Näytetään tekstit, joissa on tunniste Amsterdam. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Amsterdam. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Silmään jäänyttä A:ssa

Noihin kadunvarsipylväisiin törmäsi helposti, jos ei pitänyt varaansa.

Tiedekeskus Nemo

Mukavaa mosaiikkia seinässä





Vinksallaan, paalut vajoavat

Erilaisia katonmuotoja. Joskus maailmassa verotus määräytyi katon pinta-alan mukaan ja sitähän alettiin heti vähentää.

He Hua -temppeli



Waag on alunperin rakennettu v.1488 kaupunginportiksi. Kun se kävi 1600-luvulla tarpeettomaksi, siitä tehtiin kauppiaitten käyttämä virallinen punnituspaikka eli vaakatalo. Nyt siellä on hyvä ravintola, jonka terassilla kävimme lounalla.

Pyöriä, pyöriä, joka paikassa pyöriä. Enimmäkseen mustia, ja kaikki perusmallia.


Aika tyylikästä. 





keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Voihan Vincent

 Kukkiva mantelipuu, 1890.

Tämän ihanan taulun Vincent va Gogh maalasi veljelleen ja tämän vaimolle lahjaksi, kun heille oli syntynyt pieni poika, Vincentiksi nimetty.

En oikein tiennyt, mitä odottaa Amsterdamin van Gogh -museolta. Kaikkihan ovat nähneet nuoruudestaan asti V.v.G:n kuvia julisteina, ehkä omalla seinälläänkin. Modernin betonimöhkäleen näköinen museo yllätti kuitenkin täysin: löysin valovoimaisen ja värikkään taiteilijan, ainakin sen jälkeen kun hän oli luopunut perinteisestä synkästä tyylistä ja löytänyt vaaleat värit ja tämän oman tyylinsä.


 Kalastusveneitä Saintes-Maries-de-la-Merissä 1888. Kuva lainattu täältä.

Tämän taulun äärelle tekniikoista tietämätönkin (minä siis) jää katselemaan siveltimen jälkiä ja värien villiä vaihtelua. Vesi näyttää olevan koko ajan liikkeessä ja niinhän se oikeasti onkin. Tämän van Gogh on kuulemma maalannut oikeasti rannalla ja levittänyt väriä vauhdikkaasti palettiveitsellä oikean tunnelman saadakseen.


 
Vincent van Gogh, Kylväjä.  Kuva lainattu täältä.

Olen aina ollut heikkona sinisen ja keltaisen liittoon. Se on kesän varmin väritys, ja voimallisena viittaa Välimeren aurinkoon ja -maihin. Siksipä tämä vahvanvärinen ja moderni työ oli erityisesti mieleeni. Harkitsin vakavasti pienen kehystetyn jäljennöksen ostamista, mutta jätin kuitenkin sikseen. Alkaa olla seinät kotona jo aika täynnä.


Variksia vehnäpellolla, 1890.  Täältä.

Tätä kuvaa muistelen katsoneeni jäljennöksenä jonkun kaverin tai sukulaisen luona teini-iässä. Tunnelma on kuitenkin painostava. Pilvet näyttävät suorastaan painajaismaisilta ja linnut lentävät matalalla, koska sade on juuri alkamassa. Miksi tästä tulee mieleen Hitchcock...


Keltainen talo, 1888. Kuva lainattu täältä.

Taiteilija maalasi myös asuintalonsa Arlesissa. Yksi huoneista oli tietenkin hänen kuuluisa makuuhuoneensa:




Kukkiva mantelipuun oksa maljakossa








maanantai 20. kesäkuuta 2011

Herkkupaloja Rijksmuseumista



Amsterdamista riittää näköjään joka päivälle blogattavaa, tällä kerralla taidemuseosta. Rijksmuseum ja Van Gogh ovat lähes vierekkäin ja kumpaankin saa kulumaan hyvästi aikaa. Mennään ensimmäiseen, joka muuten on remontissa ja esittelee vain osan teoksistaan.

Ja se valokuvaus on tietysti kiellettyä, joten kuvat on lainattu muualta. Mutta vaikutelmat ovat omia.

 Kuva lainattu täältä.

Tämä kuva jähmetti minut paikoilleen: Vermeerin katunäkymä Delftistä vuodelta 1658. En ollut nähnyt edes kuvaa siitä aiemmin, mutta maalauksen valokuvamaisuus ja ihmeellinen tarkkuus ja arkipäivän aito ilmapiiri oli vangitseva. Tämä maalaus näytti niin elävältä! Kuin olisi kävellyt itse talon ohi. Vaikka jälki ei oikeasti olekaan valokuvantarkkaa, niin vaikutelma on.

Johannes Vermeer, Rakkauskirje. Kuva lainattu täältä.

Tässä maalauksessa on samanlaista arkisen hetken lumoa. Valo tulee upeasti ikkunasta, palvelustyttö on hyväntuulinen ja ilmeisen hyvissä väleissä emäntänsä kanssa. Rouva on myös syventynyt asemansa mukaiseen toimeen. Arkisen puuhailun jäljet ovat näkyvissä, ja katsoja pääsee kurkistamaan kotiin eteisestä oviverhon takaa.


Johannes Vermeer, Maitotyttö, 1658. Lainattu täältä.

Tyttö on täysin keskittynyt työhönsä, jota hän tekee rauhallisesti ja häiriintymättä. Kuvassa on ihanan intiimi ja hiljainen tunnelma. Värienkäyttö on uskomattoman kaunista. Taulusta saattaa tarkastella tytön vaatteiden kangasta ja ompeleitten pistoja.


 Johannes Vermeer, Kirjettä lukeva nainen, 1663. Lainattu museon sivuilta.

Tämä taulu näytti suorastaan karulta muitten joukossa niukkojen väriensä takia. Mutta juuri siinä ja valon käytössä taitaa piillä juuri sen viehätys. Ultramariinin sininen on ollut hyvin kallista ainetta ja tässä sitä on käytetty paljon.

Yläluokan naisten puvuissa oli 1600-luvulla rinta litistetty huolellisesti, mikä näkyy jopa raskaanan olevan naisen puvussa. Palvelusväki sai sitten rönsytä hienon naisen puolestakin.


 Kuva kotoisin Rijksmuseumin sivulta

Rembradtin Juutalaismorsian vuodelta 1667. Tässä on jotenkin intiimi ja varovaisen hellä tunnelma. Miehen hihan kangas on maalattu niin paksuilla väreillä, että se hehkuu aidon kolmiulotteisena. Läheltä näkyi kerrostaminen selvästi.


 Rembrandt Harmensz. van Rijn, Omakuva vuodelta 1628

Tätä pientä omakuvaa maalatessaan Rembrandt on ollut 22-vuotias. Rohkea valonkäyttö tekee siitä aivan omalaatuisen houkuttelevan katsojalle. Maalauksessa on ihmeen elävä tunnelma, kehysten välistä tuijottaa tosiaan elävä ihminen.

Jan Havicksz. Steen, Nainen iltapuuhissaan, 1600-luvulta. Kuva museon sivuilta.

No ei tällaistakaan kuvaa ihan joka museossa näe! Oliko puristavat polvisukat tosiaan keksitty jo 1600-luvulla? 


 Pieter de Hooch, Liinavaatekaappi, 1663. Rijksmuseum.

Talon emäntä ja ehkä tytär siirtävät puhtaita liinavaatteita kaappiin. Tämä kiinnitti huomiota ajankuvauksellaan. Liinavaatteet olivat epäilemättä arvokkaita, kuten varakkaassa talossa astiat ja ruokailuvälineetkin.  Kuvan selostuksesta luin, että lapsi on poika. Siihen aikaan kaikki lapset puettiin tiettyyn ikään asti samanlaisiin mekkoihin. Sen näkee aikakauden muotokuvistakin.



...Ja sitten takaisin maan päälle.

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Lisää vaikutelmia, shoppailua ja apua, poliisi!



Reissussa on kiva tutustua kauppojen hiukan erilaiseen tarjontaan, oli se sitten ylimmän  kuvan suklaata tai alemman jalkojenhoitotuotteita. Ainoat tuliaissuklaat oli tarkoitus viedä juhannuksena Ouluun, mutta mennä viikolla yksin kotona ollessani aloitin paketin, ja parissa päivässä söin tietysti ne kaikki.

Kenkä- ja vaatekaupoista saa meidän miehen  kanssa ulkomailla vain haaveilla, pinna loppuu melkein alkuunsa. Mutta hotellia vastapäätä sattui olemaan kaupungin paras tavaratalo De Bijenkorf, jossa kävin yksin kiertelemässä kaikessa rauhassa parina päivänä. Oli ihanaa hypistellä koruja ja kosmetiikkaa, vaatteita, kodintarvikkeita ja astioita. Paras ostokseni oli uudet laadukkaat rintaliivit, joten maanläheisenä pysyi. Merkki ei ollut suosimaani PrimaDonnaa, vaan joku vastaava ja samanhintainenkin. Mukaan lähti myös kankaisia lautasliinoja repäisyrullassa ja taas yksi Dior Addict -huulipuna, jotka ovat ihania.






En nähnyt yhtään ruokakauppaa missään, enkä yhtään keittiötarvike- tai astiakauppaa. Ne olisivat varmaan olleet jossakin keskustan ulkopuolella, mutta kävelimme sentään aika paljon ympäriinsä  joka päivä. Ja asuuhan keskustassakin ihmisiä, jostakin heidän on ruokansa kannettava.


Begijnhof


Kaupungin vanhin säilynyt talo on tämä,  peräisin 1400-luvulta. Tulipalojen takia puun käyttö rakentamisessa kiellettiin sen jälkeen ja alettiin rakentaa kivestä.


Talojen julkisivut ovat usein ulkonevat, tai siis kallistuvat ulospäin. Syy on kuulemma se, että vinssillä tavaroita yläkerroksiin nostettaessa ne eivät kolhi seiniä ja ikkunoita. Huonekalutkin kun nostetaan ikkunoista sisälle.


Tällä rauhallisella antiikki- ja taidekauppojen täyttämällä alueella mieheni yritettiin ryöstää, ensimmäistä kertaa, palatessamme väsyneinä taidemuseokierrokselta. Mies oli juuri ylittänyt edelläni pienen sivukadun, kun takaa kääntyi skootteri kovaa vauhtia ja takanaistuja yritti napata olkalaukun hihnasta mukaansa. Kun meidän mies ei hellittänyt otettaan laukusta, skootterimies hyppäsi alas ja löi nyrkillä päähän. Mies kaatui maahan, mutta ei vieläkään heittänyt irti laukustaan, siellä kun oli kukkaro. Kumpikin veti kaksin käsin hihnasta, joka lopulta irtosi laukusta.


Tässä vaiheessa minäkin aloin muutaman metrin päästä huutaa, että päästä irti, ennen kuin tapahtuu pahempaa. Ihmisiä tuli myös kadulle, joten skootterimies hyppäsi kaverinsa taakse ja lähti ajamaan vauhdilla pois. Minä juoksin mieheni luo painamaan kädellä ohimoon nopeasti kohoavaa pattia. Ympärille kerääntyi silminnäkijöitä ja auttajia, hyvin myötätuntoisia ja ystävällisiä ihmisiä. Lähiliikkeestä joku toi jääpussin, toinen lasin vettä, ja hiukan myöhemmin tarjottiin kahvitkin. 


Pari tilanteen nähnyttä poikaa juoksi ohi ajaneen poliisiauton kiinni ja pian oltiin selostamassa asiaa virkavallalle. Vaikka siis mitään ei ollut menetetty eikä mieskään näyttänyt loukkaantuneen vakavasti, ainoastaan päässä oli kuhmu ja laukun hihna oli katkennut. Kaikilta silminnäkijöiltä otettiin lausunnot ja aiottiin katsoa vielä kadunvarsikameranauhatkin. 


Me olisimme halunneet siinä vaiheessa mennä jo taksilla hotellille, mutta poliisit pyysivät vielä kamarille tekemään rikosilmoitusta. Saatiin sitten ilo istua hollantilaisessa poliisiautossa, ja jos tarkkoja ollaan, niin ei olla kumpikaan istuttu vielä suomalaisessakaan. Pienellä asemalla sellaisessa kapeassa kanavanvarsitalossa tuhraantui sitten kokonainen tunti, kun äärettömän miellyttävä (ja komea) poliisimies kyseli ja käänsi ja kirjoitti.


Minusta kummallakin skootterimiehellä oli valkoinen kypärä, ja mitä kauemmin aikaa kului, alkoi skootterikin tuntua valkoiselta. Kuulemma joku silminnäkijä oli kertonut, että heillä oli mustat kypärät ja musta pyörä...Jokainen selostaa näkemäänsä omassa mielessään omaa tarinaansa rakentaen, sen tiesinkin, mutta nyt vasta huomasin, miten vähän ehtii panna merkille todellisia tuntomerkkejä nopeassa ja yllättävässä tilanteessa.

Saimme vielä kyydin takaisin hotelliin, siviiliautolla. Koko hommasta jäi yllättävän positiivinen maku suuhun, ja se oli kokonaan paikallisten ihmisten ansiosta. Miehen mielestä se oli vain pieni seikkailu. Minä olin ylpeä ja yllättynyt mieheni sisukkuudesta. Vaikka olisihan se pitänyt arvata: lompakkoa ei jätetä!


Tarvitseeko mainitakaan, että Amsterdamissa kaikki puhuivat erinomaista englantia. Sen muistin jo 70-luvultakin.


perjantai 17. kesäkuuta 2011

Houkutusten Amsterdam


Maalauksessa on kuvattu ilotyttöjä katselemassa ikkunasta alas kadulle. Kuva on Amsterdamin kaupunginmuseosta vuodelta 1960, jolloin prostituutio oli vielä virallisesti kiellettyä Amsterdamissa. Vuodesta 2000 lähtien se on ollut luvallista.  Seksibisnes tuo kuulemma kaupunkiin miljoonia euroja vuosittain. Osa naisista maksaa jopa veroja.

(Kuva lainattu kuvahausta, en löytänyt enää lähdettä, mutta joku suomalainen se oli.)

No pitihän siellä meidänkin käydä. Kartan kanssa oikein haettiin oikeaa seutua. Kun yhtäkkiä yllättäen näin eläviä ja kauniita nuoria tyttöjä keikistelemässä vierekkäisissä ikkunakopeissaan pienissä alusvaatteissa, voin pahoin. Olin oikeasti järkyttynyt, sydänjuuriani myöten. Vähältä piti, etten itkenyt.

Olin kyllä käynyt nuorenakin punaisten lyhtyjen alueella, enkä muista järkyttyneeni sen kummemmin. Se oli niin ihmisarvoa alentavaa: ihmistä myynnissä! Vaikkei nyt ihan kokonaan myytävänä, niin melkein. Nuoria tyttöjä, minun silmissäni melkein lapsia. Mies yritti selittää, että he tekevät sitä vapaaehtoisesti. Niin varmaan!

Kuka menee vapaaehtoisesti kauppaamaan itseään näyteikkunaan? Kuka suunnittelee elättävänsä itsensä aikuisena myymällä itseään? Kuinka vapaaehtoisesti tytöt ovat alunperin ammattiin hakeutuneet? Kuinka monella on takana seksuaalista kaltoinkohtelua, kuinka moni käyttää huumeita kestääkseen? Kuinka moni on rahdattu sinne kaukaa? En edes viitsi ajatella, mitä tämä kertoo miehistä.


En voinut ottaa yhtään kuvaa, se olisi tuntunut pyhäinhäväistykseltä, ja luin myöhemmin, että kuvaaminen olisi ollut kiellettyäkin. Kävellessämme katua eteenpäin olin vain surullinen. Pohdin mielessäni, kumpi on parempi systeemi, se että prostituutio on kiellettyä vai että se on sallittua. Sitä on joka tapauksessa. Onko avoin yhteiskunta rehellisempi itselleen ja reilumpi seksityöntekijöille? Vai mahdollistaako laillisuus toiminnan räjähtämisen uusiin mittasuhteisiin?



Saatatte ehkä arvata, etten halunnut tutustua kuvassa olevaan erotiikkamuseoon tämän kaiken jälkeen, eikä mieskään sitä ehdottanut. Olen luullut olevani vapaamielinen, mutta tässä taisi mennä raja. Mielestäni punaisten lyhtyjen alueen tyttöikkunoista on pienen askeleen päässä se, että näyteikkunoissa olisi myytävänä lapsia adoptoitavaksi.




Tämän kaupungin houkutukset eivät tietysti tyttökatuihin loppuneet, monesta ehkä maan vapaa huumepolitiikka on myös kiinnostavaa. Täytyy sanoa, että näillä kymmenillä kakkutarjonta teki minuun suuremman vaikutuksen, vaikken niitäkään (onneksi) ryhtynyt maistelemaan.



Mutta kaikkein suurimmat houkutukset löytyivät kanavien varsilta: talot. Niitä jaksoin katsella ja ihailla loputtomiin. Iloa taloista! Ja taiteesta. Mutta niistä enemmän jatkossa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...