Elämältä kaiken sain. Ja mitä siitä opin.

Olen saanut elämältä kaiken, mitä olen koskaan älynnyt toivoa. Näin olen aina ajatellut. Riippuu tietysti siitä, minkälaisia haaveita on mielessään nuorena hautonut ja mitä toivonut. Jos on jalat maassa yleensäkin, on mahdollista saada kaikki.

Suomalaisena nuorena naisena minulla oli aika usein mahdollisuus toteuttaa itseäni ja unelmiani, kuten monilla muillakin. Silti ykkösasia oli aina, että halusin naimisiin ja lapsia. Se oli itsestäänselvää. Lukion jälkeen halusin kuitenkin ensin opiskelemaan, halusin oman ammatin ja työn. Työelämä näytti silmissäni kiinnostavalta ja houkuttelevalta. Kuuntelin mielelläni lapsena auton takapenkillä, kun vanhemmat juttelivat työasioistaan.

Ihan ensimmäiseksi piti kuitenkin päästä irti kotiympyröistä kokeilemaan siipiään maailmallla: töihin ulkomaille tienaamaan rahaa, kuulemaan bändejä, jotka eivät koskaan tulleet Suomeen asti, ja tietysti katselemaan pitkätukkaisia poikia. Siellä vähitellen vahvistui ja selkeni se, mitä halusin opiskella. Oli aika palata kotiin valmistautumaan pääsykokeisiin.

Sain opiskelupaikan, oman kodin, aviomiehen, vähitellen ammatin ja lapsia. Löysin lopulta oman alani ja sain työn, joka oli minulle kuin omiaan. Elämä oli sellaista kuin muillakin, alkuun rahallisesti niukkaa, mutta muuten täyttä.

Olin saanut elämältä kaiken, mitä olin halunnut. En kertakaikkiaan keksinyt, mitä muuta voisin enää haluta. Myöhemmin sain häivähdyksenomaisesti kokea, miltä tuntuisi menettää kaikki elämänsä kulmakivet vuorollaan. 

Ruuhkavuosien jälkeen koin ison viidenkympin kriisin, siksi sitä nyt nimitän. Moni asia sattui muutaman vuoden sisällä samaan syssyyn, ja ne kaikki saivat aikaan jonkinlaisen romahduksen.

Nuorin poika lähti armeijaan. Jäimme kaksin kotiin miehen kanssa. Emme oikein osanneet enää olla kahdestaan. Emme olleet koskaan lapsiperheenä panostaneet parisuhteeseen, vaikka niin lehdissä neuvottiin. Ei ollut rahaa, eikä varsinkaan lapsenvahteja. Vasta jälkeenpäin tajusin, että elämältäni tuntui lasten lähdettyä menevän tarkoitus kokonaan. Mihin minua enää tarvittiin? Eläisinkö siitä eteenpäin vain kuluttamalla aikaa töitten jälkeen? Kuka minä olin, paitsi äiti? 

En ollut sitä ennen edes tajunnut, miten kiinni olin lapsissani, koska tunsin antavani lähes kaiken energiani työlle, johon suhtauduin intohimoisesti. Kodin ulkopuolella harrastin vain liikuntaa ja sitäkin siksi, että ylikuormitettuna kaupungin virkanaisena jaksaisin käydä töissä. Kerran viikossa ryhmäliikuntaa ja muuten sauvakävelyä ja pyöräilyä töihin. 

Mies oireili myös tahollaan ja järjesti itselleen omanlaistaan vipinää. Silloin tuntui elämältäni menevän pohja kokonaan. Siitä isosta kriisistä selvisimme ja jälkeenpäin ajateltuna se oli parasta, mitä meille on tapahtunut (lasten syntymän jälkeen). Kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen jouduimme kahlaamaan syvissä vesissä ja rakentamaan luottamuksen uudelleen. Rakkaus ei ollut koskaan onneksi minnekään kadonnut, se vaan piti löytää uudelleen.

 Tämän kaiken jälkeen menetin työkuntoni väliaikaisesti. Kaikkien aikojen kiireisin kevät sattui töissä, apua ei saanut enkä olisi osannut kyllä pyytääkään. Alallani jokainen hoitaa oman tonttinsa itse. Yritin tehdä kaiken hyvin niin kotona kuin töissäkin enkä osannut luovuttaa ja löysäillä välillä. Lopulta en pystynyt enää tekemään mitään, lamaannuin. Kolmen kuukauden kuluttua palasin  takaisin töihin ja siellä menikin vähän aikaa ihan hyvin. 

Isompi stoppi tuli muutaman vuoden päästä. Kuppi vaan vyöryi yli ja oli päästävä pois, kotiin huilaamaan. Alkoi pitkä omien tapojen ja asenteitten tutkailu ja uuden opetteleminen kognitiivisessa terapiassa. Sitäkin kriisiä pidän yhtenä parhaimmista kokemuksistani. Olen suorastaan kiitollinen siitä. Sain terapiasta valtavasti, arvostin ikäistäni kokenutta psykologia, jonka kanssa löysimme helposti yhteisen sävelen. Arvostin myös suuresti siskojeni ja ystävieni kanssa käymiäni keskusteluja. Ja sitä että mies seisoi rinnalla.

Näitten kokemusten aikana ja niitten jälkeen elämänilo oli taas voimissaan ja huomasin, että minulla on elämälleni oikeutus ihan omana itsenäni. Ajattelin, että elämän tarkoitus on tulla siksi ihmiseksi, joka on. Ikääntyessään ihminen muuttuu vähän koko ajan, ainakin elämä muuttuu ja kypsyttää. Se on  mielenkiintoista. Sisimässään ihmisen perusolemus tietenkin pysyy ihan samana kuin jo lapsena, kaikki iät vaan ovat läsnä yhtä aikaa.

Enpä tiedä, miksi tämä tuli juuri tänään mieleeni. Varsinkaan kun en ole pariin kuukauteen kirjannut halaistua sanaa koko blogiin. Loma on tehnyt hyvää tässäkin, olen suorastaan nauttinut, kun ei ole tarvinnut ottaa kuvia ja ajatella blogipostauksia. Muutaman viikon jälkeen tulee yhdeksän blogivuotta täyteen, joten kaiken nyt kirjoittamani olen varmaan sanonut jo muutamaan kertaan. 

Ei voi mitään. Vanhemmiten alamme kaikki jankata yhä uudelleen ja uudelleen samoja asioita. Odottakaa vaan;)

Kesäisiä ajatuksia

Nyt alkaa näkyä ihanan kesän ihania hedelmiä. Näitä omenoita kuvasin ystäväni pihassa viime viikolla. Tai joskus elokuun alussa, en oikein pysy kärryillä päivistä, kun kesäloma tuntuu aina vaan jatkuvan. Sama tunne on ollut ennenkin töihinpaluun jälkeen: lomafiilikseen pääsee takaisin heti ensimmäisenä vapaapäivänä. Ja vapaitahan minulla riittää ihan mukavasti, välillä vaan käyn muutaman päivän töissä ja nautin siitä suunnattomasti!

Kesän yleisin puheenaihe on ollut sää, ja niin se on ollut meilläkin, olemme nimittiäin olleet hemmetin tyytyväisiä! Viime kesän tukahduttavat helteet ovat vielä muistissa ja nyt on ollut ihanaa, kun ikkunasta tulee yöllä viileää ilmaa. Päivisinkin olen ollut tyytyväinen, on menty sen mukaan, mikä on milloinkin ollut mahdollista. Vaihtelevuus ja tuulisuus on kai ollut kuvaavinta näille keleille ja minulle se sopii. Oikeasti muistan vain aurinkoiset päivät.

Yhden kerran pääsi sade oikeasti yllättämään ja se oli viime viikonloppuna. Lähdimme viikonlopuksi ystävien luo Ylivieskaan ja päätimme lauantaina ajaa yhdessä Kalajoelle syömään päivällistä. En ole koskaan käynyt siellä. Mitä lähemmäksi merta tultiin, sitä tummemmaksi taivas muuttui. Hiekkasärkille päästyä repesi kesän ensimmäinen ja ainoa ukkonen ja vettä tuli niskaan taivaan täydeltä. Auton ikkunoista ei näkynyt juuri mitään!

Olin niin odottanut, että pääsen kävelemään hiekkasärkille ja ottamaan kuvia merenrannalla! Ei tullut mitään. Jatkettiin matkaa ja kierrettiin aluetta sitten autolla.

Toiselle rannalle päästyä sade hellitti sen verran, että pääsimme vähän jaloittelemaan. Ja muutamassa tunnissa sade tietysti loppui ja aurinko tuli taas esiin. Syömään pääsimme ilman sateenvarjoja.

Oulussa syntyneenä ja kasvaneena merenranta herättää ihania muistoja rantaleikeistä. Meidän perheen mökki oli silti järven rannalla ja siellä taas polskittiin niin hellepäivinä kuin sateella. Olihan kesä. -Sateella oli oikeastaan kiva uida ja katsella pisaroitten putoamista tyyneen vedenpintaan...

Onneksi kesää on vielä pari viikkoa jäljellä. Olen tehnyt kaikenlaista kivaa ja tavannut ihmisiä, mutta uiminen on vielä kokematta. Sille ei vaan ole ollut sopivaa hetkeä. Marjastusta emme H:n kanssa harrasta, valitettavasti, joten olen ostanut marjoja torilta pakastettavaksi. Se on yksi loppukesän mukavia juttuja. 

Entinen sienihulluuskin on kummallisesti kadonnut, mitä nyt on varovasti käyty metsässä muutaman kerran kurkkimassa, mutta ei ole täällä kummoisia löytöjä tehty. Tosin kaksi varsinaista sienigurua on myös sanonut, etteivät ole vielä löytäneet kuin satunnaisia sieniä. Saas nähdä, tulevatko kaikki kerralla, kuten joskus on käynyt.

Mustanpunaista

Pikkutyttönä Mumman pesupöydän laatikossa oli mustanpunainen pieni huulipuna. Se oli niin omituisen ikälopun näköinen ja tumma, että sen täytyi olla kotoisin jostakin neljäkymmentäluvulta. Tottakai sitä piti aina välillä kokeilla. Mustasta puikosta tuli kirkkaanpunaista väriä, joka liukui huulille yllättävän liukkaasti ja sileästi. Pois se ei sitten lähtenytkään. Rasvan liuettua huulille jäi kirkkaanpunainen väri. Oli varmaan näyttänyt hyvältä silloin neljäkymmentäluvulla. Se oli siis sen ajan aito lip stain eli kestohuulipuna.

En kyllä tiedä, kuka sitä tummaa siinä huushollista oli käyttänyt. Mumma pani kaupungille lähtiessään huulilleen toista huulipunaa, punaista sekin. Hän töpötteli sitä huulia vasten ja levitti sitten värin sormella. Minusta se näytti ihan älyttömältä ja ihmettelin sitä ääneenkin. Nyt Lisa Eldridge ja muut kuuluisat meikkitaiteilijat töpöttelevät samalla tavalla (ja se näyttää minusta edelleen yhtä naurettavalta) ja väri on sitten enemmän vain sävyä, lip tint.

Stainit ja tintit ovat taas kovasti huudossa. En innostu kummastakaan.

Tuli vaan näistä väreistä mieleen.

Kuivista tulppaaneista kyllä innostun. Kameran kanssa saimme aikaiseksi 

tyylitellyn kuvasarjan rohkeissa väreissä.

Tai aika monta. Jatkoa seuraa.

 

Hyvää viikonloppua!

JOULU

Aatonaatto on minusta joulun innostavin päivä. Siinä kulminoituu kodin ja ruokien valmistelu ja huomisen jouluaaton pieni jännitys. Suurin osa siitä jännityksestä on tietenkin peräisin lapsuuden joulupukin odotuksesta, malttamatonta ja vähän pelonsekaistakin. Ennen meillä haettiin kuusi sisälle aatonaattona ja syötiin lipeäkalaa perunoitten ja valkokastikkeen kanssa. En ole muuten lipeäkalaa sen jälkeen maistanutkaan...

Nyt aatonaattona mies haki aamulla auton huollosta ja lähti ajamaan pohjoiseen äitiään hakemaan. Tulevat tänne vasta huomenna. Me jäätiin Vilman kanssa pitämään huushollia pystyssä. Kinkku kypsyy hiljalleen uunissa. Kunhan saan itseni irti koneelta, lähden ulkoiluttamaan koiran ja itseni ja puen sitten esiliinan eteeni. Muutama herkku odottaa vielä valmistusta. Keittiössä seuraa pitää Jouluradio.

Ulkona on talvi ja kaikki on hyvin. Illalla tulee vanhempi poika ja miniä ja aamulla nuoremmat. 

Lempeää joulunaikaa kaikille!

Ärsyttävää

Ääh ja puuh: eilen minut yllätti taas vaihteeksi nenäverenvuoto. Kävin tekemässä suunnitellusti ihan kivan vajaan viiden tunnin työpäivän, ja menin kotiin tultuani vielä iltapäivänokosille. Siitä ylös noustessa alkoi samantien runsas nenäverenvuoto, joka kesti ja kesti ja kesti. Olen kyllä allergisena ja kuivanenäisenä aina ollut taipuvainen niihin. Lapsena oli kamalaa, kun neuvottiin pitämään päätä taaksepäin, minkä seurauksena veri hyytyi jonnekin nenänieluun ja hyytymän pois saaminen oli yhtä tuskaa. Myöhemmin opin pitämään päätä eteenpäin, että veri pääsee valumaan pois ja painamaan vuotokohtaa kylmään veteen kastellulla pieneksi kierretyllä vanulapulla.

Vuodon tyrehtyminen kestää minulla aina kauan, se on todettu testeissäkin, jotka tehtiin ensimmäisen silmäverenvuotoni jälkeen. Ei silti löytynyt mitään verenvuototautia, vain pitkä vuotoaika. Onneksi lasten syntyessä ja erinäisissä leikkauksissa ei ole ollut mitään vaaraa, hiukan enemmän verenvuotoa vaan.

Myöhemmin illalla puhuin sitten isäni kanssa puhelimessa, kun kesken kaiken vuoto alkoi uudestaan pyrskähtämällä oikein puserolle asti. Käväisi mielessä, että taitaa olla verenpainetaso taas korkealla, kun tuolla lailla vuotelee. Olen kaikkien oppien vastaisesti lakannut mittaamasta sitä, koska lääkitys on jo muutenkin maksimissa ja ainoa tapa laskea paineita on stressitason vähentäminen. Sitä taas olen yrittänyt laskea viimeiset kaksikymmentä vuotta ja sen takia olen osa-aikatyössä, joten en jaksa innostua siitäkään.

Kun vuoto siitä sitten alkoi vähän asettua, muistin että pakastimessa on sunnuntailta jäänyttä jäätelöä. Nyt jos koskaan oli hyvä syy antaa itselleen lupa syödä se kaikki loppuun. Kylmää lohtua.

Kirjeitä

Tervehdys hyvin lomailleelta ihmiseltä! Omien laskujeni mukaan olen ollut maaliskuussa töissä vain viikon ja yhden päivän. Lomassa parasta onkin se, että silloin ehtii tekemään kaikenlaista, mitä ei tavallisen työarjen lomassa jaksa. Ei mitään ihmeellistä kuitenkaan, tarkoitan vain sitä Oulussa kulkemista, kuntosalia ja ihmisten tapaamista. Ja onhan tämä meidän putkiremonttikin töitä teettänyt.

Viikonlopuksi saimme pitkästä aikaa kylään vanhat ystävät pohjoisesta ja hauskaa oli. Perjantai-iltana kävimme kierroksen kaupungilla ja sen päätteeksi päädyimme paikalliseen viinibistroon. Miehet tyytyivät olutharrastajina Mellangårdiin, mutta me naiset tilasimme tapas-lautaset ja lasilliset Tignanelloa. Se on niin kallista viiniä, ettei meistä kumpikaan ole hennonnut koskaan hankkia kokonaista pulloa, mutta kun kerrankin sai ostaa tätä kulttikamaa laseittain, oli pakko maistaa. Kyllä kannatti! Ensimmäiseksi nenään osui tammi, ja viinin maku oli täyteläistä ja pehmeää, marjaista, rusinaista ja hillomaista, ja siinä oli pitkä jälkimaku.

Tuijan kanssa olemme olleet samalla luokalla jo kansakoulun ensimmäisellä. Oppikoulussa olimme myös samalla luokalla ja vasta lukioon mennessä tiet erosivat, kun minä muutin perheen mukana Jyväskylään. Me olimme kuitenkin jo silloin parhaita ystäviä ja ainoat tytöt luokaltamme, joilla oli samanlainen musiikkimaku. Se oli silloin hyvin tärkeää, koska harrastus vaati paljon enemmän paneutumista kuin nykysin: radiosta tuli rock-musiikkia tasan tunti viikossa, uutuuksia kuuli vain (merirosvo-)Radio Luxemburgista yöllä, lehdet piti tilata erikseen R-kioskille ja levyt musiikkokaupan kautta ulkomailta. Jos onnisti.

Lukion ajan tapasimme aika usein ja kirjoittelimme kirjeitä. Koska kumpikaan meistä ei halunnut ylioppilaskirjoitusten jälkeen heti opiskelemaan, päätimme suunnata ulkomaille töihin. Kirjoitimme ulkoministeriön jollekin osastolle, missä käsiteltiin ulkomaisia työpaikkoja, ja pääsimme sitä kautta sveitsiläiseen vanhustensairaalaan hoitoapulaisiksi. Lähdimme kesän lopussa ansaittuamme ensin matkarahaa kesätöillä. Minä myin kenkiä Sokoksella ja T. teki jotakin palolaitoksella Oulussa. Päästyämme vapauteen kotoa ja koulusta kiersimme ensin interreilillä Eurooppaa muutaman viikon ajan. Siinä iässä ei tuhlattu rahaa ruokaan, muut asiat olivat paljon tärkeämpiä. Kuten pitkätukkaiset ranskalaiset pojat ja vanhat kaupungit vaikka.

Koluttuamme tarpeeksi Etelä-Ranskaa pääsimme perille Baseliin. Saimme lyhyen perehdytyksen ylihoitajalta ja työskentelimme sen jälkeen osastolla. Näppärinä tyttöinä opimme hommat nopeasti ja vähitellen kielikin alkoi luistaa. Olihan koulun lyhyestä saksasta saatu hyvä pohja, vaikka suusta ei vielä alussa sanoja juuri tipahdellut. Työpäivä oli pitkä klo 7-19. Keskipäivällä oli tauko 12.15-15. Se tarkoitti, että keskellä päivää saattoi lähteä kaupungille selaamaan levykauppojen valikoimaa tai haistelemaan suosimiani Chanelin hajuvesiä (aikamoinen ristiriita muuten senaikaiseen hippilookiini verrattuna). Joka ilta taas ehti hyvin töitten jälkeen kävellä keskiaikaisen vanhankaupungin läpi keskustaan tapaamaan ystäviä baarissa (siellä juotiin paikalliseen tapaan teetä!) tai konserttiin johonkin lähikaupunkiin.  Minä olen aina ollut kotikissasorttia, mutta tämä ystäväni T. oli jo nuorena puhelias vauhtinainen, joten perässä oli mentävä. Hänen ansiostaan tutustuimme moniin ihmisiin ja saimme paikallisia ystäviä. Heidän kanssaan näimme mm. Jethro Tullin, Genesiksen, Freen, Frank Zappan, Gentle Giantin, Rory Gallagherin ja muutaman muun suomalaisille saavuttamattoman bändin.

19v

Muut sairaalassa työskentelevät suomalaistytöt seurustelivat enimmäkseen toisten vierastyöläisten kanssa ja olivat muutenkin aika erisorttisia. Kirjoitin kaikista kokemuksistani siskolle kotiin. Hän pääsi saman elämän makuun viettäessään kanssamme joululomaa Baselissa. Juuri silloin oli määrä Pink Floydin tulla konsertoimaan Baseliin, ja sitä odotettiin kuin joulua ainakin, mutta suureksi pettymykseksi se peruttiin viime tipassa. Pink Floyd on ehkä kaikkein rakkainta musiikkia nuoruudestani. (Ainakin kymmenen muun ohella, ja niistä Peter Hammill ja van der Graaf Generator ovat toisena.)

Kevään tullen alkoi tuntua, että elämässä voisi sittenkin tehdä jotakin muutakin. Lukeminen ja opiskelu alkoi kummasti kiehtoa. Päätimme lähteä kotiin huhtikuun lopussa, että aikaa jäisi lukea pääsykokeisiin. Niin tehtiin, ja magnoliapuiden kukkiessa palasimme kumpikin asumaan takaisin kotiin. Hain opiskelemaan englantia, suomea ja saksaa ja pääsin kaikkiin. Ihan kivutonta kotiin palaaminen ei ollut, kun oli jo itsenäisyyteen tottunut, ja ensimmäisen vuoden jälkeen muutimme Tuijan kanssa tahoillamme pois kotoa.

Syy miksi kirjoitan tästä, on se, että sisko toi minulle Sveitsin-aikoina kirjoittamani kirjeet takaisin. Hän luki ne tietysti ensin. Minä luin myös ja muistot noustivat elävästi pintaan. Kaivoin komeron ylähyllyltä pahvilaatikon, johon olin säilönyt omat kirjeeni menneiltä ajoilta, niiltä siis, jolloin vielä kirjoitettiin kirjeitä. Kokosin siskon kirjoittamat yhteen isoon kuoreen, Tuijan kirjoittamat toiseen ja jätin muut laatikkoon.

Nauroin ja nautin, kun luin Tuijan kirjoittamia kirjeitä lukiovuosilta ja ajalta matkamme jälkeen. Kirjeet loppuivat vähitellen, kun kumpikin aloimme opiskelujen alettua seurustella. Reilun kolmen vuoden päästä kotiinpaluusta olimme molemmat jo naimisissa. Kumpikin oli löytänyt yliopistosta pitkätukkaisen maalaispojan, joka tykkäsi samalaisesta musiikista.  Samojen maalaispoikien käsipuolessa muuten keikutaan edelleen! Onneksi he ovat alusta asti viihtyneet mainiosti keskenään.

Tuijan kanssa meillä on molemmilla ihan vakavat ammatit, joten ykkösjuttumme yhdessä on jotain muuta kuin vakavaa: kosmetiikka ja hajuvedet. Kakkosena tulevat kirjat, elokuvat, ruoka ja viinit ja -no, meikit ja hajuvedet. Yhdessä emme yritäkään olla syvällisiä tai älyllisiä kuten nuorena, vaan annetaan palaa.

P.S. Kuvat eivät ole meiltä vaan taas kerran Toivolan vanhalta pihalta, jossa käväsimme viikonloppuna.

Ruoto suoraksi!

Lomailin nyt sitten täältäkin viikon verran. Ei vaan huvittanut avata tietokonetta, mikä voi olla ihan terveellistä näinkin paljon audiovisuaalisten laitteitten ääressä aikaa viettävälle. Nyt oli kuitenkin jo pakko hoitaa pankkiasioita koneen äärellä. Se ei kuulu suosikkihommiini, vaikka olen tarkka raha-asioissa. Luulen olevani myös huolellinen, mutta silti kaikki löytämäni virheet ovat tähän asti olleet omiani. Doublechekkaan siis nykyisin kaikki.

Olen siirtänyt kannettavani vierashuoneeseen vanhan lipaston ääreen. Täällä saa järjestettyä sopivan hämärän valon kuvien käsittelyyn, kun aikaisemmin olen istunut liian valoisassa paikassa olohuoneen pöydän äärellä. Tämä lipasto ei ole lempihuonekaluni, mutta en ole hankkiutunut siitä vielä eroonkaan. Se painaa sitä paitsi ihan julmetusti. Vanha kaluste on aikanaan palvellut äitini kotona koululaisten pöytänä, ja sen jälkeen minun huoneessani koko kouluaikani. Aluksi maalasin puunvärisen lipaston kirkkaanpunaiseksi, sitten viininpunaiseksi. Myöhemmin se sai pintaansa kiiltävän mustan maalin, ja viimeisen vuosikymmenen se on ollut mattamusta. 

Jos tarkkaan ajattelen, en tykkää koko kalusteesta yhtään. Eikö ole ärsyttäviä tällaiset ikuisesti kestävät puuhuonekalut, joihin liittyy ristiriitaista tunteita ja siksi niistä on niin vaikea hankkiutua eroon? Tälle paikalle sopisi paljon paremmin joku vähemmän tilaa vievä tavallinen lipasto, jonka uumeniin saisin kätkettyä ja samalla suojaan vanhimmat valokuva-albumini. Ehkä ajattelen sitä ikuisuuskysymystänikin eli muuttoa pienempään asuntoon, jolloin kaikki tavaramme eivät muutenkaan mahtuisi enää mukaan. Eli pattitilanne siis.

Jotenkin en halua ajatella tätä huonettak enää omanani. Tämä oli minun huoneeni, kun asuin vielä vanhempieni kodissa. Se jälkeen se on ollut meidän yhteinen makuuhuone ja myöhemmin poikien kasvettua heidän käytössään. Nyt sanomme tätä Pyryn ja E:n huoneeksi vanhemman pojan ja hänen avovaimonsa mukaan.

Olen näköjään ärtyisällä päällä. Kävin päivällä hierojalla pitkästä aikaa,  ja sitä edellistä kertaa en edes muista, mutta keväällä se varmaan oli. Koko ruoto oli niin saamarin kankea, että olisin ulvonut kivusta, jos olisin ollut yhtään nuorempi. Vähän sieltä ja täältä on vaarallisesti tuikkinut jo muutaman viikon, eli oli viimeinen hetki käydä möyhentämässä lihaksia ja avaamassa rangan lukkoja. Se teki niin hyvää! Ärtyisyys kehittyi vasta, kun nukahdin sohvalle päiväunille ja heräsin siitä tunnin päästä jotenkin vaan pahantuulisena. Niin käy joskus. Olen harvoin pahantuulinen, ja se on nyt.

Ei auta, takaisin pankkipalveluiden äärelle, laskunmaksuun ja tilaamaan uusia kahvikapseleita. Huomenna herään taas hyväntuulisena, lupaan sen. 

Ruoto suoraksi sanoi muuten aikanaan fysioterapeutti Oulussa kuntoutuskurssilla ollessani. Se jäi hyvin mieleen, yritän muistaa sen joka päivä.

Kuvat ovat viime torstailta Kiuruvedeltä, jossa ensilumi satoi, kun kävimme yhden yön verran anoppia helsaamassa.

Madame Butterflysta Peppi Pitkätossuksi?

Tämän tulppaanin nimeäisin Madama Butterflyksi, joka on yksi kauneimpia ja tunteellisimpia kuulemiani oopperoita. (Kaikille tuttu näyte tässä.) Kuvassa taas on varsinainen kiehnääjäkukka, tosin herkkä sellainen, anelee oikein hellyyttä ja huomiota. Eikö ole paljonpuhuva kuva? 

Kukka on  vähän niin kuin minä ennen kotona, meidän mies kun ei vapaaehtoisesti juuri huomiotaan jakele, paitsi koiralle. Ja minä olen tietysti tyytymätön ja kiittämätön akka, kun sellaista ruinaan. On aika tavallista, että toinen haluaa läheisyyttä ja toinen välttää, minkä ehtii. Nämä kaksi löytävät aina toisensa. Mutta kun minulla on vain tämä yksi elämäni mies, niin haluan, että minua katsotaan silmiin eikä väistellä katsetta. Olen sanonut hänelle, että haluan suoraa kontaktia, sillä katseen välttelystä tulee ajatus, että toisella on jotakin salattavaa. Minusta on normaalia, että huoneeseen tulija katsahtaa toista silmiin (ja hymyilee) eikä tuijota sukkiinsa.

Nyttemmin olen lopettanut sen kiehnäämisen turhauttavana ja samalla kaiken muunkin yrittämisen tämän liiton eteen, ja oikeastaan nyt menee paremmin, ellei suorastaan hyvin. Mieskin on sitä mieltä. On paljon tyytyväisempi olo, kun ei odota sellaista, mitä ei voi saada. Meidän mies nyt on kasvanut sellaiseksi, aika tavalliseksi suomalaiseksi tällä läheisyysmittarilla mitattuna. Äitinsä pitää varsin suurta etäisyyttä muihin ja tiedän, mistä sekin johtuu. Sukupolvien ketju vaan on täällä monella sellainen. 

Siskoni on kyllä huomauttanut, että olen vaativa. Kuinkahan kovassa paineessa meidän miesparka on siis koko ikänsä ollutkaan tämän naisen pihdeissä..? Ei hän kovin kärsivältä ole näyttänyt, ja tuskin on suurinta osaa kaikesta yrittämisestäni edes noteerannut. Tiedätte hyvin, että kaksikymppisenä alkanut parisuhde ei ole voinut sujua auvoisasti ja helposti koko aikaa, vaikka pääosin onnellinen onkin ollut. Suhde muuttuu samalla kun itsekin koko ajan muutumme. Enemmän vielä olen yrittänyt muuttaa sitä, ja jossakin vaiheessa lukenut suuret määrät aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. 

Aika paljon opin itse noina aikoina lukiessani ja voihan olla, että sitä kautta jotakin viisautta on siirtynyt muuhunkin elämään. Kaikki olemme jossakin vaiheessa huomanneet, että toista ei voi muuttaa, vaikka kuinka yrittäisi. Luulen, että jokaiselta naiselta menee noin sata vuotta sen totaaliseen ymmärtämiseen. Miehet puolestaan eivät varmaan ymmärrä koko käsitettä. Me naiset opimme sitten vähitellen erilaisia hienovaraisia konsteja vaikuttaa asioihin. 

Ja kun tarpeeksi aikaa kuluu, opimme seisomaan omilla jaloillamme ja luottamaan itseemme. Opimme, että vain itseeni voin vaikuttaa, ja toinen saa olla sellainen kuin on.  Siitä alkaa paljon onnellisempi aika.

Olemme molemmat yksilöitä. Elämme yhdessä, mutta teemme kumpikin omia asioita. Ja aina välillä tehdään jotain kivaa yhdessä.

Ei kaikilla kestä yhtä kauaa oppia tätä kuin minulla. Olen ollut vuosia ihan liian kiinni kotona senkin jälkeen, kun lasten takia se ei enää ollut tarpeen. Ruuhkavuosien jälkeen itsenäiseksi oppiminen ei käynytkään käden käänteessä. Piti opetella taas lähtemään ja harrastamaan kaikenlaista. En ole yhtään hyvä siinä.

Näin kerran opiskeluaikaista ystävääni kaupungilla ja hän sanoi, että olemme mieheni kanssa kuin paita ja peppu, meidät näkee aina yhdessä. Otin tämän vähän kuin moitteena, juuri tästä epäitsenäisyydestäni. Myöhemmin tajusin, että ystäväni oma liitto oli kariutumassa ja hän saattoi sanoa sen ihan hyvälläkin, jopa kadehtien. Se kuitenkin upposi omaan pohdintaani itsenäisyydestä ja epäitsenäisyydestä. Me tosiaan kuljetaan enimmäkseen yhdessä ja tavataan ystäviäkin pariskuntina (no, harvakseltaan, mutta kuitenkin).

Toinen vuosikymmenien takainen ystävä puuskahti kerran kyllästyneensä, kun puhun niin paljon perheestä ja vanhemmista. Aloin heti varoa kieltäni ja varoin sen jälkeen aina töissäkin, etten puhu liikaa lapsistani, varoin sitä siis vuosia. En tiedä, oliko se hyvä vai huono päätös tai onnistuiko edes. Minusta oli silti silloinkin kiva kuulla muitten kertomuksia kotoaan.

Tällä mainitulla ystävällä ei ollut läheiset siteet kotiin eikä lainkaan lämpimät välit vanhempiensa kanssa, joista hän ei tietenkään myös puhunut koskaan. Puolisonsa perheestä hän kyllä piti kovasti. Meillä taas on ollut lapsuudenperheessä tiiviit ja lämpimät, mutta myös aikanaan ristiriitaiset välit. Tapaus jäi kuitenkin mieleen, ja vuosien varrella olen miettinyt, olenko liiankin kiinni lapsuudenperheessäni, kun joka lomalla menen ensimmäiseksi käymään kotona. Ensin vietiin lapsia mummolaan ja sen jälkeen ollaan käyty itse kolme kertaa vuodessa, vähintään. -Ja kahden viikon päästä tullaan muuten taas!

Tyytymätön ja kiittämätön akka. Vai aikuinen nainen. Ja onnellinen ihminen.

Ilta-auringossa mökillä ja vanhan ystävän löytyminen

Juhannusreissuuni mahtui yksi mahdottoman mieluinen yllätys. Tapasin nimittäin alakouluaikaisen parhaan ystäväni, jota en ollut nähnyt yli neljäänkymmeneen vuoteen. Pidän hänen löytymistään pienenä ihmeenä, olin nimittäin viikkoa aikaisemmin etsinyt häntä sekä hakukoneella että naamakirjahausta. Eipä naisia sillä tavalla löydä, kun useimmat meistä ovat naimisiin mennessään vaihtaneet nimeä. Olisikohan järkevää sittenkin pitää oma nimensä..?

Homma meni niin, että vanhempani olivat tahisseet ruokakaupassa  keskenään jotakin ja Ulla oli tunnistanut äitini äänestä! Onneksi hän oli mennyt myös puhuttelemaan heitä, ja vanhempanikin olivat tunnistaneet hänet, vaikka olivat nähneet Ullan viimeksi noin kaksitoistavuotiaana. Ja niin he olivat sopineet meille treffit. Ulla oli etsinyt ja kaivannut minua ihan samalla tavalla kuin minä häntä.

Oli niin sydäntä lämmittävää tutustua tähän ystävään uudestaan! Meillä menikin kuusi tuntia, kun päivitimme kuulumisiamme kuluneilta   vuosikymmeniltä. Asuimme samassa kerrostalossa kansakoulun neljän ensimmäisen vuoden ajan, ja olimme samalla luokallakin. Oppikoulun  alkaessa meidän perhe muutti toiselle puolelle kaupunkia. Menimme silti Ullan kanssa samaan kouluun, mutta nyt eri luokille. Lukion alkaessa muutimme taas, tällä kertaa Jyväskylään isän työn takia, ja siinä vaiheessa  yhteytemme katkesi kokonaan.

Vaikka tumma onkin, ei tässä kuvassa ole Ulla, vaan toinen siskoistani Mölkky-pelin tiimellyksessä.

En ole maailman seurallisin ihminen enkä aktiivinen yhteydenpitäjä, mutta yritän nyt terästäytyä. Kaipaan nimittäin kuitenkin ihmisiä ja iloitsen kovasti ystävien ja sukulaisten tapaamisesta. Esimerkiksi juhannuksenvietto kahdeksan hengen porukalla lapsuudenperheeni ja kaikkien puolisoitten kanssa oli ihana!

Olemme siinä vaiheessa, että nuorimmatkin lapset ovat jo täysi-ikäisiä ja vähitellen itsenäistymässä kotoa. Mökillä käväisi vain yksi nuorison edustaja ilahduttamassa meitä. Muut olivat tahoillaan omien kavereittensa kanssa. Sitä olemme kaikki iloisia, että vanhemmat ovat vielä elossa ja jaksavat olla mukana ilonpidossa.

Kai siinä muutama sadekuurokin meni yli, mutta muistan vain auringon ja lämmön. Paistoin muurikalla lättyjä sateenvarjon alla ja sekin oli vaan eksoottista!

Tämän helteisen viikon olen vielä töissä, mutta sitten pääsen lomalle viideksi viikoksi.