Muutama taulu Kadriorgin linnan kokoelmasta

Viron taidemuseon ulkomaantaiteen näyttely Kadriorgin linnassa oli ihan mielenkiintoinen. Kiertelimme ystävieni kanssa kukin itseksemme (minä olen valitettavan nopea tässäkin) ja oli hauska huomata, miten erilaisista kohteista olimme esimerkiksi Eevan kanssa ottaneet kuvia. Kuin olisimme olleet konsanaan eri näyttelyissä! -Nämä omani eivät ehkä ole kovin helmiä sommittelultaan, mutta koettakaan kestää:-)

Kuvia voi klikata halutessaan vielä hiukan isommaksi.

Tässä taisin katsoa enemmän tuota nättiä uunia ja sienien komeaa punaista kuin noita kuninkaallisia.

Tällainen hellyttävä pieni taulu on yhdellä käytävällä lipaston seurana.

Tässä taulussa tytöllä on muodollinen asu, mutta läsnäolo on jotenkin tuntuva.

Tämä Hieronymus Boschista vaikutteita saanut teos on kokoelman vanhin, 1400-luvun lopusta. 

Suoraan sanottuna inhoan tällaisia kuvia...

Tämä taas on ihana! Tekijä on venäläinen, kuten melko huomattava osa muistakin.

Tämä värikäs taulu oli kaikkein eniten mieleeni. Ponteva tyttö istuu hetken mallina töittensä lomassa. Valo tulee kauniisti takaapäin ja siilautuu hienosti punaisen huivin läpi. Tytön ilme on ehkä vastahankainen, hän ei näytä olevan kovin mielissään. Mutta mikä herkullinen tunnelma tässä onkaan.

Tällä naisella on hyvin lempeä ja ystävällinen ilme.

Tässä sodasta palannut nuorukainen kertoo kylänmiehille tarinoita rintamalta. Hän ottaa kaiken irti tilanteesta. Kaikki kuuntelevat tarkkana, myös naiset nurkassa oven toisella puolella. 

Tämä taulu on ainoa, josta muistan tekijänkin: Ilja Repin. Luin aikoinaan äitini suosituksesta Tito Collianderin kirjan hänestä ja ihastuin niin kirjaan kuin taiteilijaankin. Luin sitten samantien muutakin Collianderia, seitsemänosainen muistelmasarja oli todella antoisa!

Kadriogiin

Olen jo muutaman vuoden odottanut tilaisuutta tutustua Kadriorgin puistoon ja linnaan ja nyt siihen tuli tilaisuus toukokuun lopulla. Sopivan lämmin ja aurinkoinen päivä, turistin unelma.

Tällä naisella oli kurvit kohdallaan, ei liian laiha, vaan kauniisti sopiva hänkin.

Luonto oli toukokuun lopulla todella puhjennut kukkaan.

Puistossa kiertelyn jälkeen avautui näkymä Kadriorgin linnaan, jonka esitteitten mukaan Pietari Suuri rakennutti vaimolleen Katariina I:lle vuonna 1718. Alue nimettiin siis Katariinanlaaksoksi eli Kadriorgiksi. 

Täällä keisarillinen perhe saattoi hoveineen viettää kesää ja käyskennellä barokkipuutarhassaan tai laajassa puistossa lampineen ja joutsenineen.

Nykyisin linnassa majailee Viron taidemuseon ulkomaisen taiteen kokoelma. Ja on sisätila muutenkin mielenkiintoinen!

Linnan korkea pääsali on huikea näky runsaine stukkokoristeluineen. Tänne ei ole yhtään vaikea kuvitella naisia 1700-luvun rokokoo-asuissaan ja miehiä sukissa ja korkokengissä.

Pääsalista ovet avautuvat toiseen suureen tilaan. Kuvittelisin tänne tanssia.

Naisia juhlan kynnyksellä.

Hurmaavia valaisimia yläkerrassa.

 Harvoin näkee, että vanhoissa rakennuksissa olisi säilytetty uuneja, ja se on tässä palatsissa 

erityisen hienoa. Ainakaan tällaisia en ole ennen juuri missään nähnyt.

Kauniisti työstettyä puuta. 

Ja mikä silmiähivelevä yhdistelmä tammea ja seinän taivaansineä!

Puiston reunalla oli idyllisen näköinen kahvila-ravintola ja sinnepä nälkäiset leidit suuntasivat pää täynnä taidetta ja elämyksiä. Yläkerran tyylikkäässä ravintolassa nautimme kohtuuhintaisen lounaan.  Omalla lautasellani oli ankkaa, ja kerrankin suussasulavan sopivaa. Tilasin sen ihan kokeillakseni, koska en ole ennen ollut mikään ankan ystävä. Nyt voisin jo ollakin. Pidin lisukkeena olevista sitruksista, pinaatista ja fenkolista, kivan kevyttä ja naisellista.

Seuraavassa postauksessa lataankin muutamia kuvia tauluista, siis monta. Ehkä viikonlopuksi. 

Kun en nyt loman alkajaisiksi päässyt ulkomaille, olen rynnännyt ahmimaan taidetta. Tänään kävin Äänekoskella H:n kanssa katsomassa Tommi Aaltosen The Art of Food -näyttelyn, joka muuten oli matkan arvoinen, ja huomenna suuntaan Ateneumiin.

Lämmintä loppuviikkoa!

Muutama kuva Tallinnasta

Tallinnassa käydessä tuntuu, että kerta kerralta kaupunki muuttuu hauskemmaksi paikaksi. Siellä on mukava kuljeskella hissukseen. Kuvassa en tosin hissuttele minä, vaan ystäväni Kaarina. Näillä nurkilla Katariina käik -kujalla pitää käydä joka kerta. Käsityöläispajoista löytää joka kerta jotain uutta ja kivaa, tällä kertaa lasiset siniset pallot korviin.

Tälläkin matkalla ruoka oli hyvää jokaisessa paikassa, mihin pysähdyimme syömään. En ole sellainen ruokamatkaaja, että etsisin etukäteen hyviä ravintoloita, mutta arvostan hyvää ruokaa ja tykkään poiketa kivannäköiseen paikkaan syömään. Maiasmokk-kahvilan yläkerrassa nautimme herkullisen illallisen yhtenä päivänä. Oli hiljainen ilta ja ravintola oli klassisen kaunis, tummahkoja huoneita peräkkäin. Kuin olisi ollut kylässä jossakin varakkaassa kodissa joskus menneisyydessä!

Miksi, miksi, miksi meillä ei myydä tulppaaneja näin?! Olisi ihana ostaa paljon kukkia, mutta meillä saa ostaa vain markettikimppuja tai sitten kukkakaupan löytäessään saa ostaa puketin aikamoiseen kappalehintaan. Miksi ihmeessä Suomenlahden ylitys ei onnistu, vai onko meillä joku mahdoton verosyy?

Ratikalla matkasimme Kadriorgiin, siitä seuraavassa postauksessa enemmän. Hauskannäköisiä remontoituja rakennuksia.

Satuimme kulkemaan myös presidentin asunnon ohitse. Kioskilla lehden lööppi huusi "Ieva saab laps!"

Taisin kertoakin jo aiemmin, että olin lähdössä Tallinnaan oopperaan viiden hengen naisporukalla. Ladyt majoittuivat tällä kerralla Estoria-hotellin business-huoneisiin. Sen vinkin bongasin sen Glorian Kristiina Raitalan blogista joskus talvella. Hotelli oli mukavan uusi, kauniisti ja värikkäästi sisustettu ja sopivan tasokas tällaisille ladyille, jotka yhtä lukuunottamatta ovat jo kaikki vapaaherrattaria. Paikka on Viru-hotellin kupeessa, ja sijainnin hyvä puoli on lyhyt matka sinne oopperaan: sen kun hilpaisee pikkujalalla puiston poikki.

Ja se itse ooppera, Giuseppe Verdin Aida... Oli siis odotettavissa draamaa, jossa faraon vankina oleva Etiopian kuninkaan tytär rakastuu faraon voittoisaan sotapäällikköön. No, kaksi nuorta saksalaismiestä oli pistänyt kaiken uusiksi ja sijoittanut oopperan 1970-luvun neuvostotodellisuuteen. Paikkana oli ankea hotellihuone, vihreänkukertavat verhot. Etiopian prinsessa oli hotellisiivooja (ohjaajan näkemys orjan asemasta!) ja sotapäällikkö verkkopaidassa haahuileva köntys. Farao oli kaupunginjohtaja tai presidentti, hänen sotapäälliköstä kilpaileva tyttärensä kauhea pissis. Vaimo puolestaan oli kaikkien pissisten äiti, vaikkakin sinänsä todella hauska hahmo. Ja koko ooppera tapahtui siinä samassa ankeassa lavastuksessa, jossa oli lasiseinäinen kylpypuone.

Musiikista en valita, se kyllä kelpasi, samoin laulajat. Mutta me leidit olimme pöyristyneitä! Sen verran oopperanoviiseja olemme, että meille kyllä kävisi totutusta poikkeavakin ohjaus, mutta toistaiseksi emme kukaan ole nähneet vielä onnistunutta siirtoa nykyaikaan.

Huh, ainakin se kirvoitti kielenkannat ja vaati jonkin verran kuohuvaa sulatteluun, mutta jäipä ainakin ikuisesti mieleen!