tiistaina, joulukuuta 2
Kyllähän Paul Kinseyn voi sanoa olevan välitilassa. Hän ohjaa itseään mekaanisella systeemillä, painoilla joita hän kantaa selässään. Hän on hevonen ja samaan aikaan ohjastaja. Ruusunkukan painoa ei voi verrata jauhosäkin painoon, ne ovat erilaisia erilaisessa maassa. Vehnäjauhosäkin painoa ei voi verrata kvartsijauhosäkin painoon. Jokaisella vuorella on selkäpuolensa ja rintapuolensa. Jokaisella luolalla suupuolensa ja takapuolensa.
maanantaina, joulukuuta 1
Paul Kinsey minusta, enemmän kuin muut, tuntuu huoneelta. Pieni, yksi-ikkunainen huone. Ikkunan edessä pöytä, seinillä pari tuolia ja rautasänky patjoineen – peitteettä, tyynyttä. Nurkassa ruostunut sininen emalivati. Seinällä riippuu värijäljennös kultakehyksessä: Matkustaja lauttauspaikalla. Ja yöllä huone muuttuu luolaksi koirien saarella, haukku kuuluu joka puolelta ja jonkinlainen vikinä aina silloin tällöin, ja ujellus, ja se kun koira avaa kitansa ammolleen niin kuin haukottelisi ja ulvoo tukahtuneesti. Paul Kinseyn sormuksin koristettu etusormi on ojossa. Hän polttaa piippuaan ja on juuri sanomassa jotakin. Mutta sitten putoavien lohkareiden ääni peittää hänen sanansa. Kenties hän oli sanomassa jotakin niin sanotusta pahamaineisesta Beestä joka hallitsee näitä luolia.
lauantaina, marraskuuta 29
Muistin äkisti sen mitä Ilja Repin kertoi muistelmissaan siitä kun hän saapui nuorukaisena Pietariin, aikomuksenaan opiskella sen kuulussa taideakatemiassa. Hän oli kotoisin aroilta ja matkusti viikkoja hevosvaunuilla määränpäähänsä. Sen mitä hän kertoo ensimmäisistä kaikenlaisista hökkeleistä ja eritavoin viritellyistä asumuksista, Pietarin esikaupungista joka jatkui määrättömiin, ja viimein Pietarista, suolle pykätyistä kivitaloista ja kaduista joiden kaltaisia hän ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt. Siinä hahmottuu nopearytmisenä kuvio, hän on muuttuvainen melodia harmonian maisemassa. Don Draperin kuvio yhdistyy mielessäni siihen, se kuinka hän lähtee sotaan koska näkee sen ainoaksi mahdollisuudeksi päästä pakoon, haavoittuu kranaattikeskityksessä ja hänestä tulee toinen ihminen. Hän syntyy sairaalasängyssä uudelleen. Hän kulkee unessa siitä lähtien, ja sitä ennenkin hän on kulkenut unessa. Mutta uni on nyt toinen, sen rytmi on toinen.
perjantaina, marraskuuta 28
Ihmisessä näkyy aina ompeleita. Toisinaan ompelutyö on tehty hyvin siististi, jopa niin siististi että mitään ei ensinäkemältä saata nähdä. Toisinaan työ on karkeaa, ompelu on tehty naskalilla ja paksulla männynpihkaisella langalla. Valo tietysti auttaa näkemisessä. Mutta ei ihminen aina ole valossa, eihän hän useinkaan ole valossa; ja vaikka hän olisi valossakin, ainahan toinen puoli kuitenkin on varjossa. Yöllä ihminen on toinen kuin päivällä. Yöllä Don Draperin takana, hänen varjossaan, näkee hänen yöhahmonsa: hänellä on olkihattu, samantapainen kuin van Goghin joissakin muotokuvissa ukoilla on. Keveä hattu, sopiva kesäiseen kuumaan ilmaan. Hänen kasvonsa ovat merkilliset, koukeroiset ja uurteiset. Ei hän näytä Don Draperilta, Don Draper näyttää pylväsmäiseltä välimerensypressiltä, hän näyttää hyvin kiemurtelevalta matalalta katajalta. Saattaa nähdä jonkinlaista savua, joka nousee hänen niskansa tienoilta. Päivän Don Draper on ommeltu hyvin siististi, yön Don Draper on ommeltu hyvin karkeasti, humalaisen pistoin, vaikkakin selvästi hyvin kaunomielisen humalaisen, sellaisen jonka kättä ja silmää ei raki ole vielä liiaksi sotkenut.
torstaina, marraskuuta 27
Joan Holloway on vuori Altailla. Sen alapuolella levenee syvä hedelmällinen ruuhilaakso, sen rinteillä laiduntavat paksukarvaiset lehmät ja siellä kukkivat alppiunikot, sen laella puhaltaa voimallinen tuuli, kivet halkeilevat ja antenni osoittaa kohti Linnunradan keskustaa. Joan Holloway on Don Draperin naispuoli, Don Draper on Joan Hollowayn miespuoli; siis sikäli kuin toiset heidät näkevät. Joan Holloway on yksi niistä harvoista ihmisistä joita Don Draper kohtelee oikeudenmukaisesti. Vastaavasti Joan Holloway näkee Don Draperin pimeyden mutta ei käännä siitä katsettaan. Hän ei pelkää obsidiaaniterää, se on viiltänyt häntäkin monia kertoja mutta tehnyt hänestä vahvemman. Auringonpimennyksen jälkeen tulee valo.
keskiviikkona, marraskuuta 26
Mad Menia uudestaan ja uudestaan katsoessani ymmärsin senkin että elokuvassa kerrotaan eniten niillä asioilla joihin katsoja ei ensinnä kiinnitä huomiota. Ei hän kiinnitä niihin huomiota toiseksikaan, eikä kolmanneksi. Ne menevät katsojan lävitse, ne työntyvät hänen mielensä pensaikkoihin samantapaisesti kuin akupunktioneula työntyy oikeaan kohtaan ruumista. Peggy Olson on hyvin taitava neulojenkäytössä. Don Draper ei ole kiinnostunut akupunktioneuloista vaan kuuden tuuman kuumasinkityistä rautanauloista.
tiistaina, marraskuuta 25
Makea maku päivällä vaikuttaa samalla tavoin kuin kitkerä maku yöllä. Jos Don Draper perustaisi ravintolan, se olisi hiukan epätavanomainen ravintola. Siinä ei ole mitään erikoista tietenkään että on olemassa päiväruokalista ja yöruokalista. Siinäkään ei ole mitään erikoista että jokaisen asiakkaan saama ruokalista on tehty juuri hänelle, hänen päiväänsä ja hänen yöhönsä. Tarjoilijoiden asu vaihtelee päivän ja yön mukaan. Lisäksi on olemassa rajoitteita jotka astuvat voimaan ilmoittamatta ja niiden syy on tuntematon. Toisinaan täytyy syödä side silmillään, toisinaan niin että suuret valonheittimet osoittavat sinuun ja kuumentavat ohimoitasi. Toisinaan jälkiruokana on rituaalihautaus. Ravintolan katto on suuri shakkiruudukko, hevonen roikkuu siellä ylösalaisin. Giorgio de Chirico on suunnitellut asut ja lavasteet kuolemansa jälkeen.
maanantaina, marraskuuta 24
Käynnistettäessä moottoria kylmänä on kiinnitettävä erityisen paljon huomiota siihen että se saa lämmetä kunnolla. Hanhet kävelevät joenrantaa kohmeisen hitaasti, silloin niitä on helppo ampua. Öljyn juoksevuuteen vaikuttaa lämpötila, pienetkin erot ovat merkittäviä. On murroskohta, tietty astemäärä, jonka yläpuolella juoksevuus riittää siihen että voitelusysteemi toimii. Sen alapuolella öljy on liian hidasta, se ei ehdi mukaan. Miksi Don Draper pystyy toimimaan sellaisissa ympäristöissä joissa toiset menettävät toimintakykynsä? Epäilemättä hän on karaistunut; tietysti hän on karaistunut, hänen lapsuutensa on ollut kylmä ja pimeä. Ja hän on siellä edelleen, kiillotettu teräs, musta nahka ja obsidiaani eivät auta häntä. Hänen sisällään on sama kylmyys ja pimeys vaikka hän vetääkin jalkaansa italialaisen suutarin valmistamat vasikkanahkakengät. Hänen sisällään on sama kylmyys ja pimeys vaikka hän käynnistääkin äärimmäisen epäluotettavan ja oikukkaan ruusunpunaisen Jaguar E-typen ja painaa kaasua. Hän on oma mäntänsä ja sylinterinsä, hän on oma moottorinsa, voitelujärjestelmänsä ja polttoaineen suihkutusjärjestelmänsä. Mitä sen ulkopuolella on? Minä näen hänet menemässä sinne mutta sitä sarjassa ei koskaan näytetä. Se on negatiivi siitä kaikesta mitä näytetään, ja se on negatiivin negatiivi, ja se on peili joka peilautuu toisesta peilistä, ja se on valonsäde joka kimpoilee missä kimpoilee.
lauantaina, marraskuuta 22
perjantaina, marraskuuta 21
Puhuin aikaisemmin siitä kuinka New York on kuin suuri vankila. Manhattan on oma erityisosastonsa tuon vankilan sisällä. Se on erämaan vastakohta; pinta peittää kaiken, todellista ei voi nähdä. Siksi Peggy Olsonin hahmo on niin vaikuttava. Hän on lähde. Katsoessani Mad Meniä ensimmäisiä kertoja hän hämmensi minua. Minua ihmetytti se miksi hän on siellä, miksi hän ei lähde, miksi hänen kuvansa näkyy tuosta peilistä. Siksi koska hän katsoo peiliin. Joen liikkuvasta pinnasta heijastuvat koivujen valkomustat rungot, ne taipuvat ja vääntyilevät ja värisevät ja jostakin kuuluu karhun ääni, karhun joka on mennyt veden alle hyttysiä, mäkäräisia ja polttiaisia pakoon, vain korvanpäät ja kuononpää näkyvät siitä.