Muotokuvia

Saako vielä lähettää muutaman kuvan Ateneumista? Muotokuvakäytävällä oli herkullinen kokoelma suomalaisten taiteilijoitten omakuvia. Kirjoitin pari vuotta sitten roomalaisessa museossa näkemistäni parista kuvasta tässä. Omakuvat ovat joskus perinteisen siloteltuja muotokuvia, mutta katsojan huomio kiinnittyy persoonallisiin töihin, joissa henkilö tosiaan herää henkiin ja katsoo aidosti ulos kuvasta. Prahassa näin kerran monta sataa vuotta vanhan kuvan, jossa vilkkusilmäinen nuori mies melkein ojensi kätensä tervehdykseen raameista!

Verner Thomé käytti raikkaita ja iloisia värejä töissään ja sellaiselta näyttää hänen omakuvansakin.

Hugo Simbergin töiden rauha näkyy myös tässä.

Kaikki ihanan erilaisia.

Tämä Vilho Lampi on hauska. Hänen muista tauluistaan en tosin pidä.

Tyko Sallisen omakuva on mielenkiintoinen, vahva ja kaunis.

Näistä herroista en ole kuullutkaan, mutta hauskat naamat kuitenkin.

Ja oli siellä muutama nainenkin, enemmänkin tietysti kuin tässä. Sigrid Schaumanin kuva vähän ihmetyttää, onko hän ehkä ollut jo hyvin sairas ja vanha maalatessaan tuota? Ei hän mitään valokuvantarkkaa maalannut muutenkaan, mutta niissä tunnelma on yleensä miellyttävä. Mutta niin tietysti, omakuvassa ei tarvitsekaan olla.

Kaikenkaikkiaan muotokuvia oli ihanan paljon!

Ihastuneena Ateneumissa

Kesäloman alettua lähdimme H:n kanssa käymään visiitillä Helsingissä. Olin odottanut tilaisuutta päästä katsomaan Ateneumin uutta ripustusta. Jos nyt joku ei ole käynyt siellä ja on kiinnostunut, tulee tässä muutama suosikkini.

Olen kulkenut äitini kanssa taidenäyttelyissä lapsesta asti. Alussa ehkä enemmän tai vähemmän innostuneena; ketä nyt lapsena taulut, sen enempää kuin kirkot tai museotkaan niin kamalasti kiinnostaisivat. Vanhempani olivat tiedonhaluisia ja uteliaita ja halusivat koluta paikkoja kesämatkoilla ympäri Suomea. Ja kyllä Oulussakin taidenäyttelyitä riitti. Sittemmin aikuisena se on ollut yhteinen hupimme.

Taidepostikortteja olen ostellut museoista ja tehnyt niistä vaihtelevia kokoelmia jääkaapin ja pakastimen oveen. Siksi monet taulut tuntuvat niin tutuilta ja lähes omilta, hehe. Siksiköhän sydämeni oli lähes pakahtua onnesta, kun astuin sisään Suomen taiteen tarina -näyttelyyn. Kaikki nämä täällä!

Tarvitseeko kertoakaan, että olin ripustuksesta valtavan vaikuttunut. Sen on suunnitellut alankomaalainen Marcel Schmalgemeijer, luin täältä. Tämä ripustus on pysyvä, ainakin vuoteen 2020 asti.

Kuvat, värit ja aiheet korostuvat ihan eri tavalla, kun ne on ripustettu ajatuksella ryhmiksi. Yksi taulu kerrallaan näyttää jotenkin ankealta tämän jälkeen.

Oli niin paljon tällaista hyvin tuttua...

Ja sitten tällaista vähemmän tuttua, mutta sitäkin ihanampaa katsella.

Tämä taulu on Hugo Simbergin Iltaa kohti, enkä ole ennen nähnyt sitä. Löysin tiedon, että se on hankittu Ateneumiin vasta viime vuonna. Mallina Simberg on käyttänyt omaa isäänsä ja poikaansa.

Edelfeltin Lapsen ruumissaatto

Gallén-Kallelan Aino-taru

Albert Edelfeltin Pariisin Luxembourgin puistossa

Olin kerran kiertelemässä Edelfelt-näyttelyssä ja kuljin tämän taulun ohi, kun sen eteen oli istunut ryhmä pieniä koululaisia. Esittelijä tai opettaja kysyi lapsilta, mikä aika päivästä taulussa oli, ja mikä vuodenaika. -Jestas, huomasin etten koskaan ollut pohtinut moista tauluja katsoessani. Huomasin taas kerran, että olen hotkija kuvien katselussa niin kuin olen lukemisessakin. Liika nopeus kostautuu, hitaasti saisi paljon enemmän irti kaikesta.

Tästä tunnistan ylhäällä vasemmalla Elin Danielson-Gambogin ihanan omakuvan.
Sen alla on pieni Maria Wiikin tekemä kuva. Keskellä Edelfeltiä.

Edelfeltin Kuningatar Blanka vetosi minuun kovasti nuorena, 

mutta sen alla oleva Magnus von Wrightin kuva Annankadusta talvisena päivänä vetoaa vieläkin kauneudellaan.

Tämäkin Gino Severinin klovni on koristanut jääkaappiani kauan sitten. 

Nyt puhuttelee enemmän sen oikealla puolella oleva Unto Koistisen teos ja riipaiseva Schjerfbeck.

Kenen lie, mutta mitkä värit!

Tyko Sallinen oli rikkinäinen ihminen ja pirullinen aviomies, mutta osasi kyllä maalata. Omakuvasta ei tule mieleen kovin sympaattista mielikuvaa, eikä kuva Helmi-vaimosta oikealla ole mitenkään imarteleva. Mirri mustassa puvussa on tämän nimi, minulla oli joskus julisteena kuva Mirri sinisessä puvussa -taulusta.

Taulut alhaalla vasemmalta Magnus Enckell ja Jalmari Ruokokoski. Nämä sopivat hyvin yhteen.

***

Kuvat otin miehen iLuuri-kutosella, koska vain se oli sallittua.
Jatkoakin seuraa, tässä joskus.

Muutama taulu Kadriorgin linnan kokoelmasta

Viron taidemuseon ulkomaantaiteen näyttely Kadriorgin linnassa oli ihan mielenkiintoinen. Kiertelimme ystävieni kanssa kukin itseksemme (minä olen valitettavan nopea tässäkin) ja oli hauska huomata, miten erilaisista kohteista olimme esimerkiksi Eevan kanssa ottaneet kuvia. Kuin olisimme olleet konsanaan eri näyttelyissä! -Nämä omani eivät ehkä ole kovin helmiä sommittelultaan, mutta koettakaan kestää:-)

Kuvia voi klikata halutessaan vielä hiukan isommaksi.

Tässä taisin katsoa enemmän tuota nättiä uunia ja sienien komeaa punaista kuin noita kuninkaallisia.

Tällainen hellyttävä pieni taulu on yhdellä käytävällä lipaston seurana.

Tässä taulussa tytöllä on muodollinen asu, mutta läsnäolo on jotenkin tuntuva.

Tämä Hieronymus Boschista vaikutteita saanut teos on kokoelman vanhin, 1400-luvun lopusta. 

Suoraan sanottuna inhoan tällaisia kuvia...

Tämä taas on ihana! Tekijä on venäläinen, kuten melko huomattava osa muistakin.

Tämä värikäs taulu oli kaikkein eniten mieleeni. Ponteva tyttö istuu hetken mallina töittensä lomassa. Valo tulee kauniisti takaapäin ja siilautuu hienosti punaisen huivin läpi. Tytön ilme on ehkä vastahankainen, hän ei näytä olevan kovin mielissään. Mutta mikä herkullinen tunnelma tässä onkaan.

Tällä naisella on hyvin lempeä ja ystävällinen ilme.

Tässä sodasta palannut nuorukainen kertoo kylänmiehille tarinoita rintamalta. Hän ottaa kaiken irti tilanteesta. Kaikki kuuntelevat tarkkana, myös naiset nurkassa oven toisella puolella. 

Tämä taulu on ainoa, josta muistan tekijänkin: Ilja Repin. Luin aikoinaan äitini suosituksesta Tito Collianderin kirjan hänestä ja ihastuin niin kirjaan kuin taiteilijaankin. Luin sitten samantien muutakin Collianderia, seitsemänosainen muistelmasarja oli todella antoisa!

Keväisen kevyttä

Niin vaan alkaa mielessä siintää valoisat värit ja pehmeät pastellit, vaikka juuri on vasta päästy kunnolla lumisen talven makuun. Ihmismieli rientää niin mielellään koko ajan eteenpäin. Liekö näillä meidän alati vaihtuvilla vuodenajoillamme jotakin tekemistä sen kanssa, että luonnossa on jatkuvasti jotakin seurattavaa ja odotettavaa. 

Ei ole ihme, että pehmeä vaaleanpunainen ja laventelinsininen ovat nousseet Pantonenkin julistamina tämän kevään väreiksi. Niitä silmä nyt kaipaa ja mieli halajaa. Ennen pastelleihin puettiin vauvoja ja pikkutyttöjä, mutta nyt onneksi niitä voi vapaasti käyttää kuka tahansa. Paitsi teinipojat, niin ja vanhemmat miehet eivät vapaaehtoisesti. Niin hyvin kuin kylmä pinkki meidän miestä pukisikin!

Kunhan maaliskuulle päästään, alkaa haluta ympärilleen jotain keltaista ja vaaleanvihreää, alkukesän värejä. Pääsiäisen narsissit, keltaiset tulppaanit ja rairuohot eivät suinkaan ole tyhjästä pulpahtaneet, noihin väreihin alkaa olla niin syvä kaipuu pitkän talven jälkeen. Juuri samoin kuin elinvoimaiseen punaiseen marraskuun pimeydessä.

Luonnon kierron mukaan me eletään, täällä Suomessa. Juuri nyt se kierto tietää hiihtolomaa H:lle ja lomaa töistä minullekin, joten lähdemme kohta tervehtimään vanhempia ja sukulaisia pohjoiseen.

Mukavia talvisia päiviä itsekullekin!

Yhtä juhlaa

Tämä on nyt mennyt ihan häneksi, kun en saa enää mitään aikaiseksi täällä blogissa. Kun ei ole uusia kuvia, ei tule mieleen kirjoittaakaan mitään. Koen niin, että vapaa-aikani on vähentynyt sen jälkeen, kun rupesin tekemään joka viikko 19 tuntia töitä. Entinen viikko-ja-viikko -systeemi antoi pitkät yhdeksän päivän vapaat aina työviikon jälkeen ja siinä ehti jopa pitkästymäänkin välillä. Nyt olen vain kaksi arkipäivää itsekseni kotona, mikä tietysti joka päivä puurtavan mielestä on hyvinkin ylellistä, ja niinhän se onkin.

Olen nykyiseen työnjakoon tyytyväinen, se sopii kropalleni paremmin ja pitää enemmän menossa mukana. Nyt on ollut joka tapauksessa enemmän vauhtia elämässä tänä syksynä, varsinkin kun täytin pari viikkoa sitten vuosia. Sitä on sitten juhlittu vähän kaikkien kanssa erikseen, kun en isoista juhlista välitä. Joka viikonloppu on ollut vieraita ja olen saanut tavata lähimpiä ihmisiäni ja se on ollut ihanaa! Ja vielä on kahdet ystävät tulossa; sekin on ollut ihanaa huomata, miten hyviä ystäviä on. Onneksi pidän kuohujuomista ja olen osannut ottaa valmistelutkin entistä rennommin. Myös lahjoja on ollut kiva saada, siinä olen aina yhtä lapsellinen:D

Ensi viikonlopuksi olen lähdössä poikieni kanssa Helsinkiin humputtelemaan. Tiedossa on ainakin illallinen ja yö hotellissa, mutta sitä ennen toivon pääseväni katsomaan ainakin Henri Cartier-Bressonin näyttelyn Ateneumissa. 

***

Kuvien patsas on kuvattu Roomassa. Se oli varsin vaikuttava ilmestys. Toivottavasti ei tarvitse itse esittää noin huolestunutta naamaa.

Eloisia patsaita

On aina yhtä suuri ihme, kun näkee jotain aitoa ja elävää taideteoksessa. Olen nähnyt lukemattomia tauluja, jossa henkilö melkein tulee ulos raameista. Kuten se 1600-luvun lopun omakuva maalarista Prahassa, nuoresta miehestä, joka oli niin nätti ja elävän näköinen, että häntä teki mieli tervehtiä!

Mutta kyllä veistääkin voidaan näköjään aitoa ja elävää. Tai no, tarkemmin ajatellen kai kaikki hyvä taide on juuri sellaista.

 Ei kovin tavallinen valinta malliksi.

Nämä kuvat ovat tietenkin alkukesän matkalta Roomasta. Huomasin kiinnostuvani siellä useista veistoksista, enemmän kuin ennen. En tiedä siitäkään alasta mitään, mutta osaan kyllä ihailla.

Miten jotkut osaavat kuvata ohutta kangasta taltalla näin!

Voiko enää tämän synkeämmätlä ja murheellisemmalta näyttää? Mies on saanut kirjeen. Hän joutuu ehkä lähtemään sotaan, tai on menettänyt perintöoikeutensa tai jotain muuta vakavaa.

Kumpikin on täysin lyöty.

Tämä hymypoika taas tuo mieleeni jonkun elokuvien poikakoulun uuden opettajan, 

aidon entisaikojen kirkasotsan! Täynnä suuria ihanteita, vähän kokemusta.

Ihmeellisen aito esitys tämänkin. Ujo piimä.

Voi tytöt, mitä pikku enkeleitä!