hanna alkoi opettaa koulussa. Opettajaperhe myös asui Meritalossa, jossa museovieraat saavat tutustua heidän kolmehuoneiseen kotiinsa. Samoin kuin luokkahuoneessa, kotimuseonkaan sisustus ei ole alkuperäinen eikä siksi niin kiinnostava.

Myöhemmin Jaakko Kallio osti vanhan koulutalon eläkekodikseen ja vuonna 1965 Kallion perikunta lahjoitti talon Salon kaupungille. Kymmenkunta vuotta myöhemmin 1970-luvun alussa kouluna ja asuntona toiminut Meritalo avattiin museona.

Meritalo oli viehko kesäinen museokohde. Ei mikään helmi, mutta ihan jees :) Etenkin vanha luokkahuone herätti muistoja omista kansakouluvuosista Kulosaaren Domuksessa - saaren ensimmäisessä kerrostalossa.

Mistä nimi Meritalo? Siihen en löytänyt vielä vastausta :)

Tarinoiden lehto

Viime sunnuntaina olin kuuntelemassa Salon taidemuseossa järjestettyä ilmaista keskustelua, jossa kerrottiin Turun yliopiston tutkimushankkeesta, joka selvittää Kemiönsaarella olevaa Sagalundin museomiljöötä ja sen kulttuurihistoriaa. Hanke yhdistää tieteellistä tutkimusta ja taiteellista työskentelyä ja sen nimi on Tarinoiden lehto - Sagalund. Kotimuseo, ympäristö ja elämänkerronnallinen aika. 

Tilaisuus kiinnosti minua, koska aihe liippaa läheltä omaa innostustani kotimuseoihin - tosin Sagalund ja sen Villa Sagalund ovat olleet minulle tuntemattomia. Kiinnostustani lisäsi se, että hankkeessa on mukana tutkija, FT Katja Weiland-Särmälä, jonka vanhoja taidejuttuja luen edelleen innostuneena netistä (täällä), sekä kuvataiteilija Erika Adamsson, jonka yksityisnäyttelyyn olin juuri ihastunut (täällä). 

Katjan ja Erikan lisäksi tilaisuudessa puhuivat Sagalund-hankkeen johtaja kulttuurihistorian ja elämänkerronnan dosentti Maarir Leskelä-Kärki ja tutkijatohtori Karolina Sjö. Yllä on muuten jälkimmäisen muotokuva - Katse menneisyyteen - Erika Adamssonin maalaamana - muorokuva, joka myös oli esillä Salon taidemuseon Paikan henki -näyttelyssä (täällä). 

Erikan näyttelyssä oli myös Villa Sagalundista ja maalauksia huvilan entisistä asukkaista Adele Wemanista (1844-1936) ja Nils Oskar Janssonista (1862-1927), jotka olivat paikallisia, eläkeikäisiä kansakoulunopettajia. Esimerkiksi Erikan kookkaassa Valaistuneet-nimisessä maalauksessa Nils Oskar keskustelee entisen oppilaansa/ystävänsä (?) kanssa. Ja ikkunalaudalla näkyy Kemiönsaarella syntyneen Amos Anderssonin (1878-1961) valokuva (täällä). Liekö hänkin ollut aikoinaan Adelen tai Nils Oskarin oppilaita… Kemiösaarella oleva Sagalund on tänään auki viimeistä päivää, mutta ensi kesänä museoalue ja etenkin Villa Sagalundin kotimuseo on ehdottomasti ohjelmassani. 

Minä jatkan - Tarinoiden lehto -hankkeen tapaan - tutustumista siihen, miten eletty elämä tallentuu kotimuseoissa ja miten siitä tulee osa kulttuurista muistamme. Tosin jälkimmäinen juttu on enemmän asiantuntijoiden kuin museorotan :) vastuulla…

Erika Adamsson: Valaistuneet, 2024

Golden Dust -taulussa vuodelta 2018 on Erikan silmin ikuistettu

Turussa olevan Ett hem -museon upea kullanvärinen sali (täällä).

Kuvia olohuoneesta

Erika Adamssonin vuonna 2025 maalaamia muotokuvia Salon taidemuseossa.

Salon taidemuseon Paikan henki -näyttelyssä (täällä) oli esillä useita Erika Adamssonin maalauksia, joista tunnisti Viljo ja Aune Hurmeen ja heidän museoidun kotinsa Muurlassa (täällä).

Jollain oudolla tavalla minua kiehtoo, kun taiteilijat tuovat teoksissaan esille jotain juttuja ja asioita, joita voin itse todentaa silmilläni ja myös tallentaa valokuviin. Tämä outouteni näkyy tavallaan myös siinä, miten hullaannun taiteilijoiden omakuvista ja miten rakastan seurata, kuinka taiteilija teoksissaan toistaa jotain tiettyä yksityiskohtaa tai jotain suurempaa ideaa. Taikka miten jännää on verrata, miten eri taiteilijat kuvaavat samoja asioita, näkymiä tai ihmisiä…

Tätä kaikkea sain tutkia matkatessani Erika Adamssonin jalanjäljillä Salon keskustassa olevasta taidemuseosta Hurmeen kotimuseoon Muurlaan. Ja tykkäsin :)

Valokuva Aunesta ja Viljosta Muurlan kotinsa olohuoneessa vuonna 1946

Oma valokuvani kotimuseon olohuoneesta elokuussa 2025.

Erika Adamsson: Ateljeekoti II, 2021